Cherbourg-Cotentin

Maaliskuun ekaksi viikonlopuksi oli lähdettävä CouchSurfing-tapaamiseen, Normandiaan Cherbourgiin. Lähtö vähän kismitti, kun juuri koin asettuneeni tänne. Eipä silti, olin päättänyt vuoden alussa haluavani johonkin isoon tapaamiseen, ja sanoisin viihtyneeni.

Torstai-iltana hyppäsin TGV-junaan ja päädyin Toursiin, jonka pitkät suorat bulevardit ja leveä Loire-joki jäivät mieleen. Nukuin Rosalian luona, josta jatkettiin perjantaina kaksi surffaajaneitoa kyytiin kopattuamme.
(Perjantaipäivänä tutkin vanhaa Toursia, ulkokoristeiltaan omalaatuista katedraalia, ja kävelin Loiren pohjoisrantaa itään aina Périphérique-autoreitin juurelle, jossa kysyin vastaantulevalta herralta, voiko sillan ylittää. "Se on kiellettyä, voi yrittää, mut jos jeparit (flics) näkee, niin..." Ois ehkä pitänyt jäädä voivottelemaan sitä miten kaikki rakennetaan autoille ja tuskin mitään kevyelle liikenteelle, mutta luontainen kainouteni voimakkaita mielipiteitä kohtaan esti minua lietsomasta monsieurin mielialaa.)


Vanhaa Toursia.




Matka meni unisesti ja pumpulipäisesti, rupatteleva seura kyllä miellytti. Cherbourgiin päästyämme oli iltayhdeksän, majoitimme osan porukkaa, eksyimme satamaan ja löysimme oman laivamme. Kyytiin nousi kolmekymmentä sohvasurffaajaa (toiset kolmisenkymmentä olivat purjehtineet jo paria tuntia aiemmin), osa naamioituneena meriteeman mukaan vaikkapa piraateiksi. Pörisevän pikku laivan kannella höpöteltiin, juotiin viiniä, katseltiin tähtitaivasta.

Nautin elämäni ensimmäisen osterin (dégustation des huitres). Se tapahtuu niin, että kupu laikataan sivusta auki ja tarkastellaan otusparan väriä ja olemusta. Parasta on, jos osterin sisällä on vielä runsaasti vettä ja se elää. Tuoretta ruokaa! Osteri syödään siten, että päätä kallistetaan, puraistaan kuoren puoliskolla lepäävää osteria ja sitten nielaistaan se saman tien. Tekniikassani riitti parantamisen varaa, koska jäin pureskelemaan merenelävää: Rakenne ei miellyttänyt, mutta jälkimaku oli kyllä hyvä. Tyydyin silti sillä erää yhteen suupalaan.

Rantauduttuamme tutustumista jatkettiin baarissa Rue de la Paix:llä (Rauhan katu, kovin nimensä vastainen). Kamppeita autolta hakiessani eksyin taas toisen suomalaisen kanssa. Alexisin kämpässä koisi vain seitsemän henkeä (seuraavana yönä pari lisää). Huolimatta siitä, että nukkumaanmeno oli myöhästynyt klo kolmeen, aamulla heräsin ensimmäisenä ja nautin hiljaisesta hetkestä. Aamupalan nautittuamme oli vuorossa kaupunkikierros, jolla vuosiluvut ja historialliset anekdootit satelivat. Ihasteltiin mm. Cité de la mer -kompleksia historiallisine sukellusvehjeineen.



Seuraavaksi kimppakyydillä Manchen louteiskolkkaan pienelle patikkaretkelle. Aurinko puhkoi juuri sopivasti harmaan pilvisen massan, ja tuuli riuhtoi takkia kun hypättiin autosta majakan lähistöllä ja loikittiin rosoisilla rantakallioilla. Käveltiin erityisen jyrkästi nousevaa Normandian rannikkolinjaa myöten, maalaisromanttisten kivitalojen ja -aitojen viertä, kullankeltainen piikikäs kasvi kukki valtoimenaan, aurinko laski länteen, meren taakse, kaukana siinsi saaria, ruoho suhisi ja tuntui pehmeänä jopa jyhkeiden kengänpohjien läpi. Siltä paratiisi näyttäisi syksyllä, minun mielessäni.

Päädyttiin upealle ranta-aavalle, jossa teksasilainen kävi uimassa. Refreshing!

Illalla ravintolaan. Raskasta ruokaa, hyvää kieltämättä, mutta vähempäänkin olisin tyytynyt. (Ravintoloissa on harmillista se, että tuhdit annokset jäävät usein miltei puoliksi syömättä - mikä tietysti säälittää "ei mitään hukkaan" -tyyppiä. Ranskalaiset käyvät ravintoloissa ennemminkin tunnelman, seurustelun ja palvelun takia, ja laittavat itse parempaa kotiruokaa.)

Yöllä yökerhoon. Päätin nyt lähteä "ny kerrankin, kun muuten käyn niin vähän ulkona". Täysi illallinen, mälsähkö musiikki ja uudet kengät haittasivat tanssimista, mutta la danse ne perd jamais sa magie, les sorties ont toujours leur sortilège.

Heräsin virkeänä viiden ja puolen tunnin unien jälkee, ja sitten brunchille. Maisteltavana oli jos jonkinlaista enimmäkseen paikallista erikoisuutta ja herkkua. Yltäkylläisyydestä jatkoimme viikonlopun vikaan rientoon, rannalle ajelemaan tuulen voimalla!

Le char à voile on hupaisa ekologinen vastine perisuomalaiselle ralliajelulle, tai niille ihme maa-autohäkkyröille. Tuulihan ei koskaan jätä Normandian rannikkoa. Tunnin ajelulla opin säätelemään nopeuttani ja kääntymään myötätuulesta vastatuuleen, mutta en vastatuulesta myötätuuleen - se pitäisi tehdä hyvin jyrkästi suuresta nopeudesta. Osa aikaa meni myös purjeväkkyrän kiskomiseen märästä hiekasta.

Porukka hajaantui jo, mutta iltasella ihmeteltiin vielä Élisen, Rennesiin kyyditsijäni tekemää söpöä Cow'chSurfing-kaakkua (Normandia on täynnä söpöjä lehmiä, joten... hieman paikallisväriä). Mie ja kaksi saksalaista (nyttemmin toinen Nantaise) ajeltiin Élisen kyydissä puoleksiyöksi Rennesiin taiteelliseen pikku asuntoon. Aamulla hän vielä heitti meidät kaupungin laitaan, josta saksalaiset hyppäsivät viime tingassa saamaansa kimppakyytiin ja minä jatkoin liftaamalla.

Vain neljässä autossa Rennesistä Bordeaux'hon! Ehdin jopa iltapäivän kurssilla (joka oli vähän turha, koska katsomamme filmi oli jo tuttu). Ensin hieman varautunut rennesiläinen koppasi minut liittymästä 30 km:n matkalle, seuraavaksi 45-vuotias ja tavattoman nuorekas oman kaktusyrityksensä luonut herra, jonka kanssa parannettiin maailma puolessa tunnissa. Hän jätti minut Nantesin Périphériquelle, josta jatkoin hurjan kivan brasilialaissyntyisen naisen seurassa. Hän jätti minut toiselle puolelle kaupunkia station-servicelle (bensa-asema), ja ennen lähtöään hoksasi: "Tuossa on portugalialainen rekka, joka luultavasti menee Bordeaux'n kautta, haluatko, että kysyn kyytiä?") Kyllä kiitos. Kiitos Janainan avuliaisuuden taitoin yli kolmesataa kilometriä mukavan portugalilaisen seurassa. Hän puhui kyllä hyvin ranskaakin, molempien lastensa opiskellessa tai työskennellessä Pariisissa.

Semmoinen reissu. Normandialainen kulttuuri tuntui ystävälliseltä, ihmiset vieraanvaraisilta, maisemat kotoisilta. Kylmä tuuli taisi kyllä aiheuttaa flunssan. Unohdin myös piponi autoon. No, jos jotain voittaa, jotain häviääkin, eikös?

Lepuuttakaapa silmiänne Atlantin valtamerellä.

Liftaten halki Ranskan

Takana hyvin kiintoisa päivä. Lähdin maanantaiaamun valjettua tien poskeen orpona pahvilappu kourassani - ja päädyin illaksi kävelemään pienen iltalenkin pölyisestä Bordeaux'n esikaupungista (Villanave d'Ornonista) kotiin, satojen kilometrien päähän klo kahdeksan lähtöpaikastani.

Mutta palataanpa viikonlopun alkuun. Viikon ihmettelyn ja kummastelun jälkeen päätin matkakohteeni - Menin katsomaan kohtalontoveriani Jarmoa Albiin, tuohon viehättävään Tarn-joen rantaa koristavaan pikukaupunkiin, keskiaikaiseen tärkeään keskukseen ja harhaoppisten albigenssien kotiin. Loikkasin junaan lauantaiaamuna. Pysähdyin Toulousessa neljäksi tunniksi ; käytännössä koko väliajan tallustin paikasta toiseen. Toulouse näytti huomattavasti kauniimmalta kuin silloin elokuun lopun aamuyönä, erityisesti väriensä vuoksi : Syystä kaupunkia kutsutaan suloisella "La Ville Rose" -epiteetillä, Garonnen rannat ja Capitoliumin ympäristö oli kerrassaan nättiä. Kaartelin jonnekin kaaauuas Rive Gauchelle ja poimin sieltä mukaani kaksi pahvinpalaa. Kävelin urheilukenttäsaaren yli ja kävin viinikaupassa tuliaisostoksilla - myyjä oli erikohtelias, kuten erikoisliikkeiden väki yleensäkin. Aurinko paistoi Toulousessa, lämpimästi.

Paikallisjunassa Albiin oli sitä kuumempaa. Maaseutua. Gaillac, jonka nimi soitti kelloja (viinin takia). Tuulahdimme kahden maissa Albin raikkaaseen maalaisilmaan, ja vilkuttelin asemalle vastaantulijaa.

Ah, olipa taas hauska puhua suomea, Ranskassa, kaksi vähän ranskalaistunutta itäsuomalaista. Näin sen lukaalin, jossa vaihtari saa asua näissä alhaisen vuokratason maissa. Sinä päivänä teimme kauppakierroksen ihoa hellivässä lämpöisessä iltapäivässä - vihannes-, halpis- ja leipäkauppa. Ennen sitä kävimme kuitenkin vanhassa kaupungissa : Sympaattista keskiaikaista rakennusta vieri vieressä, punatiiltä, siistiä ja yllättävän meluisaa iltapäivän autoilijoiden huristellessa ja kas! - Katedraali. Ehkä hienoin, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Erittäin omalaatuisesti rakennettu, erikoisesti mutta harmonisesti, hienostuneesti ja ajan kanssa. Pilviin kohoavat punatiiliset tornit; vaikuttava sivuporttiratkaisu; sineyttä hohtavat katot ja mahtavat pylväät täynnä helvetillisiä syntisten kärsimyksiä, ihmisyyden rumuus tyynien fraktuuralla kirjattujen latinanpapyrusten hoivissa; kivi joka elää, vielä intensiivisemmin kuin ne tavanomaiset goottilaiset kivipitsit. Vieressä piispanlinna, jota on paha pieneksi kutsua sitäkään - sisus täynnä Toulouse-Lautrecin töitä. Palaisimme sinne sunnuntaina.

Illaksi tehtiin ruokaa lempeydellä ja antaumuksella : salaattia, juustoja, uunissa käytettyjä patonginpaloja, marinoituja sammakonreisiä - niitä saa pakastealtaasta pussillisen kolmella eurolla, indonesialaisia tosin. Naapurit tulivat kylään, tsekkiläistyttö salaattikastike mukanaan, kohta hurjan sympaattinen liettualainen, turkkilainen kotikaupunkinsa vanhan ystävän kanssa. Jaoimme antoisan illallisen ja viini virtasi. Lopuksi maistelimme suomalaisia drinkkejä. Kävelimme myös Albin hiljaisilla kaduilla täyteen kuppilaan, jossa yhtye soitti vanhoja anglo-amerikkalaisia rock-covereita.

Hmmh. Mukavan vilpoinen ilta. Oli kiva nukkua oikeassa sängyssä (jousi tosin raksahti hassusti aamuyöllä).

Sunnuntain otimme rauhallisesti; pastasalaattia ja museo. Henri Toulouse-Lautrec, sittemmin tunnettu Montmartren bordellien "ajankuvaajana" ja Moulin Rougen tähtien julisteiden nikkarina, syntyi Albissa 1864 (ja kuoli Girondessa). Toulouse-Lautrecin nuoruudentuotannon tarkasteleminen avasi minulle uusia näkökulmia taiteilijan kehitykseen ihmisten tarkkanäköisenä, lempeän ironisena kuvaajana ja todellisuuden ymmärtäjänä. Se kaveri osasi maalata; mitkä kontrastit, mikä paletin harmonisointi (ympäristön vehreät sävyt toistuvat ihmisissä ja erityisesti heidän kasvojensa varjoissa) ja ennakkoluuloton hyödyntäminen (keltaista varjona - toimii luonnossa) mitkä värikerrokset (vanhan naisen musta hattu kohostuu mustasta taustastaan). Ymmärrän paremmin litografioiden tiettyä syvää humanismia, julisteiden kekseliäisyyttä ja voimaa sekä sitä, mitä rakastan Toulouse-Lautrecin töissä: epätäydellisyyttä ja luonnosmaisuutta.

Lähdimme vielä Tarnin laitaan, sillan yli, toista takaisin, jokivarteen hortoilemaan ja kas! Jokeen. Kirjaimellisesti. Vesi juoksi niin vilkkaasti ja korkealla, että piti heittää kengät pois ja kahlata. Näimme kätkettyjä banaaniviljelmiä ja kummallisia peltimökkejä ja astuimme maantielle täysin kunniallisen urheilukentän laidassa. Ulkoilmasta virkistyneinä ja samalla raukeina pimenevän, hyvin rauhallisen keskustan, ja vanhemman keskustan läpi, ja mukava, sanalla sanoen leppoisa ilta - vaikka tussasin pahvinpaloja ja hermoilin seuraavan päivän yritys-koitosta.

Nukuttuani katkonaisesti nousin kuuden jälkeen ja söin kunnon aamupalan. Se pitikin aika hyvin pystyssä koko päivän. Hyvästelin, ja kävelin valtatien liitoskohtaan, jossa seisoin ehkä minuutin TOULOUSE-kyltti kainalossani. Minut nappasi kyytiin uutta nuoruutta elävä fysioterapeutti, joka oli viettänyt mainion viikonlopun ja masentui vasta Toulousen tulorampin aamuruuhkassa. Juttelimme kuitenkin ylittäessämme hämäriä laaksoja, jossa aamusumu hälveni auringon tieltä.

Toulousessa suunniteltua pidempi pysähdys. Kävelin melko läheltä keskustaa etelään kohti suurta liikenneympyrää ja eteläisen moottoritien alkua, mutta vaihdoin reittiä, jonka kuskini oli minulle neuvonut, koska tienvierus oli niin märkää. Päädyin harhailemaan yliopistoalueella ja yrittämään liftaamista liikenneympyrässä, minkä jätin muutaman minuutin jälkeen ja etsin käsiini kaupunkipyörän. Sillä huristelin Ramonvillen läpi aina Carcassonneen vievän valtatien laitaan, mutta en löytänyt pyöräparkkia, joten poljin takaisin. Jatkoin kävellen ja omenaa popsien.

Etukäteen olin tietysti tallentanut Toulousen liftausohjeita Hitchwikistä. Ranskassa liftaaminen käy kuulemma helposti, kunhan saa itsensä moottoriteiden liittymäkohtien tiemaksupysäkeille (un pèage); niillä riittää tilaa, autot pysähtyvät, nopeudet ovat hiljaisia, sekä kuskeilla että liftaajilla on aikaa arvioida toisiaan. Koska pèagien kautta kulkee suurin osa liikenteestä, niiltä saa yleensä nopeaan kyydin. Siksi suuntasin sille suurelle etelän pèagelle.

Kävelyä oli ehkä parin kilometrin verran, jos sitäkään. Suunnilleen heti, kun pääsin porttien toiselle puolelle ja nostin kylttini (CARCASSONNE) pystyyn, kahta koira mukanaan kyyditsevä nuori nainen kaarsi sivuun. Kanadassa opiskellut Cyrielle kutsui kylään St Gaudensiin ja heitti matkan varrelle. Tuossa tuokiossa sain peukaloitua itseni englantilaisen venefirman palveluksessa toimivan herran kyytiin, joka tipautti minut ilomielin niin lähelle Carcassonnin Citétä kuin vain kehtasin pyytää. Sieltä soitin sohvasurffaajalle, joka viime hetkellä oli lupautunut esittelemään linnoitettua kaupunkia, ja vietinkin kohta kiinnostavan ja tuulisen kaksituntisen virkeän ja mukavan ihmisen seurassa, oppien lisää rakennustekniikasta ja kataarien ja oksitanian kulttuurien yhteisestä historiasta (mutta niitä ei saa samaistaa!). Entisajan rakentajat osasivat kaunistaa tiukan sotilaallisen käytännöllisyyden; vanhemman, mutta gallo-romaanista pohjaa nuoremman muurin kivet oli viimeistelty vain reunoistaan, ja niiden pyöreät keskiosat, jotka toivat muuriin kivan tekstuurin, saivat murskaantua kivien alla. Näin lähes paikallista, kuulua Caunesin punaista marmoria, jolla Aurinkokuningaskin oli koristuttanut Versaillesia. Päätin lähteä samantien, jotta kerkeäisin hyvässä lykyssä kotiin samana iltana, ja tähyilin kaihoisasti pohjoiseen kohti Mont Noiria - aistien Massif Centralin villin varjon siellä jossakin - kun toverini kaahasi minut jalomielisyyttään moottoritien alkuun.

Seuraava etappi meni afrikkalaissyntyisen tyylikkään rouvan seurassa - hän ei koskaan ota liftaajia kyytiin, koska mies, gendarme, on sen nimenomaan kieltänyt, mutta nytpä oli tehnyt poikkeuksen. Erikoislaatuista.

Jäin huoltsikalle, josta kalastelin kyydin herralta, joka oli vähäpuheisin ja hitusen vaivaantunut verrattuna muihin kyyditsijöihini, koska hän ei varsinaisesti ollut tehnyt valintaa itse. Luultavasti lähinnä kohteliaisuudesta hän edisti matkaani sen varttitunnin verran, minkä seuraavalle pysäkille oli matkaa.

Suurelta pèagelta nousin rekan kyytiin. Vähäpuheinen ja vähäpuheisuuteensa tyytyväinen nizzalainen herra keskusteli hauskalla etelän aksentilla silloin kun herätin hänet ajatuksistaan jollain huomiolla tai kysymyksellä. Mukava heppu, jätti minut Ageniin.

Ilta pimeni, ja vaikka Agen olisi kiva kaupunki vierailla, olin vähän kylmissäni, koska jotenkin olin unohtanut syödä aamupalan jälkeen (jollei omppuja ja kahvia lasketa) ja toivoin vaan pääseväni äkkiä viimeisen etapin Bordeaux'hon saakka. Mutta Gendarmenie kyräili minua ja huomautti, että pèagen toisella puolella (parhaalla) ei saa enää liftata, pitää pysyä valtatien puolella. Kilttinä tyttönä venailin ja pompin varmaan puoli tuntia BORDEAUX-kyltti kourassa ja harkitsin jo huomioliivien päälle panemista, kun vasta työpäivänsä aloittanut agenilainen rekkamies, alkujaan bordelais, pysäytti hieman ennen pèagea. Tulimme hyvin juttuun ja ranskantaitonikin tuntui kummasti parantuneen väsymyksen, pimeäntulon ja voitonriemun myötä, joten aika meni mukavasti Villeneuve d'Ornoniin saakka, josta kävelin erittäin selkeää, suoraa tietä (kaupan kautta) kotiin.

Se tuli todistettua, että maaseutu on avaraa ja liftaus Ranskassa helppoa. Tosin, yksinäiselle tytölle sekä huomattavasti helpompaa että tietyssä mielessä vaarallista, kuten käymäni keskustelut ja saamani kommentit alituiseen muistuttivat:

"Je prends seulement des filles."
"Vous êtes seule?"
"Je ne prends jamais des autostoppeurs, mais je me suis dit que tu es une femme, je suis une femme, alors on peut se battre !"

Useimmat olivat liftanneet nuoruudessaan - ja se muisto pysyy. Solidaarisuus. Jälleen. Sain tämän päivän aikana paljon ajateltavaa. Kaikki se mitä saan, on minulle lahja ja velka; joskus on maksettava takaisin. Se, joka on lähtenyt ja eksynyt keskelle toista kulttuuria, pystyy ymmärtämään sen mitä vieras kokee astuessaan meidän taloomme. Ystävällinen sana, mitä se vie minulta pois? Haluan vastaanottaa ne, jotka tulevat avoimin käsin. Tämä löpinä tarkoittaa, että jahka palaan Jykylään niin on enemmän kuin kohtuullista, että hankkiudun tekemisiin vaihtarien ja muiden ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa, annan heille avaimet omaan elämänpiiriini.

Ajattelin myös sukupolvien eroja, missä määrin minä tunnen yhteisvastuuta verrattuna edeltäjiini? Miten sitä voi tarkastella ranskalaisessa tai globaalissa kontekstissa? Ja estääkö ylpeys "omastaan" todella oppimasta "toisesta", vai tuleeko ylpeys=kunnioitus vasta oppimisen myötä?

Ja ensi reissulle ostan pippurisuihkeen.

Bretagne-Normandie ja opiskeluväsymys

Sunnantaishoppailu eli torilla käynti kartutti jääkaappia vihreydellä, vuohenjuustolla ja tourteau fromager -leivoksella, Poitou-Charantesin erikoisuudella, joka on päältä mustaksi kärvähtänyt ja sisältää hyvin pehmeää, ilmeisesti aika valkuaispitoista höttöä. St Michelin kirjapöydiltä löysin Baudelairen Fleurs du Malin ja Kalevalan ranskankielisen käännöksen (esipuhe vuodelta 1929), joista vain ensimmäisen viitsin ostaa.

Viime viikko meni surullisen masentuneissa ja kiireisissä merkeissä. Kumma juttu, että valitsen sen verran kursseja kuin kävisin Suomessa, vaikka niistä kaikista suoriutuminen kunniakkaasti ja ajan kanssa on hankalaa tällaiselle järjestäytymättömälle nyypälle. Jouduin siis unohtamaan korpukseni muiden töiden tieltä ja naputtamaan salle informatiquessa aina kun ei ollut kurssien vikoja tunteja, joilla opet muistuttelivat ehdottomista palautuksista. Olin siis aika väsy, kun en viitenä päivänä muuta kuin istunut ja stressannut, mut itsehän sitä menin laiskamatoilemaan kolme viikkoa.

Valitukset sikseen, ehdin sentään käyttää reililippuni pari viimeistä päivää niin että kaiken kaikkiaan matkustin sillä neljä päivää. Perjantaiaamuna nukuin niin myöhään, etten ehtinyt vahaisaamun TGV-juniin, joten lähdin vasta vaille 11 kohti La Rochellea, jonne ajattelin palata vielä kevään mittaan. Huristelin IC:n kyydissä siis ohi, ja Nantesissa oltiin kolmen maissa. Miksi Nantes? Koska: 1. Mielessäni on soinut ja soinut bretonilainen kansanlaulu "Le Prisonnier de Nantes" Poitiersissa käynnistä lähtien. 2. Koska olin lukenut Nantesin olevan elintasoltaan yksi parhaimmista Ranskan kaupungeista (en nyt löydä linkkiä tähän tietoon, mutta voitte sekoittaa päänne ainaisilla paikallisten rakastamilla debateilla kaupunkien/alueiden hyvistä ja huonoista puolista tai lukea vähän virallisempaa pohdiskelua).

Katedraalin fasadin sivutorni.


Eräs neljästä Francois II:n haudan neidosta.


Puutarhan täsmällisyyttä.


Tykkäsin. Tarkastelin kaupunkia jokseenkin reilaajan näkökulmasta (sellainenhan olin) ja tykästyin sen siisteyteen (sen puute on alkanut ärsyttää minua eniten Bordeaux'ssa, vaikka en kuvitellut tarttuvani kakista epäkohdista juuri suttuisuuteen). Heti aseman vieressä leviää kasvitieteellinen puutarha, jonka vihreät nurmikot houkuttelevat väsynyttä matkalaista (joskin ne on säästetty pikkulinnuille, kuten kylteissä huomautettiin). Kävin yhdessä kirkossa ja jatkaessani matkaa huomasin katedraalin, jonka julkisivu on hiljattain remontoitu ja puhdistettu, ja näytti vastarakennetulta. Sisällä goottilaiskaarissa henki klassismin tyylikkyys ja ikkunoiden lasimaalaukset toistivat pikemminkin harmonisia, abstrakteja ja luonnollisia kuva-aiheita eivätkä niinkään pyrkineet esittävyyteen. Francois II ja vaimonsa hauta ihastutti; sen joka kulmassa nökötti vertauskuvallinen veistos, joita niin rakastan, ja haudan yllä pomppiva ja pölisevä, koulutehtäväänsä raapustava lapsilauma hymyilytti. Kiertelin toiselle puolelle katedraalia ja pysähdyin toisen haudan vierelle; silmäilin leijonannahkaviittaista sotilasta, rukouksessaan innokkaasti puoliksi nousevaa tyttöä, mutta vasta ajattelijan täydellisen luonteva asento ja läpitunkeva "katse" pysähdyttivät. Koin sellaisen "taide todempaa kuin todellisuus" -elämyksen. Neljännessä kulmassa Charité du monde imetti mustaihoista lasta ja paijasi sylissään vaaleahapsista. Veistokset olivat kylläkin mustia kaikki, ehkä se teki vaikutuksen - niiden varjoissa piili enemmän ihmisyyttä kuin vaaleiden marmoripatsaiden kylmissä katseissa.

Taiteellis-hengellisestä elämyksestä piristyneenä hortoilin kaupallisempaan keskustaan päin, ohitin hurmaavan crêperien, jonka keskustassa lämmitti takka, tein pienen kierroksen ja löysin itseni taas samasta paikasta. Tuumasta sisään. Kodikasta, asiakaskunta neljän maissa koostui lähinnä englantilaisista, toisesta reppureissaajasta ja kolmesta bretonilaisesta lapsiperheestä, jotka tapasivat kai niin aikaisin koska pian oli lasten nukkumaanmenoaika - ranskalaisethan syövät hyvin täsmällisesti lounaan puolenpäivän jälkeen ja illallisen seitsemästä alkaen. Tarkoitus oli maistella vain galettea, mutta tilasin kokonaisen kympin menun siiderin kera, "kun kerta (melkein) Bretagnessa ollaan". Galette on tummasta viljasta tehty "lettu" (ei ole meidänlaisemme lettu) jonka sisällä piileksii mielenkiintoisia aineksia (valitsin sienet, juuston ja andouillen, (jälkimmäisen tietääkseni mitä se on, siitä varmaan voimakas maku), jälkkäriksi crêpe à la crème citron ja siideriksi "brut". Hih, ajattelin Astérix et le tour de Gaule -kierrosta. Haluun tehdä samanmoisen!

Galette voisilmällä.

Leikkiseiniä.

Nantes vaikutti tosiaan kivalta kaupungilta ja pikaisellekin matkalaiselle riittää tutkittavaa puoleksi päiväksi, varsinkin jollei istu paria tuntia ravintolassa kuten eräät. Enemmän kuin riittävästä illallisesta täynnä Herttuoiden palatsiin (linnaan), joka sekin on kivenheiton matkan päässä asemalta, katedraalin vierellä. Siinä vuorottelivat 1300-luvun sotilaallinen käytännöllisyys ja koristeellinen palatsiosa. Aikas kiva. Vuosisatoja sitten Loire oli virrannut sen ympärillä, mutta sittemmin kanavointi ja autotiet ovat muuttaneet maisemaa; feikkivallihauta ja keihäänkärjen muotoisen saaren vaikutus asemakaavaan muistuttivat historiasta. Kesäiltoina ja joulun alla kun linnassa pidetään konsertteja, se mahtaa valaistuksessaan hehkua tunnelmaa. Vaan hämärsi ja lähdin raiteille jälleen, vaikka tuuminkin olisinko mennyt Nantesin sohvasurffaajien viikkotapaamiseen - olin kiireissäni raapustanut baarin nimen muistiin.

"Lukulampuin" valaistussa ter-junassa kuuntelin vieruskaverini puhelua ja koin myötätuntoa opiskelijan tuskien kanssa ja katselin aitiopaikalta, kun toinen viimeisteli Photoshopilla scifististä teosta. Onneksi näin sen varhaisemmassa vaiheessa, usein luonnokset kiinnostavat latteiksi viimesteltyjä töitä. Niissä pesii enemmän mielikuvituksen vapautta. Olipa muuten kiva, että otin muistikirjan mukaan, tuli kirjoitettua joitakin kivoja vaikutelmia joita en välttämättä muistaisi seuraavanakaan päivänä. Kirjoita, koe, tee.

Le Mansissa ihmettelin, että mikäs käpykylä tämä on, kunnes kierrettyäni autioissa IT-lähiöissä palasin asemalle ja menin pohjoispäähän. Siellä olikin tiski vielä viisi minuuttia auki. Varasin lipun Brestiin, ihan vain koska se olisi pisin reissu, kerkeisin ehkä nukkua, ja koska minulla oli loistoidea tutkia satamakaupunkia öiseen aikaan, haistella Atlanttia! Noh. Kun ystävällinen rouva sitten potki minua Brestissä hereille ennen kahta ja hupsahdin ulos junasta, huomasin iloisen sateen ja erityisesti etelästä tuiskivan ja puhkuvan tuulen aiheuttavan tiettyjä epämukavuusteijöitä.

Hipsittyäni Brestin yössä, jossa perjantai-lauantaiyönä barista baarista loisti valo ja sieltä täältä kantautui naurua, mutta enimmäkseen satoi ja tuuli koko valtameren talvisella vimmalla, ja hipsittyäni jokseenkin märkänä takaisin asemalle, jossa haukkuva ja näykkivä koira otti minut silmätikukseen, mietin, että olipahan idea. Seisoskelin bussipysäkillä pari pitkää tuntia, söin eväitäni, katselin kolmea kortterirallaajaa, hypin ja lauloin Dem Bones Songia ja sanoin, että neljän aikoihin olisi pahin aika. Niin se olikin, puoli viideltä, mutta asema aukesi sentään. Minä valittamaan pelottavan näköiselle contrôleurille: "Mie olen pikkuinen reilaaja ja haluaisin nousta tähän junnaan, mutta kun varaus jäi tekemättä" (TGV-junaan kolmesta kymmeneen euroon, suoraan junaan astuttaessa 15/20€ ilmeisesti. Herra kehotti hyppäämään junaan, jossa kuivattelinkin vaatteitani, nukahdin ja poistuin ennen Rennesia kun toinen tyttö tuli vaatimaan paikkaansa. Rennes, johon pian päädyin, ihan jees. Halusin kuitenkin vaan seuraavaan junaan pohjoiseen. Se olikin lysti reissu, näin vähän bretagnelaista maaseutua, josta tuli jotenkin kotoisa fiilis. Vähän pittoreskimpää kuin etelän suot tai ne maaahdottomat viljelyspellot lähempänä Pariisia, lehmiä, metsää, veden valtaamia peltoja. Olis sitä rannikkoakin ollut mielenkiintoisempi katsella päiväsaikaan, mutta tulen toiste Finistèren laitamille. Matka Caeniin kesti useamman tunnin, ja matkalla hoksasin kaukana häämöttävän Mont St-Michelin (Pontorson St-Michel). Ohi, koska halusin nähdä millaiseen kaupunkiin olisin voinut päätyä, jos oisin valinnut Taikun vaihtopaikan.


No hei Caen. Pidin pohjoisesta väristäsi, suuresta urheilukentästäsi aivan keskustan vieressä, kohteliaista leipureistasi ja asemavirkailijasta, kaupungintaloon yhtyvästä luostaristasi jossa seisahduin Wilhelm Walloittajan haudan äärellä, vilkkaasta keskustastasi ja siitä viidesosasta muuria jonka ehdin nähdä mahtavasta linnastasi. Kiirehdin seuraavaan junaan, mutta luettuani aikatauluja huolimattomasti minun pitikin odottaa kello kolmen junaa, jonka olin todennut vikaksi mahdollisuudekseni poistua Caenista. Mutustelin thon-crudités-sandwichiani (crudités on tietysti raa'at, vihreitä, kasviksia, mikä taukki olenkaan kun en ole tuota aatellut koko syksynä), hörpin mehua ja upotin hampaani valtavaan flan-palaan. Ah... Mutta sen jälkeen olin taas niin puoliaivoinen (väsyneenä kunnon syönti saa uupumuksen todella tuntumaan), etten jaksanut kuluttaa tuntia muuta kuin kipuamalla yhden mäen ylös ja alas. Joo, ihan kiva se Caen oli kans, hyvien yhteyksien päässä Pariisista ja sen vaikutuspiirissä, mutta ehkä tämä Bordeaux'n erilaisuus tekee minulle hyvää. Hei hei Caen!



















Matkalla Pariisiin istuin hyvin pedanttia historioitsijaa vastapäätä, mietin onkohan se joku tärkeä tyyppi ja häiritsenkö sitä rahvaanomaisella läsnäolollani. Nuokahdin kuitenkin uneen päätellen siitä, että puolitoista tuntia meni suht nopsaan.

Olin jokseenkin nuupahtaneena tuuminut, etten ehkä yrittäisi St-Lazarelta Montparnasselle juoksua; vaikka matka oli ehkä aavistuksen lyhempi kuin edellisellä kerralla, olisi se ollut epäselvempi Pariisia tuntemattomalle. Metrossa oli värikästä väkeä, pariisilaisrouvia jotka puhuivat ihan kummasti laulaen ja painottaen, rokkihenkisiä japanilaisturisteja, pari ulkomaalaisittain englantia murtavaa jotka lempeän ironisella asenteella puhuivat elämästä ja naisista. Ulkona pimeni ja satoi, kun saavuin Tour de Montparnassen juurelle, joten jätin enemmät seikkailut siltä päivältä. Angoulêmessa jäi pois yksi kaveri, joka oli innoissaan menossa sarjakuvafestivaaleille. Kumma juttu, eiväthän ne ole kuin kuun lopussa? Pitäisköhän mennä? Muutenkin tuumin tulevien viikkojen suunnitelmia. Maisemanvaihto taatusti tekee hyvää, niin osaan arvostaa tätä kaupunkiakin kuten tänä aamuna tein. Tämä elämä ei saa olla koulusta-kotiin-mentaliteettia, vaikka rutiineissa on tasapainottavat puolensa.

____

Palataan vielä alkuun.

Syysväsymykseni syynä lienee se, ettei kulttuuriin sukeltaminen käy hetkessä. Olisin heti halunnut kaikki hallinnolliset asiat kuntoon, kirjoittaa superesseitä, käydä töissä, harrastaa kulttuuria ja kaveerata puolen kaupungin kanssa. Mais avant qu'on se lance aux actions (fatales) il faut savoir (s') écouter. Nyt otankin hieman etäisyyttä (recul) ja keskityn vapaaseen turismiin. Tokan lukukauden kurssivalinnat teen *ehkä* vapaammalla kädellä.

Tutkin muuten foie grasia, erikoisuutta jonka Aquitaine ja Alsace tahtovat tahoillaan "omia", mutta jonka alkuperä on vähintään roomalainen, ja huomasin että sen "valmistukseen" kuuluu hanhiparkojen pakkosyöttäminen (gavage). Auts. Latinan jecur ficatum, yksinkertaisesti "viikunamaksa" (lintuja syötettiin kuivatuilla viikunoilla) on antanut "foien" ranskaan, eli maksa tulee oikeastaan viikunasta. (lähde: Wikipediasta ihan luin.)

Palataan alkuun, oppimisen iloon.

Keittotaidosta ou : chez le boulanger

Tänä aamuna tein briocheja, koska voipaketti uhkasi kadota roskiksen syövereihin. Ihan hyviä tuli, huolimatta aikansa eläneestä päiväyksestä.

Kävin ekokaupassa ostamassa munia ja jauhoja, mutta totta puhuen Carrefourista saa samaa ja halvemmalla. Sitä paitsi toukat olivat iskeneet pussiin. Jauhoissa on numeromerkintä ilmaisemassa hienousastetta. Mitä pienempi, sitä hienompaa. 80 kelpaa patisserie-tuotteisiin, 150 oli kokojyvästä jauhettua.

Uunin lämpötilan säätelyyn oli aikoinaan olemassa vain numerot 1 - 9. Reseptissä mainittu th 6 vastaa 180 astetta Celsiusta, joten aika pienellä lämmöllä täällä on ruokaa laitettu.

Katsele tarkemmin keittotaidon pikku juttuja.

Ranskalainen cuisine on kyllä omaa luokkaansa. Bordeaux'n leveysasteilla saadaankin tosin kasviksia vuoden ympäri, vaikka talvella ne sitten olisivatkin papuja ja retiisejä ('haricots et radis). Siis jos kunnioitetaan vuodenaikoja, ei täälläkään maasta pullahda tomaatteja ilman erikoistoimia. Raaka-aineiden runsauden ja värikkyyden vuoksi niitä onkin sitten ollut aikaa yhdistellä. Eilen juoksentelin pitkin rantakatua (joka muuttaa nimeään ainakin viiteen kertaan) ja se ravintoloiden tuoksu, oijoi! Vaikka kaipaankin vähän mullan ja happaman kuusimetsän tuoksua, pystyy täälläkin nauttimaan ympäristöstä kaikin aistein.

Les pièges à Liège ou: Liègen ansoja

Uudessa paikassa saattaa pudota yllättäviin sudenkuoppiin.

Ensinnäkin une grande gourmande comme moi haksahtaa liian helposti herkutteluun. Aamiaiseksi tulee mutusteltua rasvaista pain au chocolatia, eksoottinen Carrefour houkuttelee pitkään kypsytetyillä juustoilla, viineillä, maustetuilla suklailla, kuivatuilla ja tuoreilla hedelmillä, joihin on mehustunut elämän maku. Kielikurssimme opettajat usuttavat koettamaan paikallisia erikoisuuksia, vohveleita - les gaufres - friteerattuja perunoita merenelävien kanssa - moules frites - ja makeaa péket-olutta, jota on alunperin valmistettu katajanmarjoista. Nähtävästi myös se ostamani karmeanhajuinen, ei yhtään hullumpi Hevren alueen juusto on paikallinen erikoisuus. Matkailijan tekee mieli kokeilla kaikkea, joka on alueelle "typique". (Alors, j'ai bu une bière typiquement belge, j'éspère qu'il n'en aura pas trop.)

Kierrellessään ja kaarrellessaan voi tehdä kaksi vastakkaista virhettä, joskaan ei toisistaan täysin irrallista: Ahmia tai paastota liiaksi. Niinpä museoissa, ulkoilmassa, tavernoissa, oppitunneilla ja kaupoilla juokseminen voi jättää samanlaisen olon kuin oleskelun supistaminen yhteen tai kahteen elementtiin. Tyhjyys tai sekasorto ovat hieman samanlaisia. Kun astuu kulttuuripiiriin, jota ei täysin tunne, onkin sitä maisteltava ja nautittava harkiten, koostettava kaunis kattaus, perehdyttävä siihen mihin paneutuu; Se voikin olla miltei mitä tahansa kunhan aines on kokonaisuudessaan monipuolista.

Ruo'an ja kulttuurin lisäksi vieraaseen ympäristöön sukeltaa parhaiten yliystävällisten ihmisten kautta. Monilla on pahat mielessä, vaan ei valitettavasti kaikilla. Rennot, kuulemma ranskalaisia sydämellisemmät belgit jättävät yleensä vastaantulijan, mutta ovat aina auttaneet minua kysyttäessä. Näillä leveyspiireillä törmää myös eteläeurooppalaisiin, joille vieraanvaraisuus on toinen luonto, ja jotka uskovat joka kohtaamisen merkittävyyteen.

Sovi ei unohtaa myöskään luonnonvoimia. Belgian aurinko on tuima ja tulinen. Varsinkin silloin kun ei sada. Täällä junailijan välimatkat ovat lyhyitä ja kävelijän pitkiä. Nestehukka uhkaa, vaikka kuinka haluaisi kiivetä vielä yhden mäen päälle. Vaan järviä ei löydy, ellei kävele kymmentä kilometria Sart Tilmanista tai käytä kunnan uimahalleja. Joki sen sijaan on pitkä ja likainen, vaikka sieltä kalastellaankin. Tietysti aina voi mennä bussilla. Suosittelen valitsemaan sen helpoimman vaihtoehdon vielä uudessa kaupungissa, niin ette joudu pyytämään belgialaiselta pariskunnalta kyytiä paarustettuanne matkatavaroiden kanssa muutaman tunnin pitkin joen rantaa, sitten toista rantaa, sitten ylös Meusen rantakukkuloita upeaan, pimeään ja märkään keskieurooppalaiseen metsään, sitten takaisin epäilyttävän rähjäiseen esikaupunkiin, sitten jälleen orjantappuraisia mäkiä ylös tuntien itsenne vanhan Halavaukon eksyttämäksi Frodoksi, sitten alas kiemurtelevaa pengertietä saadaksenne vain kuulla, että olisi pitänyt nousta juuri sitä samaista tietä vielä pari kilometria. Niin. Joskus tulee todistettua niin suomalainen sisu kuin tyhmyys. Pyydä ajoissa neuvoa, ota helpoin reitti, ei oikotietä, ja ota tarjottu apu vastaan kiitollisin mielin. Ainsi te débrouilleras-tu.


Tällaisia ovat turistin turmat. Kestänee vielä pitkään, ennen kuin omaksuu paikallisen asenteen, ja paikallisen maalaisjärjen sekä pystyy välttämään kiusauksia kokeilla kaikkea. Entistä vaikeampaa se on, koska samalla tiedostaa ajan rajallisuuden ja tajuaa juuri löydetyn arkipäivän lähestyvän loppuaan.

Mon séjour francophone commencé

Ben bah dis donc. C'est agreable ici. Après quelques échecs.

Kesällä pohdin kielitaitoani, olin epävarma ja päätin aloittaa oleskeluni ranskan kielessä pehmeällä laskulla. Olin kuullut puhuttavan Liègen kielikurssista vuotta aiemmin, ja kun romaanisten kielten sähköpostilistalle ilmaantui esite, päätin asiaa jahkailtuani ilmoittautua sinne. Kurssi maksoi 500 € ja asuminen 220 €.

Olen kirjoittaessani Belgiassa, viehättävässä opiskelija-asuntolahuoneessani Meuse-joen sivukukkuloilla. Ehdin tutustua korkeuseroihin, keskieurooppalaiseen metsään, belgialaiseen sateeseen ja vesihukkaan jo tulopäivänäni. Liègessä ei noin vaan liikuta kaupungin toiselle puolen. Sitävastoin Luxembourg, jonka kautta saavuin vaikutti charmantilta, käveltävän kokoiselta kaupungilta. Jouduin lentämään Frankfurt-Hahniin rahapulan ja huonon suunnittelun vuoksi - muutoin olisin kulkenut matkan laivalla ja junalla. Ehdin tänään kurssin ensimmäisellä tunnilla jo ilmaista mielipiteeni lentämisen verotuksesta - saisi olla riittävän kallista koska nykyään ihmiset " prennent l'avion comme ils prendraient le bus ! " Mais ce n'est pas le point principal maintenant.

Sain juuri ennen lähtöäni selville, että olisin voinut maksaa kurssistani vain 145 € jos olisin ollut hitusen hoksaavaisempi ja ilmoittautunut Jyväskylän yliopiston Études francaises -opintokonaisuuden kautta. Eh bien. Je me sens idiot mais c'est la vie. Selvittelen edelleen, voisinko saada jonkinlaisen remboursementin.

Toivon, etteivät lukijani tympäänny ranskankielisten sanojen lipsahtelusta joukkoon. Näkemykseni kielenoppimisesta ja oikeasta kielenkäytöstä ei nykyään ole enää niin jyrkkä kuin joitakin vuosia sitten. Jokaisessa kielessä ja käsitteessä on oma sävynsä, tapansa ajatella, ja ihmisen kielen omaksuminen hahmottuu siihen, kulttuuriin, kasvamisena. Minähän tykkään kielen rakenteista, totta tosiaan, mutta suomalaisen koulutuksen painottaessa muodollista, perinteistä kielioppia unohdetaan helposti, missä kieli "tapahtuu" ja "elää". Où l'usage de la langue aura lieu. Ei meitä voi opettaa kammiossa kompetenteiksi kielenpuhujiksi, kielen oppimiseen kuuluu yrittämisen, erehtymisen ja korjaamisen tuskallisen hidas, ihana prosessi kuten kaikkeen elämään.

Tällä hetkellä koen hyvin mielenkiintoisena ja hyödyllisenä kurssimme tunnelman: Tärkeintä on rohkaistua puhumaan ja vuorovaikuttamaan, ei niinkään hallita subjunktiivin käyttöä satavarmasti. Tekemällä oppii! Niin joo, kuulemma minun on kerrattava seuraavia ohjeita taukoamatta täällä:

passif : Montre-moi ! Explique-moi ! Eprouve-moi !

Eli: Näytä ja selitä minulle, koettele minua!

actif : Laisse-moi essayer ! Laisse-moi découvrir ! Laisse-moi inventer !

Eli: Anna minun yrittää ja anna minun keksiä! (Ensimmäinen merkityksessä "löytää", toinen merkityksessä "luoda".)

Voin kertoa Belgian ensivaikutelmia: Ihmiset ovat ystävällisiä, auttavaisia, välillä pelottavia. Epämiellyttäviltä ja liian lähelle tunkevilta tuttavuuksilta on vaikea välttyä, ainakaan näin höntin näköisen vaeltelevan tytön. Kulttuurierot saattavat ensisilmäykseltä tuntua vaarallisilta. Kauppojen kasvikset ovat jättimäisiä, isoja tetrajogurttipurkkeja ja suomalaisittain raskasta lounasta tuskin löytää, vaikka kuinka oltaisiin sateisessa ja kylmässä maassa. Tiedättehän eron Etelä- ja Pohjois-Ranskan ruokakulttuureissa? No, ehkä täällä vannaan voita ja majoneesia lounassanwichin väliin, mutta Julkinen liikenne on halpaa ja hyvää, ja mukulakivikaduilla hujelletaan kovaa. Liègessä on aavistuksen vähemmän brasserie-pubeja, Luxembourgissa ne aukesivat sunnuntaina jo aamuvarhain kun kaupat pitivät ovensa kiinni. Täällä on isoja etanoita ja kovaäänisiä heinäsirkkoja, puut ovat suuria ja pudottelevat kaarnaa, joka on kuin pergamenttia.

Ahh, huomasin juuri että ostin aivan hirveän hajuista (makuista? ei välttämättä.) juustoa. Maaais... il faut s'adapter.