Sur le chemin ou: kaksi päivää caminolla

-- Kumma juttu. Kirjoitin kyllä tekstin, mutta se hävisi jonnekin (entä muistoni, hetken vaikutelmani, oi!). Okei, tässä siis pieni tiivistys caminolta. --

Päivän, parin kävin kääntymässä Santiagon Caminolla. Le chemin de St Jacques de Compostellen Via Turonensis eli Toursin reitti lävistää Bordeaux'n. Sunnuntai-iltana seurasin simpukankuoria keskustasta yliopistoalueelle, jossa nukuin ystävän luona. Maanantaina ennen viittä talsin Gradignaniin, pysähdyin kauniin virranvarren Prieyré de Cayacin luona: Vanha "hôpital", jossa pyhiinvaeltajia hoidettiin, majoitettiin, ja haudattiin, jos joku sattui kupsahtamaan.

Minäkin kärsin vähän maanantaina. Kannoin kymmeniä kiloja selässäni kuin saatanallista syntisäkkiä (siellä oli ruokaa, juomaa, ja vähän kaikennäköistä ylimääräistä omaisuutta). Omaisuus on pahasta, tajusin. Se saa sinut lyyhistymään maahan. Kävelin päivän aikana varmaan kolmisenkymmentä kilometria Le Barpin kylään saakka. Jaakon tie oli viitoitettu hyvin ja selkeästi sinikeltaisilla tolpilla. Ohitin viiniviljelmät ja metsän kätkeytyneen tallin. Sateessa kilometrien mittaisilla suorilla alkoi vähän mietityttää. Ohitseni tallusti ensin hiljattain matkansa aloittanut vanha mies, sinisessä takissa ja keltainen suojus rinkkansa päällä. Vaihdoimme sanasia. Pian minut saavutti toinen eläkeläinen, vihreässä sadetakissa. Laiha ja kirkkaat silmät, vaikka harmitteli säätä. Lopulta takana näkynyt punainen läikkäkin saapui kohdille, Normandiasta tuli tämä herra. Viisi viikkoa takana. Kaikki kävelivät edelläni, voimia säästellen, turhia lörpöttelemättä, matkan ja raudoittamina, minä söin eväitäni kävellessä saadakseni ne painamasta ja käytin telttaa sateensuojana (en suosittele kantamaan kolmen kilon telttaa kädessä useita kilometrejä, vaikka siihen olikin iltapäivällä ihan kiva pötkähtää).

Askelten edetessä halki valtavien sateentihruisten peltojen kolme väriläikkää, jotka kummasti muuttuivat vihreäksi ja siniseksi, vain punaisen pysyessä punaisena, katosivat metsään edelläni.

Keskipäivä poutaantui; saavuin Le Barpiin yhden jälkeen, lepuutin jalkojani ruoholla, etsin metsäläikän, avasin teltan ja kömmin levolle. Iltapäivä meni ajatellessa, loikoessa, ruokaillessa ja ympäristön tuulta suhisevaan, eläintä rapisevaan, ihmisen läsnäoloa vain ehdottavaan äänimaailmaan upotessa. Nukuin hyvin ja rauhallisesti, kolotus kehossa ja luonnon ääni jatkuvasti läsnä.

Aamulla päästyäni ylös, ulos ja liikkeelle moikkasin koulubussia odottelevaa poikaa (kiinnostuksen välähdys silmissä, kun ihmiset tajuavat että olet - pyhiinvaeltaja!). Kävelin hyvin pitkää suoraa myöten, tarkastellen hajamielisesti ympärilläni touhuavaa metsästyskoiraa. Belin-Belietin kylän tienoilla hoksasin, että minun olisi pitänyt hätistää se julmasti pois jo ajat sitten. Suunnistaessani kunnantaloa kohti kyselemään, koira hävisi jonnekin, ja jäin miettimään, miten sen kävi.

Jalkani kivistivät, ja tiesin etten voisi jatkaa spontaania vaellustani kovin pitkään, en kovin kauas, joten parasta olisi kääntyä takaisin. Olisin halunnut kävellä rautatiekylään saakka, mutta se olisi ollut vielä parin päivänmatkan päässä. Jatkoin vihreämmän nurmen reunustamille pikkuteille, yhä pienemmille. Lääkitsin maatilan vierellä kynttäni. Tuuli pyyhälsi mäntymetsikössä. Kas, oikealla puolellani metsän siimeksestä nousi romaaninen kirkko, ja sen takana St Clairin lähde. Landesin parantavat terveyslähteet - pakanallinen traditio, joka pitää yhä sitkeästi pintansa. Usein nimestä johdetaan vaikutus, esim. St Clairin pitäisi auttaa näkemiseen. Clair. Meditoin hetken pikkuisien virtaan asetettujen patsaiden äärellä ja päätin tulleeni jonkinlaiseen määränpäähän. Kastelin sormeni vedessä ja pyyhkäisin silmiä; tällä eleellä tahtoisin nähdä paremmin. Lähdin, tulin tienristeykseen, käännyin vasemmalle, tulin maantien laitaan, laskin rinkan maahan ja liftasin. Viimeinen herra, joka heitti minut Gradignaniin, kuunteli keskittyneenä pulmiani, antoi monta hyvää neuvoa ja harmitteli vilpittömästi matkani keskenjäämistä. Hän oli vaimonsa kanssa kulkenut caminon eläkeiän saavutettuaan, Le Barpista Santiago de Compostelaan saakka. Ekalla kerralla olivat päässeet Bayonneen, palanneet uupuneina junalla kotiin, viettäneet pari päivää suunnitellen ja pakaten uudestaan ja lähteneet takaisin.
Le chemin ne s'improvise pas.

Ja niin, minäkin koetin voimiani, uskoa itseeni. (Ajattelen: Et in Arcadia ego, minäkin olin Arcadiassa, jotkut ehkä ymmärtävät tästä Poussin-viitteestä fiilikseni, iloa ja surua samaan aikaan.) Kaksi päivää voi kuljettaa sinut kauas. Mutta ehkä tiedän paremmin, mitä ja miten (ja miksi?) haluan tehdä.

Seuraavan kerran kuljen kevyin, hyvin varustein halki Ranskan ja yli vuorien, läpi rauhallisten kylien ja erämaihin kätkeytyvän kulttuuriperinnön; Mutta todennäköisemmin seuraavan kerran kuljen ihan lähimetsään, jonne piirtelin omia reittejäni aikoja sitten.

Viikonloppu - Pyreneille ja Bergeraciin

Humpatihuppaa. Olipahan taas viikonloppu. Tulin äsken Bergeracista yhtä kynttä köyhempänä mutta kaiketi uusin kokemuksin, ihmissuhtein ja aikein.

Aloitetaanpa. Viime viikolla sain tsekkikaveriltani viestin, että lähtisitkö autoreissuun Pyreneille ja muuallekin. No, minähän en voi vastustaa jos henkilökohtaisesti kysytään, joten lupauduin ja kerroin kysyväni muita. Vaikka itse pidänkin omin neuvoin matkustamisesta junalla, liftaamalla tai Rakkaalla Polkupyörälläni. Viikon loppupuoli meni vähän metsästäessä muita ja kyselemällä, suunnittelemalla. Perjantaina kipitettiin autovuokraamoon ja erinäisistä selvittelypulmista huolimatta saatiin kaara vuokrattua (Chevrolet, jos ketään kiinnostaa). Otimme vakuutuksenkin, viime tingassa sain neljänneksi tutun mukaan jakamaan kuluja.



Lauantaina aikaisin kuono kohti Baskimaata. Sumua Bayonneen saakka. La Rhunea kohti noustessa aamun valo puhalteli pilviä pois. Parkkeerasimme La Rhunelle lähtevän pienen funikulaari-tyyppisen junan lähtölaiturin viereen. La Rhune (900 m) on baskien pyhä vuori hyvin lähellä Espanjan rajaa, lähellä Saint-Jean-de-Luzia. Sinne me sitten kivuttiin.

Ensin mentiin junaradan yli, sitten tielle, sitten metsään, karjaveräjästä ja solisevan puron poikki. Noustiin "puurajan" yläpuolelle, hieman kosteaa polkua halki keltakukkaisten pensaikkojen. Rankkaa auringon jo porottaessa - vuorille kiipeilyä kannattaa aina harrastaa jo aamuvarhain. Tasaisemmalle päästyä kohdattiin hevosia. Pelottelimme hepoja hetken, laskeuduimme laaksoon ja pienen puron yli (siinä kasvoi rentukkaa). Vastaan tuli suurten tummien puiden metsikkö, jonka läpi nousimme. Viimeisin nousu oli rankin, kuumaa, vähän liukasta kivikkoa. Ylhäällä kohtasimme turistilauman ja upeat maisemat Atlantin rannikolle ja ulapalle, Espanjan luonteikkaimmille huipuille, Ranskan puolen kumpuileville vuortenjuurille ja lumihuipuille idässä.







Kauneus.



Väsyneemmät toverit jäivät ylös odottelemaan junaa, kaksi meistä laskeutui jalan. Se kävi yllättävän nopsaan peräti maltillisessa vauhdissa ja ilman kaatuilua. Huristelimme sitten Bayonneen, kävimme baskimuseossa (arjen värikästä historiaa) ja nautimme (kesän ekat) jäätelöt. Loppumatka taittui unisemmin.

Tänä aamuna heräsin taas vaadittuakin aikaisemmin ja pyöräilin rauhallisessa aamutuimassa (okei, ei mitenkään tuimassa aamussa) kampukselle, josta lähdimme erilaisella viiden porukalla kohden Bergeracia.

Autossa rupattelimme. Promosin koko päivän poikkeamista Lalande-Pomerolin viinitiloille, jossa oli viikonloppuna avoimet ovet maistatuksineen ja tutustumiskäynteineen, ja tietysti harmitti kun porukkamatkustuksessa tulee tyytyä kompromisseihin ja venailuun. Bergerac ei ollut ihmeen kummallinen, mutta Maison du vinistä löytyi kiva galleria täynnä värikkäitä maalauksia ja kiehtovia kierrätysmetalliveistoksia.





La Dordogne ol kaunis joki, kuten tavallista (missä mökit?) ja otimme toisistamme kuvia kaiteeseen nojaillen. Kaide räsähti toisesta päästään rikki, vieden veteen nimettömäni kynnen, mutta ei sentään kuutta kaiteeseen nojannutta henkilöä! Hoopoilimme hetkisen ja löysimme Urgences-klinikan.

Hirmu kiltti belgi Mathias jäi venailemaan mua (päivystyksessä meni pari tuntia) kun toisten piti palauttaa auto vuokraamoon. Ensin jonotimme luukulle paperiasioita varten. Sairaanhoitaja kyseli minulta rokotuksista ja kirjoitin juhlallisen paperin, jsosa vakuutin saaneeni jäykkäkouristusrokotteen. Heitin rantaravintolasta hommatun jääpalapussin hiiteen. Odottelimme. Pääsin desinfioitavaksi punaisella nesteellä. Odottelin ; (desinfiointiaine hiipii käden verenkiertoon...) Lääkäri tuli ompelemaan mulle tekokynnen. Leikkeli sen pipetistä. Nimettömäni laittoi puristukseen ja piikitti puudutuksen sormeen. Seurasin ompelutapahtumaa, toinen lääkäri tule neuvottelemaan ompelutekniikasta. Katselin lääkärien suuria korvakoruja. Menivät. Odottelin. Sairaanhoitaja laittoi pienenpienen kipsin ja kääreen. Odottelin istuallani. Pääsin röntgeniin. Ei ollut murtumia. Odottelin röntgenissä ; ja salissa. Sormi alkoi taas tosissaan sattua. Sain lääkäriltä kirjeen mukaan, kehotuksen piipahtaa apteekkiin ja tarkastuttamaan sormeni keskiviikkona. Lähdimme.

Tulimme aika väsyneinä takasin, mutta mun ja Matthiasin matka meni muuten hyvin.
Ihan jännä viikonloppu, kaikenlaisine ristipaineineenkin.
Olisin voinut mennä myös liftauskisaan hauskannimisten kylien perään.
Joten joten... näette minut seuraavan kerran hyvin lyhytkyntisenä.

Putain il fait chier.

Varomuuttomuuksissani töytäisin sormeeni äsken kahta kamalammat kivut.

Nyt välittömästä ihmisseurasta irrottuni iskee väsymys ja ärsytys. Mutta onneksi voin jakaa sen teille! Tiedän kuitenkin, että ihmisten kanssa osaan ammentaa voimaa vuorovaikutuksesta. Voimia riittää siihen saakka, että pääsee lepäämään. Koitan katkaista turhanpäiväisen jossittelukierteen, lopettaa uimaanpääsemättömyyden murehtimisen, suihkun kaipailemisen (väsyttää liikaa jotta jaksaisin leikkiä muovipussien kanssa) ja keskittyä lukemaan sen, mitä ystäväni ovat kirjoittaneet.

Arkihuolia.

Liikuntakursseilta kerään kivoja metaforia kulttuurivalmentautumiselle. Kala vedessä oppi viime viikolla vetkuttamaan jalkojaan perhosuinnissa ja koki pienen voitonriemun saadessaan hyväksyvän välihuudahduksen opelta. Viime kerralla kiipeilyssä piti edetä vain tietynväristen ulokkeiden varassa, ja siinäkös olikin miettimistä, kun ei voinut valita helpointa reittiä ja napata siitä isoimmasta, kätöstä houkuttelevasta. Piti edetä "systématiquement" ja jäädä puoliväliin roikkumaan ja ihmettelemään, mites mie tästä tokenen. Piti uskaltaa ponnistaa sopivasti ja luottaa siihen, että saa otteen seuraavasta "askelmasta". Selkein metaforinen ohje tähän ulkomaalaiseläjän sopeutumiseen on tietty : " Il faut bien poser les pieds !" Eli täytyy miettiä, miten jalkansa laittaa. Niin, että niille uskaltaa laskea painoa.

Pyörä on ollut edelleen pannassa ja kiinni kaiteessa. Perjantaina kävelin viemään paperini CAFille.

Liekö sit ollut syynä hurja kuntoiluni, mut lauantaina kohosi kova kuume ja kaatoi minut petiin hourailemaan ja pelkäämään - mutta myös piirtämään pari lyikkäripiirrosta; kiva, että sublimaatiokeinoni pelaavat yhä. Rauhoituin ja nukuin kuumetta pois. Maanantaina ei olis kannattanut vaivautua yliopistolle saakka, sain lääkäriajan tiistaille ja sama olis selvinnyt puhelimessa, yksi kurssi oli peruttu ja toisella käytiin Raamattu loppuun, uuden testamentin myöhemmät kirjat (tentitään ensi viikolla). (Täytyy huomioida, että täällä ihan oikeasti *opiskellaan* Raamattua, tähän mennessä mulle on vain huomautettu puolen tusinan kertaa, että "kantsis lukee".)

Tiistaina kävin lääkärillä. Tulin minuutin myöhässä, hermostuin kun mua ei huomioitu kymmeneen minuuttiin, kyselin ja sain kehotuksen odotella ja "rekisteröidä" itseni, niinpä sitten rekisteröidyin (Ranskassa todistetaan oikeus hoitoon sairausvakuutuskortilla) ja marssin lomake kädessä lääkärin pakeille puolisen tuntia myöhässä (mutta eihän puoli tuntia ole oikeastaan mitään). Siellä sitten totesin, että vaikka olinkin ollut kipi viikonloppuna, olin jo jokseenkin parantunut. Siinä sitten pyöriteltiin hetki peukaloita ja juteltiin mukavia... Au revoir !

Ensi viikolle pukkaa jos jonlkinlaista contrôle continuta, sis eräänlaisia välikokeita. Muutenkin kalenteri uhkaa pursua yli mittojensa peruttujen kertojen korvaamisten ja ylimääräisten lukemisten / lopputehtävien vaatiessa aikaa ja huomiota. Mielessä on myös ne muutamat ihmiset, joihin on tutustunut ja joiden kanssa tahtoisi hieman jakaa sitä kallisarvoista aikaa. Lisäksi sielua polttaa kaipuu kotomaahan! Mutta ehkä se siitä lomilla hieman vaimenee.

Kysyin Brico-relaisin (tarvikkeita talkkareille) myyjiltä sahaa päästämään minut pyöräpulmastani, tiistaina kierreltyäni ensin naapurien ovilla kyselemässä sahausvälineitä. Päiväsaikaan voinevat tulla sahailemaan antivolini poikki (täällä suositaan irtonaisia lukkoja erona pohjoismaalaiseen pyörässä kiinni olevaan, käännettävään lukkoon).

Edit:
Lyonissa käyntini jälkeen pääsin viimeinkin kauppaan keskellä päivää. Myyjä kyseli hetken ja kaivoi sitten valtavat pihdit tiskin alta. Vitsailtiin kävellessämme St Michelin torista, jolta voi sitten heti lähteä etsimän varastettua pyöräänsä. Matkalla tuli vastaan orvon näköinen rouva, joka oli lukinnut itsensä ulos. Sattuu sitä paremmissakin piireissä.

Olla kuin kala vedessä... tai edes sammakko?

Pas de chance aujourd'hui. Bad things first. Tätä perjantaita *en* käyttänyt uimiseen, elokuvien katseluun ja CAFin paprujen asianmukaiseen osoitteeseen kiikuttamiseen, vaan koko päivä kului takkini nyysimistä selvitellessä. Hoksasin sen lähteneen kävelemään, kun poistuin liikuntatiloista tänään. Koska eräs tyttö oli nähnyt sen pukuhuoneessa (vestiaires) vielä viitisen minuuttia aikaisemmin, talonmies kierrätti minua autolla ympäri kampusta yrittäessämme bongata jonkun vihreää maastotakkiani kanniskelemassa. Eihän siinä muuten mitään, mutta avaimet olivat jäänet taskuun. Palasin tramilla keskustaan ja soittelin kämppikselleni siihen saakka että yökukkuja heräsi (odotellessa lounastin), sitten palasin avaimet taskussa kampukselle, ja ihmeekseni löysin pyöräni edelleen nököttämästä urheiluhallin vieressä. Piristys. Kirkas ja kuuma auringonpaistekin tuntui taas mukavalta. Mutta ei tässä vielä kaikki. Fillaroin keskustaan teettämään kopiot avaimista, pyörän avaimet olivat siihen tosin turhan pieniä. Kiipesin tyytyväisenä kotiportaat, mutta selittäessäni kämppikselle koettelemuksiani, huomasin että pienin avain puuttui. Ramppasin Cordonnerie-koti-väliä useampaan otteeseen, vaan eipä näkynyt. Siis: kadotettu varsinainen avain sekä vara-avain samana päivänä. Mutta "some days are better than others" ja sitä sattuu, monesti juuri näinä perhanan perjantaina. Vastaus ranskalaisten minulle kohteliaasti esittämään kysymykseen "Mais où vous avez mis la tête ?" tuntuu varsin selvältä: "Jaa-a. Taisi se pää jäädä viikon varrelle, opintoihin." Aina voi vetää esiin ulkomaalaiskortin ja väittää ettei vaan tajua. Joka tapauksessa, pitänee hankkia tyylikkäämpi takki ja poiketa huomenna mankumaan Maison de véloon. Ennen kaikkea, selvittelyistä aiheutuvine kohtaamisineen päivä oli sangen antoisa.

Viime viikolla käväisin mielialan suhteen jonkinlaisessa kuopassa, kun olin kipeä, laiska, jne. Siitä on sitten noustukin. Kurssi kiinnostavat, pääsen jyvälle, vielä kun olisi aikaa edetä asian ytimeen. Välillä lähtee hieno työboosti käyntiin, ja vaikka englanti-ranska-käännös viekin monta tuntia (ja kurssista saan 1 opintopisteen...) ja syrjäyttää näin ollen tärkeän kirjallisuusesseen (jonka myöhästymistä valittelen nolona, etenkin kopioituani vanhemman version uudemman päälle ja myöhästyessäni lisää...) niin, kaiken kaikkiaan, kyllä täällä yliopistossa opetetaan tärkeitä asioita. Vaikka välillä onkin lakko, kuten ensi viikolla. Kuulin tästä vain semantiikan kurssilla, jonka kiva opettaja lupasi, että hän jatkaa opettamista. (Tilanne: ..."pyytäisin teitä tekemään harjoitukset 1, 2 ja 3. Tiedättehän, ensi viikolla on lakko." *Luokasta kuuluu kollektiivinen *aaah*, jossa sekoittuu hienoinen yllätys ja pettymys. Ope jatkaa: "...mutta minä aion jatkaa opettamista. Joten voitte tulla, mikäli pääsyä ei estetä. Oletan että tässä ryhmässä ei ole ihmisiä, jotka haluavat osallistua lakkoon? Kunnioittakaa kuitenkin tovereitanne, jotka valitsevat lakkoilun.")

Huomioita:

Poliisien huomautettua tiukkaan ja suoraan sävyyn, että tramlinjalla pyöräily on laitonta, olen löytänyt vihdoin mukavan pyöräilyreitin yliopistolle (toivottavasti saan myös pyöräillä sitä jatkossa).

Käytän enenevässä määrin sulkuja tekstissäni (perin ranskalaista).

Uintikin sujuu, nyt kun sanon opettajalle "Bonjour !" ja omistan uimalasit. Pääsen viikko viikolta paremmin perille rintauinnin tekniikasta ja hengityksestä (ei voi hengittää miten vaan pinnan alla).

Ehkä muutun pikkuhiljaa persjalkaisesta maakravusta sammakoksi, ehkä hetkittäin kuin kalaksi vedessä. Kala joka keskittyy, mulkoilee ympäristöään avoimin silmin, haistelee virtauksia.
Kala joka osaa myös kiivetä, kuten Hellaakosken hauki (seinäkiipeily sujui tällä kertaa ihan jees-jees, kun kipuaa nopsaan varmistamaan reittinsä pikemminkin kuin tärisee paikallaan hikisin käsin).

Se aallonpohja, jossa käväisin, oli jonkinlainen kotoisesta ympäristöstä irti riistetyn mielen liisteröityminen (anteeksi, että kirjoitan näin vaikeita, on ilta, näes). Nyt, kun hyväksyn koti-ikäväni, voin antaa kaikkinaisten psyykkisten ihmetilojen tulla ja tuoda tullessaan energiaa. Viikolla parina aamuna, kun olen istunut tunnilla, muistot ja tunnelmat suomalaisesta luonnosta sekä ihmisistä, joita rakastan, ovat hyökyneet niin voimakkaina mieleen, että on ollut vaikea keskittyä suullisiin korpuksiin, Grimmin lakiin tai monimerkityksisten lauseiden formaaliseen tulkintaan. Ihmettelen, nousevatko nuo elämäni kokemukset, joiden en ole tajunnut vaikuttaneen tai vaikuttavan minuun niin paljon, ihmettelen nousevatko ne jonkinlaisesta arkipäivän vastaavuudesta, kimmokkeista jotka alan saada täältä, joihin alan kiinnittyä, vai onko se jotain ihan omaani, perintöä, jonka tuon (import, emporter) tähän ympäristöön.

Samapa tuo. Täällä on kuitenkin mahdollisuus elää. Oppia. Uneksia. Viikolla näin niin pahoja unia velvollisuuksista ja velvoittajista, jotka kutsuvat minua kotiin, että melkein purin kieleni poikki torstaina aamuyöllä. Mieli liikkuu monaalle. On kummallista ihan vaan istua tunnilla ja kokea suuria tunteita. Ihan kuin teininä. Ehkä etäisyys tosiaan auttaa lähentymään, omaan kulttuuriinsa ja vieraisiin.

On kiva huomata, että kampuksellakin tapahtuu ihan maailmanluokan asioita. Missasin Mario Vargas Llosan, mutta käväisin torstaina pornografia-konferenssissa, tai oikeastaan sen iltanäytöksessä, johon elokuvakurssin ope oli kutsunut. Eka Ovidien Histoires de sexe(s), joka jostain kumman syystä oli ensimmäinen Ranskan elokuvatarkastamon x-luokituksen (oletettavasti vaarallisempaa kuin k-18) saanut sitten vuoden 1996, kuvasi arkipäivän seksiä ironisen realistisesti (voisin kuvitella Zolan nauttineen filmistä). Pöytäkeskustelut kuullun ymmärtämisen harjoituksia. Toinen teos, Catherine Corringerin Smooth, iski paljon syvempään. Käsittämättömän voimakasta kuvastoa ja tematiikkaa; syntymää, kuolemaa, tuskaa, rauhaa, katsetta ja avautumista. Harvempi taide-elokuva (monesti aika abstrahoituja) muuttaa katsojaansa yhtä radikaalisti kuin mitä se kehollisuuden kautta teki. Tekijät avasivat teokset puheenvuoroillaan ja niiden jälkeen tietysti keskusteltiin. Yleisö koostui kaikennäköisistä ja ikäisistä ihmisistä, nuorista opiskelijoista aina vanhempiin cinéphile-herrasmiehiin. Hoksasin vähän aikaa sitten, että elokuva tosiaan on täällä melkein ykkösasia kulttuurissa - sitä seurataan, siitä puhutaan, kaupunki vilisee elokuvafestivaaleja, joihin voisi kans joskus itsensä hilata. Tietysti tv aikanaan ja nyttemmin Internet ovat syöneet suosiota, joten elokuvaväki saattaa pikku hiljaa mieltää itsensä eliitiksi.

Tajusin, että perjantain häröilyni takia en sitten kerennyt katselemaan lisää Resnaisia, mutta maanantaiksi on kirjoitettava essai - tai opettajan englanninnos, "paper". Ja ehkä paras tapa saada aikaan työn flow-kokemus on keskittyä tekemään sitä.

Viikonloput kannattaisi käyttää ulkoiluun...

Jätän kirjoittamisen vähemmälle ja katson mitä kameraan on tällä kertaa tarttunut.



Opin yhdeltä valokuvaajalta, että asioita on haisteltava, ja että kaupunkia on osattava katsella. Niin sieltä löytää joka päivä jotakin. Nämä kasvot mulkoilevat Musée des Beaux-Artsin ulkoporteilla. Kutsun häntä ylipapiksi. Etsin sujuvaa ranskannosta. "Grand-prêtressä" ei oikein kaiu se hakemani zarathustralaisuuden mahtavuus tai egyptiläisten hautaholvien mystiikka?

Graffitin taas nappasin koulumatkani varrelta.



Asiaa. Dialogi - yksi väylä viisauteen.

Olen edelleen ihan väsy flunssapäivä/istä ja seuranneesta liikkumattomuudesta. Harmittaa kun työt on ihan levällään (kirjaimellisesti) ja syön vaan juustoo. Eikä Bordeaux ole edes mikään juustokaupunki. Ehkä pitäis vain juoda viiniä niin selviäisin. Paradoksaalisesti.

Semantiikan opettaja sanoi, että quantificateurien kanssa siirrymme kurssissa mustaan aukkoon (trou noir), jossa epätoivo valtaa meidät, mutta kun sieltä poistumme, kaikki näyttää taas valoisammalta. Hieno tyyppi, tuo katalaani. Mun tekis mieli runoilla tänne hölynpölyä, mutta yritän huomenissa sublimoida turhautumisesta kumpuavat impulssini liikuntaan ja olla valittamatta mitäänsaamattomuuttani. On taas vähän sellanen olo, että kaupunki loukuttaa. Ensi viikonloppuna vois mennä vaikka Arcachoniin? Miltähän meri näyttäisi tähän aikaan vuodesta?

Tout ce qui n'est pas bien - Ten things I hate about you

1. Auktoriteetinpelko. Ranskalaiset ovat suomalaisia tuppisuisempia harjoitusryhmissä, silloin kun pitäisi vastata kysymyksiin. Ei varsinaisesti itseäkään innosta, kun professorin suunnalta huokuu halveksuntaa lähentelevä tyytymättömyys tunnille valmistautumattomia opiskelijoita kohtaan.

2. Auktoriteetin epäkunnioitus. Ranskalaisopiskelijat pälättävät luennoilla, niin että kapeiden salien perältä on ajoittain mahdotonta kuulla luennoitijaa. Toiset opiskelijat sentään hyssyttävät tai sähähtelevät juoruileville tovereilleen.

3. Ranskalaiset polttavat juuri ovien ulkopuolella, niin että sisään/ulos on kipitettävä saastepilven läpi.

4. Uimahalli on aika kämänen. Ranskalaiset vaihtavat vaahteet piilossa pikku kopeissa, ja menevät suihkuun uimapuku päällä. Saunomaan ei uimassa käydessä pääse. Ainoat saunat ovat homojen kohtauspaikkoja, kalliiden kauneus-/terveyshoitoloiden yhteydessä tai turkkilaisia. Miten niin alastomuus on seksuaalista?

5. Perkeleen byrokratia. Kellään ei näytä olevan koko kuvaa siitä. Yleensä on juostava toiselle tiskille saadakseen rattaan loksahtamaan eteenpäin. Ja vaikka asiat kestävät, niitä ei saa jättää sikseen vaan pitää projektinsa sinnikkäästi vireillä.

6. Talot ovat hataria ja usein huonosti lämmitettyjä.

7. Kaupungin haittapuolet. Sitä metsää ei edelleenkään ole vieressä. Asemakaava hämää kaikkea muuta kuin suorilla kulmillaan. Pyöräteitä on vähänlaisesti, vaarallisia eikä tramwayn linjallakaan ole laillista polkea (vaikka niin tehdäänkin). Jos kehtaa valittaa koirankakoista kaduilla tuntee itsensä pikkumaiseksi yleisönosastopalstan kukkahattutädiksi.

8. Yöllä ei vaan voi hortoilla turvallisin mielin. Mulle on jo tarjottu kannabista (olikos neidolla hyvät bileet? kelpaisko petard?) ja aseman lähistöllä haiskahtaa makeasti marihuanakin. Ei, en ole ilotyttö, en tule autoosi. Sitten on näitä hilpeitä juhlijoita, jotka fiiliksissään pussailevat vastaantulijoita.

9. Ärrh, ne seuraan liimautuvat marokolaismiehet! Inhottavaa, kun tulee leimanneeksi koko maan kulttuurin. Onneksi sieltä tulee myös hyväkäytöksisiä ja fiksuja herroja.

10. Aina pitäisi sanoa Bonjour. Muuten saa lempeitä (tai vähemmän lempeitä) moitteita niskaansa. Entäs jos ärsyttää ja on koti-ikävä? Pitäis vaan olla niin pirun huomaavainen ja innostunut ja aktiivinen.
Ymmärrystä ei heru. Maassa maan tavalla: take it or leave it, mon amie finlandaise.

Renseignements VI : Välttele ylitöitä, la vie c'est plus que l'école

Toisen opiskeluviikon keskivaiheilla olin flunssassa ja uupunut liiasta istumisesta ja jatkuvasta uudelleenorientoitumisesta. Maanantain hytisin kuumeisena lämmittämättömissä luentosaleissa, mutta päivä oli siitä huolimatta antoisa. Aloin kerätä opettajien nimmareita inscription pédagogiqueen, tuohon iloisenkeltaiseen paperilappuseen, joka pakottaa itsenikin järkeilemään opintokokonaisuuksiani. Kerettiin syömäänkin, jono näytti pitkältä mutta eteni kasoille puolessa tunnissa.

Récits contemporains -harjoitusryhmä oli jälleen hieman erikoinen kokemus; ohjaajamme kehotti meitä tunnin mittaisella monologilla kehittämään omaa ajatteluamme, sitten tutkiskelimme
lähes tunnin listaa avuksi itse valitsemamme nykykertomuksen etsintään, ja lopuksi : "Nous avons quelques petites minutes pour vos questions, commentaires sur Moderato Cantabile." ...*vaiteliaisuus*... "Pas de questions ?" No niin, nähdään ensi kerralla. (Rivien välissä : Miettikääpä valmiiksi seuraavalle kerralle, sitten?)


Tiistaina puolestaan oli palelun sijasta vuorossa hikoilu. Jonkin verran sitä tarvittiinkin selviämiseen kellon ympäri -päivästä (tauotonta opiskelua ja uudelleensopeutumista lähinnä Pays anglophones -UFR:n käännöskurssin eri tasojen kokeilun takia). Aloitin myös venäjän uudelleen, pitkä tauko siinä on ollut, mutta ajattelin nyt aktivoida tiedot CLESin iltakurssilla (certificat de langue de l'enseignement superieur, ranskalaisten tutkintoon liittämä kielenosaamistodistus). CLES 1 vastannee B1-tasoa eurooppalaisessa yhteisessä viitekehyksessä (CECRL, Cadre européen commun de référence pour les langues). Arabian ja kiinan aloitusryhmät täyttyivät nopsaan, joten niihin kannattaa kirmata ilmoittautumaan hetikohta saapumisen jälkeen jos haluaa. Kurssit kestävät vuoden, sama juttu latinan kanssakin, vaikka useimmat kurssit olen valinnut vain tälle lukukaudelle.

Keskiviikkona jatkuin sosolingivistiikan tieteenalan esittely, perushuttua, mutta meidän erasmusten on luettava alan perusteos ja kirjoitettava 8-10-sivuinen essehdintä. Proffa viihdytti meitä WerderRabelais-luonto vyöryi vinhaa vauhtia ja jokseenkin käsittämättömästi laiskalle erasmukselle, joka ei ole vielä ahminut Gargantuaa prologia pidemmälle. Torstai-aamuna olin vain viisi minuuttia myöhässä kirjallisuuden harjoitusryhmästä (olen omaksunut hyvin ranskalaisten pahat tavat), ja vaikka kurssi oli edelleenkin hyvin opettajajohtoinen, huomasin Madamen tyytymättömyyden, kun emme olleet valmistautuneet lukemalla sessiossa käsiteltävät otteet. Uusi latinan ryhmäni aloittelijoille vaikutti varsin haastavalta, ilokseni tämäkin ope kiinnitti huomiotamme lauseen rakenteen analyysiin sokean sana-sanalta kääntämisen sijasta. Latina ei vaan toimi silleen, onhan se huomattavasti ranskaa synteettisempi. Torstain apatian piristi tyytyväisyydeksi pyöräily kaikessa rauhassa Merignacin keskustaa katsomaan sekä vierailu Meriadeckin hiljattain uusitussa pääkirjastossa. Risteilevistä rullaportaikoista tuli joku scifi-sarja mieleen, mutta BD:eihin ja Oulipoon tutustuessa, lasiseinien läpi ilta-aurinkoa ihaillessa ja kaikenlaisen kirjoihin kätketyn tietotaidon ympäröimänä ei vaan voi olla kovin allapäin.

Perjantaiaamuna sallin viimein itselleni sängyssä löhöilyn. Olin niin lopen kyllästynyt koko hommaan ja lösähtänyt päivittäisestä istumisesta etten jaksanut millään seinäkiipeilemään. Kävin Capucinsin Resto Cap-U:ssa ja hyppäsin taas pyörän selkään ja lähdin harhailemaan. Päädyin lopulta Rive droitelle, Lormontiin ja Pont d'Aquitainen juurelle. Olin haaveillut saapumisestani saakka tuon kaukana häämöttävän jättisillan ylittämisestä. Epäilytti kovasti, löytyiskö sille pyöräiltävää tietä, eikä minulla ollut mitään hajua siitä, pääseekö siitä edes kevyt liikenne yli. Kiipesin kuitenkin melkein Lormontin vanhaan kaupunkiin ja sain sillan alun näkyviin. Luulin, että matka olisi tyssännyt siihen, koska toinen puoli oli suljettu, mutta alitin sillan ja pääsin kuin pääsinkin kapealle pyöräiltävälle kaistalle, sydän kurkussa rakennelman suuruudesta, korkeudesta ja tuulesta. Sillalta oli upeat näkymät, perjantai-iltapäivän liikenne rymisti ohi taukoamattomana koskena, ja kun aloitin pitkänpitkän laskun Bordeaux-Lacin suuntaan, sadekuuro päätti tulla vastaan. Mahtavaa! Illanvietto teekupillisen kera rentoutti ja lämmitti sopivasti mieltä ja kehoa.

No, meillä kaikilla on omat huvimme.

Lauantaina kävin Domaine universitairella kirjastossa (lauantaisin auki 9 - 12h30), keskustan Bibliothéque universitaire pluridisciplinairessa (sali täynnä kaikkien alojen pänttääviä opiskelijoita, auki arkisin 8h30 - 22 ) sekä harhailemassa Bordeaux'n Ikeassa ja nauttimassa Ruotsi-eksotiikasta. Sitten olikin aika palata kotiin pikku illanviettoomme. Huomasin, että oluen piristämät ranskalaismiehet jaksavat puhua piitkään ja asiaa.

Je te conseille, n'hésite pas d'avoir des moments de détente. Plusieurs.