Au pays cathare tai: Hurmaavaa retkeilyä

Viimeisellä viikollani Ranskassa tein juuri sitä, mitä tahdoin: Vaelsin luonnonihmeiden keskellä, tapasin vanhoja ja uusia tuttuja ja ystäviä.

Aloitetaan Andreista ja Paulinesta, Montpellieristä ja Auden vuoristoisesta, rauhallisesta kataarimaasta.



Perjantaina 21.5. jätin Bordeaux'n ja junailin itseni kohti Montpellieriä - halusin tavata jälleen Andrein ja Paulinen, jotka olin Lyonissa kohdannut. Kaupunki on Languedoc-Roussillonin opiskelijoiden vireyttämä keskus. Rannikkoseudun seisovat ruovikkoiset merivesijärvet eivät sovi uiskenteluun, mutta "l'arrière-pays" eli takamaat kuulemma tarjoavat sitäkin enemmän seikkailua. Saavuttuani Montpellieriin könysin rinkkoineni, reppuineni, laukkuineni ja kasseineni melko läheiselle asunnolle, jonka ihana viileys ja inhimillinen lämpö ottivat minut lempeästi vastaan. Andrei lähti opetustöihin ja minä kiertelemään kaupunkia kesän ensimmäisessä tosi helteessä; tarkistin ainakin akveduktin, polleat patsaat, viihtyisän keskustan boulevardin, joka vihersi entisestään monimuotoisuus-viikonlopun erilaisista tietoa pursuavista kojuista, ja jatkoin itään joen rantaan suureellisten modernimpien rakennusten katveessa. Takaisin tulin kyseenalaisempia suurien teiden varsia kunnes sain eksytettyä itseni suloisille vanhan kaupungin kujille: eritasoisia, sokkeloisia ja kapeita, varjoisia. Ihmiset palailevat leppoisasti kotiin perjantain illalliselle, kohtaavat ja juttelevat (yksi lempiajankohdistani Ranskassa, sama juttu Pariisissakin silloin kun siellä vähän rytmi rauhoittuu). Tarkistin vielä vanhan observatorion, ostin juustoa ja omenoita ja saavuin asunnolle hörppimään seudun roséeta töistä palailleen Paulinen kanssa. Juteltiin, relattiin. Aikamoista hommaa tuo sosiaalipuolen työ. Illan mittaan toinen vieras, englantilainen Harri liittyi mukaan.





Viikonlopuksi aioimme suunnata hienolle luonnontilaisen joen rotkolle Duilhac-Sous-Peyrepertusen kylän lähettyville: Gorges du Verdouble (kuvat aika turistipitoisia, meillä oli hiljaisempaa ja enemmän vettä). Suunnistusavuksi: Auden département, lähellä Pyreneitä, Carcassonnesta etelään ja Perpignanista länteen. Seutu on pienipiirteisen vuoristoista, monipuolista viiniviljelmineen, pienkarjoineen ja kataarihistorioineen.

Lähdimme sinne kuuden porukalla lauantaina, keskipäivällä, liftaten. Menimme tramwayllä ja kävellen eräälle Ranskan parhaista liftauspaikoista, suurelle péagelle Montpellierin eteläpuolella. Minä ja Harri saimme melkein heti romanialaisen rekkakyydin lähelle Sigéania, josta meidän piti suunnitelman mukaan erota lounaaseen, mutta myöhemmin kuulimme, että Paulinella ja Julianilla oli käsittämättömästä syystä mennyt miltei tunti odotellessa. Meilläkin oli ongelmia päästä eroamaan lounaan suuntaan ja sitten saada kyytejä hiljaisilla maaseututeillä, mutta mikäs siinä maisemia ihaillessa ja tarinoidessa. Harri tunsikin aluetta, koska oli työskennellyt seuduilla parisen viikkoa vapaaehtoisena lammas- ja vuohitiloilla (kts mitä on "wwoofing").

Iltahämärissä olimme lopulta selvittäneet ne muutamat kymmenet kilometrit, joissa meni paljon pidempään kuin aiemmissa 150 km:issä, ja kohtasimme pikaisesti paikalle päässeen parivaljakon Ellynin ja Andrein (jolla on kultapeukalo) uinuvan kylän yhdistetyn kaupungintalon/postin/majatalon pihalla. Meitä hieman hämmensi ympärillä parveileva, hääräilevä ja pälisevä parinkymmenen timmin pyöräilijän joukkio, joka suihkussa käytyään pani pystyyn varsin juomapitoisen piknikin. Tiirailimme vuoren harjalla häämöttävää kataarilinnaa ja aavistelimme vain, miten hienolta auringonlasku olisi sieltä mahtanut näyttää, mutta päätimme suunnata yöksi Verdoublen rotkoon.



Ihana laskeutua illan pehmeyden täyttämään keväiseen laaksoon. Ylitimme kuivuneita puronuomia, kuuntelimme kaskaita, juttelimme reitistä, kasveista ja matkoista ja hiljennyimme aistimaan luonnon rauhallisen, avaran, keväisen tilan. Virran rantaan. Upeat kallionmuodostumat, maan"repeämät" seinämissä ja pehmeänkaarevat "hiidenkirnut" ja altaat siellä, missä vesi oli päässyt pyörimään enemmän. Illan mittaan loikittiin kivillä, nautittiin patonkia kaikilla täytteillä, ja yön pimettyä harrastettiin satelliittibongausta makoillen kivillä virran keskellä. Teltaksi kuudelle riitti katokseksi pingotettu nylon-kangas.



Aamulla nousin kalliolle ja seurasin auringon hiipimistä länsijyrkännettä alas. Kuljimme takaisin kylään (kahlaten virran halki), jätimme rinkat kaupungintaloon, josta pyöräilijäporukka oli häipynyt kaiketi jo aamuhämärissä ja jossa ei muutenkaan näkynyt ristin sielua. Niinpä kävely/lifti kukkula-vuorelle linnan juurelle sujui kevyesti kuumassakin auringossa. Pääsymaksu harjanteelta tähyävään Peyrepertusen linnaan oli 4€. 1960-luvulle saakka alueelle ei ollut edes teitä, joten vain intohimoisimmat asianharrastajat kipusivat aikoinaan strategisesti tärkeään Aragonin ja Ranskan rajoja vartioineeseen linnaan (raja siirtyi etelämmäksi 1600-luvulla). Kataarilinnaksi sitä voi nimittää, koska 1224 Guillaume de Peyrepertuse kieltäytyi liittymästä ristiretkeen albigenssejä vastaan. Hieno paikka, hyvä puolustaa, jos puolustajilla vain riitti vettä ja syömistä.

Muut saivat autokyydit alas ja minä tulin jalan. Saapuessani Duilhaciin Julianin oli täytynyt jo liftata kotia kohti. Lähdimme itsekin odottelemaan peukalot pystyssä hiljaisen kylän porteille, ja ennen pitkää pääsimme matkailuautossa ja täyteen ahdetussa henkilöautossa Paderniin, jossa aioimme hakeutua toisten rotkojen äärelle. Minä, Harri ja Pauline lepäilimme oliivipuiden varjossa odotellessamme patikoimaan lähteneitä Andreita ja Ellynia. Kyselimme neuvoa ja neuvoimme muita matkailijoita, esimerkiksi vanhaa patikoivaa sveitsiläistä pariskuntaa, ja puhuimme keskenämme ulkomaalaisten vaikeuksista hallinnon ja sopeutumisen tasoilla sekä siitä, mitä olimme oppineet eri puolilta maailmaa ja erilaisilta ihmisiltä. Saatuamme tietää parivaljakon jo löytäneen rotkot, patikoimme kauniin maaseudun läpi. Hämmästelin, kun Pauline opetti minut hoksaamaan parsanvarsia ja metsästämään niiden kukintoja - siis tankoparsa kasvaa alueella villinä ja syötävänä. Jo edellisenä iltana olinkin pannut merkille joka paikassa villinä kasvavan tillin ja rosmariinin, jotka täyttivät kevään ihanilla tuoksuillaan (varsinkin kun istahdit tai astahdit niiden päälle). Paikansimme toverit kiljahdusten perusteella ja liityimme mukaan uiskentelemaan ja paistattelemaan päivää rotkon kivillä.

Illan leiripaikan löytyminen osoittautui ongelmalliseksi - hyviä paikkoja vähän kauempana asutuksesta oli hankala löytää - joten palasimme pusikoista jo ohittamaamme Padernin kylään, mielessämme oliivipuut. Siellä Andrei tuumi menevänsä etsimään saksalaisia, jotka olivat ottaneet hänet ja Ellynin kyytiin jossain vaiheessa, ja jotka majailivat eräässä kylän talossa lomamatkallaan.

Ei näkynyt kettään talolla. Mutta kävellessämme pääkatua pitkin vastassa olikin vilkutteleva ja hyväntuulinen saksalaislössi. Porukan englantia taitava puhemies (opiskeli Karlsruhessa, muuten perhe kotoisin Freiburgista - taas sain hyviä kokemuksia lounaissaksalaisista) otti meidät hymyllä vastaan, ja tuumasi, ettemme me kauas olleet kerinneet. Selvitimme siinä tilanteemme, ja eipä aikaakaan kun uudet tuttumme olivat kysyneet kylässä asuvalta kaveriltaan, saisiko viisikkomme leiriytyä hänen puutarhaansa. Ranskalaisherra myöntyi, opasti meidät paikalle, ja pystytimme leirimme ylen tyytyväisinä. Illan viiletessä kierrätimme ensimmäistä tai toista viinipullollista nuudeliaterian kyytipoikana (ateriassa maistui myös Paulinen keräämä villiminttu). Silloin perheen pojat tallustivat vakavannäköisinä luoksemme. Puhemies aloitti "tuota, tuossa tuli kiistaa isännän kanssa ja nyt kävikin niin ikävästi että teidän pitäisi lähteä tästä..." -
Nähtyään ilmeemme kaveri virnisti ja totesi "vitsi vitsi!" Naureskeltuamme hetken hän jatkoi: "Mut ajateltiin kysyä, jos haluaisitte tulla aamiaiselle huomenna..." Me toljotimme vielä hetken ja "Kyyyllä kiitos!" ja säteilimme kiitosta koko viisikon voimin. Vaikka jalomieliset ystävämme lupailivat vain "no vähän leipää, voita ja hunajaa" oli aamiaispöytä rakakudella ja auliudella katettu seuraavana aamuna. Turinoimme aikamme, montpellieriläiset pyysivät saksalaiset vastavierailuille ja tiskattuamme lähdimme palaamaan hyvää tuulta pullollamme.



Paluumatkalla selvisimme mielestäni ihan hyvin, ja minusta oli kiva ottaa oppia kokeneilta Andreilta ja Paulinelta (jotka matkustavat oikeastaan aina "autolla" eli liftaten). Kuumuus ja pitkä kävelymatka péagelle (samalle, jossa olimme pitkään Brahimin kanssa jumissa Barcelonaan peukaloidessa) uuvutti matkatoverini, eivätkä he vaikuttaneet tyytyväisiltä tämänkertaisiin matkoihin. Iloitsin kaikesta huolimatta viikonlopun kokemuksista; Liftasin ensimmäistä kertaa kolmestaan, uin ranskalaisissa luonnonjo'issa, yövyin porukalla luonnossa, vierailin kataarilinnassa, keräsin villiä tilliä; ylipäätään vietin niin täydellisen viikonlopun hyvässä seurassa.

Perille Montpellieriin päästiin, juotiin kylmää ja minä aloin uudelleenpakata raskasta omaisuuttani. Hyvästelin kaihoisana kaverit, ja kerkesin juuri ja juuri junaan Avignoniin ja Valencen kautta Pont-en-Royansiin, jossa odotti uusi seikkailu.



PS. Vilkaiskaahan Google Mapsista miten vihreää Audessa on.
PPS. Sananen liftauksesta: Kaikki eivät ota kyytiin, mutta yleensä ne, jotka huomioivat liftaajat, ovat aika huippuja. Liftatessa on tavallaan sen velkaa, että muistaa jälkeenpäin kohtaamiset ja persoonat - ja sen velan maksaa hyvillä mielin.

De Toulouse à BCN et à Madrid - y ahora en Burdeos para unos pequeños días

Varoitus; sisältää jaarittelua.

Alla Barcelonan kattoja Parc Montjuïcista katsoen.


Minkähän takia teen tämmöisiä äkkilähtöjä? Kevät on niin pitkällä, että opiskeluni tökkäsivät tykkänään. Sen sijaan pakenin asunnosta (jätin tilaa seuraavalle asukille) ja liftasin neljän porukalla Toulouseen 7.5. Kyseessä oli Couch Surfing -tapahtuma, ehkä hiukka löyhästi organisoitu Barcelonan osalta mutta muuten oikeen kiva. Meitä oli kuutisenkymmentä täyttämässä tienposkia (eräät olin tavannut jo Cherbourgissa), pareittain ja jotkut yksinäiset miehet yksitellen. Perjantaina liftauskaverini Mingin majoittaja, herttainen Alicen otti minutkin vastaan ihanaan pikku opiskelijakämppäänsä. Laitoimme kiinalaista ruokaa kiitokseksi. Pienen illanvieton jälkeen (NYT tajuan Toulousen lempeän tunnelman!), seuraavana aamuna ennen seitsemää, kohtasin metrossa lauantain liftauspartnerini, marokkolais-kanadialaisen Brahimin Pariisista. Oikein viihtyisä heppu, sain ideoita toimia Punaisen ristin vapaaehtoisenakin. Selvisimme neljällä kyydillä ennen kolmea Barcelonaan, vähän neuvotellen ja auringossa seilaillen silloin tällöin. (Välipysäkit: Kaakkois-Toulousen suurelta pèagelta Narbonnen liepeille upean, viisaan herran seurassa, Perpignanin pohjoispuolelle "voi teitä nuoria!" -pariskunnan kanssa, Perpignanin eteläpuolelle polttelevan, rennon rastafarin kyydillä ja viiden kilometrin päähän arcelonan keskuksesta nuokkuen huippukivan ja rikkautta uhkuvan nuorenparin takapenkillä.) Ainutlaatuisia kohtaamisia tietysti, vaikka vähän nuokuimmekin.

Barcelonassa tungin rahat sukkahousuihin (no kuvainnollisesti) ja pälyilin ympärilleni - kaupunkia vaivaa pihistelijäongelma. Rauhallisella tramilla keskustaa lähestyessämme, pikku puistossa nurtsilla makoillen, pistaasipähkinöitä syöden alkoi mielen vallata jonkinlainen katalonialainen leppoisuus. Talsimme keskustaan ja haimme kartat, kohta bongasimmekin tuttuja naamoja Plaza de Catalunyalla. Iltapäivä meni kuulumisia vaihtaessa - monet olivat liftanneet ensi kertaa - ja tulijoita venaillessa. Sitten käveleskeltiin etsimään hostelli (sohvia ei ollut millään kaikille löytynyt pyynnöistä huolimatta), majoituttiin kahdeksan hengen huoneeseen ja löydettyämme lisää poppoota, käveleskeltiin Glacier-baariin, pitkällisen jutustelun jälkeen ilta vähän hajosi, kun barcelonalaiset johdattivat meitä vaikka vallan mihin epäkiinnostaviin paikkoihin. En päässyt tanssimaan, mutta en varmaan olisi päässytkään risaisissa kengissäni. Porukan hajaannuttua ihan täysin yksi ystävällinen ecuadorilainen saatteli tympääntyneen meikäläisen hostellin ovelle, ja pääsin nukkumaan.

Seuraava päivä meni tietynläisessa suuren joukon aiheuttamassa tekemättömyydessä. Teimme sentään kierroksen kaupungilla. Johdatin porukan halki vanhan osan, riemukaarelle, Sagrada familian kupeeseen (siellä sisällä OLISI pitänyt käydä!) ja Güell-puistoon, jossa ihastelimme lisää Gaudin luomuksia. Kipaistessani kukkulan huipulle kohtasin suomalaisia, ja huomasin miten kivaa ja inhottavaa on puhua äidinkieltään pitkästä aikaa - se on samaan aikaan kauniin luonnollinen, mutta miten rumasti sitä puhunkaan! Hyi! Noh. Itseinhosta päästyäni etsin pudonneen takkini Xavier apunani (häneltä sain kehotuksen maistaa horchata-juomaa, joka puristetaan ilmeisesti pienistä perunoista - no, tällä kertaa en löytänyt sitä, juoman on selvästikin oltava hyvin raikasta). Metroiltiin rannalle ja jotkut uivat taivaan pilvistyessä. Juoksimme ennen pitkää sateesta baariin, josta erään edellisyön kodittomana eläneen pariskunnan oli lähdettävä lentokentälle. Surullista, jotenkin. Kaikki näkevät sen vaivan päästäkseen kohtaamiseen pariksi päiväksi, vähän ehtii tutustua ja sitten tiet jo eroavat.

Illalla käytiin oikeasti hyvässä ravintolassa, Blue Rita ihan hostellin vieressä lähellä Las Ramblasia. Ruoka, miljöö, seura ilostuttivat kaikkia aisteja. Seuraavaksi yöksi lähdin telttailemaan Helderin kanssa pohjois-Barcelonaan, koska halusin säästää hostellikuluissa ja koska pidän telttailusta. Kirjoitimme seinään "Barcelona", koska kankainen majamme kerää merkinnän joka yöpymisellään. Aurinko kurotteli ensi säteitään Montbaun kukkuloille ennen seitsemää, ja saimme aivan uskomattoman herätyksen. Mahdoton hard rock jytinä lähestyi, lähestyi, ja olisi kaatanut meidät kumoon jollemme olisi jo makoilleet pusseissamme. Täysillä bassoilla jytyyttävä kaara pysäköi aivan telttamme viereen - varmaan kaveri teki sen tahallaan! Puhkesimme epäuskoiseen nauruun, joka jatkoi pyrskähdyksittäin aamutoimien ja teltan kokoonpanon ajan. Olimme tainneet pystyttää teltan yliopistoalueen parkkipaikalle.

Helder lähti liftaamaan, ja minä kävelemään kohti aurinkoa ja merta. Siitä tulikin pitkä päivä. Hortoilin vaikka vallan missä, kukkuloilla Barcelonan pohjoispuolella, löysin lopulta tieni takaisin Park Güelliin ja kiersin hieman etelämpää keskustaan (jossain vaiheessa tuli vastaan lisää gaudimaisia taloja, panikoin kännykkäni katoamisesta ja löysin sen makuupussini uumenista). Suunnitelmani vesittyivät, kun tajusin että maanantaisin museot, mm. Mirón museo, ovat kiinni. Päivän kuumetessa kävin kirjoittamassa viestejä Madridiin, löysin toverini ja kadotin heidät taas, kiipesin Montjuïcin puistoon (mikä ihmeen vimma kiivetä kun kantaa kymmenkiloista rinkkaa?) ja ihailin maisemia. Maksoin Pueblo españoliin pääsemisestä ; kyseessä on maailmannäyttelyyn rakennettu, asuttavaksi suunniteltu kylä, joka mallintaa eri Espanjan alueiden rakennustaidetta. Se piti purkaa, mutta kävi kuten sille Eiffelin luomukselle; liian suosittu. Nyt kylässä asustelee hiljakseen puuhaavia käsityöläisiä ja ranskalaisia pöliseviä luokkaretkiseurueita. 6,50 oli vähän kallis samanlaisen arkkitehtuurin näkemisestä, kuin mitä kokee matkustamalla aidommin, tietysti käsityöläisten tuotteet ovat taattua tavaraa vaan enhän minä niitä osta. Sen sijaan löysin kulkukissoja, kivan taidemuseon, jossa oli vähän Dalíakin, ja erityisesti kuubalaisen nykytaiteilijan gallerian, jossa politiikka näkyi ja itse taiteilijakin turaili nurkassaan ; pidin kovasti hänen materiaalivalinnoistaan ja kekseliäisyydestään niiden muuntamisessa aiheiksi. Transsendentaali kokemus parhaimmillaan, tuo taide.


Parc Montjuïcin kukkulan puutarhoja; tietenkin jätin mahtavat palatsit kuvaamatta, eivätkä ne olisi kameraan mahtuneetkaan.

Patikoin osittain kuolevin jaloin takaisin bussiasemalle (löysin lisää tunnelmallisia hetkiä, ihmisiä ja (uupumus-)tiloja vanhan kaupungin uumenista) ja odotin bussia Madridiin. Lähtö 22.15, saapuminen 5.50, hinta 28 € ja risat. Bussi oli täynnä, miltei mahdoton nukkua, mahdollista nuokkua. Aamulla kuunsirppi loisti, vaihdoin hameen housuihin koska pääkaupungissa ol kylmä. Lähistön kukkulalla tarkastelin liikenteen virtoja, bongasin sen, minkä oletin olevan keskusta ja laskeuduin hölkkääjien seurassa. Lähdin kävelemään keskustaan, varsinaisena määränpäänäni kohtaaminen Madridin luoteisosassa klo 10. Auringon helottaessa aamutaivaalla tajusin, että kävelin väärään suuntaan. Tarkistin asemani kysymällä ja tein täyskäännöksen, vaikka minua neuvottiin ottamaan metro (kuten jokaisella tientarkistuksella siitä eteenpäin). Dumpadi dumpadi. Isohko kaupunki, muttei kuitenkaan mahdottoman iso. Yhdeksän aikoihin olin ohittanut jo Pradon ja kuljeskelin halki hallintokortteleitten, joissa pukumiehet menivät töihin. Ihastelin samaa 20-luvun rikkauden charmia, jonka olin jo aistinut Barcelonan tietyissä osissa sateisen illan selkiytyessä. Tajusin mistä tuli nostalginen, surumielinen vaikutelmani: Kauan sitten katsotusta Andrew Lloyd Webberin Evitasta. Diktatuurin loistoa, kiintymystä suuruuteen.

Kyselin, katselin karttoja, suunnistin. Aavistelin olevani myöhässä, ja lopulta saavuin metroasemalle, jossa Victor minua odotteli. Isäntäni myöntyi iltapäivätorkkusuunnitelmiini, mutta lähdin sentään hänen kanssaan päivän ostoksille: kaksikerroksiseen kauppahalliin kasvisten perään, kiinalaiskauppaan hakemaan tofua (75 senttiä yksi paketti!). Vic meni töihin ja minä nukkumaan. Tarkoitus oli vain torkahtaa, mutta lopulta heräsin ennen kuutta, söin lounaan ja lähdin keskustaan häntä vastaan. Teimme pienen kieroksen katselemassa egyptiläistä temppeliä (siirretty Madridiin kiitokseksi Suezin kanavan rakennustöissä auttamisesta) ja muita keskustan kivan tuntuisia paikkoja. Söimme madridilaista: parit tapakset/pitxhot ja patentoidulla reseptillä valmistettuja uppopaistettuja perunoita mausteisella kastikkeella. Siankorvatkin olivat ihan jees. Hirmu täyttävää. Mietin pääni puhki, menisinkö Toledoon vielä torstaina, mutta jätin pohtimisen seuraavaan päivään.

Aamulla kuuntelimme musiikkia keskiaikatorilta ostetun juuston maistelun lomassa (Extremadurasta, eeerittäin hyvää). Kävelyllä opin lisää musiikista, kuten miten paljon sitä rakastan, ja mitä tämä vuoden aukko musiikinkuuntelussa on tehnyt minulle (ei kovin hyvää).

Söimme Viva la vida -vegekaupassa/buffetissa varmaan parhaan koskaan nauttimani kasvisaterian, ja Reina Sofian kirjakaupassa Vic jätti miut mennäkseen töihin. Jatkoin el Pradoon, vanhemman taiteen museoon, ja viivyin siellä sulkemisajan tienoille. Huh, näitä valtavia kuninkaallisia museoita. Kun pienessäkin menee se pari tuntia. Noh, aloitin historiamaalauksilla jotka miellyttivät minua enemmän kuin Louvressa ihailemani ranskalaiset (joista monet Académien oppien läpitunkemat - aika kolkkoja; Pradossa esillä olleet olivat taasen ihmiselämää henkiviä ja ilmehikkäämpiä). Löysin ennen pitkää italialaiset vanhat mestarit, harvat mutta hyvät Düreriltä, lepäsin El Grecon tumman manierismin katveessa, ja löytyihän myös se Velázquez'n laaja tuotanto - kuuntelin kolmella kielellä selityksiä Las Meniñasin edessä, mutta oikeastaan jäin tuijottamaan pidempään sitä Bacchusta.
Kutkuttava, jotenkin. Melkein viimeisenä löytyi Goya: Pinturas negras, tekivät todella vaikutuksen, ja muistelin lastaan syövän Saturnuksen edessä niitä valaistuksen hetkiä itsenäistä taidehissan kurssia tehdessä ; yläkerrassa tutkailin eroa Goyan värikkäisiin viattomiin nuoruudentöihin. Totesin myös että kyllä, alaston Maja on nätimpi kuin Maja pukeissa (Ihana kun voi vertailla niitä, vähän kuin ne "etsi 5 virhettä" -piirrokset lehtien ajanvietesivuilla).

Sit olinkin tosi väsynyt, mikä on erinomainen mielentila hämärtyvän El Retiron puiston läpi kulkemiseen. Tunnen englantilaiset ja ranskalaiset puutarhat, espanjalaiseen kuuluvat sit kaiketi pensasaidat. Kaupungilla harrastettiin breakdancea. Hortoilin viimeisessä korttelissa pitkään. Kerroin Vicille syyllisyyden (täällä mie vaan hummailen...) painavan siinä määrin, että menisin seuraavana päivänä kotiin. Illalliseksi söimme vielä uppopaistettua bataattia ja kanaa. Kiittelin. Pidin todella paljon tästä seurasta ja fiiliksestä. Toivon, etten ollut ihan liian pööp koko ajan, jotta isäntänikin sai hyvän kokemuksen.


Madridin päärautatieaseman halliin oli rakennettu trooppinen puutarha, jossa hiljalleen toistensa päälle mönkiväö kilpikonnayhdyskunta lumoaa odottelevan matkustavaisen.

Aamulla hipsin asemalle, hyppäsin yhdeksältä bussiin San Sebastianiin, olin baskirannikolla kolmelta, kävelin, katselin kaunista kaupunkia ja meren sineen, söin hyvän pintxhon, join liikaa viiniä ja menin euskotrenillä Irúniin. Sieltä kävelin Hendayeen, huomasin luottokorttini olevan kadoksissa, hyppäsin junaan ja soittelin illalla että voisivat panna kortin pois käytöstä. Ja sitten nukuin sohvalla, aivan kuin silloin syksyllä tullessani, ja käytyäni baskimaan puolella. Aah. Que país! Que maravilla! Mielentilani pyörii jossain tympääntyneen ja väsähtäneen rajamailla, tajuan, että keväätkin käyvät koville, ja tunnen jälkimainingit matkasta matkan sisällä, mistä päättelen voivani odottaa tiettyjä sopeutumiskahnauksia jahka palaan Suomeen.

Liftaten halki Ranskan

Takana hyvin kiintoisa päivä. Lähdin maanantaiaamun valjettua tien poskeen orpona pahvilappu kourassani - ja päädyin illaksi kävelemään pienen iltalenkin pölyisestä Bordeaux'n esikaupungista (Villanave d'Ornonista) kotiin, satojen kilometrien päähän klo kahdeksan lähtöpaikastani.

Mutta palataanpa viikonlopun alkuun. Viikon ihmettelyn ja kummastelun jälkeen päätin matkakohteeni - Menin katsomaan kohtalontoveriani Jarmoa Albiin, tuohon viehättävään Tarn-joen rantaa koristavaan pikukaupunkiin, keskiaikaiseen tärkeään keskukseen ja harhaoppisten albigenssien kotiin. Loikkasin junaan lauantaiaamuna. Pysähdyin Toulousessa neljäksi tunniksi ; käytännössä koko väliajan tallustin paikasta toiseen. Toulouse näytti huomattavasti kauniimmalta kuin silloin elokuun lopun aamuyönä, erityisesti väriensä vuoksi : Syystä kaupunkia kutsutaan suloisella "La Ville Rose" -epiteetillä, Garonnen rannat ja Capitoliumin ympäristö oli kerrassaan nättiä. Kaartelin jonnekin kaaauuas Rive Gauchelle ja poimin sieltä mukaani kaksi pahvinpalaa. Kävelin urheilukenttäsaaren yli ja kävin viinikaupassa tuliaisostoksilla - myyjä oli erikohtelias, kuten erikoisliikkeiden väki yleensäkin. Aurinko paistoi Toulousessa, lämpimästi.

Paikallisjunassa Albiin oli sitä kuumempaa. Maaseutua. Gaillac, jonka nimi soitti kelloja (viinin takia). Tuulahdimme kahden maissa Albin raikkaaseen maalaisilmaan, ja vilkuttelin asemalle vastaantulijaa.

Ah, olipa taas hauska puhua suomea, Ranskassa, kaksi vähän ranskalaistunutta itäsuomalaista. Näin sen lukaalin, jossa vaihtari saa asua näissä alhaisen vuokratason maissa. Sinä päivänä teimme kauppakierroksen ihoa hellivässä lämpöisessä iltapäivässä - vihannes-, halpis- ja leipäkauppa. Ennen sitä kävimme kuitenkin vanhassa kaupungissa : Sympaattista keskiaikaista rakennusta vieri vieressä, punatiiltä, siistiä ja yllättävän meluisaa iltapäivän autoilijoiden huristellessa ja kas! - Katedraali. Ehkä hienoin, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Erittäin omalaatuisesti rakennettu, erikoisesti mutta harmonisesti, hienostuneesti ja ajan kanssa. Pilviin kohoavat punatiiliset tornit; vaikuttava sivuporttiratkaisu; sineyttä hohtavat katot ja mahtavat pylväät täynnä helvetillisiä syntisten kärsimyksiä, ihmisyyden rumuus tyynien fraktuuralla kirjattujen latinanpapyrusten hoivissa; kivi joka elää, vielä intensiivisemmin kuin ne tavanomaiset goottilaiset kivipitsit. Vieressä piispanlinna, jota on paha pieneksi kutsua sitäkään - sisus täynnä Toulouse-Lautrecin töitä. Palaisimme sinne sunnuntaina.

Illaksi tehtiin ruokaa lempeydellä ja antaumuksella : salaattia, juustoja, uunissa käytettyjä patonginpaloja, marinoituja sammakonreisiä - niitä saa pakastealtaasta pussillisen kolmella eurolla, indonesialaisia tosin. Naapurit tulivat kylään, tsekkiläistyttö salaattikastike mukanaan, kohta hurjan sympaattinen liettualainen, turkkilainen kotikaupunkinsa vanhan ystävän kanssa. Jaoimme antoisan illallisen ja viini virtasi. Lopuksi maistelimme suomalaisia drinkkejä. Kävelimme myös Albin hiljaisilla kaduilla täyteen kuppilaan, jossa yhtye soitti vanhoja anglo-amerikkalaisia rock-covereita.

Hmmh. Mukavan vilpoinen ilta. Oli kiva nukkua oikeassa sängyssä (jousi tosin raksahti hassusti aamuyöllä).

Sunnuntain otimme rauhallisesti; pastasalaattia ja museo. Henri Toulouse-Lautrec, sittemmin tunnettu Montmartren bordellien "ajankuvaajana" ja Moulin Rougen tähtien julisteiden nikkarina, syntyi Albissa 1864 (ja kuoli Girondessa). Toulouse-Lautrecin nuoruudentuotannon tarkasteleminen avasi minulle uusia näkökulmia taiteilijan kehitykseen ihmisten tarkkanäköisenä, lempeän ironisena kuvaajana ja todellisuuden ymmärtäjänä. Se kaveri osasi maalata; mitkä kontrastit, mikä paletin harmonisointi (ympäristön vehreät sävyt toistuvat ihmisissä ja erityisesti heidän kasvojensa varjoissa) ja ennakkoluuloton hyödyntäminen (keltaista varjona - toimii luonnossa) mitkä värikerrokset (vanhan naisen musta hattu kohostuu mustasta taustastaan). Ymmärrän paremmin litografioiden tiettyä syvää humanismia, julisteiden kekseliäisyyttä ja voimaa sekä sitä, mitä rakastan Toulouse-Lautrecin töissä: epätäydellisyyttä ja luonnosmaisuutta.

Lähdimme vielä Tarnin laitaan, sillan yli, toista takaisin, jokivarteen hortoilemaan ja kas! Jokeen. Kirjaimellisesti. Vesi juoksi niin vilkkaasti ja korkealla, että piti heittää kengät pois ja kahlata. Näimme kätkettyjä banaaniviljelmiä ja kummallisia peltimökkejä ja astuimme maantielle täysin kunniallisen urheilukentän laidassa. Ulkoilmasta virkistyneinä ja samalla raukeina pimenevän, hyvin rauhallisen keskustan, ja vanhemman keskustan läpi, ja mukava, sanalla sanoen leppoisa ilta - vaikka tussasin pahvinpaloja ja hermoilin seuraavan päivän yritys-koitosta.

Nukuttuani katkonaisesti nousin kuuden jälkeen ja söin kunnon aamupalan. Se pitikin aika hyvin pystyssä koko päivän. Hyvästelin, ja kävelin valtatien liitoskohtaan, jossa seisoin ehkä minuutin TOULOUSE-kyltti kainalossani. Minut nappasi kyytiin uutta nuoruutta elävä fysioterapeutti, joka oli viettänyt mainion viikonlopun ja masentui vasta Toulousen tulorampin aamuruuhkassa. Juttelimme kuitenkin ylittäessämme hämäriä laaksoja, jossa aamusumu hälveni auringon tieltä.

Toulousessa suunniteltua pidempi pysähdys. Kävelin melko läheltä keskustaa etelään kohti suurta liikenneympyrää ja eteläisen moottoritien alkua, mutta vaihdoin reittiä, jonka kuskini oli minulle neuvonut, koska tienvierus oli niin märkää. Päädyin harhailemaan yliopistoalueella ja yrittämään liftaamista liikenneympyrässä, minkä jätin muutaman minuutin jälkeen ja etsin käsiini kaupunkipyörän. Sillä huristelin Ramonvillen läpi aina Carcassonneen vievän valtatien laitaan, mutta en löytänyt pyöräparkkia, joten poljin takaisin. Jatkoin kävellen ja omenaa popsien.

Etukäteen olin tietysti tallentanut Toulousen liftausohjeita Hitchwikistä. Ranskassa liftaaminen käy kuulemma helposti, kunhan saa itsensä moottoriteiden liittymäkohtien tiemaksupysäkeille (un pèage); niillä riittää tilaa, autot pysähtyvät, nopeudet ovat hiljaisia, sekä kuskeilla että liftaajilla on aikaa arvioida toisiaan. Koska pèagien kautta kulkee suurin osa liikenteestä, niiltä saa yleensä nopeaan kyydin. Siksi suuntasin sille suurelle etelän pèagelle.

Kävelyä oli ehkä parin kilometrin verran, jos sitäkään. Suunnilleen heti, kun pääsin porttien toiselle puolelle ja nostin kylttini (CARCASSONNE) pystyyn, kahta koira mukanaan kyyditsevä nuori nainen kaarsi sivuun. Kanadassa opiskellut Cyrielle kutsui kylään St Gaudensiin ja heitti matkan varrelle. Tuossa tuokiossa sain peukaloitua itseni englantilaisen venefirman palveluksessa toimivan herran kyytiin, joka tipautti minut ilomielin niin lähelle Carcassonnin Citétä kuin vain kehtasin pyytää. Sieltä soitin sohvasurffaajalle, joka viime hetkellä oli lupautunut esittelemään linnoitettua kaupunkia, ja vietinkin kohta kiinnostavan ja tuulisen kaksituntisen virkeän ja mukavan ihmisen seurassa, oppien lisää rakennustekniikasta ja kataarien ja oksitanian kulttuurien yhteisestä historiasta (mutta niitä ei saa samaistaa!). Entisajan rakentajat osasivat kaunistaa tiukan sotilaallisen käytännöllisyyden; vanhemman, mutta gallo-romaanista pohjaa nuoremman muurin kivet oli viimeistelty vain reunoistaan, ja niiden pyöreät keskiosat, jotka toivat muuriin kivan tekstuurin, saivat murskaantua kivien alla. Näin lähes paikallista, kuulua Caunesin punaista marmoria, jolla Aurinkokuningaskin oli koristuttanut Versaillesia. Päätin lähteä samantien, jotta kerkeäisin hyvässä lykyssä kotiin samana iltana, ja tähyilin kaihoisasti pohjoiseen kohti Mont Noiria - aistien Massif Centralin villin varjon siellä jossakin - kun toverini kaahasi minut jalomielisyyttään moottoritien alkuun.

Seuraava etappi meni afrikkalaissyntyisen tyylikkään rouvan seurassa - hän ei koskaan ota liftaajia kyytiin, koska mies, gendarme, on sen nimenomaan kieltänyt, mutta nytpä oli tehnyt poikkeuksen. Erikoislaatuista.

Jäin huoltsikalle, josta kalastelin kyydin herralta, joka oli vähäpuheisin ja hitusen vaivaantunut verrattuna muihin kyyditsijöihini, koska hän ei varsinaisesti ollut tehnyt valintaa itse. Luultavasti lähinnä kohteliaisuudesta hän edisti matkaani sen varttitunnin verran, minkä seuraavalle pysäkille oli matkaa.

Suurelta pèagelta nousin rekan kyytiin. Vähäpuheinen ja vähäpuheisuuteensa tyytyväinen nizzalainen herra keskusteli hauskalla etelän aksentilla silloin kun herätin hänet ajatuksistaan jollain huomiolla tai kysymyksellä. Mukava heppu, jätti minut Ageniin.

Ilta pimeni, ja vaikka Agen olisi kiva kaupunki vierailla, olin vähän kylmissäni, koska jotenkin olin unohtanut syödä aamupalan jälkeen (jollei omppuja ja kahvia lasketa) ja toivoin vaan pääseväni äkkiä viimeisen etapin Bordeaux'hon saakka. Mutta Gendarmenie kyräili minua ja huomautti, että pèagen toisella puolella (parhaalla) ei saa enää liftata, pitää pysyä valtatien puolella. Kilttinä tyttönä venailin ja pompin varmaan puoli tuntia BORDEAUX-kyltti kourassa ja harkitsin jo huomioliivien päälle panemista, kun vasta työpäivänsä aloittanut agenilainen rekkamies, alkujaan bordelais, pysäytti hieman ennen pèagea. Tulimme hyvin juttuun ja ranskantaitonikin tuntui kummasti parantuneen väsymyksen, pimeäntulon ja voitonriemun myötä, joten aika meni mukavasti Villeneuve d'Ornoniin saakka, josta kävelin erittäin selkeää, suoraa tietä (kaupan kautta) kotiin.

Se tuli todistettua, että maaseutu on avaraa ja liftaus Ranskassa helppoa. Tosin, yksinäiselle tytölle sekä huomattavasti helpompaa että tietyssä mielessä vaarallista, kuten käymäni keskustelut ja saamani kommentit alituiseen muistuttivat:

"Je prends seulement des filles."
"Vous êtes seule?"
"Je ne prends jamais des autostoppeurs, mais je me suis dit que tu es une femme, je suis une femme, alors on peut se battre !"

Useimmat olivat liftanneet nuoruudessaan - ja se muisto pysyy. Solidaarisuus. Jälleen. Sain tämän päivän aikana paljon ajateltavaa. Kaikki se mitä saan, on minulle lahja ja velka; joskus on maksettava takaisin. Se, joka on lähtenyt ja eksynyt keskelle toista kulttuuria, pystyy ymmärtämään sen mitä vieras kokee astuessaan meidän taloomme. Ystävällinen sana, mitä se vie minulta pois? Haluan vastaanottaa ne, jotka tulevat avoimin käsin. Tämä löpinä tarkoittaa, että jahka palaan Jykylään niin on enemmän kuin kohtuullista, että hankkiudun tekemisiin vaihtarien ja muiden ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa, annan heille avaimet omaan elämänpiiriini.

Ajattelin myös sukupolvien eroja, missä määrin minä tunnen yhteisvastuuta verrattuna edeltäjiini? Miten sitä voi tarkastella ranskalaisessa tai globaalissa kontekstissa? Ja estääkö ylpeys "omastaan" todella oppimasta "toisesta", vai tuleeko ylpeys=kunnioitus vasta oppimisen myötä?

Ja ensi reissulle ostan pippurisuihkeen.