Ensilumi

Lauantaina oli euroopanlaajuinen museoiden yö, ja mekin kävimme pyörähtämässä tullimuseossa, vaeltelemassa modernin taiteen amerikkalaiskuvastoluomusten keskellä (Jim Shaw) ja sitten hoipperoin vielä itsekseni Musée des Beaux-Artsiin katsomaan sitä kaunotaidetta, joa en vuoden aikana ollut vaivautunut näkemään. Pienen sympaattinen ja vähän ahdaskin museo, varsinkin kun keskiyötä kohden väkimäärä vain lisääntyi: kaikenlaista kansaa taapertavista lapsukaisista vaareihin, unohtamatta moottoripyöräpoikia. Nautin Delacroix'n ja Matissen töistä, tietysti nimettömämpienkin taiteilijoiden.

Viikonlopun päätteeksi univelkaa ei ainakaan vähennetyksi saanut; piti vielä nähdä vähän kaupungin CS-ihmisiä. Pelattiin Loïcin luona ihmissusipeliä myöhään yöhön.

Tänään palautin pyöräni ja sovin tapaamisen pankkiin. Huolissani kodin ilmapiiristä. Hoksasin viime tingassa tapaamisen ja viiletin tukka putkella yliopistolle hakemaan allekirjoitusta tietokonegrafiikan/videon opeltani. Tapasin pari tuttua. Murjotettiin hetki surullisina yhdessä, kun kaikki lähtee. Naurahdin; eiköhän sitä sovi juhliakin!
Minä tapaan runoilla.

Takaisin tullessani auringon lämpö tuntui jo voimakkaana. Matkani varrella suuret puut; niiden juurelle oli kerääntynyt kukkien kevään pehmeää valkoista hahtuvaa, peitteeksi vihreän nurmen ja asfaltin iholle. Valkoisenaan. Kyykistyin ja keräsin kourallisen kämmenieni väliin. Se oli mitä pehmeintä villaa ja valoi lämpöä käsiini; kuin taivailta olisi leijunut maahan auringon lämmittämää pilvipeitettä.

Kevään lumi.

Kelailua

Tänään kelailin muistoja ja ihmissuhteita mielessäni. Edestakaisin, kelanauhuri välillä takkuillen tai jääden tykyttämään johonkin kohtaan. Lopulta tulin kuitenkin siihen päätökseen, etten minä niitä nauhoja säre kelailemalla, huiskinpa vaan turhat pölyt pois, ehkä vähän editoin - mutta sehän on director's cut.

Hyvä vuosi on ollut. Ei elämää voi elää eikä Erasmuksena voi touhuta tekemättä tavattomasti virheitä, erehdyksiä, olemalla tyytymätön itseensä ja toisiin ja ihan kaikkeen. Mut ei sitä voi elää nauttimattakaan. Siinä sivussa. Ei elämäänsä voi elää täydellisenä, mutta olen iloinen, kunhan se pysyy liikkeessä - hengitys, veri, elämä, kaikki lähtee ja palaa ja palautuu.

Kelailtuani ja ahdisteltuani itseäni koko päivän työnsin itseni ulos, vaikka vaikeaa olikin (voi kun en olisi niin syöppö ahdistellessani). Rannalla tuuli kävi, puhalsi hiukset silmille ja pois silmiltä, ihmiset istuivat sillan alla ja lauloivat kitaroineen, tehdasalueen altaiden rauhassa rakennusteline muistutti Eiffelin tornia, tapasin pari kaveria, vihreys paistoi Quinconcesilla. Palasin. Lähden taas, en tiedä miten pitkäksi aikaa.

Ai niin, varmaan ekaa kertaa teki todella mieli saunaan. Järveen. Suviyöhön.
Oh. Là. Là.

Hyvä Lukija, harkitsitpa vaihtoa tai muuta sellaista tai olitpa oikein mukavasti käpertyneenä omaan pikku koloosi, niin kehotan sinua lähtemään, olemaan ja palaamaan, missä ja milloin tahansa. Hemmetin hyvä kokemus, tänään, tässä, täten.

Opiskelijavaihto (Erasmus) ja vieraanvaraisuuteen perustuva matkailu (Couch surfing) luovat oman kokemusilmastonsa. Erasmuksena jaat erityisen tilanteen, tapaat juuri sen lähtemisen takia avoimia, uteliaita ihmisiä, löydät bileet mistä tahansa. Surffaaminen VOI OLLA (koska se voi olla monia asioita) vielä parempi keino tavata erilaisia ihmisiä, haastaa itseäsi ja jakaa kokemuksia. Kumpikin ovenavaus maailmaan.

Terve. Ja kiitos kaloista.

De Toulouse à BCN et à Madrid - y ahora en Burdeos para unos pequeños días

Varoitus; sisältää jaarittelua.

Alla Barcelonan kattoja Parc Montjuïcista katsoen.


Minkähän takia teen tämmöisiä äkkilähtöjä? Kevät on niin pitkällä, että opiskeluni tökkäsivät tykkänään. Sen sijaan pakenin asunnosta (jätin tilaa seuraavalle asukille) ja liftasin neljän porukalla Toulouseen 7.5. Kyseessä oli Couch Surfing -tapahtuma, ehkä hiukka löyhästi organisoitu Barcelonan osalta mutta muuten oikeen kiva. Meitä oli kuutisenkymmentä täyttämässä tienposkia (eräät olin tavannut jo Cherbourgissa), pareittain ja jotkut yksinäiset miehet yksitellen. Perjantaina liftauskaverini Mingin majoittaja, herttainen Alicen otti minutkin vastaan ihanaan pikku opiskelijakämppäänsä. Laitoimme kiinalaista ruokaa kiitokseksi. Pienen illanvieton jälkeen (NYT tajuan Toulousen lempeän tunnelman!), seuraavana aamuna ennen seitsemää, kohtasin metrossa lauantain liftauspartnerini, marokkolais-kanadialaisen Brahimin Pariisista. Oikein viihtyisä heppu, sain ideoita toimia Punaisen ristin vapaaehtoisenakin. Selvisimme neljällä kyydillä ennen kolmea Barcelonaan, vähän neuvotellen ja auringossa seilaillen silloin tällöin. (Välipysäkit: Kaakkois-Toulousen suurelta pèagelta Narbonnen liepeille upean, viisaan herran seurassa, Perpignanin pohjoispuolelle "voi teitä nuoria!" -pariskunnan kanssa, Perpignanin eteläpuolelle polttelevan, rennon rastafarin kyydillä ja viiden kilometrin päähän arcelonan keskuksesta nuokkuen huippukivan ja rikkautta uhkuvan nuorenparin takapenkillä.) Ainutlaatuisia kohtaamisia tietysti, vaikka vähän nuokuimmekin.

Barcelonassa tungin rahat sukkahousuihin (no kuvainnollisesti) ja pälyilin ympärilleni - kaupunkia vaivaa pihistelijäongelma. Rauhallisella tramilla keskustaa lähestyessämme, pikku puistossa nurtsilla makoillen, pistaasipähkinöitä syöden alkoi mielen vallata jonkinlainen katalonialainen leppoisuus. Talsimme keskustaan ja haimme kartat, kohta bongasimmekin tuttuja naamoja Plaza de Catalunyalla. Iltapäivä meni kuulumisia vaihtaessa - monet olivat liftanneet ensi kertaa - ja tulijoita venaillessa. Sitten käveleskeltiin etsimään hostelli (sohvia ei ollut millään kaikille löytynyt pyynnöistä huolimatta), majoituttiin kahdeksan hengen huoneeseen ja löydettyämme lisää poppoota, käveleskeltiin Glacier-baariin, pitkällisen jutustelun jälkeen ilta vähän hajosi, kun barcelonalaiset johdattivat meitä vaikka vallan mihin epäkiinnostaviin paikkoihin. En päässyt tanssimaan, mutta en varmaan olisi päässytkään risaisissa kengissäni. Porukan hajaannuttua ihan täysin yksi ystävällinen ecuadorilainen saatteli tympääntyneen meikäläisen hostellin ovelle, ja pääsin nukkumaan.

Seuraava päivä meni tietynläisessa suuren joukon aiheuttamassa tekemättömyydessä. Teimme sentään kierroksen kaupungilla. Johdatin porukan halki vanhan osan, riemukaarelle, Sagrada familian kupeeseen (siellä sisällä OLISI pitänyt käydä!) ja Güell-puistoon, jossa ihastelimme lisää Gaudin luomuksia. Kipaistessani kukkulan huipulle kohtasin suomalaisia, ja huomasin miten kivaa ja inhottavaa on puhua äidinkieltään pitkästä aikaa - se on samaan aikaan kauniin luonnollinen, mutta miten rumasti sitä puhunkaan! Hyi! Noh. Itseinhosta päästyäni etsin pudonneen takkini Xavier apunani (häneltä sain kehotuksen maistaa horchata-juomaa, joka puristetaan ilmeisesti pienistä perunoista - no, tällä kertaa en löytänyt sitä, juoman on selvästikin oltava hyvin raikasta). Metroiltiin rannalle ja jotkut uivat taivaan pilvistyessä. Juoksimme ennen pitkää sateesta baariin, josta erään edellisyön kodittomana eläneen pariskunnan oli lähdettävä lentokentälle. Surullista, jotenkin. Kaikki näkevät sen vaivan päästäkseen kohtaamiseen pariksi päiväksi, vähän ehtii tutustua ja sitten tiet jo eroavat.

Illalla käytiin oikeasti hyvässä ravintolassa, Blue Rita ihan hostellin vieressä lähellä Las Ramblasia. Ruoka, miljöö, seura ilostuttivat kaikkia aisteja. Seuraavaksi yöksi lähdin telttailemaan Helderin kanssa pohjois-Barcelonaan, koska halusin säästää hostellikuluissa ja koska pidän telttailusta. Kirjoitimme seinään "Barcelona", koska kankainen majamme kerää merkinnän joka yöpymisellään. Aurinko kurotteli ensi säteitään Montbaun kukkuloille ennen seitsemää, ja saimme aivan uskomattoman herätyksen. Mahdoton hard rock jytinä lähestyi, lähestyi, ja olisi kaatanut meidät kumoon jollemme olisi jo makoilleet pusseissamme. Täysillä bassoilla jytyyttävä kaara pysäköi aivan telttamme viereen - varmaan kaveri teki sen tahallaan! Puhkesimme epäuskoiseen nauruun, joka jatkoi pyrskähdyksittäin aamutoimien ja teltan kokoonpanon ajan. Olimme tainneet pystyttää teltan yliopistoalueen parkkipaikalle.

Helder lähti liftaamaan, ja minä kävelemään kohti aurinkoa ja merta. Siitä tulikin pitkä päivä. Hortoilin vaikka vallan missä, kukkuloilla Barcelonan pohjoispuolella, löysin lopulta tieni takaisin Park Güelliin ja kiersin hieman etelämpää keskustaan (jossain vaiheessa tuli vastaan lisää gaudimaisia taloja, panikoin kännykkäni katoamisesta ja löysin sen makuupussini uumenista). Suunnitelmani vesittyivät, kun tajusin että maanantaisin museot, mm. Mirón museo, ovat kiinni. Päivän kuumetessa kävin kirjoittamassa viestejä Madridiin, löysin toverini ja kadotin heidät taas, kiipesin Montjuïcin puistoon (mikä ihmeen vimma kiivetä kun kantaa kymmenkiloista rinkkaa?) ja ihailin maisemia. Maksoin Pueblo españoliin pääsemisestä ; kyseessä on maailmannäyttelyyn rakennettu, asuttavaksi suunniteltu kylä, joka mallintaa eri Espanjan alueiden rakennustaidetta. Se piti purkaa, mutta kävi kuten sille Eiffelin luomukselle; liian suosittu. Nyt kylässä asustelee hiljakseen puuhaavia käsityöläisiä ja ranskalaisia pöliseviä luokkaretkiseurueita. 6,50 oli vähän kallis samanlaisen arkkitehtuurin näkemisestä, kuin mitä kokee matkustamalla aidommin, tietysti käsityöläisten tuotteet ovat taattua tavaraa vaan enhän minä niitä osta. Sen sijaan löysin kulkukissoja, kivan taidemuseon, jossa oli vähän Dalíakin, ja erityisesti kuubalaisen nykytaiteilijan gallerian, jossa politiikka näkyi ja itse taiteilijakin turaili nurkassaan ; pidin kovasti hänen materiaalivalinnoistaan ja kekseliäisyydestään niiden muuntamisessa aiheiksi. Transsendentaali kokemus parhaimmillaan, tuo taide.


Parc Montjuïcin kukkulan puutarhoja; tietenkin jätin mahtavat palatsit kuvaamatta, eivätkä ne olisi kameraan mahtuneetkaan.

Patikoin osittain kuolevin jaloin takaisin bussiasemalle (löysin lisää tunnelmallisia hetkiä, ihmisiä ja (uupumus-)tiloja vanhan kaupungin uumenista) ja odotin bussia Madridiin. Lähtö 22.15, saapuminen 5.50, hinta 28 € ja risat. Bussi oli täynnä, miltei mahdoton nukkua, mahdollista nuokkua. Aamulla kuunsirppi loisti, vaihdoin hameen housuihin koska pääkaupungissa ol kylmä. Lähistön kukkulalla tarkastelin liikenteen virtoja, bongasin sen, minkä oletin olevan keskusta ja laskeuduin hölkkääjien seurassa. Lähdin kävelemään keskustaan, varsinaisena määränpäänäni kohtaaminen Madridin luoteisosassa klo 10. Auringon helottaessa aamutaivaalla tajusin, että kävelin väärään suuntaan. Tarkistin asemani kysymällä ja tein täyskäännöksen, vaikka minua neuvottiin ottamaan metro (kuten jokaisella tientarkistuksella siitä eteenpäin). Dumpadi dumpadi. Isohko kaupunki, muttei kuitenkaan mahdottoman iso. Yhdeksän aikoihin olin ohittanut jo Pradon ja kuljeskelin halki hallintokortteleitten, joissa pukumiehet menivät töihin. Ihastelin samaa 20-luvun rikkauden charmia, jonka olin jo aistinut Barcelonan tietyissä osissa sateisen illan selkiytyessä. Tajusin mistä tuli nostalginen, surumielinen vaikutelmani: Kauan sitten katsotusta Andrew Lloyd Webberin Evitasta. Diktatuurin loistoa, kiintymystä suuruuteen.

Kyselin, katselin karttoja, suunnistin. Aavistelin olevani myöhässä, ja lopulta saavuin metroasemalle, jossa Victor minua odotteli. Isäntäni myöntyi iltapäivätorkkusuunnitelmiini, mutta lähdin sentään hänen kanssaan päivän ostoksille: kaksikerroksiseen kauppahalliin kasvisten perään, kiinalaiskauppaan hakemaan tofua (75 senttiä yksi paketti!). Vic meni töihin ja minä nukkumaan. Tarkoitus oli vain torkahtaa, mutta lopulta heräsin ennen kuutta, söin lounaan ja lähdin keskustaan häntä vastaan. Teimme pienen kieroksen katselemassa egyptiläistä temppeliä (siirretty Madridiin kiitokseksi Suezin kanavan rakennustöissä auttamisesta) ja muita keskustan kivan tuntuisia paikkoja. Söimme madridilaista: parit tapakset/pitxhot ja patentoidulla reseptillä valmistettuja uppopaistettuja perunoita mausteisella kastikkeella. Siankorvatkin olivat ihan jees. Hirmu täyttävää. Mietin pääni puhki, menisinkö Toledoon vielä torstaina, mutta jätin pohtimisen seuraavaan päivään.

Aamulla kuuntelimme musiikkia keskiaikatorilta ostetun juuston maistelun lomassa (Extremadurasta, eeerittäin hyvää). Kävelyllä opin lisää musiikista, kuten miten paljon sitä rakastan, ja mitä tämä vuoden aukko musiikinkuuntelussa on tehnyt minulle (ei kovin hyvää).

Söimme Viva la vida -vegekaupassa/buffetissa varmaan parhaan koskaan nauttimani kasvisaterian, ja Reina Sofian kirjakaupassa Vic jätti miut mennäkseen töihin. Jatkoin el Pradoon, vanhemman taiteen museoon, ja viivyin siellä sulkemisajan tienoille. Huh, näitä valtavia kuninkaallisia museoita. Kun pienessäkin menee se pari tuntia. Noh, aloitin historiamaalauksilla jotka miellyttivät minua enemmän kuin Louvressa ihailemani ranskalaiset (joista monet Académien oppien läpitunkemat - aika kolkkoja; Pradossa esillä olleet olivat taasen ihmiselämää henkiviä ja ilmehikkäämpiä). Löysin ennen pitkää italialaiset vanhat mestarit, harvat mutta hyvät Düreriltä, lepäsin El Grecon tumman manierismin katveessa, ja löytyihän myös se Velázquez'n laaja tuotanto - kuuntelin kolmella kielellä selityksiä Las Meniñasin edessä, mutta oikeastaan jäin tuijottamaan pidempään sitä Bacchusta.
Kutkuttava, jotenkin. Melkein viimeisenä löytyi Goya: Pinturas negras, tekivät todella vaikutuksen, ja muistelin lastaan syövän Saturnuksen edessä niitä valaistuksen hetkiä itsenäistä taidehissan kurssia tehdessä ; yläkerrassa tutkailin eroa Goyan värikkäisiin viattomiin nuoruudentöihin. Totesin myös että kyllä, alaston Maja on nätimpi kuin Maja pukeissa (Ihana kun voi vertailla niitä, vähän kuin ne "etsi 5 virhettä" -piirrokset lehtien ajanvietesivuilla).

Sit olinkin tosi väsynyt, mikä on erinomainen mielentila hämärtyvän El Retiron puiston läpi kulkemiseen. Tunnen englantilaiset ja ranskalaiset puutarhat, espanjalaiseen kuuluvat sit kaiketi pensasaidat. Kaupungilla harrastettiin breakdancea. Hortoilin viimeisessä korttelissa pitkään. Kerroin Vicille syyllisyyden (täällä mie vaan hummailen...) painavan siinä määrin, että menisin seuraavana päivänä kotiin. Illalliseksi söimme vielä uppopaistettua bataattia ja kanaa. Kiittelin. Pidin todella paljon tästä seurasta ja fiiliksestä. Toivon, etten ollut ihan liian pööp koko ajan, jotta isäntänikin sai hyvän kokemuksen.


Madridin päärautatieaseman halliin oli rakennettu trooppinen puutarha, jossa hiljalleen toistensa päälle mönkiväö kilpikonnayhdyskunta lumoaa odottelevan matkustavaisen.

Aamulla hipsin asemalle, hyppäsin yhdeksältä bussiin San Sebastianiin, olin baskirannikolla kolmelta, kävelin, katselin kaunista kaupunkia ja meren sineen, söin hyvän pintxhon, join liikaa viiniä ja menin euskotrenillä Irúniin. Sieltä kävelin Hendayeen, huomasin luottokorttini olevan kadoksissa, hyppäsin junaan ja soittelin illalla että voisivat panna kortin pois käytöstä. Ja sitten nukuin sohvalla, aivan kuin silloin syksyllä tullessani, ja käytyäni baskimaan puolella. Aah. Que país! Que maravilla! Mielentilani pyörii jossain tympääntyneen ja väsähtäneen rajamailla, tajuan, että keväätkin käyvät koville, ja tunnen jälkimainingit matkasta matkan sisällä, mistä päättelen voivani odottaa tiettyjä sopeutumiskahnauksia jahka palaan Suomeen.

Sur le chemin ou: kaksi päivää caminolla

-- Kumma juttu. Kirjoitin kyllä tekstin, mutta se hävisi jonnekin (entä muistoni, hetken vaikutelmani, oi!). Okei, tässä siis pieni tiivistys caminolta. --

Päivän, parin kävin kääntymässä Santiagon Caminolla. Le chemin de St Jacques de Compostellen Via Turonensis eli Toursin reitti lävistää Bordeaux'n. Sunnuntai-iltana seurasin simpukankuoria keskustasta yliopistoalueelle, jossa nukuin ystävän luona. Maanantaina ennen viittä talsin Gradignaniin, pysähdyin kauniin virranvarren Prieyré de Cayacin luona: Vanha "hôpital", jossa pyhiinvaeltajia hoidettiin, majoitettiin, ja haudattiin, jos joku sattui kupsahtamaan.

Minäkin kärsin vähän maanantaina. Kannoin kymmeniä kiloja selässäni kuin saatanallista syntisäkkiä (siellä oli ruokaa, juomaa, ja vähän kaikennäköistä ylimääräistä omaisuutta). Omaisuus on pahasta, tajusin. Se saa sinut lyyhistymään maahan. Kävelin päivän aikana varmaan kolmisenkymmentä kilometria Le Barpin kylään saakka. Jaakon tie oli viitoitettu hyvin ja selkeästi sinikeltaisilla tolpilla. Ohitin viiniviljelmät ja metsän kätkeytyneen tallin. Sateessa kilometrien mittaisilla suorilla alkoi vähän mietityttää. Ohitseni tallusti ensin hiljattain matkansa aloittanut vanha mies, sinisessä takissa ja keltainen suojus rinkkansa päällä. Vaihdoimme sanasia. Pian minut saavutti toinen eläkeläinen, vihreässä sadetakissa. Laiha ja kirkkaat silmät, vaikka harmitteli säätä. Lopulta takana näkynyt punainen läikkäkin saapui kohdille, Normandiasta tuli tämä herra. Viisi viikkoa takana. Kaikki kävelivät edelläni, voimia säästellen, turhia lörpöttelemättä, matkan ja raudoittamina, minä söin eväitäni kävellessä saadakseni ne painamasta ja käytin telttaa sateensuojana (en suosittele kantamaan kolmen kilon telttaa kädessä useita kilometrejä, vaikka siihen olikin iltapäivällä ihan kiva pötkähtää).

Askelten edetessä halki valtavien sateentihruisten peltojen kolme väriläikkää, jotka kummasti muuttuivat vihreäksi ja siniseksi, vain punaisen pysyessä punaisena, katosivat metsään edelläni.

Keskipäivä poutaantui; saavuin Le Barpiin yhden jälkeen, lepuutin jalkojani ruoholla, etsin metsäläikän, avasin teltan ja kömmin levolle. Iltapäivä meni ajatellessa, loikoessa, ruokaillessa ja ympäristön tuulta suhisevaan, eläintä rapisevaan, ihmisen läsnäoloa vain ehdottavaan äänimaailmaan upotessa. Nukuin hyvin ja rauhallisesti, kolotus kehossa ja luonnon ääni jatkuvasti läsnä.

Aamulla päästyäni ylös, ulos ja liikkeelle moikkasin koulubussia odottelevaa poikaa (kiinnostuksen välähdys silmissä, kun ihmiset tajuavat että olet - pyhiinvaeltaja!). Kävelin hyvin pitkää suoraa myöten, tarkastellen hajamielisesti ympärilläni touhuavaa metsästyskoiraa. Belin-Belietin kylän tienoilla hoksasin, että minun olisi pitänyt hätistää se julmasti pois jo ajat sitten. Suunnistaessani kunnantaloa kohti kyselemään, koira hävisi jonnekin, ja jäin miettimään, miten sen kävi.

Jalkani kivistivät, ja tiesin etten voisi jatkaa spontaania vaellustani kovin pitkään, en kovin kauas, joten parasta olisi kääntyä takaisin. Olisin halunnut kävellä rautatiekylään saakka, mutta se olisi ollut vielä parin päivänmatkan päässä. Jatkoin vihreämmän nurmen reunustamille pikkuteille, yhä pienemmille. Lääkitsin maatilan vierellä kynttäni. Tuuli pyyhälsi mäntymetsikössä. Kas, oikealla puolellani metsän siimeksestä nousi romaaninen kirkko, ja sen takana St Clairin lähde. Landesin parantavat terveyslähteet - pakanallinen traditio, joka pitää yhä sitkeästi pintansa. Usein nimestä johdetaan vaikutus, esim. St Clairin pitäisi auttaa näkemiseen. Clair. Meditoin hetken pikkuisien virtaan asetettujen patsaiden äärellä ja päätin tulleeni jonkinlaiseen määränpäähän. Kastelin sormeni vedessä ja pyyhkäisin silmiä; tällä eleellä tahtoisin nähdä paremmin. Lähdin, tulin tienristeykseen, käännyin vasemmalle, tulin maantien laitaan, laskin rinkan maahan ja liftasin. Viimeinen herra, joka heitti minut Gradignaniin, kuunteli keskittyneenä pulmiani, antoi monta hyvää neuvoa ja harmitteli vilpittömästi matkani keskenjäämistä. Hän oli vaimonsa kanssa kulkenut caminon eläkeiän saavutettuaan, Le Barpista Santiago de Compostelaan saakka. Ekalla kerralla olivat päässeet Bayonneen, palanneet uupuneina junalla kotiin, viettäneet pari päivää suunnitellen ja pakaten uudestaan ja lähteneet takaisin.
Le chemin ne s'improvise pas.

Ja niin, minäkin koetin voimiani, uskoa itseeni. (Ajattelen: Et in Arcadia ego, minäkin olin Arcadiassa, jotkut ehkä ymmärtävät tästä Poussin-viitteestä fiilikseni, iloa ja surua samaan aikaan.) Kaksi päivää voi kuljettaa sinut kauas. Mutta ehkä tiedän paremmin, mitä ja miten (ja miksi?) haluan tehdä.

Seuraavan kerran kuljen kevyin, hyvin varustein halki Ranskan ja yli vuorien, läpi rauhallisten kylien ja erämaihin kätkeytyvän kulttuuriperinnön; Mutta todennäköisemmin seuraavan kerran kuljen ihan lähimetsään, jonne piirtelin omia reittejäni aikoja sitten.

Tunnelmakuvia kevät-kesältä

Ce n'est pas le temps de l'écriture mais pourtant il l'est. Aamun kirjoittaminen vielä sujui. Kävimme piknikillä. Ennen sitä piipahdin Sécurité socialessa viemässä feuille de soins -lomakkeet ; Uskomattoman vaivaton asiointi, helpoin tähänastisista Ranskassa. Vastaanottoherra änkytti. Hymyilimme toisillemme, ymmärsimme toisiamme.

Aurinko paistoi ja ilma paahtoi lämmöllä, joka lupaili ukkosmyräkkää. Juteltiin kielistä ja sain laulaa Loitumaa. Viini lämpeni hiekan povessa. Ihoni tuntuu nyt hauraalta, etelän auringon alla, vaikka puin päälleni beduiinihuivin (sen pitäisi olla pellavaa, villaa, ehkä musliinia viilentääkseen, varjostaakseen paremmin). Vapunalus taitaa lämmittää enemmän kuin Suomessa.

Palatessani Garonne oli ennennäkemättömän alhaalla, vaikka vasta eilen se virtasi reippaasti lähellä sillankaaria ylävirtaan päin. Nousuvesi, laskuvesi, täysikuu vaikuttaa. Rantakaduille oli ankkuroitunut sotilaslaiva, jonne pääsi tutustumiskäynnille. Sillan edustalla odotteli sisämaahan matkaavan AirBus 380:n runko. Miroir de l'eaun ympäristö täynnä väkeä. Puissa kukkia. Suihkulähteet. Risteileviä suuntia, kiireettömiä askeleita, katseita, puhetta. Kuljen elämän läpi.

Avant que je parte

Aujourd'hui, ils ont coupé un chêne sur le campus, et il me semble que c'est le temps que je pars. La ville où je suis "chez moi" s'apprecie, avec un certain temps, mais elle n'est pas ma ville. Je doute que aucune ne la soit.

Ce jour-là quand j'ai trouvé une pomme de pin sur l'herbe était heureux ; La soleil brillant annonce l'été, mais est-ce qu'elle est la mienne ? Je doute, et je n'y arrive pas.

Il me faut, il me faut... Il faut que j'y aille. La nuit sur les quais est bien belle, mais la lune seule, pâle, m'éclaircit mieux que des centaines de lampes colorées ;

Viikonloppu - Pyreneille ja Bergeraciin

Humpatihuppaa. Olipahan taas viikonloppu. Tulin äsken Bergeracista yhtä kynttä köyhempänä mutta kaiketi uusin kokemuksin, ihmissuhtein ja aikein.

Aloitetaanpa. Viime viikolla sain tsekkikaveriltani viestin, että lähtisitkö autoreissuun Pyreneille ja muuallekin. No, minähän en voi vastustaa jos henkilökohtaisesti kysytään, joten lupauduin ja kerroin kysyväni muita. Vaikka itse pidänkin omin neuvoin matkustamisesta junalla, liftaamalla tai Rakkaalla Polkupyörälläni. Viikon loppupuoli meni vähän metsästäessä muita ja kyselemällä, suunnittelemalla. Perjantaina kipitettiin autovuokraamoon ja erinäisistä selvittelypulmista huolimatta saatiin kaara vuokrattua (Chevrolet, jos ketään kiinnostaa). Otimme vakuutuksenkin, viime tingassa sain neljänneksi tutun mukaan jakamaan kuluja.



Lauantaina aikaisin kuono kohti Baskimaata. Sumua Bayonneen saakka. La Rhunea kohti noustessa aamun valo puhalteli pilviä pois. Parkkeerasimme La Rhunelle lähtevän pienen funikulaari-tyyppisen junan lähtölaiturin viereen. La Rhune (900 m) on baskien pyhä vuori hyvin lähellä Espanjan rajaa, lähellä Saint-Jean-de-Luzia. Sinne me sitten kivuttiin.

Ensin mentiin junaradan yli, sitten tielle, sitten metsään, karjaveräjästä ja solisevan puron poikki. Noustiin "puurajan" yläpuolelle, hieman kosteaa polkua halki keltakukkaisten pensaikkojen. Rankkaa auringon jo porottaessa - vuorille kiipeilyä kannattaa aina harrastaa jo aamuvarhain. Tasaisemmalle päästyä kohdattiin hevosia. Pelottelimme hepoja hetken, laskeuduimme laaksoon ja pienen puron yli (siinä kasvoi rentukkaa). Vastaan tuli suurten tummien puiden metsikkö, jonka läpi nousimme. Viimeisin nousu oli rankin, kuumaa, vähän liukasta kivikkoa. Ylhäällä kohtasimme turistilauman ja upeat maisemat Atlantin rannikolle ja ulapalle, Espanjan luonteikkaimmille huipuille, Ranskan puolen kumpuileville vuortenjuurille ja lumihuipuille idässä.







Kauneus.



Väsyneemmät toverit jäivät ylös odottelemaan junaa, kaksi meistä laskeutui jalan. Se kävi yllättävän nopsaan peräti maltillisessa vauhdissa ja ilman kaatuilua. Huristelimme sitten Bayonneen, kävimme baskimuseossa (arjen värikästä historiaa) ja nautimme (kesän ekat) jäätelöt. Loppumatka taittui unisemmin.

Tänä aamuna heräsin taas vaadittuakin aikaisemmin ja pyöräilin rauhallisessa aamutuimassa (okei, ei mitenkään tuimassa aamussa) kampukselle, josta lähdimme erilaisella viiden porukalla kohden Bergeracia.

Autossa rupattelimme. Promosin koko päivän poikkeamista Lalande-Pomerolin viinitiloille, jossa oli viikonloppuna avoimet ovet maistatuksineen ja tutustumiskäynteineen, ja tietysti harmitti kun porukkamatkustuksessa tulee tyytyä kompromisseihin ja venailuun. Bergerac ei ollut ihmeen kummallinen, mutta Maison du vinistä löytyi kiva galleria täynnä värikkäitä maalauksia ja kiehtovia kierrätysmetalliveistoksia.





La Dordogne ol kaunis joki, kuten tavallista (missä mökit?) ja otimme toisistamme kuvia kaiteeseen nojaillen. Kaide räsähti toisesta päästään rikki, vieden veteen nimettömäni kynnen, mutta ei sentään kuutta kaiteeseen nojannutta henkilöä! Hoopoilimme hetkisen ja löysimme Urgences-klinikan.

Hirmu kiltti belgi Mathias jäi venailemaan mua (päivystyksessä meni pari tuntia) kun toisten piti palauttaa auto vuokraamoon. Ensin jonotimme luukulle paperiasioita varten. Sairaanhoitaja kyseli minulta rokotuksista ja kirjoitin juhlallisen paperin, jsosa vakuutin saaneeni jäykkäkouristusrokotteen. Heitin rantaravintolasta hommatun jääpalapussin hiiteen. Odottelimme. Pääsin desinfioitavaksi punaisella nesteellä. Odottelin ; (desinfiointiaine hiipii käden verenkiertoon...) Lääkäri tuli ompelemaan mulle tekokynnen. Leikkeli sen pipetistä. Nimettömäni laittoi puristukseen ja piikitti puudutuksen sormeen. Seurasin ompelutapahtumaa, toinen lääkäri tule neuvottelemaan ompelutekniikasta. Katselin lääkärien suuria korvakoruja. Menivät. Odottelin. Sairaanhoitaja laittoi pienenpienen kipsin ja kääreen. Odottelin istuallani. Pääsin röntgeniin. Ei ollut murtumia. Odottelin röntgenissä ; ja salissa. Sormi alkoi taas tosissaan sattua. Sain lääkäriltä kirjeen mukaan, kehotuksen piipahtaa apteekkiin ja tarkastuttamaan sormeni keskiviikkona. Lähdimme.

Tulimme aika väsyneinä takasin, mutta mun ja Matthiasin matka meni muuten hyvin.
Ihan jännä viikonloppu, kaikenlaisine ristipaineineenkin.
Olisin voinut mennä myös liftauskisaan hauskannimisten kylien perään.
Joten joten... näette minut seuraavan kerran hyvin lyhytkyntisenä.

Putain il fait chier.

Varomuuttomuuksissani töytäisin sormeeni äsken kahta kamalammat kivut.

Nyt välittömästä ihmisseurasta irrottuni iskee väsymys ja ärsytys. Mutta onneksi voin jakaa sen teille! Tiedän kuitenkin, että ihmisten kanssa osaan ammentaa voimaa vuorovaikutuksesta. Voimia riittää siihen saakka, että pääsee lepäämään. Koitan katkaista turhanpäiväisen jossittelukierteen, lopettaa uimaanpääsemättömyyden murehtimisen, suihkun kaipailemisen (väsyttää liikaa jotta jaksaisin leikkiä muovipussien kanssa) ja keskittyä lukemaan sen, mitä ystäväni ovat kirjoittaneet.