Talvipyöräilyä

Jököttäminen kaupungissa kyllästytti siinä määrin, että karkasin perjantaiaamuna pyörällä maaseudulle. Otin suunnaksi Sauveterre de Guyennen (sisämää itä-kaakkoon), jonne johtaa pyöräilybaanaksi muutettu vanha rautatieura (D803, Piste Roger Lapébie Gironden oman pyöräilijäpojan mukaan). Aikoinaan väylä toi seudun kyliin teollisuutta, nyttemmin kesäisin pikemminkin kunto- ja lomapyöräilijöitä.

Keli on ollut hyytävän kylmä, todellakin talvinen (kuulemma yleensä talvi on kestänyt joulukuussa niin vähän aikaa, ettei sitä tajuakaan, mutta tänä vuonna oloja kärjistää kaiketi changement climatiiik...)

Joka tapauksessa aamut tuovat mieleen Suomen hyvin varhaiset kesäaamut, kun ilmassa on pientä usvaa. Taivaalla on samoja värejä.

Poljin rämisevällä pyörälläni ja pyshdyttyäni viimein kymmenisen kilometrin päässä keskustasta, oli oikeasti hiljaista ja rauhallista. Avara tila vailla mekaanista melua. Linnut visersivät. Metsä tuoksui yön kylmyydelle. Maa oli märkä ja aurinko raotti pilviharsoa. Muistein vaelluksia ja lapsuuden lomamatkoja, kun noustiin ennen aurinkoa. Parhaimpia hetkiä elämässäni.

Tie oli juuri sopivan leveä ja jaksoin aamulla leivottujen keksin voimalla pyöräillä pitkälle. Gironden luonnon värit olivat haalistuneet syksyisiksi; maisemina viiniviljelmät, muratinpeittämien pilarien lehdettömät metsät, vaatimattomat kellertävät kylät hienoine kirkkoineen. Ihmisiä näkyi aamulla tuskin lainkaan, mutta karvaisia nautoja, mustia rotevia hevosia, valkoisia laihoja hevosia, aaseja, ruskeita kanoja, (kovaäänisiä) kukkoja, karanneita hanhenpoikasia, laiskoja koiria, lupsakoita koiria jne. jne. sitäkin enemmän. Ihmisen jäljet näkyivät kallioon koverretuissa luolissa, mutta väliin villi luonto ylätti, kun kauris loikki vanhan rautatien poikki. Pikku hiljaa katseeni tarkentui ihastelemaan mustia lintuja, joilla oli kirkkaan oranssi nokka. Nättejä; nyt huomaan niiden piilottelevan kaupungissakin. Mustarastaita, vai liekö muita? Oli kiva tarkkailla näitä erilaisia virikkeitä.

Pysähdyin ravintolaan syömään, samaan pöytään kahden "maahanmuuttajan" kanssa, toinen Pariisista ja toinen Englannista - viiniala tietysti vetänyt. "Le travail dans le vin" vaatii usein melkoisesti pikkukylissä kiertelyä.

Laskettelu takaisin kohti rannikkoa tai pikemminkin Garonnea sujui kohtuu nopsaan erittäin energiapitoisen aterian jälkeen. Iltapäivällä matkalla näkyi enemmän pipopäisiä pariskuntia, hassuja ukkeleita, lenkkeilijöitä ja perjantaikävelijöitä, muita kaksipyöräisiä minun lisäkseni. Tervehdin vastaantulijoita, vaikka jotkut toljottivat ikään kuin eivät olisi iäissään pyöräilykypärää nähneet.

Juuri ennen Francois Mitterandin siltaa se alkoi haista. Kaupunki. Liikenne. Tehtaat. Mikälie. Melukylä tuli takaisin. Puolensa silläkin. Illalla maisteltiin kämppisten kanssa vähän shampanjaa - ja belgiolutta.

Matkalla pohdin vähän sopeutumisvaikeuksiani, jotka ilmenivät erityisesti joukuussa (kun olin kipeä sen takia, etten ollut jaksanut liikkua, levätä ja harrastaa kulttuuria, juttuja jotka pitävät ihmisen raiteillaan). Kritisoin ajatteluani ja tekojani: Olenko oikeasti globaali kansalainen, joka ajattelee maailmanlaajuisesti ja toimii paikallisesti, vaiko sittenkin maailmanlaajuisesti mesova nurkkakuntalainen? Kieltäydynkö liiaksi ottamasta tätä kulttuuria vastaan, pitäydynkö liikaa siinä maassa, joka on kasvattanut minut? Täällä ollaan hyvin ylpeitä omasta alueesta, kylästä, paikallispiirteistä, ja ulkomaalainen on niistä ympyröistä varsin étranger. Oikeastaan koko syksyn olin kokenut olevani "alakynnessä" Mahtawaan Ranskaan, ranskalaisiin ja ranskalaiseen kulttuuriin nähden, puutteellisen ilmaisuni ja sitä kautta vaillinaisen yhteenkuuluvuuden tunteen takia. Nyt elettyäni vaihdossa voin ymmärtää paremmin kenen tahansa maahanmuuttajan tunteet ja pakolaisuuteen liittyvät ongelmat; Jokaisella meillä on "koti" kielessä, tietty osa identiteettiä, joka on rakentunut meille kerrotuista tarinoista, meidän ottamisestamme mukaan puhujayhteisöön, meille pikku hiljaa opetetuista normeista, meille osoitetuista tavoitteista. Sanon vaihtoon lähtijälle, että on aika tärkeää tuntea olonsa kotoisaksi vieraassa kielessä. Pelkkä uutuudenviehätys ei vielä takaa kestävää parisuhdetta. :) Toki myös fyysistä kotia kannattaa miettiä: lempipaikkojasi, missä viihdyt, millaisessa ympäristössä, millainen on sinulle sopiva sää, maa, kaupunki, mikä on sinun maailmasi? Loppujen lopuksi tult kotiin, kun tulet hyvien, sinut huomioivien ja sinua rakastavien ihmisten luo. Siksi sinun on oltava valmis ystävystymään.

Kun ajattelen omaa pakolaisuuttani Ranskaan... Tulin yhden pienen repun kanssa. Ehkä siihen reppuun ei mahtunut koko maailmani. Ehkä jouduin jättämään jotain taakseni. Maailmani ei ole materiassa, mutta kuitenkin... materia auttaa pitämään (hyvt) tavat yllä, mielen raiteillaan. Virkeänä pysyäkseen tarvitsee sekä tuttuuden että raikkauden kokemuksia. Hiljattain tutustuin pariin italialaiseen, jotka olivat tuoneet mukanaan... kissat. Kadulta pelastetut kissat. Aika hieno ele. Varmasti stessiä vähentävä (vaikka toinen katti vähän villikoksi yltyykin välillä).

Nämä italialaiset tahtovat tosiaan tehdä kotinsa tänne.

(Katsoin muuten Clooneyn tähdittämän In the air -leffan hiljattain, sopiva juurettomalle ja juurelliselle pakolaiselle).

Avautuakseen uudelle kulttuurille täytyy jossain määrin jättää "vanha maailma" taakseen ja jossain määrin tuoda esille ominaislaatuaan. Minulla on paljon opetettavaa ranskalaisille? (Täällä Suomea ihaillaan ihan vilpittömästi, mutta vesitän kehut perisuomalaisella vähättelyllä.)

Ajattelen hyödyttömäksi käynyttä avainta, jota kannoin kaulassani koko syksyn, vaikken ole koskaan uskonut talismaaneihin. Totta, se ankkuroi minut (muistoihin perheestäni), mutta toisaalta se piti minut toisaalla Rasnkasta. Eläminen päivässä ja arkipäivässä on vaikeaa, jos sydän on muualla, jos avain ei avaa mitään tässä päivässä.

***

Suokaa anteeksi pohdiskelu, opiskelenhan kirjallisuutta (Proust muuten miellyttää!) ja olen juonut viiniä. Tapasin tänään "parrain"-opiskelija-apurini, oikein kivan bordelais-nuorukaisen. Historianopiskelijana hän tietää paljon kaikesta ja esitti kiperiä kysymyksiä ja pohdintoja skandinaavisista maista. Vi ses bientôt !

Aux Pyrénées ou: Mäenlaskun hurma

Viikonlopuksi menin Bordeaux 1:n asson (association MIAGE, Master d'informatique et de gestion des entreprises, eli kaupallisen alan johtamistaitoisia tyyppejä) kanssa Pyreneille hiihtelemään. Ensimmäistä kertaa laskettelin ja kaiken lisäksi flunssaannuin parahiksi juuri reissua edeltävänä päivänä (torstaina jäin sadekuuron alle pyöräillessäni yliopistolle), joten parasta en reissusta saanut irti - siltikin aika paljon, oman iloni.

Ranskan Pyreneiden suurin hiihtelyalue Col du Tourmalet'n sijaitsee aika lähellä Tarbesia, meidän määränpäämme oli tarkemmin La Mongien hiihtokeskus. Bussin lähtäoajaksi oli ilmoitettu klo 4 lauantai-aamuna, mutta odottelimme loppujen lopuksi miltei viiteen, ennen kuin matkaan päästiin. Matkalla pysähdyttiin croissant- ja mehuaamiaiselle, ja aamun valjetessa tasaisen Aquitainen peltolakeuden horisontissa alkoivatkin jo vuoret häämöttää. Olen aina ajatellut, että eihän ne voi vaan nousta yhtäkkiä maasta, mutta aika vähän sitä kukkulamaastoa riitti ennen kuin alettiin pujotella pikkukylien kapeita katuja ja jokilaaksoa myöten syvemmälle vuoristoon. Rusehtavat puut harmaantuneet tyylikkäästi lumesta, rinteellä vilisti peura tai kauris; Kaunista!





Tien alkaessa vihdoin nousta ihmeteltiin tapausta ranskalaiset+lumi. Talvirenkaitahan Ranskassa ei tunneta, ja vuoria ylitettäessä otetaan käyttöön ketjut, joita suomessa näkee vain traktoreissa ja metsäkoneissa. (Sivukommenttina, tuli mieleen jutusteluni rekkakuskin kanssa liftatessani, hänen mielestään lumi aiheuttaa meidän suolmaialisten silmään niin kummallisia ongelmia, koska ranskalaiset eivät tajua hallita nopeuttaan sääolosuhteiden mukaan ja lähteä esim. hitaasti liikkeelle nuoskalumessa.) Tienvarteen pysäköi liuta autoilijoita kiinnittämään ketjuja ja mekin pysähdyimme pitkäksi toviksi. Sitten kivuttiin lähes pystysuoraa, tosin metsäistä rinnettä siksak-tietä pitkin, ja tuulentuivertamaa sivua, jonka rinteitä koristivat ilmeisesti lumivyöryjä varten rakennetut aidat.



Jonotimme Intersportilta vuokrattuja suksiemme ja ähelsimme niitä jalkaan semmoisen puolisen tuntia, niin että enen puoltapäivää päästiin viimein mäkeen. Kouluttajamme tyytyi kertomaan perusasiat ja antoi meidän itse opetella pikkumäessä yrityksen ja erehdyksen kautta. Suksiin ja luistoon tottuneena jätin kaatuilun vähemmälle ja harjoittelin mutkittelua pikkumäissä. Ruokatauon aikaan yritin bussiin hakemaan eväitä, mutta kun luukut eivät olleet auki, sain luottaa ranskalaisten tovereideni ystävällisyyteen ja napsia makupaloja yhteisestä piknik-pöydästä. Satoi lunta. Suuria pehmeitä hiutaleita. Lumivyöryvaara oli 4 asteikolla 1-5, mutta varmoilla loivilla rinteillä vuorten juurella ei ollut pelkoa. Uusi lumi oli myös pehmeää, joten siihen oli kiva tupsahdella, ja se hallitsi myös vauhtia. Hallitsin sitä ehkä liikaakin, mutta puolikuntoisena en halunnut ottaa riskejä.

Viiden maissa iltapäivällä kipusimme bussiin ja kolistelimme (ketjut pitivät unettavaa tasaista melua) kohti yösijaa - jossa oli jäätävät lattiat ja kolme suihkua viittäkymmentä hikistä laskettelijaa kohti. Majoitus neljän hengen huoneessa, kanssani oli tuoreeltaan saapunut saksalainen Erasmus, sairaanhoitoalan ja terveystieteiden opiskelija. Leppoisia tyyppejä. Illallinen aloitettiin vin chaudilla. Vahvistin jo moneen kertaan tehdyn huomioni ranskalaisten sottaisista pöytätavoista (roskat ja jämät jätetään miten sattuu talon siistittäväksi) ja opin uuden sanan "dégueulasse", iljettävä, jota voi käyttää niin viinistä kuin miehistäkin. Soiréeta jatkettiin apérolla - sana merkitsee mitä tahansa alkoholin nauttimista eikä niinkään apéritifiä. Olin niin ventti, että painelin petiin melko pian. Ennen sitä kävelin hämärässä, lämpimän lumisateen keskellä, kuuntelin puroa ja haistelin lunta.





Seuraavana aamuna pääni oli tukossa, mutta aukesi kuin ihmeen kaupalla haukotellessani bussissa; Alhaalla, laaksossa, oli suojakeli, mutta ylhäällä kai juuri ja juuri miinuksella. Tyypillisen sokerisen aamupalan jälkeen aloitin liian innokkaasti unohtamalla forfait-kortin. Haettuani sen nousin epähuomiossa punaiseen rinteeseen (vaikeusluokat: vihreä, sininen, punainen, musta) ja keplottelin sieltä itseni sitten hikisesti alas. Saatuani kokemuksestani tarpeeksi tyydyin koko loppupäiväksi vihreisiin rinteisiin; Pääsin sentään melko korkeallekin aurinkoon ja tuuleen, koska yksi reirri kiemurteli jyrkempien sivuja, ja kiperät käännöksetkin ja jyrkemmät kohdat oli helppo hallita, koska välillä oli tasaisempaa. Iltapäivällä jyhkeät kivihuiput kietoituivat taas pilviin ja sama reitti, jonka aamulla laskin, oli iltapäivällä silkkaa valkeutta.

Kokonaisuudessaan "ski alpin" (laskettelu, erona "ski nordique" tai "ski au fond") tuntui melko raskaalta kipeänä, mutta sujuvalle lajina; helpoimmillaan siinä on kyse lähinnä painonsiirrosta.

Nestehukkaa hoidettuani ja myöhäisiä venailtuamme lähdettiin kotia kohden. Viikonlopun rasitus ei niin mahdottomasti tuntunut, Tietty lentämisen tunne, kun on helppo ja vaivaton ohjata kulkuaan, muistutti minua luisteluhiihdosta Jyväsjärven jäällä edellistalvena. Siinäkin aluksi raninta on päästä eteenpäin, mutta kun tekniikan saa kehitettyä sujuvaksi, tuntee itsensä vapaaksi kuin taivaan lintu. Ja vuorien kauneus oli kuin Päijänteen jäinen ulappa.



Näitä nostalgisia kotitunnelmia hellitellen seurasin lumisten maisemien vaihtumista taas syksyisen oloiseen, vihertävään tasankoon ja tasaisiin valtateihin. Bussissa kuunneltiin urheilukanavaa - Ranska voitti ilmeisesti käsipallon Euroopan mestaruuden -katseltiin elokuvaa - Leonardo di Caprio puhui kovisroolissaan ärtyneen teinin äänellä, mutta en voinut olla ihailematta dubbaajien ammattitaitoa ja täydellistä ajoitusta - ja pysähdyttiin illallisaikaan grillille. Teen vielä yhden huomion: ranskalaiset polttavat ihan mahottomasti, tai no, kai se on sama Suomessakin, mutta tupakoijat yleensä menevät edes hiukan kauemmas oviaukoista. Hiihtokeskuksella vain mainostettiin luonnon säilyttämistä ja hoitamista, kuvilla tupakantumppikasoista maaperässä, mutta polttivat ihmiset laskiessaankin. Ärh.

Lumi ja leikit lumessa herättivät koti-ikävän ja matkalla seurasin väliin kirkkaampaa, väliin pilvin hunnutettua kuuta, ja mietin, miten me jokainen voimme tähytä sen ystävällisiä kasvoja vaikka samalla hetkellä kukin omalta taholtamme tätä pientä maapalloa.

Sopeutua - s'installer

Syksy alkaa saapua Bordeaux'hin. Aamusumu hälvenee vasta puoliltapäivin, vuoropäivin taas aamuaurinko nousee punaisten pilvien keskeltä ja hehkuu vielä kuumuutta iltapäivisin. Puut ruskaantuvat ja pudottelevat nahkeita lehtiään.

Tämä on ollut ensimmäinen järkevä opiskeluviikkoni - näin Toussaintin aikaan, kun muut korkeakoulut lomailevat. Palautin inscription pédagogiquen, mutta en älynnyt pyytää siitä kopiota. Näin ollen en oikein muista, miten paljon opintopisteitä suunnitelman mukaan pitäisi kertyä, mutta yli 30 kuiteskii. Samalla kun alan pikkuhiljaa tajuta, miten paljon työtä ja kirjoitettavaa onkaan, useammat henkilöt, vaihtarit ja ranskalaiset, ovat muistuttaneet minua siitä, miten vähän aikaa tulenkaan täällä olemaan. Kuu vaihtuu (novembe vient du latin, novum, c'était le neuvième mois de l'ancien calandrier) ja alle kahden kuukauden päästä on joulu. Kuten opettajat ovat sanoneet, "année" scolaire, c'est rien ! Tunteja on loppujen lopuksi niin vähän, että itsenäistä työtä riittää. Vaihtarille työtä on myös kielen oppiminen, kultuurin ja ennen kaikkea kulttuurin "itsestäänselvien" käytäntöjen oppiminen, ja oppiminen matkustelemaan niin, että ehtii jäädä, tutustua ja syventyä. Ranska on niin laaja, ettei täältä tarvitse lähteä koko elämänsä aikana, aina riittää tutkittavaa ja löydettävää - kuten Suomikin. Jos lähden illalla kävelemään, näen aina jotain uutta, uusin silmin. Maailmankansalainen voi olla asumalla koko ikänsä samassa paikassa. Voi olla avomielinen, vieraanvarainen, kiinnostunut, ja kutsua maailman kylään pöytänsä ääreen jakamaan kokemuksia.

On jännä seurata itsensä sopeutumista uuteen ympäristöön. Koti-ikävä ilmenee tässä vaiheessa, lähinnä mieleen nousee välillä uskomattoman eläviä muistikuvia hiihtelystä kuun ja tähtien valossa, joskus ammoisina aikoina siskon kanssa tehdystä teatterireissusta, niistä aamuista jolloin pyöräilin kouluun... en tiennytkään, että minulla on niin paljon lempipaikkoja Suomessa.

Tietysti sopeutuminen on vaiheittaista ja ottaa joskus takapakkia niin kielitaidon, viihtymisen kuin jaksamisenkin kannalta. Elin suurimman ihastuksen ja avautumisen vaiheen Belgiassa. Aluksi tänne saavuttuani Bordeaux herätti ristiriitaisia tuntemuksia, ehkä myös suureksi osaksi arkirutiinien puuttumisen takia. Hiljalleen elämä alkaa valua uomaansa, ja kaupungin historia ja nykypäivä ovat alkaneet kiinnostaa. Yleisvaikutelmani tarkentuu yksityiskohtiin ja sävyihin. Harmaa kaupunki onkin keltainen (se on hauras pierre bordelaise). Kesti jonkin aikaa huomata, että vaikka rehevää metsänvehreyttä saa etsiä, ei se tarkoita että täältä puuttuisi sävyjä.

Sosiaalinen ympäristö on tietysti tärkein. On hyvä jutella saman ihmisen kanssa useampana päivänä perätysten. On hyvä keksiä yhteisiä päämääriä ja jakaa kokemuksia.
Erasmusbileetkin testasin; Vaihtarit poukkoilivat iloisesti!

Ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Henkistä ja sosiaalista puolta rasitettuani koitan haastaa itsestäni myös sen fyysisen. Uintikurssilla, josta minun pitäisi saada joku hassu opintopisteen palanen, ohjaajamme katseli vaikeaselkoinen ilme naamallaan kun pulikoin viimeisen altaanmitalliseni. Järjesteltyään hetken sanomaansa kohteliaaseen muotoon hän tuumi, että "Et sinä kyllä uida osaa, mutta rakastat vettä, se on hyvä!" Kiipeilykurssin ohjaaja taas ärsyyntyi ekalla kerralla tohelointiini, mutta toinen kerta sujui rauhallisemmin. Käteni osaavat hikoilla enemmän kuin arvaankaan, ja kummallisissa paikoissa sijaitsevat lihakseni tärisevät ihmetyksestä kun ne herätetään unestaan.

--

Välillä ihmisten innostuessa kyselemään Suomesta, muutun kysymysmerkiksi: Mikä on merkittävää kerrottavaa. mitkä merkittäviä eroja, mistä tärkeää keskustella ? M ielessäni soivat laulut, joiden kautta haluaisin opettaa suomea ja suomalaista kulttuuria samalla oppien niistä itse lisää... Sininen ja valkoinen, Päivänsäde ja menninkäinen, Murheellisten laulujen maa... Tämän ranskalaistumisen ohella alan kiinnostua myös omista juuristani syvällisemmin, ei pelkästään vertailun kannalta.

Jonkinlainen suorasukaisuus kuuluu joka tapauksessa ranskalaiseen kulttuuriin enemmän kuin suomalaiseen, sekä vieraanvaraisuus, jakaminen ja yhteisvastuu. Sävyeroja.

Renseignements VI : Välttele ylitöitä, la vie c'est plus que l'école

Toisen opiskeluviikon keskivaiheilla olin flunssassa ja uupunut liiasta istumisesta ja jatkuvasta uudelleenorientoitumisesta. Maanantain hytisin kuumeisena lämmittämättömissä luentosaleissa, mutta päivä oli siitä huolimatta antoisa. Aloin kerätä opettajien nimmareita inscription pédagogiqueen, tuohon iloisenkeltaiseen paperilappuseen, joka pakottaa itsenikin järkeilemään opintokokonaisuuksiani. Kerettiin syömäänkin, jono näytti pitkältä mutta eteni kasoille puolessa tunnissa.

Récits contemporains -harjoitusryhmä oli jälleen hieman erikoinen kokemus; ohjaajamme kehotti meitä tunnin mittaisella monologilla kehittämään omaa ajatteluamme, sitten tutkiskelimme
lähes tunnin listaa avuksi itse valitsemamme nykykertomuksen etsintään, ja lopuksi : "Nous avons quelques petites minutes pour vos questions, commentaires sur Moderato Cantabile." ...*vaiteliaisuus*... "Pas de questions ?" No niin, nähdään ensi kerralla. (Rivien välissä : Miettikääpä valmiiksi seuraavalle kerralle, sitten?)


Tiistaina puolestaan oli palelun sijasta vuorossa hikoilu. Jonkin verran sitä tarvittiinkin selviämiseen kellon ympäri -päivästä (tauotonta opiskelua ja uudelleensopeutumista lähinnä Pays anglophones -UFR:n käännöskurssin eri tasojen kokeilun takia). Aloitin myös venäjän uudelleen, pitkä tauko siinä on ollut, mutta ajattelin nyt aktivoida tiedot CLESin iltakurssilla (certificat de langue de l'enseignement superieur, ranskalaisten tutkintoon liittämä kielenosaamistodistus). CLES 1 vastannee B1-tasoa eurooppalaisessa yhteisessä viitekehyksessä (CECRL, Cadre européen commun de référence pour les langues). Arabian ja kiinan aloitusryhmät täyttyivät nopsaan, joten niihin kannattaa kirmata ilmoittautumaan hetikohta saapumisen jälkeen jos haluaa. Kurssit kestävät vuoden, sama juttu latinan kanssakin, vaikka useimmat kurssit olen valinnut vain tälle lukukaudelle.

Keskiviikkona jatkuin sosolingivistiikan tieteenalan esittely, perushuttua, mutta meidän erasmusten on luettava alan perusteos ja kirjoitettava 8-10-sivuinen essehdintä. Proffa viihdytti meitä WerderRabelais-luonto vyöryi vinhaa vauhtia ja jokseenkin käsittämättömästi laiskalle erasmukselle, joka ei ole vielä ahminut Gargantuaa prologia pidemmälle. Torstai-aamuna olin vain viisi minuuttia myöhässä kirjallisuuden harjoitusryhmästä (olen omaksunut hyvin ranskalaisten pahat tavat), ja vaikka kurssi oli edelleenkin hyvin opettajajohtoinen, huomasin Madamen tyytymättömyyden, kun emme olleet valmistautuneet lukemalla sessiossa käsiteltävät otteet. Uusi latinan ryhmäni aloittelijoille vaikutti varsin haastavalta, ilokseni tämäkin ope kiinnitti huomiotamme lauseen rakenteen analyysiin sokean sana-sanalta kääntämisen sijasta. Latina ei vaan toimi silleen, onhan se huomattavasti ranskaa synteettisempi. Torstain apatian piristi tyytyväisyydeksi pyöräily kaikessa rauhassa Merignacin keskustaa katsomaan sekä vierailu Meriadeckin hiljattain uusitussa pääkirjastossa. Risteilevistä rullaportaikoista tuli joku scifi-sarja mieleen, mutta BD:eihin ja Oulipoon tutustuessa, lasiseinien läpi ilta-aurinkoa ihaillessa ja kaikenlaisen kirjoihin kätketyn tietotaidon ympäröimänä ei vaan voi olla kovin allapäin.

Perjantaiaamuna sallin viimein itselleni sängyssä löhöilyn. Olin niin lopen kyllästynyt koko hommaan ja lösähtänyt päivittäisestä istumisesta etten jaksanut millään seinäkiipeilemään. Kävin Capucinsin Resto Cap-U:ssa ja hyppäsin taas pyörän selkään ja lähdin harhailemaan. Päädyin lopulta Rive droitelle, Lormontiin ja Pont d'Aquitainen juurelle. Olin haaveillut saapumisestani saakka tuon kaukana häämöttävän jättisillan ylittämisestä. Epäilytti kovasti, löytyiskö sille pyöräiltävää tietä, eikä minulla ollut mitään hajua siitä, pääseekö siitä edes kevyt liikenne yli. Kiipesin kuitenkin melkein Lormontin vanhaan kaupunkiin ja sain sillan alun näkyviin. Luulin, että matka olisi tyssännyt siihen, koska toinen puoli oli suljettu, mutta alitin sillan ja pääsin kuin pääsinkin kapealle pyöräiltävälle kaistalle, sydän kurkussa rakennelman suuruudesta, korkeudesta ja tuulesta. Sillalta oli upeat näkymät, perjantai-iltapäivän liikenne rymisti ohi taukoamattomana koskena, ja kun aloitin pitkänpitkän laskun Bordeaux-Lacin suuntaan, sadekuuro päätti tulla vastaan. Mahtavaa! Illanvietto teekupillisen kera rentoutti ja lämmitti sopivasti mieltä ja kehoa.

No, meillä kaikilla on omat huvimme.

Lauantaina kävin Domaine universitairella kirjastossa (lauantaisin auki 9 - 12h30), keskustan Bibliothéque universitaire pluridisciplinairessa (sali täynnä kaikkien alojen pänttääviä opiskelijoita, auki arkisin 8h30 - 22 ) sekä harhailemassa Bordeaux'n Ikeassa ja nauttimassa Ruotsi-eksotiikasta. Sitten olikin aika palata kotiin pikku illanviettoomme. Huomasin, että oluen piristämät ranskalaismiehet jaksavat puhua piitkään ja asiaa.

Je te conseille, n'hésite pas d'avoir des moments de détente. Plusieurs.