Dyyni

Hihhei! Meinasin taas jumittaa Bordeaux'ssa kaiken sunnuntaipäivää (tosin pidän siitä kerta kerralta enemmän, tajusin että SYKSYLLÄ olisi pitänyt matkailla ja keväällä keskittyä paremmin itse kaupunkiin, opiskeluun, jne, lähellä oleviin asioihin, vaikka ajattelin päinvastoin).

Mutta sainkin kyydin meren rannalle Arcachonista joitakin kilometrejä etelään, jossa kohoaa upea Dune du Pilat (où bien Dune du Pyla : l'ortographie varie parce que Pyla est le nom du village et Pilat celui de la dune elle-même). Hiekkaläjä on Euroopan suurin, (joku saattaa taas naureskella taipumukselleni kehua Bordeaux'n seudun EM-titteleitä, mutta ihan totta!). Meille siunaantui aurinkoinen keli, voimakastuulinen vielä eilisen myrskyn jäljiltä.



Menomatkan maisemat: hyvin, hyvin littanaa, rannikon männikköä paperitehtaan tuulahduksineen ja tehomaataloutta kastelukoneineen. Lähellä dyyniä maasto hieman kukkuloituu, ja mäntyjen takaa näkyy hiekkaseinämä (105m korkeutta). Sen vieressä seisominen tuntuu ihan ihmeelliseltä: Miten, siis miten, tämmöinen hiekkakasa voi pamahtaa tähän metsän keskelle? Kipuaminen innostuneena sujuu yllättävän nopsaan, ja ylhäältä on mahtavat näkymät: pohjoisessa le Bassin d'Arcachon ja Cap Ferret'n niemimaa Arcachonia vastapäätä, idässä mäntymetsää silmänkantamattomiin (ja pieniä pittoreskejä kukkulannypäreitä), etelässä dyynin korkeampia huippuja, ja lännessä meri. Tallustimme, osa paljasjaloin, osa hiekkaa seulovin kengin, dyynin toiseen päähän, jossa varjoliitäjät nousivat meren ylle. Tuuli vieritti hiekkaa kauas reunan yli ja pöllytti hiuksiamme. Hiekassa kiva leikkiä. Palasimme rannikkoa pitkin, ihmetellen rantaan huuhtoutunutta roskaa, maaperää ja hiekan läpi tihkuvaa vettä, meren kuohuja. Ilta-auringon puna ja tyyntynyt, raikas ilma hyvästeli meidät lähtiessämme.

Ja sitähän riitti.







Voisi kuvitella, että ollaan jossain muualla...





Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, Dune du Pyla koko komeudessaan syntyi vasta satakunta vuotta sitten, kun merivirtojen kuljettama hiekkakynnys rannikon edustalla murtui. Sittemmin meri ja tuuli ovat tehneet työtään. Dyynin edessä on muotoaan muuttava hiekkasaari, jonne ihmiset veneilevät kesällä piknikille.

Hounona puolena tuon ihmeellisen luonnonmuodostelman kanssa on tietty se, että la fôret landaise, metsä siinä vieressä, ottaa vahinkoa. Dyyni hiipii sisämaahan...

Et j'ai toujours du sable dans les cheveux.



Kuviani:

Liukumäki?


Parapente.


Urhea kasvillisuustönö tuulen ja hiekan kurimuksessa.


Tuulen ja ihmisen jälkiä.


Huikaisevaa!


Joku/jotkut olivat taiteilleet rannan roskat raaka-aineenaan. Nousessa vastassa oli jonkinlainen hiekkaeste!






Katso myös
Simonen nappaamia kuvia.


Kerrassaan kiva retki.

Talvipyöräilyä

Jököttäminen kaupungissa kyllästytti siinä määrin, että karkasin perjantaiaamuna pyörällä maaseudulle. Otin suunnaksi Sauveterre de Guyennen (sisämää itä-kaakkoon), jonne johtaa pyöräilybaanaksi muutettu vanha rautatieura (D803, Piste Roger Lapébie Gironden oman pyöräilijäpojan mukaan). Aikoinaan väylä toi seudun kyliin teollisuutta, nyttemmin kesäisin pikemminkin kunto- ja lomapyöräilijöitä.

Keli on ollut hyytävän kylmä, todellakin talvinen (kuulemma yleensä talvi on kestänyt joulukuussa niin vähän aikaa, ettei sitä tajuakaan, mutta tänä vuonna oloja kärjistää kaiketi changement climatiiik...)

Joka tapauksessa aamut tuovat mieleen Suomen hyvin varhaiset kesäaamut, kun ilmassa on pientä usvaa. Taivaalla on samoja värejä.

Poljin rämisevällä pyörälläni ja pyshdyttyäni viimein kymmenisen kilometrin päässä keskustasta, oli oikeasti hiljaista ja rauhallista. Avara tila vailla mekaanista melua. Linnut visersivät. Metsä tuoksui yön kylmyydelle. Maa oli märkä ja aurinko raotti pilviharsoa. Muistein vaelluksia ja lapsuuden lomamatkoja, kun noustiin ennen aurinkoa. Parhaimpia hetkiä elämässäni.

Tie oli juuri sopivan leveä ja jaksoin aamulla leivottujen keksin voimalla pyöräillä pitkälle. Gironden luonnon värit olivat haalistuneet syksyisiksi; maisemina viiniviljelmät, muratinpeittämien pilarien lehdettömät metsät, vaatimattomat kellertävät kylät hienoine kirkkoineen. Ihmisiä näkyi aamulla tuskin lainkaan, mutta karvaisia nautoja, mustia rotevia hevosia, valkoisia laihoja hevosia, aaseja, ruskeita kanoja, (kovaäänisiä) kukkoja, karanneita hanhenpoikasia, laiskoja koiria, lupsakoita koiria jne. jne. sitäkin enemmän. Ihmisen jäljet näkyivät kallioon koverretuissa luolissa, mutta väliin villi luonto ylätti, kun kauris loikki vanhan rautatien poikki. Pikku hiljaa katseeni tarkentui ihastelemaan mustia lintuja, joilla oli kirkkaan oranssi nokka. Nättejä; nyt huomaan niiden piilottelevan kaupungissakin. Mustarastaita, vai liekö muita? Oli kiva tarkkailla näitä erilaisia virikkeitä.

Pysähdyin ravintolaan syömään, samaan pöytään kahden "maahanmuuttajan" kanssa, toinen Pariisista ja toinen Englannista - viiniala tietysti vetänyt. "Le travail dans le vin" vaatii usein melkoisesti pikkukylissä kiertelyä.

Laskettelu takaisin kohti rannikkoa tai pikemminkin Garonnea sujui kohtuu nopsaan erittäin energiapitoisen aterian jälkeen. Iltapäivällä matkalla näkyi enemmän pipopäisiä pariskuntia, hassuja ukkeleita, lenkkeilijöitä ja perjantaikävelijöitä, muita kaksipyöräisiä minun lisäkseni. Tervehdin vastaantulijoita, vaikka jotkut toljottivat ikään kuin eivät olisi iäissään pyöräilykypärää nähneet.

Juuri ennen Francois Mitterandin siltaa se alkoi haista. Kaupunki. Liikenne. Tehtaat. Mikälie. Melukylä tuli takaisin. Puolensa silläkin. Illalla maisteltiin kämppisten kanssa vähän shampanjaa - ja belgiolutta.

Matkalla pohdin vähän sopeutumisvaikeuksiani, jotka ilmenivät erityisesti joukuussa (kun olin kipeä sen takia, etten ollut jaksanut liikkua, levätä ja harrastaa kulttuuria, juttuja jotka pitävät ihmisen raiteillaan). Kritisoin ajatteluani ja tekojani: Olenko oikeasti globaali kansalainen, joka ajattelee maailmanlaajuisesti ja toimii paikallisesti, vaiko sittenkin maailmanlaajuisesti mesova nurkkakuntalainen? Kieltäydynkö liiaksi ottamasta tätä kulttuuria vastaan, pitäydynkö liikaa siinä maassa, joka on kasvattanut minut? Täällä ollaan hyvin ylpeitä omasta alueesta, kylästä, paikallispiirteistä, ja ulkomaalainen on niistä ympyröistä varsin étranger. Oikeastaan koko syksyn olin kokenut olevani "alakynnessä" Mahtawaan Ranskaan, ranskalaisiin ja ranskalaiseen kulttuuriin nähden, puutteellisen ilmaisuni ja sitä kautta vaillinaisen yhteenkuuluvuuden tunteen takia. Nyt elettyäni vaihdossa voin ymmärtää paremmin kenen tahansa maahanmuuttajan tunteet ja pakolaisuuteen liittyvät ongelmat; Jokaisella meillä on "koti" kielessä, tietty osa identiteettiä, joka on rakentunut meille kerrotuista tarinoista, meidän ottamisestamme mukaan puhujayhteisöön, meille pikku hiljaa opetetuista normeista, meille osoitetuista tavoitteista. Sanon vaihtoon lähtijälle, että on aika tärkeää tuntea olonsa kotoisaksi vieraassa kielessä. Pelkkä uutuudenviehätys ei vielä takaa kestävää parisuhdetta. :) Toki myös fyysistä kotia kannattaa miettiä: lempipaikkojasi, missä viihdyt, millaisessa ympäristössä, millainen on sinulle sopiva sää, maa, kaupunki, mikä on sinun maailmasi? Loppujen lopuksi tult kotiin, kun tulet hyvien, sinut huomioivien ja sinua rakastavien ihmisten luo. Siksi sinun on oltava valmis ystävystymään.

Kun ajattelen omaa pakolaisuuttani Ranskaan... Tulin yhden pienen repun kanssa. Ehkä siihen reppuun ei mahtunut koko maailmani. Ehkä jouduin jättämään jotain taakseni. Maailmani ei ole materiassa, mutta kuitenkin... materia auttaa pitämään (hyvt) tavat yllä, mielen raiteillaan. Virkeänä pysyäkseen tarvitsee sekä tuttuuden että raikkauden kokemuksia. Hiljattain tutustuin pariin italialaiseen, jotka olivat tuoneet mukanaan... kissat. Kadulta pelastetut kissat. Aika hieno ele. Varmasti stessiä vähentävä (vaikka toinen katti vähän villikoksi yltyykin välillä).

Nämä italialaiset tahtovat tosiaan tehdä kotinsa tänne.

(Katsoin muuten Clooneyn tähdittämän In the air -leffan hiljattain, sopiva juurettomalle ja juurelliselle pakolaiselle).

Avautuakseen uudelle kulttuurille täytyy jossain määrin jättää "vanha maailma" taakseen ja jossain määrin tuoda esille ominaislaatuaan. Minulla on paljon opetettavaa ranskalaisille? (Täällä Suomea ihaillaan ihan vilpittömästi, mutta vesitän kehut perisuomalaisella vähättelyllä.)

Ajattelen hyödyttömäksi käynyttä avainta, jota kannoin kaulassani koko syksyn, vaikken ole koskaan uskonut talismaaneihin. Totta, se ankkuroi minut (muistoihin perheestäni), mutta toisaalta se piti minut toisaalla Rasnkasta. Eläminen päivässä ja arkipäivässä on vaikeaa, jos sydän on muualla, jos avain ei avaa mitään tässä päivässä.

***

Suokaa anteeksi pohdiskelu, opiskelenhan kirjallisuutta (Proust muuten miellyttää!) ja olen juonut viiniä. Tapasin tänään "parrain"-opiskelija-apurini, oikein kivan bordelais-nuorukaisen. Historianopiskelijana hän tietää paljon kaikesta ja esitti kiperiä kysymyksiä ja pohdintoja skandinaavisista maista. Vi ses bientôt !

Sens de la solidarité tai: Yhteisöllisyyden henki

Mitämitäkummaa, Bordeaux'sta löytyi kuin löytyikin vehreyttä ja melkein naapurista.

Tämä oli hyvä päivä. Aamulla kun lähtee kyllin aikaisin liikkeelle, eivät autoilijat ole vielä pilanneet ilmaa, ja aurinko paistaa heleästi.

Bordeaux'n keskusta on hyvä paikka vierailla. Maison du tourismen tädit auttavat mielellään, yleisiä maksuttomia vessoja on ripoteltu sinne tänne. Ratikkaverkko on todella selkeä, onhan linjoja vain kolme.

Järjestelin asioitani sen verran, että ostin Orangen mobicarten eli prepaid-liittymän 15 € ja otin yhteyttä heppuun, jolta voisi mahdollisesti ostaa polkupyörän. Söin kotona kuunnellen ranskalaisten kehittämiskeskustelua, asunnossani kun majailee vielä tällä hetkellä videopeliyhdistys/-yritys. Etsin erästä ranskalaisporukkaa, johon voisi tutustua, mutta olin väärällä puolella jokkee - täällä oppii pian erottamaan toisistaan Rive Gauchen ja Rive Droiten. Onnekseni sain ihailla upeaa ilta-aurinkoa rantakaduilla.
Näkymät joen ala- ja yläjuoksulle.




Alemmassa kuvassa aivan ihana "miroir de l'eau".
Bordeaux on paitsi viinin, myös veden kaupunki.


Alkuvaikeuksien jälkeen olen löytänyt peräti neljä Carrefourin Markettia kaupungin lukuisten torihallien liepeiltä ja katveista - tosin en yhtäkään pikku Expressiä, joita Belgiassa riitti pilvin pimein. Mutta se kaikkein tärkein, kauan kaivattu, monelta maailmankolkalta etsitty, löytyikin aivan kotinurkiltani:



Luomutuotteet näkyvät yllättävän laajalti tavallisissakin kaupoissa ja katukuvassa. Tietysti "luonnonmukaisuus" on maailmanlaajuisesti muodissa. Ja Ranskassa homeopatiakin on koko kansan juttu (joskus ruokapaikkaa hakiessaan ja ohittaessaan viidennen Pharmasien ihmettelee, eivätkö ranskalaiset syö muuta kuin lääkkeitä). Oletan kuitenkin, että luomu (agriculture biologique) ja Reilu kauppa (commerce equitable) ovat suuremmassa suosiossa Ranskassa kuin Suomessa. Täällä se liittyy solidaarisuuden, toisen huomioimisen ja arvostamisen kulttuuriin. Solidaarisuuden näkee paitsi lakoissa, niin peräti katukylteissäkin. Strasbourgissa luin seuraavanlaisen "älä parkkeeraa tähän" -kiellon: "Si tu prends ma place, prends mon handicap". Kehotettaisiinko kotomaassani ajattelemaan vammaisuutta omalle kohdalle? Ennen kaikkea yhteiselo näkyy mainoksissa, jotka korostavat jakamista, läheisten huomioimista ja tasa-arvoisuutta. Annan vinkin: Matkustaessasi ympäri maailmaa tarkkaile sitä, miten ylikansalliset yhtiöt muokkaavat markkinointiaan. Se auttaa hoksaamaan kulttuurin ydinarvot.

Mitä luomutuotteisiin itseensä tulee, ne eivät välttämättä ole puhdasta luomua, koska EU sallii tuotteelle luomusertifikaatin (ja kalliimman hinnan) kunhan kolme sen pääraakaainetta ovat luomutuotantoa. Muu voi olla vaikka mitä soopaa. Kämppikseni valisti minua tästä, kun kävimme läpi lähituottajalta tilattua kuormaa täynnä kauden satoa, joka on ainakin lähiruokaa jollei sertifioitua luomua. Nyt nautiskelen kermassa muhineista muhevista munakoisoista, käppyräisistä kesäkurpitsoista ja paprikoista sekä mehukkaista tomaateista.

Kotiin tullesani käännyin väärästä kadunkulmasta ja löysin umpikujasta jälleen yhden osoituksen ranskalaisten hilpeästä solidaarisuuden hengestä: