Onnellista aikaa muistamassa

Je suis une finlandaise... de nouveau ou plus qu'autrefois ?

On suomalainen syksy. (Sateinen, kirkas, tyhjä, pimenevä)
Ranskaa puhun vähän. (Puhun vain vähän ranskaa, silloin tällöin, harvoin)
Pyrin toissavuotiseen käytökseeni. (Toissavuonna asiat olivat hyvin järjestyksessä - liikuin, sosialisoin ja söin hyvin, ainakin nostalgiassani)


Paluuorientaatio auttoi hieman työstämään niitä vaikutelmia, joita jäi päällimmäisenä mieleen palattuamme... miten ihmiset eivät pysähtyneet juttusille kun säteilin heille kotiinpaluun riemua - kulkivat ohi ja moikkasivat. Miten kotoa löytyi kangistumia, harmaata arkisuutta. Miten huomasi läskistyneensä ja laiskistuneensa. Miten oli kuin omaan mieleen ja kehoon liittyneet kasvot olisi leikattu pois ja olisi sulkeutunut tyhjään yksinäisyyteen. Se mitäänsanomattomuuden olo. ...Miten hiljalleen alkoi uudelleen hengittää puhdasta luontoa sisäänsä. Miten alkoi kiintyä uudelleen niihin vanhoihin rakkaisiinsa. Miten palasi opiskeluihin tuntien, että tästähän minä nautin. Tästä lähdetään taas. Miten alkoi tehdä.

Mutta mikä auttaisi työstämään niitä muistoja, jotka tulvivat takaisin kun luen uudestaan viime kevään tekstejäni? Voi luoja, vaikutelmia, päivänpolttavuuden unohduksiin painamia vaikutelmia palaa. Liikutun ja hymyilen.

Voin kiittää itseäni siitä, että kirjoitin kuitenkin aika paljon, ja paikoin hurjan yksityiskohdittain. Olen tavattoman iloinen siitä, että tämä dokumentti jää minulle. Kirjoittaminen oli Ranskassa pakomatkani koti-identiteettiin; se oli tapani etsiä kokonaisvaltaista kielenkäyttöä, sillä ranska sekä riisti kykyäni ilmaista itseäni että lisäsi siihen odottamattomia aspekteja. Kirjoittaminen on yksi tavoistani työstää kokemani ja elää täysillä. Ehkä Suomessa suomalaisena eläminen on helppoa, rauhallisempaa, ristiriidattomampaa - ehkä? Palasin tekemään niitä arkisia juttuja. Tunnen täkäläiset toimintatavat, tai kuvittelen tuntevani - annan impulsseilleni vähemmän valtaa. Sääli että annan - mutta tavallaan kasvatan itseäni aikuismaisempaan käytökseen. Tavallaan tämä kulttuuri normittaa minua enemmän - kun olet vaihtari, ja vähän ulkona, olet vapaa. Se on kamala asia kestää, vapaus. Samalla niin ihanaa. - - Tiedän, että tahdon vaihtoon, asumaan toisiin maisemiin uudestaan. Tiedän, että haasteet kasvattavat esiin ihmisen. Tiedän, että selviytyminen on luonnollista. Siksi joskus on taas nujerrettava tuo paheellinen alhainen mukavuus ja lähdettävä ylös, ulos, ja lenkille.

Kulje niin kauas kuin jalkasi kantavat, taivuta itsesi niin et murru.


PS.
Vasta nyt blogia läpi käydessäni huomasin teidän ihmiskultien kirjoittamat kommentit, ja pahoittelen etten aiemmin hoksannut, ohjelma ei antanut niistä mitään viestiä vaikka ehkä olisi pitänyt! Mutta oli tosi kiva kuulla. Kuin viestejä ajan taakse, toiselle ihmiselle.

PPS.
Ja tiedättehän, että päivittäisissä jutteluissa olen vähätellyt, palastellut Ranskaa meille pohjoisen asukeille niin tyypilliseen elettömään tapaan - Niin, rakkahat, kerron totuuden. Se oli myös sydäntäraastavan ihanaa.

Je vous attends à ma maison.

Tärkeä kirjoitella ja analysoida kaiken aikaa. Lisään piakkoin kertomukset viimeisestä ihanasta viikostani Ranskassa, nyt ihmettelen lähinnä kotiinpaluutunnelmia.

Tunttui kumman sopivalta palata taas junalla ja laivalla - niin kuin olin lähtenytkin tammikuussa takaisin Ranskaan uutta kiinnostusta ja tarmoa täynnä. Nyt kolmen päivän ja kahden yön paluu oli tuskaisempi, koska kolme matkasäkkiäni pakottivat minut nököttämään paikallani. Muuten olisin pyrähtänyt nopeille kävelyretkille junanvaihtojen yhteydessä Lyonissa, Genevessä, Hampurissa, Kööpenhaminassa ja Malmössä - haistelemaan ympäristön tunnelmia. Tällä kertaa vietin ajan rautatien metallin, lähdön ja odotuksen tuoksuissa. Omaisuus naulasi minut paikoilleni. Lauantaiaamuna Tukholmassa kävelin Vikingin terminaalille ähkien, puhkien ja suomalaisia ärräpäitä päästellen ja laivassa jouduin orientoitumaan takaisiin moukkamaiseen, mitäänsanomattomaan, absurdiin suomalaiseen puheenparteen. Tyrskähtelin äimistyneenä, kuumeisena istuessani hiljaisessa nurkassani ja mietin että tätäkö se sitten olikin. Ranskalaisen puheen älyttömyydet pystyy jokseenkin kilpistämään pois, mutta suomi tulee suoraan päähän eikä pahintakaan höpötystä voi sulkea ajatusmaailmasta. Ihmettelin kumman lättänää maisemaa, katselin saariston karuutta ja meren harmautta (näinkö pohjoiseen olen tullut?) Terminaalissa oli tutut vanhat naamat vastassa. Hymyilin höntisti ja sälytin kantamukseni rakkaitteni selkään. Ulkona satoi, pehmeästi, harmaasti. Yhä pohjoiseen kulkiessa katsoin metsää, metsää; autoja ihmisiä ääniä harvakseltaan. Tyhjyys. -
En ollut vuosiin ajatellut, että metsä on tyhjä. Tajusin, että vuoden asuminen jatkuvan ihmiskulttuurin keskellä oli muuttanut tapaani kokea ympäristöä; Olin tottunut kulttuuriympäristön, ihmisen muovaaman historian täyteyteen, joka ensin oli sekin tuntunut tyhjältä lehtien näkemiseen tottuneille silmilleni. Kesti hetki, ennen kuin jaksoin rauhoittua ja antaa itseni upota luonnon näkymään (aivan kuin kesti pitkään, ennen kuin ihailin kiven elävyyttä, mascaroneja, siroja fleche-torneja, eksyttävää Bordeaux'n asemakaavaa). Luontomme on samaan aikaan karu ja herkkä; vaikeneva ja ihmeen vihreä. Linnut laulavat harvakseltaan, vesi järvissä on tyyni ja taivasta heijastava. Pohjoisen luonnon rauha.

Olen tosi tyytyväinen viisaasta päätöksestäni pysyä koko vuoden vaihdossa. Kolme-neljä kuukautta ei riitä kuin siihen, että tuntee olonsa vieraaksi, ikävöi ja kummastelee. Kaksinkertainen aika sallii sopeutumisen, omien juttujen löytämisen. Uusi kotikulttuuri käytäntöineen alkaa tuntua itsestäänselvältä. Joulukuussa palatessani sen huomasi vasta siitä, että tiskasin pesusienellä enkä harjalla. Nyt, en tiedä mistä sen huomaa, jos mistään? Mutta minä kaipaan ranskalaisten vuorovaikutusta, sivistyneisyyttä ja tiettyä "asiat hoituu" -asennetta. Olisin voinut sopeutua paremmin, tehdä vaikka vapaaehtoishommia jotka mulle niin hyvin sopivat. Muutamat vaihtarit, jotka tunnen, jotka olivat vain kevään vaihdossa, olivat aika nuivalla tuulella kun viimeksi näin; kyllästyneinä tahtoivat kotiin, ikävöivät kissojaan (tunnistin itseni tilan kuutisen kuukautta sitten, vaikka oli meidän vanhaa harmaata herraa kiva nytkin rapsuttaa). Toiset olivat sopeutuneet lyhyessä ajassa - tehneet heti alusta asti kaikenlaista, aktiivisen uteliaasti, menneet mukaan harrastuksiin, jutelleet, tutustuneet ranskalaisiin. Tosi tärkeää: Tutustua paikallisiin. Sitten ovat hekin, jotka ovat olleet koko vuoden vaihdossa ja koonneet ympärilleen vankan vaihtarijoukon, ja kokevat nyt kotiin palattuaan kulttuurishokin vielä vahvemmin kuin minä.

Joku kyseenalaisti blogini nimen. Mihin viittasin sillä vuosi sitten? Kaiketi haluuni matkata fiksusti (junalla, sopivia etäisyyksiä ja sopivalla nopeudella), toisaalta vertauskuvallisesti löytää omat tieni (kaksimerkityksisesti pysyä raiteillani ja kävellä kotoisilla raiteilla). Ja soinnullisuus - ehkä vaan tykkään ranskan kielen ärrrästä!
Halusin mennä Ranskaan oppimaan jotakin, koska kansainvälistyminen on tärkeää (näin sanovat meille auktoriteetit!). Mutta mitä se minulle henkilökohtaisesti merkitsee? "Omasta" kulttuurista ulos astumista, oven raottamista ja avaamista toisille, tietynlaista ymmärtämisen kamppailua, palkitsevaa haasteellisuutta. Erilaiset toimintatavat opettavat kuulostelemaan niitä syvemmällä piileviä asenteita. Ja kansat kohtaavat ihmisten tasolla.

Jätän kohtapuoleen pikku blogini tänne istuskelemaan. Saatanhan jatkaa siihen kirjoittamista vaikka ranskaksi, suomalaisuuden ihmeellisyyksistä. Palaan ehkä linkittämään joitakin vanhempia merkintöjä, lisäämään kuvia ja sen semmoista, mutta paljon en niihin koske. Ne ovat syntyneet silloisessa ympäristössään, ja hyvä niin.

Hajapäisyyttä ou : Comment rater ses cours.

Vieraan kielen ja kulttuurin keskellä eläminen ja siihen sopeutuminen vaatii energiaa, aikaa, keskittymistä ja tahtoa. Siksi kehotankin vahvasti ketä tahansa vaihtaria tuntemaan olonsa kotoisaksi kohdemaansa kulttuuripiirissä jo hyvissä ajoin ennen lähtöä (toisaalta ei sitä tule liikaa pelätäkään). Kannattaa tietää tietää mitä hakee ja liikkua sen saavuttaakseen. Ranskassa kaikki sujuu hyvin kun on se, joka lähestyy. Kuten me Suomessa, paikalliset olettavat kuitenkin maahanmuuttajan tekevän työnsä, ja auttavat vastavuoroisesti kun osoittaa kiinnostuksensa. Kyse on eräänlaisesta kirjoittamattomasta sopimuksesta: Jos tulet tänne, opit tavoillemme. Maahanmuuttajalle tai vaihtarille tulee hetkiä, kun tulee käyttäydyttyä nuivasti ja kuivasti ja vihamielisesti, kukin omalla tavallaan. Jatkuva väsymys (ja flunssa, voi hitto tätä kipeyskierrettä!) panee käyttäytymään antisosiaalisemmin. Mutta peräänantamattomuus omassa projektissaan (koska jos tulet tänne, sinun täytyy tietää, miten se sopii elämänprojektiisi, tehtäviin, jotka olet asettanut itsellesi) auttaa hoksaamaan antoisia tilanteita, ja ennen kaikkea olemaan läsnä niissä hetkissä, jotka kävelevät vastaan. Vaikka väsyttää, aina nukkuminen ei ole paras vaihtoehto.

Kurssitehtäväni menivät aika huonosti tällä viikolla. Installaation kanssa tuli täysi toppi, koska en jaksanut vaan todella työskennellä sen parissa älylläni, tavoitteellisesti ja harkiten. Kyhäsin kamalan rötiskön muovista ja pahvipurkeista + surkean ripustusjärjestelmän. Sulloin sen muovipussiin muun irtosälän kanssa. Kampuksella ennen tunnin alkua nautin auringosta nurtsilla ja söin eväitäni, ja tuumin hajamielisesti työtäni. Tajusin, että pienempikin ehkä riittää, koska vaistosin, ettei rötisköni onnistunut kunnolla välittämään tilavaikutelmaa (+ sen rumuus kiinnitti liikaa huomiota itseensä objektina, ei tilana, minkä hoksasin jälkeenpäin). Taiteilin siis kymmenessä minuutissa pahvisesta kenkäsiluetista, kepeistä ja silauksesta guasseja toisen hökötyksen ja menin tunnille. Kaikkien muiden, enimmäkseen ripustettavien töiden tarkastelun, arvostelun ja analysoimisen jälkeen ope melkein unohti tekeleeni. Lyhyt kuittaus riitti: "Bon, c'est rigolo." Olihan se hupaisa juttu, ja viesti, jonka luin, meni suunnilleen näin: "Annetaan nyt anteeksi tällä kertaa, mutta et ole kyllä työskennellyt tai käyttänyt harkintaasi sen eteen. Pystyt kyllä parempaankin."

Tuntin antoi ymmärrystä näkemisestä ja näkemämme muokkaamisesta uuteen muotoon, huolellisuudesta, ja siitä, että irrotaan objekteista tilassa itse tilan merkitsemiseen. Ope tekee usein niin: Antaa vaikeita tehtäviä, jotka tajuamme vasta jälkeenpäin. Ihan hyvä opetusmetodi.

Suullinen esitys mimesiksen teoriasta Peletier du Mansin mukaan meni myös poskelleen. Yllättäen sama metodi, jolla suomeksi teen esitelmät, ei toiminutkaan: fragmentit ja elliptiset viittaukset paperilla eivät riittäneet, jotta olisin saanut kiinni siitä, mitä olin ajatellut aiemmin, kehittänyt ajatusta puhuessani ja vieläpä saanut välitettyä sen kauniilla, kokonaisella ranskan kielellä. Hmph. Menin solmuun, ja parini pelasti tilanteen selittämällä oman osuutensa koherentisti. Olen kyllä pahoillani parini puolesta - jos olisi mokannut ihan vaan itsekseen, ei harmittaisi niin paljon. Mut ainakin yleisö kuunteli kohteliaasti ja tuntui antavan liikaa anteeksi. Mutta seuraavan kerran luen paperista, tai oikeammin, muotoilen ajatukset täysin lausein paperille, voidakseni muuttaa ne tilanteen mukaan.

Ihmisen aivot ovat ihmeellinen kapistus; ne alkavat toimia aktiivisesti jo ennen kuin synnymme, ja lakkaavat toimimasta vasta kun meidän on puhuttava julkisesti.

Mutta mutta. Ei niin noloa etteikö jotain kivaakin. Keskiviikkona oli ilmaiskonsetti Krakatoassa - tai oikeammin sarja lukuisia pikku konsertteja, koska konserttitalo Merignacissa juhli 20-vuotispäiväänsä. Konserttiin olisi luonnollisesti pitänyt ilmoittautua (s'inscrire) etukäteen, mikä on aika yleinen käytäntö tilaisuuksiin, joihin on vapaa pääsy, mutta kiltti lipputiskin rouva antoi mun mennä sisään, kun vaikutin niin pettyneeltä. Musiikki oli laidasta laitaan, rap ei niin innostanut, zaragozalainen ameriikan malliin soittava bändi oli ok, alkuillan humoristisen tyylikäs parivaljakko miellytti, mutta nouseva pariisilainen poppoo Gush vei kyllä voiton kotiin. Kiilasin tyylikkäiden teinityttöjen mukaan eturiviin. Bändin mukana lavalle tulvahti aito 70-luvun henki (eikä edes mikään glam-kopio): okei, ne hiukset, ja ne vaatteet, ja myös se hoikan rennon rokkarin imago, joka toi vähän mieleen Pink Floydin, Queenin tai Led Zeppelinin. Mutta tanssittava ja tunnelmallinen musiikki ennen kaikkea ; välillä 60-luvun harmonian pehmentämää toosi suloista kuorolaulua - Lopuksi herkistyttiin täysin akustisiksi, miltei pelkkää laulua ilman mikrofoneja. Rokimmassa menossa mahtavaa lavakarismaa. Kuin Beatles olisi jatkanut 70-luvulle, jakanut bändin vetovastuun tasaisemmin (kaikki lauloivat, rumpali välillä parhaiten!), nuortunut jälleen teini-idoliksi ja tietysti ranskalaistunut (tai pikemminkin pariisilaistunut). Hih, fanitan.

Ai niin, vielä yksi avautuminen! Eilen alkoi teatterikurssi Art de l'acteur. Katselin iltapäivällä, että vielähän tässä on pari tuntia aikaa käydä syömässä Ed Wood Caféssa. Raskaan pitsan jälkeen saavuin tunnille - kaksi tuntia myöhässä! Aikataulumoka! Ärrh. Tosi turhauttavaa. Selvisin kuitenkin tunnin aikana löyhäpäisyydestäni, tosi kiinnostavaa: oma tekeminen, kurssitoverit, yleisön huomioiminen, teatterin ammattilaisille opetettava ajattelu. Seuraavaksi viikoksi: réfléxion sur le lien direct entre l'acteur et le spectateur.
Illalla kävin teesalongissa (hehe, kivaa kääntää tää näin hienostelevasti) toisten CS-immeisten kanssa, ja sitten vähän kuljettiin yössä. Ihan kivaa, mut en kerennyt tänä aamuna uimaan. Flunssasta huolimatta. Mut ei se saa estää elämääkään.

Eilen satoi, lämmintä kesäsadetta (minun mielestäni), ilma tuoksui raikkaalle. Auringonlasku väritti taivaan hurjan kauniiksi. Kurssikaverilla oli kukka hiuksissaan. Ihmiset kulkevat kevyissä vaatteissa (ja mie villatakissa, koska en ole vielä tajunnut muutosta). Yö tuntui viileältä, mutta ei enää kylmältä.
C'est bien le printemps.

Talvipyöräilyä

Jököttäminen kaupungissa kyllästytti siinä määrin, että karkasin perjantaiaamuna pyörällä maaseudulle. Otin suunnaksi Sauveterre de Guyennen (sisämää itä-kaakkoon), jonne johtaa pyöräilybaanaksi muutettu vanha rautatieura (D803, Piste Roger Lapébie Gironden oman pyöräilijäpojan mukaan). Aikoinaan väylä toi seudun kyliin teollisuutta, nyttemmin kesäisin pikemminkin kunto- ja lomapyöräilijöitä.

Keli on ollut hyytävän kylmä, todellakin talvinen (kuulemma yleensä talvi on kestänyt joulukuussa niin vähän aikaa, ettei sitä tajuakaan, mutta tänä vuonna oloja kärjistää kaiketi changement climatiiik...)

Joka tapauksessa aamut tuovat mieleen Suomen hyvin varhaiset kesäaamut, kun ilmassa on pientä usvaa. Taivaalla on samoja värejä.

Poljin rämisevällä pyörälläni ja pyshdyttyäni viimein kymmenisen kilometrin päässä keskustasta, oli oikeasti hiljaista ja rauhallista. Avara tila vailla mekaanista melua. Linnut visersivät. Metsä tuoksui yön kylmyydelle. Maa oli märkä ja aurinko raotti pilviharsoa. Muistein vaelluksia ja lapsuuden lomamatkoja, kun noustiin ennen aurinkoa. Parhaimpia hetkiä elämässäni.

Tie oli juuri sopivan leveä ja jaksoin aamulla leivottujen keksin voimalla pyöräillä pitkälle. Gironden luonnon värit olivat haalistuneet syksyisiksi; maisemina viiniviljelmät, muratinpeittämien pilarien lehdettömät metsät, vaatimattomat kellertävät kylät hienoine kirkkoineen. Ihmisiä näkyi aamulla tuskin lainkaan, mutta karvaisia nautoja, mustia rotevia hevosia, valkoisia laihoja hevosia, aaseja, ruskeita kanoja, (kovaäänisiä) kukkoja, karanneita hanhenpoikasia, laiskoja koiria, lupsakoita koiria jne. jne. sitäkin enemmän. Ihmisen jäljet näkyivät kallioon koverretuissa luolissa, mutta väliin villi luonto ylätti, kun kauris loikki vanhan rautatien poikki. Pikku hiljaa katseeni tarkentui ihastelemaan mustia lintuja, joilla oli kirkkaan oranssi nokka. Nättejä; nyt huomaan niiden piilottelevan kaupungissakin. Mustarastaita, vai liekö muita? Oli kiva tarkkailla näitä erilaisia virikkeitä.

Pysähdyin ravintolaan syömään, samaan pöytään kahden "maahanmuuttajan" kanssa, toinen Pariisista ja toinen Englannista - viiniala tietysti vetänyt. "Le travail dans le vin" vaatii usein melkoisesti pikkukylissä kiertelyä.

Laskettelu takaisin kohti rannikkoa tai pikemminkin Garonnea sujui kohtuu nopsaan erittäin energiapitoisen aterian jälkeen. Iltapäivällä matkalla näkyi enemmän pipopäisiä pariskuntia, hassuja ukkeleita, lenkkeilijöitä ja perjantaikävelijöitä, muita kaksipyöräisiä minun lisäkseni. Tervehdin vastaantulijoita, vaikka jotkut toljottivat ikään kuin eivät olisi iäissään pyöräilykypärää nähneet.

Juuri ennen Francois Mitterandin siltaa se alkoi haista. Kaupunki. Liikenne. Tehtaat. Mikälie. Melukylä tuli takaisin. Puolensa silläkin. Illalla maisteltiin kämppisten kanssa vähän shampanjaa - ja belgiolutta.

Matkalla pohdin vähän sopeutumisvaikeuksiani, jotka ilmenivät erityisesti joukuussa (kun olin kipeä sen takia, etten ollut jaksanut liikkua, levätä ja harrastaa kulttuuria, juttuja jotka pitävät ihmisen raiteillaan). Kritisoin ajatteluani ja tekojani: Olenko oikeasti globaali kansalainen, joka ajattelee maailmanlaajuisesti ja toimii paikallisesti, vaiko sittenkin maailmanlaajuisesti mesova nurkkakuntalainen? Kieltäydynkö liiaksi ottamasta tätä kulttuuria vastaan, pitäydynkö liikaa siinä maassa, joka on kasvattanut minut? Täällä ollaan hyvin ylpeitä omasta alueesta, kylästä, paikallispiirteistä, ja ulkomaalainen on niistä ympyröistä varsin étranger. Oikeastaan koko syksyn olin kokenut olevani "alakynnessä" Mahtawaan Ranskaan, ranskalaisiin ja ranskalaiseen kulttuuriin nähden, puutteellisen ilmaisuni ja sitä kautta vaillinaisen yhteenkuuluvuuden tunteen takia. Nyt elettyäni vaihdossa voin ymmärtää paremmin kenen tahansa maahanmuuttajan tunteet ja pakolaisuuteen liittyvät ongelmat; Jokaisella meillä on "koti" kielessä, tietty osa identiteettiä, joka on rakentunut meille kerrotuista tarinoista, meidän ottamisestamme mukaan puhujayhteisöön, meille pikku hiljaa opetetuista normeista, meille osoitetuista tavoitteista. Sanon vaihtoon lähtijälle, että on aika tärkeää tuntea olonsa kotoisaksi vieraassa kielessä. Pelkkä uutuudenviehätys ei vielä takaa kestävää parisuhdetta. :) Toki myös fyysistä kotia kannattaa miettiä: lempipaikkojasi, missä viihdyt, millaisessa ympäristössä, millainen on sinulle sopiva sää, maa, kaupunki, mikä on sinun maailmasi? Loppujen lopuksi tult kotiin, kun tulet hyvien, sinut huomioivien ja sinua rakastavien ihmisten luo. Siksi sinun on oltava valmis ystävystymään.

Kun ajattelen omaa pakolaisuuttani Ranskaan... Tulin yhden pienen repun kanssa. Ehkä siihen reppuun ei mahtunut koko maailmani. Ehkä jouduin jättämään jotain taakseni. Maailmani ei ole materiassa, mutta kuitenkin... materia auttaa pitämään (hyvt) tavat yllä, mielen raiteillaan. Virkeänä pysyäkseen tarvitsee sekä tuttuuden että raikkauden kokemuksia. Hiljattain tutustuin pariin italialaiseen, jotka olivat tuoneet mukanaan... kissat. Kadulta pelastetut kissat. Aika hieno ele. Varmasti stessiä vähentävä (vaikka toinen katti vähän villikoksi yltyykin välillä).

Nämä italialaiset tahtovat tosiaan tehdä kotinsa tänne.

(Katsoin muuten Clooneyn tähdittämän In the air -leffan hiljattain, sopiva juurettomalle ja juurelliselle pakolaiselle).

Avautuakseen uudelle kulttuurille täytyy jossain määrin jättää "vanha maailma" taakseen ja jossain määrin tuoda esille ominaislaatuaan. Minulla on paljon opetettavaa ranskalaisille? (Täällä Suomea ihaillaan ihan vilpittömästi, mutta vesitän kehut perisuomalaisella vähättelyllä.)

Ajattelen hyödyttömäksi käynyttä avainta, jota kannoin kaulassani koko syksyn, vaikken ole koskaan uskonut talismaaneihin. Totta, se ankkuroi minut (muistoihin perheestäni), mutta toisaalta se piti minut toisaalla Rasnkasta. Eläminen päivässä ja arkipäivässä on vaikeaa, jos sydän on muualla, jos avain ei avaa mitään tässä päivässä.

***

Suokaa anteeksi pohdiskelu, opiskelenhan kirjallisuutta (Proust muuten miellyttää!) ja olen juonut viiniä. Tapasin tänään "parrain"-opiskelija-apurini, oikein kivan bordelais-nuorukaisen. Historianopiskelijana hän tietää paljon kaikesta ja esitti kiperiä kysymyksiä ja pohdintoja skandinaavisista maista. Vi ses bientôt !

Arkihuolia.

Liikuntakursseilta kerään kivoja metaforia kulttuurivalmentautumiselle. Kala vedessä oppi viime viikolla vetkuttamaan jalkojaan perhosuinnissa ja koki pienen voitonriemun saadessaan hyväksyvän välihuudahduksen opelta. Viime kerralla kiipeilyssä piti edetä vain tietynväristen ulokkeiden varassa, ja siinäkös olikin miettimistä, kun ei voinut valita helpointa reittiä ja napata siitä isoimmasta, kätöstä houkuttelevasta. Piti edetä "systématiquement" ja jäädä puoliväliin roikkumaan ja ihmettelemään, mites mie tästä tokenen. Piti uskaltaa ponnistaa sopivasti ja luottaa siihen, että saa otteen seuraavasta "askelmasta". Selkein metaforinen ohje tähän ulkomaalaiseläjän sopeutumiseen on tietty : " Il faut bien poser les pieds !" Eli täytyy miettiä, miten jalkansa laittaa. Niin, että niille uskaltaa laskea painoa.

Pyörä on ollut edelleen pannassa ja kiinni kaiteessa. Perjantaina kävelin viemään paperini CAFille.

Liekö sit ollut syynä hurja kuntoiluni, mut lauantaina kohosi kova kuume ja kaatoi minut petiin hourailemaan ja pelkäämään - mutta myös piirtämään pari lyikkäripiirrosta; kiva, että sublimaatiokeinoni pelaavat yhä. Rauhoituin ja nukuin kuumetta pois. Maanantaina ei olis kannattanut vaivautua yliopistolle saakka, sain lääkäriajan tiistaille ja sama olis selvinnyt puhelimessa, yksi kurssi oli peruttu ja toisella käytiin Raamattu loppuun, uuden testamentin myöhemmät kirjat (tentitään ensi viikolla). (Täytyy huomioida, että täällä ihan oikeasti *opiskellaan* Raamattua, tähän mennessä mulle on vain huomautettu puolen tusinan kertaa, että "kantsis lukee".)

Tiistaina kävin lääkärillä. Tulin minuutin myöhässä, hermostuin kun mua ei huomioitu kymmeneen minuuttiin, kyselin ja sain kehotuksen odotella ja "rekisteröidä" itseni, niinpä sitten rekisteröidyin (Ranskassa todistetaan oikeus hoitoon sairausvakuutuskortilla) ja marssin lomake kädessä lääkärin pakeille puolisen tuntia myöhässä (mutta eihän puoli tuntia ole oikeastaan mitään). Siellä sitten totesin, että vaikka olinkin ollut kipi viikonloppuna, olin jo jokseenkin parantunut. Siinä sitten pyöriteltiin hetki peukaloita ja juteltiin mukavia... Au revoir !

Ensi viikolle pukkaa jos jonlkinlaista contrôle continuta, sis eräänlaisia välikokeita. Muutenkin kalenteri uhkaa pursua yli mittojensa peruttujen kertojen korvaamisten ja ylimääräisten lukemisten / lopputehtävien vaatiessa aikaa ja huomiota. Mielessä on myös ne muutamat ihmiset, joihin on tutustunut ja joiden kanssa tahtoisi hieman jakaa sitä kallisarvoista aikaa. Lisäksi sielua polttaa kaipuu kotomaahan! Mutta ehkä se siitä lomilla hieman vaimenee.

Kysyin Brico-relaisin (tarvikkeita talkkareille) myyjiltä sahaa päästämään minut pyöräpulmastani, tiistaina kierreltyäni ensin naapurien ovilla kyselemässä sahausvälineitä. Päiväsaikaan voinevat tulla sahailemaan antivolini poikki (täällä suositaan irtonaisia lukkoja erona pohjoismaalaiseen pyörässä kiinni olevaan, käännettävään lukkoon).

Edit:
Lyonissa käyntini jälkeen pääsin viimeinkin kauppaan keskellä päivää. Myyjä kyseli hetken ja kaivoi sitten valtavat pihdit tiskin alta. Vitsailtiin kävellessämme St Michelin torista, jolta voi sitten heti lähteä etsimän varastettua pyöräänsä. Matkalla tuli vastaan orvon näköinen rouva, joka oli lukinnut itsensä ulos. Sattuu sitä paremmissakin piireissä.

Olla kuin kala vedessä... tai edes sammakko?

Pas de chance aujourd'hui. Bad things first. Tätä perjantaita *en* käyttänyt uimiseen, elokuvien katseluun ja CAFin paprujen asianmukaiseen osoitteeseen kiikuttamiseen, vaan koko päivä kului takkini nyysimistä selvitellessä. Hoksasin sen lähteneen kävelemään, kun poistuin liikuntatiloista tänään. Koska eräs tyttö oli nähnyt sen pukuhuoneessa (vestiaires) vielä viitisen minuuttia aikaisemmin, talonmies kierrätti minua autolla ympäri kampusta yrittäessämme bongata jonkun vihreää maastotakkiani kanniskelemassa. Eihän siinä muuten mitään, mutta avaimet olivat jäänet taskuun. Palasin tramilla keskustaan ja soittelin kämppikselleni siihen saakka että yökukkuja heräsi (odotellessa lounastin), sitten palasin avaimet taskussa kampukselle, ja ihmeekseni löysin pyöräni edelleen nököttämästä urheiluhallin vieressä. Piristys. Kirkas ja kuuma auringonpaistekin tuntui taas mukavalta. Mutta ei tässä vielä kaikki. Fillaroin keskustaan teettämään kopiot avaimista, pyörän avaimet olivat siihen tosin turhan pieniä. Kiipesin tyytyväisenä kotiportaat, mutta selittäessäni kämppikselle koettelemuksiani, huomasin että pienin avain puuttui. Ramppasin Cordonnerie-koti-väliä useampaan otteeseen, vaan eipä näkynyt. Siis: kadotettu varsinainen avain sekä vara-avain samana päivänä. Mutta "some days are better than others" ja sitä sattuu, monesti juuri näinä perhanan perjantaina. Vastaus ranskalaisten minulle kohteliaasti esittämään kysymykseen "Mais où vous avez mis la tête ?" tuntuu varsin selvältä: "Jaa-a. Taisi se pää jäädä viikon varrelle, opintoihin." Aina voi vetää esiin ulkomaalaiskortin ja väittää ettei vaan tajua. Joka tapauksessa, pitänee hankkia tyylikkäämpi takki ja poiketa huomenna mankumaan Maison de véloon. Ennen kaikkea, selvittelyistä aiheutuvine kohtaamisineen päivä oli sangen antoisa.

Viime viikolla käväisin mielialan suhteen jonkinlaisessa kuopassa, kun olin kipeä, laiska, jne. Siitä on sitten noustukin. Kurssi kiinnostavat, pääsen jyvälle, vielä kun olisi aikaa edetä asian ytimeen. Välillä lähtee hieno työboosti käyntiin, ja vaikka englanti-ranska-käännös viekin monta tuntia (ja kurssista saan 1 opintopisteen...) ja syrjäyttää näin ollen tärkeän kirjallisuusesseen (jonka myöhästymistä valittelen nolona, etenkin kopioituani vanhemman version uudemman päälle ja myöhästyessäni lisää...) niin, kaiken kaikkiaan, kyllä täällä yliopistossa opetetaan tärkeitä asioita. Vaikka välillä onkin lakko, kuten ensi viikolla. Kuulin tästä vain semantiikan kurssilla, jonka kiva opettaja lupasi, että hän jatkaa opettamista. (Tilanne: ..."pyytäisin teitä tekemään harjoitukset 1, 2 ja 3. Tiedättehän, ensi viikolla on lakko." *Luokasta kuuluu kollektiivinen *aaah*, jossa sekoittuu hienoinen yllätys ja pettymys. Ope jatkaa: "...mutta minä aion jatkaa opettamista. Joten voitte tulla, mikäli pääsyä ei estetä. Oletan että tässä ryhmässä ei ole ihmisiä, jotka haluavat osallistua lakkoon? Kunnioittakaa kuitenkin tovereitanne, jotka valitsevat lakkoilun.")

Huomioita:

Poliisien huomautettua tiukkaan ja suoraan sävyyn, että tramlinjalla pyöräily on laitonta, olen löytänyt vihdoin mukavan pyöräilyreitin yliopistolle (toivottavasti saan myös pyöräillä sitä jatkossa).

Käytän enenevässä määrin sulkuja tekstissäni (perin ranskalaista).

Uintikin sujuu, nyt kun sanon opettajalle "Bonjour !" ja omistan uimalasit. Pääsen viikko viikolta paremmin perille rintauinnin tekniikasta ja hengityksestä (ei voi hengittää miten vaan pinnan alla).

Ehkä muutun pikkuhiljaa persjalkaisesta maakravusta sammakoksi, ehkä hetkittäin kuin kalaksi vedessä. Kala joka keskittyy, mulkoilee ympäristöään avoimin silmin, haistelee virtauksia.
Kala joka osaa myös kiivetä, kuten Hellaakosken hauki (seinäkiipeily sujui tällä kertaa ihan jees-jees, kun kipuaa nopsaan varmistamaan reittinsä pikemminkin kuin tärisee paikallaan hikisin käsin).

Se aallonpohja, jossa käväisin, oli jonkinlainen kotoisesta ympäristöstä irti riistetyn mielen liisteröityminen (anteeksi, että kirjoitan näin vaikeita, on ilta, näes). Nyt, kun hyväksyn koti-ikäväni, voin antaa kaikkinaisten psyykkisten ihmetilojen tulla ja tuoda tullessaan energiaa. Viikolla parina aamuna, kun olen istunut tunnilla, muistot ja tunnelmat suomalaisesta luonnosta sekä ihmisistä, joita rakastan, ovat hyökyneet niin voimakkaina mieleen, että on ollut vaikea keskittyä suullisiin korpuksiin, Grimmin lakiin tai monimerkityksisten lauseiden formaaliseen tulkintaan. Ihmettelen, nousevatko nuo elämäni kokemukset, joiden en ole tajunnut vaikuttaneen tai vaikuttavan minuun niin paljon, ihmettelen nousevatko ne jonkinlaisesta arkipäivän vastaavuudesta, kimmokkeista jotka alan saada täältä, joihin alan kiinnittyä, vai onko se jotain ihan omaani, perintöä, jonka tuon (import, emporter) tähän ympäristöön.

Samapa tuo. Täällä on kuitenkin mahdollisuus elää. Oppia. Uneksia. Viikolla näin niin pahoja unia velvollisuuksista ja velvoittajista, jotka kutsuvat minua kotiin, että melkein purin kieleni poikki torstaina aamuyöllä. Mieli liikkuu monaalle. On kummallista ihan vaan istua tunnilla ja kokea suuria tunteita. Ihan kuin teininä. Ehkä etäisyys tosiaan auttaa lähentymään, omaan kulttuuriinsa ja vieraisiin.

On kiva huomata, että kampuksellakin tapahtuu ihan maailmanluokan asioita. Missasin Mario Vargas Llosan, mutta käväisin torstaina pornografia-konferenssissa, tai oikeastaan sen iltanäytöksessä, johon elokuvakurssin ope oli kutsunut. Eka Ovidien Histoires de sexe(s), joka jostain kumman syystä oli ensimmäinen Ranskan elokuvatarkastamon x-luokituksen (oletettavasti vaarallisempaa kuin k-18) saanut sitten vuoden 1996, kuvasi arkipäivän seksiä ironisen realistisesti (voisin kuvitella Zolan nauttineen filmistä). Pöytäkeskustelut kuullun ymmärtämisen harjoituksia. Toinen teos, Catherine Corringerin Smooth, iski paljon syvempään. Käsittämättömän voimakasta kuvastoa ja tematiikkaa; syntymää, kuolemaa, tuskaa, rauhaa, katsetta ja avautumista. Harvempi taide-elokuva (monesti aika abstrahoituja) muuttaa katsojaansa yhtä radikaalisti kuin mitä se kehollisuuden kautta teki. Tekijät avasivat teokset puheenvuoroillaan ja niiden jälkeen tietysti keskusteltiin. Yleisö koostui kaikennäköisistä ja ikäisistä ihmisistä, nuorista opiskelijoista aina vanhempiin cinéphile-herrasmiehiin. Hoksasin vähän aikaa sitten, että elokuva tosiaan on täällä melkein ykkösasia kulttuurissa - sitä seurataan, siitä puhutaan, kaupunki vilisee elokuvafestivaaleja, joihin voisi kans joskus itsensä hilata. Tietysti tv aikanaan ja nyttemmin Internet ovat syöneet suosiota, joten elokuvaväki saattaa pikku hiljaa mieltää itsensä eliitiksi.

Tajusin, että perjantain häröilyni takia en sitten kerennyt katselemaan lisää Resnaisia, mutta maanantaiksi on kirjoitettava essai - tai opettajan englanninnos, "paper". Ja ehkä paras tapa saada aikaan työn flow-kokemus on keskittyä tekemään sitä.

La présence tai : Olitpa sitten ajoissa tai et, niin ole paikalla.

Pikainen merkintä tuntien välissä, sitten täytyy rientää kirjoittamaan venäjän ainetta. Sateisesta säästä huolimatta (ei satanut vielä aamulla pyöräillessä!) tai ehkä sen vuoksikin työhön orientoituminen alkaa sujua. Vaikka viime viikkoina on putoillut kärryiltä moneen otteeseen ja pahasti, nyt alkaa tuntua siltä, että saa noustua maantien loasta ja juostua rakkahat kärryt kiinni, ellei jopa hypättyä uudestaan niiden kyytiin.

Äskeisellä logiikan tunnilla päädyin rauhalliseen "keskityn ajattelemaan järjestelmällisesti" -flow-tilaan; ja ranskalaisten protestoidessa uusia juttuja vastaan naureskelin mukana ja totesin "jahas, puolalainen logiikkakirjoitu - okei uusi asu, mutta periaate sama kuin se jonka äskettäin ymmärsin". Hyvää tekevät tervehdyspusut, kun vastaan tulee venäläinen, iranilais-saksalainen ja kreikkalainen, kaikilla on ponnisteltavaa, mut samassa veneessä ollaan.

Haaveilen taas vuorista ja matkailusta, mut hei, on mulla elämä aikaa, vaikka tämä oliskin sitä parasta aikaa. Nyt töihin.