Päivän, parin kävin kääntymässä Santiagon Caminolla. Le chemin de St Jacques de Compostellen Via Turonensis eli Toursin reitti lävistää Bordeaux'n. Sunnuntai-iltana seurasin simpukankuoria keskustasta yliopistoalueelle, jossa nukuin ystävän luona. Maanantaina ennen viittä talsin Gradignaniin, pysähdyin kauniin virranvarren Prieyré de Cayacin luona: Vanha "hôpital", jossa pyhiinvaeltajia hoidettiin, majoitettiin, ja haudattiin, jos joku sattui kupsahtamaan.
Minäkin kärsin vähän maanantaina. Kannoin kymmeniä kiloja selässäni kuin saatanallista syntisäkkiä (siellä oli ruokaa, juomaa, ja vähän kaikennäköistä ylimääräistä omaisuutta). Omaisuus on pahasta, tajusin. Se saa sinut lyyhistymään maahan. Kävelin päivän aikana varmaan kolmisenkymmentä kilometria Le Barpin kylään saakka. Jaakon tie oli viitoitettu hyvin ja selkeästi sinikeltaisilla tolpilla. Ohitin viiniviljelmät ja metsän kätkeytyneen tallin. Sateessa kilometrien mittaisilla suorilla alkoi vähän mietityttää. Ohitseni tallusti ensin hiljattain matkansa aloittanut vanha mies, sinisessä takissa ja keltainen suojus rinkkansa päällä. Vaihdoimme sanasia. Pian minut saavutti toinen eläkeläinen, vihreässä sadetakissa. Laiha ja kirkkaat silmät, vaikka harmitteli säätä. Lopulta takana näkynyt punainen läikkäkin saapui kohdille, Normandiasta tuli tämä herra. Viisi viikkoa takana. Kaikki kävelivät edelläni, voimia säästellen, turhia lörpöttelemättä, matkan ja raudoittamina, minä söin eväitäni kävellessä saadakseni ne painamasta ja käytin telttaa sateensuojana (en suosittele kantamaan kolmen kilon telttaa kädessä useita kilometrejä, vaikka siihen olikin iltapäivällä ihan kiva pötkähtää).
Askelten edetessä halki valtavien sateentihruisten peltojen kolme väriläikkää, jotka kummasti muuttuivat vihreäksi ja siniseksi, vain punaisen pysyessä punaisena, katosivat metsään edelläni.
Keskipäivä poutaantui; saavuin Le Barpiin yhden jälkeen, lepuutin jalkojani ruoholla, etsin metsäläikän, avasin teltan ja kömmin levolle. Iltapäivä meni ajatellessa, loikoessa, ruokaillessa ja ympäristön tuulta suhisevaan, eläintä rapisevaan, ihmisen läsnäoloa vain ehdottavaan äänimaailmaan upotessa. Nukuin hyvin ja rauhallisesti, kolotus kehossa ja luonnon ääni jatkuvasti läsnä.
Aamulla päästyäni ylös, ulos ja liikkeelle moikkasin koulubussia odottelevaa poikaa (kiinnostuksen välähdys silmissä, kun ihmiset tajuavat että olet - pyhiinvaeltaja!). Kävelin hyvin pitkää suoraa myöten, tarkastellen hajamielisesti ympärilläni touhuavaa metsästyskoiraa. Belin-Belietin kylän tienoilla hoksasin, että minun olisi pitänyt hätistää se julmasti pois jo ajat sitten. Suunnistaessani kunnantaloa kohti kyselemään, koira hävisi jonnekin, ja jäin miettimään, miten sen kävi.
Jalkani kivistivät, ja tiesin etten voisi jatkaa spontaania vaellustani kovin pitkään, en kovin kauas, joten parasta olisi kääntyä takaisin. Olisin halunnut kävellä rautatiekylään saakka, mutta se olisi ollut vielä parin päivänmatkan päässä. Jatkoin vihreämmän nurmen reunustamille pikkuteille, yhä pienemmille. Lääkitsin maatilan vierellä kynttäni. Tuuli pyyhälsi mäntymetsikössä. Kas, oikealla puolellani metsän siimeksestä nousi romaaninen kirkko, ja sen takana St Clairin lähde. Landesin parantavat terveyslähteet - pakanallinen traditio, joka pitää yhä sitkeästi pintansa. Usein nimestä johdetaan vaikutus, esim. St Clairin pitäisi auttaa näkemiseen. Clair. Meditoin hetken pikkuisien virtaan asetettujen patsaiden äärellä ja päätin tulleeni jonkinlaiseen määränpäähän. Kastelin sormeni vedessä ja pyyhkäisin silmiä; tällä eleellä tahtoisin nähdä paremmin. Lähdin, tulin tienristeykseen, käännyin vasemmalle, tulin maantien laitaan, laskin rinkan maahan ja liftasin. Viimeinen herra, joka heitti minut Gradignaniin, kuunteli keskittyneenä pulmiani, antoi monta hyvää neuvoa ja harmitteli vilpittömästi matkani keskenjäämistä. Hän oli vaimonsa kanssa kulkenut caminon eläkeiän saavutettuaan, Le Barpista Santiago de Compostelaan saakka. Ekalla kerralla olivat päässeet Bayonneen, palanneet uupuneina junalla kotiin, viettäneet pari päivää suunnitellen ja pakaten uudestaan ja lähteneet takaisin.
Le chemin ne s'improvise pas.
Ja niin, minäkin koetin voimiani, uskoa itseeni. (Ajattelen: Et in Arcadia ego, minäkin olin Arcadiassa, jotkut ehkä ymmärtävät tästä Poussin-viitteestä fiilikseni, iloa ja surua samaan aikaan.) Kaksi päivää voi kuljettaa sinut kauas. Mutta ehkä tiedän paremmin, mitä ja miten (ja miksi?) haluan tehdä.
Seuraavan kerran kuljen kevyin, hyvin varustein halki Ranskan ja yli vuorien, läpi rauhallisten kylien ja erämaihin kätkeytyvän kulttuuriperinnön; Mutta todennäköisemmin seuraavan kerran kuljen ihan lähimetsään, jonne piirtelin omia reittejäni aikoja sitten.
Tekstit
