Bretagne-Normandie ja opiskeluväsymys

Sunnantaishoppailu eli torilla käynti kartutti jääkaappia vihreydellä, vuohenjuustolla ja tourteau fromager -leivoksella, Poitou-Charantesin erikoisuudella, joka on päältä mustaksi kärvähtänyt ja sisältää hyvin pehmeää, ilmeisesti aika valkuaispitoista höttöä. St Michelin kirjapöydiltä löysin Baudelairen Fleurs du Malin ja Kalevalan ranskankielisen käännöksen (esipuhe vuodelta 1929), joista vain ensimmäisen viitsin ostaa.

Viime viikko meni surullisen masentuneissa ja kiireisissä merkeissä. Kumma juttu, että valitsen sen verran kursseja kuin kävisin Suomessa, vaikka niistä kaikista suoriutuminen kunniakkaasti ja ajan kanssa on hankalaa tällaiselle järjestäytymättömälle nyypälle. Jouduin siis unohtamaan korpukseni muiden töiden tieltä ja naputtamaan salle informatiquessa aina kun ei ollut kurssien vikoja tunteja, joilla opet muistuttelivat ehdottomista palautuksista. Olin siis aika väsy, kun en viitenä päivänä muuta kuin istunut ja stressannut, mut itsehän sitä menin laiskamatoilemaan kolme viikkoa.

Valitukset sikseen, ehdin sentään käyttää reililippuni pari viimeistä päivää niin että kaiken kaikkiaan matkustin sillä neljä päivää. Perjantaiaamuna nukuin niin myöhään, etten ehtinyt vahaisaamun TGV-juniin, joten lähdin vasta vaille 11 kohti La Rochellea, jonne ajattelin palata vielä kevään mittaan. Huristelin IC:n kyydissä siis ohi, ja Nantesissa oltiin kolmen maissa. Miksi Nantes? Koska: 1. Mielessäni on soinut ja soinut bretonilainen kansanlaulu "Le Prisonnier de Nantes" Poitiersissa käynnistä lähtien. 2. Koska olin lukenut Nantesin olevan elintasoltaan yksi parhaimmista Ranskan kaupungeista (en nyt löydä linkkiä tähän tietoon, mutta voitte sekoittaa päänne ainaisilla paikallisten rakastamilla debateilla kaupunkien/alueiden hyvistä ja huonoista puolista tai lukea vähän virallisempaa pohdiskelua).

Katedraalin fasadin sivutorni.


Eräs neljästä Francois II:n haudan neidosta.


Puutarhan täsmällisyyttä.


Tykkäsin. Tarkastelin kaupunkia jokseenkin reilaajan näkökulmasta (sellainenhan olin) ja tykästyin sen siisteyteen (sen puute on alkanut ärsyttää minua eniten Bordeaux'ssa, vaikka en kuvitellut tarttuvani kakista epäkohdista juuri suttuisuuteen). Heti aseman vieressä leviää kasvitieteellinen puutarha, jonka vihreät nurmikot houkuttelevat väsynyttä matkalaista (joskin ne on säästetty pikkulinnuille, kuten kylteissä huomautettiin). Kävin yhdessä kirkossa ja jatkaessani matkaa huomasin katedraalin, jonka julkisivu on hiljattain remontoitu ja puhdistettu, ja näytti vastarakennetulta. Sisällä goottilaiskaarissa henki klassismin tyylikkyys ja ikkunoiden lasimaalaukset toistivat pikemminkin harmonisia, abstrakteja ja luonnollisia kuva-aiheita eivätkä niinkään pyrkineet esittävyyteen. Francois II ja vaimonsa hauta ihastutti; sen joka kulmassa nökötti vertauskuvallinen veistos, joita niin rakastan, ja haudan yllä pomppiva ja pölisevä, koulutehtäväänsä raapustava lapsilauma hymyilytti. Kiertelin toiselle puolelle katedraalia ja pysähdyin toisen haudan vierelle; silmäilin leijonannahkaviittaista sotilasta, rukouksessaan innokkaasti puoliksi nousevaa tyttöä, mutta vasta ajattelijan täydellisen luonteva asento ja läpitunkeva "katse" pysähdyttivät. Koin sellaisen "taide todempaa kuin todellisuus" -elämyksen. Neljännessä kulmassa Charité du monde imetti mustaihoista lasta ja paijasi sylissään vaaleahapsista. Veistokset olivat kylläkin mustia kaikki, ehkä se teki vaikutuksen - niiden varjoissa piili enemmän ihmisyyttä kuin vaaleiden marmoripatsaiden kylmissä katseissa.

Taiteellis-hengellisestä elämyksestä piristyneenä hortoilin kaupallisempaan keskustaan päin, ohitin hurmaavan crêperien, jonka keskustassa lämmitti takka, tein pienen kierroksen ja löysin itseni taas samasta paikasta. Tuumasta sisään. Kodikasta, asiakaskunta neljän maissa koostui lähinnä englantilaisista, toisesta reppureissaajasta ja kolmesta bretonilaisesta lapsiperheestä, jotka tapasivat kai niin aikaisin koska pian oli lasten nukkumaanmenoaika - ranskalaisethan syövät hyvin täsmällisesti lounaan puolenpäivän jälkeen ja illallisen seitsemästä alkaen. Tarkoitus oli maistella vain galettea, mutta tilasin kokonaisen kympin menun siiderin kera, "kun kerta (melkein) Bretagnessa ollaan". Galette on tummasta viljasta tehty "lettu" (ei ole meidänlaisemme lettu) jonka sisällä piileksii mielenkiintoisia aineksia (valitsin sienet, juuston ja andouillen, (jälkimmäisen tietääkseni mitä se on, siitä varmaan voimakas maku), jälkkäriksi crêpe à la crème citron ja siideriksi "brut". Hih, ajattelin Astérix et le tour de Gaule -kierrosta. Haluun tehdä samanmoisen!

Galette voisilmällä.

Leikkiseiniä.

Nantes vaikutti tosiaan kivalta kaupungilta ja pikaisellekin matkalaiselle riittää tutkittavaa puoleksi päiväksi, varsinkin jollei istu paria tuntia ravintolassa kuten eräät. Enemmän kuin riittävästä illallisesta täynnä Herttuoiden palatsiin (linnaan), joka sekin on kivenheiton matkan päässä asemalta, katedraalin vierellä. Siinä vuorottelivat 1300-luvun sotilaallinen käytännöllisyys ja koristeellinen palatsiosa. Aikas kiva. Vuosisatoja sitten Loire oli virrannut sen ympärillä, mutta sittemmin kanavointi ja autotiet ovat muuttaneet maisemaa; feikkivallihauta ja keihäänkärjen muotoisen saaren vaikutus asemakaavaan muistuttivat historiasta. Kesäiltoina ja joulun alla kun linnassa pidetään konsertteja, se mahtaa valaistuksessaan hehkua tunnelmaa. Vaan hämärsi ja lähdin raiteille jälleen, vaikka tuuminkin olisinko mennyt Nantesin sohvasurffaajien viikkotapaamiseen - olin kiireissäni raapustanut baarin nimen muistiin.

"Lukulampuin" valaistussa ter-junassa kuuntelin vieruskaverini puhelua ja koin myötätuntoa opiskelijan tuskien kanssa ja katselin aitiopaikalta, kun toinen viimeisteli Photoshopilla scifististä teosta. Onneksi näin sen varhaisemmassa vaiheessa, usein luonnokset kiinnostavat latteiksi viimesteltyjä töitä. Niissä pesii enemmän mielikuvituksen vapautta. Olipa muuten kiva, että otin muistikirjan mukaan, tuli kirjoitettua joitakin kivoja vaikutelmia joita en välttämättä muistaisi seuraavanakaan päivänä. Kirjoita, koe, tee.

Le Mansissa ihmettelin, että mikäs käpykylä tämä on, kunnes kierrettyäni autioissa IT-lähiöissä palasin asemalle ja menin pohjoispäähän. Siellä olikin tiski vielä viisi minuuttia auki. Varasin lipun Brestiin, ihan vain koska se olisi pisin reissu, kerkeisin ehkä nukkua, ja koska minulla oli loistoidea tutkia satamakaupunkia öiseen aikaan, haistella Atlanttia! Noh. Kun ystävällinen rouva sitten potki minua Brestissä hereille ennen kahta ja hupsahdin ulos junasta, huomasin iloisen sateen ja erityisesti etelästä tuiskivan ja puhkuvan tuulen aiheuttavan tiettyjä epämukavuusteijöitä.

Hipsittyäni Brestin yössä, jossa perjantai-lauantaiyönä barista baarista loisti valo ja sieltä täältä kantautui naurua, mutta enimmäkseen satoi ja tuuli koko valtameren talvisella vimmalla, ja hipsittyäni jokseenkin märkänä takaisin asemalle, jossa haukkuva ja näykkivä koira otti minut silmätikukseen, mietin, että olipahan idea. Seisoskelin bussipysäkillä pari pitkää tuntia, söin eväitäni, katselin kolmea kortterirallaajaa, hypin ja lauloin Dem Bones Songia ja sanoin, että neljän aikoihin olisi pahin aika. Niin se olikin, puoli viideltä, mutta asema aukesi sentään. Minä valittamaan pelottavan näköiselle contrôleurille: "Mie olen pikkuinen reilaaja ja haluaisin nousta tähän junnaan, mutta kun varaus jäi tekemättä" (TGV-junaan kolmesta kymmeneen euroon, suoraan junaan astuttaessa 15/20€ ilmeisesti. Herra kehotti hyppäämään junaan, jossa kuivattelinkin vaatteitani, nukahdin ja poistuin ennen Rennesia kun toinen tyttö tuli vaatimaan paikkaansa. Rennes, johon pian päädyin, ihan jees. Halusin kuitenkin vaan seuraavaan junaan pohjoiseen. Se olikin lysti reissu, näin vähän bretagnelaista maaseutua, josta tuli jotenkin kotoisa fiilis. Vähän pittoreskimpää kuin etelän suot tai ne maaahdottomat viljelyspellot lähempänä Pariisia, lehmiä, metsää, veden valtaamia peltoja. Olis sitä rannikkoakin ollut mielenkiintoisempi katsella päiväsaikaan, mutta tulen toiste Finistèren laitamille. Matka Caeniin kesti useamman tunnin, ja matkalla hoksasin kaukana häämöttävän Mont St-Michelin (Pontorson St-Michel). Ohi, koska halusin nähdä millaiseen kaupunkiin olisin voinut päätyä, jos oisin valinnut Taikun vaihtopaikan.


No hei Caen. Pidin pohjoisesta väristäsi, suuresta urheilukentästäsi aivan keskustan vieressä, kohteliaista leipureistasi ja asemavirkailijasta, kaupungintaloon yhtyvästä luostaristasi jossa seisahduin Wilhelm Walloittajan haudan äärellä, vilkkaasta keskustastasi ja siitä viidesosasta muuria jonka ehdin nähdä mahtavasta linnastasi. Kiirehdin seuraavaan junaan, mutta luettuani aikatauluja huolimattomasti minun pitikin odottaa kello kolmen junaa, jonka olin todennut vikaksi mahdollisuudekseni poistua Caenista. Mutustelin thon-crudités-sandwichiani (crudités on tietysti raa'at, vihreitä, kasviksia, mikä taukki olenkaan kun en ole tuota aatellut koko syksynä), hörpin mehua ja upotin hampaani valtavaan flan-palaan. Ah... Mutta sen jälkeen olin taas niin puoliaivoinen (väsyneenä kunnon syönti saa uupumuksen todella tuntumaan), etten jaksanut kuluttaa tuntia muuta kuin kipuamalla yhden mäen ylös ja alas. Joo, ihan kiva se Caen oli kans, hyvien yhteyksien päässä Pariisista ja sen vaikutuspiirissä, mutta ehkä tämä Bordeaux'n erilaisuus tekee minulle hyvää. Hei hei Caen!



















Matkalla Pariisiin istuin hyvin pedanttia historioitsijaa vastapäätä, mietin onkohan se joku tärkeä tyyppi ja häiritsenkö sitä rahvaanomaisella läsnäolollani. Nuokahdin kuitenkin uneen päätellen siitä, että puolitoista tuntia meni suht nopsaan.

Olin jokseenkin nuupahtaneena tuuminut, etten ehkä yrittäisi St-Lazarelta Montparnasselle juoksua; vaikka matka oli ehkä aavistuksen lyhempi kuin edellisellä kerralla, olisi se ollut epäselvempi Pariisia tuntemattomalle. Metrossa oli värikästä väkeä, pariisilaisrouvia jotka puhuivat ihan kummasti laulaen ja painottaen, rokkihenkisiä japanilaisturisteja, pari ulkomaalaisittain englantia murtavaa jotka lempeän ironisella asenteella puhuivat elämästä ja naisista. Ulkona pimeni ja satoi, kun saavuin Tour de Montparnassen juurelle, joten jätin enemmät seikkailut siltä päivältä. Angoulêmessa jäi pois yksi kaveri, joka oli innoissaan menossa sarjakuvafestivaaleille. Kumma juttu, eiväthän ne ole kuin kuun lopussa? Pitäisköhän mennä? Muutenkin tuumin tulevien viikkojen suunnitelmia. Maisemanvaihto taatusti tekee hyvää, niin osaan arvostaa tätä kaupunkiakin kuten tänä aamuna tein. Tämä elämä ei saa olla koulusta-kotiin-mentaliteettia, vaikka rutiineissa on tasapainottavat puolensa.

____

Palataan vielä alkuun.

Syysväsymykseni syynä lienee se, ettei kulttuuriin sukeltaminen käy hetkessä. Olisin heti halunnut kaikki hallinnolliset asiat kuntoon, kirjoittaa superesseitä, käydä töissä, harrastaa kulttuuria ja kaveerata puolen kaupungin kanssa. Mais avant qu'on se lance aux actions (fatales) il faut savoir (s') écouter. Nyt otankin hieman etäisyyttä (recul) ja keskityn vapaaseen turismiin. Tokan lukukauden kurssivalinnat teen *ehkä* vapaammalla kädellä.

Tutkin muuten foie grasia, erikoisuutta jonka Aquitaine ja Alsace tahtovat tahoillaan "omia", mutta jonka alkuperä on vähintään roomalainen, ja huomasin että sen "valmistukseen" kuuluu hanhiparkojen pakkosyöttäminen (gavage). Auts. Latinan jecur ficatum, yksinkertaisesti "viikunamaksa" (lintuja syötettiin kuivatuilla viikunoilla) on antanut "foien" ranskaan, eli maksa tulee oikeastaan viikunasta. (lähde: Wikipediasta ihan luin.)

Palataan alkuun, oppimisen iloon.

Junalla halki Euroopan (ou : Paris, je reviendrai !)

Reilireissu takasin halki Euroopan sujui väliin väsyneesti mutta mallikkaasti. Loppiaisiltana lähdettiin ruotsinlaivalla, Vikingin Isabellalla Tukholmaan, kansipaikka maksoi kymmenkunta euroa. Ihan hyvin sai horrostettua "junanpenkkihuoneessa" ravintolan vieressä. 6:30 paikallista aikaa Tukholmassa - oli jo selvästi Turkua lämpimämpää. Kävelin kaartaen terminaalista asemalle, ihailin kaunista, siistiä ja historiallista eurooppalaista pääkaupunkia aivan vieressämme ja olisin missannut junani, jollei se olisi ollut myöhässä. Tukholma-Kööpenhamina-reitti menee X2000-junalla viidessä tunnissa, mutta seitsemän euron lisämaksuun haluttomana (pihinä) päätin kiertää Göteborgin kautta, joten olin Kööpenhaminassa vasta viiden maissa. Korpi ennen Göteborgia oli pitkä ja luminen, ja ajattelin Fucking Åmål -elokuvaa. Ei ollut mahottoman kaukana, Vänernin toisella puolella. Itse järveä en puilta nähnyt, mutta myöhemmin näin meren yllä laskevan auringon. Nautin asiansa osaavan ruotsalaisen rautatieyhtiön SJ:n toiminnasta. Vaikka myöhässä oltiin reippaasti, tiedotettiin ja pahoiteltiin. Göteborgissa puhalteli keväisen lämmin tuuli, ja oviaukoissa lymyili erikoinen lumen olomuoto : paksua suklaajäätelöä muistuttava. Nuokuin Malmöön ja haipuvassa päivänvalossa näin vielä jotain siltä mahottoman pitkältä sillalta Tanskan puolelle.

Kööpenhaminassa pyörähdin ulkona ja totesin et sinne on palattava. Pelkäsin ensin Eurocityn menevän ohi, aseman laiturisysteemi näytti niin sekavalta, mutta sinne kyytiin vaan. Istuin pyöreähkön tanskalaispojan vastapäätä, hän väläytti hymyn aina välillä lehteä lukiessaan. Muutenkin tanskalaiset hymyilivät huolestuttavan paljon tuntemattomille, joiden katseen sattuivat kohtaamaan. Saksalaiseen kulttuuriin puolestaan tuntuu kirjatulta juuri tietynlainen kohteliaisuus, toisten huomiointi ja vaivaton jutustelu.

Raja ylitettiin niin, että nuokkuessani yllätyin. Tanskan- ja saksankielisistä kuulutuksista en paljon tajunnut, kunnes hoksasin, että juna ajoi lauttaan sisään ja kyllä, kuulutettiin englanniksikin, että matkustajat eivät saa kököttää kulkuvälineessä ylityksen ajan "for legal reasons". Kipusimme alakannelta ylös lähes tuhjälle Baltic linesin lautalle. Tovi meni nojatuolissa loikoessa ja eväitä nauttiessa. Sitten takaisin junaan, ja sarja yöllisiä junanvaihtoja pitkin läntistä Saksaa. Hampuri - rauhallinen lumisade, kuin syksyn ensimmäinen. Junassa Deutche Bahnin kohtelias täti tuli tekemään asiakastutkimusta (on sinäkin työajat). Köln - kiva, kun katedraali on ihan rautatieaseman vieressä. Frankfurt - ottamaan selvää, pääsenkö kello 06:00 Pariisiin lähtevään ICE:hen. Harmi kyllä, Reisezentrum oli kiinni kuuteen saakka. Konnarin mukaan olisin päässyt, jos oisin maksanut 20 €. Kiitos ei, pihiys nääs. Jos olisin odottanut Kölnissä yli viiteen, olisin voinut jatkaa Aachenin, vanhan kunnon Liègen, Lillen ja Amiensin kautta iltapäiväksi rakkauden kaupunkiin, mutta keplottelin itseni Frankfurtista nopeimmalla reitillä ilman suurnopeusjunia jonka DBahnin systeemi tarjosi.

Ihan hyvä valinta. Sain nähdä veljeni vaihtomaastot. Oi, mikä ihana pimeästä esiin nouseva Reinin laakso (Rhein, Rhin), mikä kuulto Mosellen (Mosel) pinnalla, mitkä viinipengermät, linnat kukkuloiden harjoilla! Sympaattista maastoa, jonne halajan palata. Trier ei ollut enää niin pittoreski, mutta siellä lumi puhalteli edelleen kasvoilleni. Lumi! Miks' etelästä uuvut sä?

Jälleen Luxembourgissa, jonka asemanseutu houkuttelee vähemmän kuin itse keskusta. Ostin pullon vettä. Jatkoin väsyneenä Pohjois-Ranskaan - reittiä, jonka tunsin jo. Teollisuusmaastot lähellä Metziä eivät hirveästi innostaneet, seudussa on jotain rapistunutta, mikä eroaa Saksan siisteydestä. Jatkoin Nancyyn, jossa kuulin etelän junamyöhästymisistä, jotka aiheuttivat resonointia pohosessakin. Mietin kovasti quiche lorrainen ostamista. En ostanut. Sen sijaan pakkauduin lähijunaan, jossa kuuntelin armeijapoikien puheita. Matka muistutti kovasti sitä viimeistä väsynyttä, ahdasta ja hikistä etappia Limogesin ja Bordeaux'n välillä, matkaa tuntemattomaan joskus kauan kauans sitten helteisenä syksynä, paitsi että:
Ei ollut kuuma.
Jaksoin olla kiinnostuneempi ihmisistä ympärilläni.
En tuntenut oloani ihan niin alieniksi ("alienated").
Kuuntelin ranskalaisia analyyttisemmin eritellen eroja, ja samankaltaisuuksia, antaen niiden ärsyttää mutta toisaalta hyväksyen niiden olemassaolon.

Ja jotenkin, istuessani nuokkuvan mummon ja kahden teinitytön seurassa halki pitkän, pitkän ranskalaisen Pohojanmaan (niiin lättänää, ihan tosi vähän puita, kirkas aurinko yllä piirteettömien peltojen; Nancya lähempänä maisema oli jämsämäisempää, so. kumpuilevampaa, mutta laajuudessa potenssiin 10), tunsin oloni paremmaksi väsymyksestä, nälästä, liikkumattomuudesta ja kaipuusta huolimatta.

Epernayssa vika junanvaihto ennen Pariisia. Rautatieaseman läpi puhalsi hyyytävä tuuli, miten ihmeessä ranskalaiset kestävät tätä? Tunti venailua, kiersin kylän lähikortteleita ja ihmettelin sitä provincen pikkukaupungin tunnelmaa. Ilmeisesti shampanjanystäville kiintoisa pysähdys. Vanhaa, nättiä, ja rauhallista, mitä nyt autoilijoita riitti ja peilijää meinasi tappaa. Pompin asematädin luo ja muistin olla extrakohtelias kysellessäni vikaa junaa Pariisista Bordeaux'hin ja sen varausmaksua. 19:25, Paris Montparnasse. Kymppi, koska perjantai-ilta = ruuhka-aika, mutta tällä kertaa pulitin sen hyvillä mielin. Mielessäni kyti vaan epäilys: Ehtisinkö puolessatoista tunnissa Paris Estiltä Paris Montparnasselle? Metro, totta, miksipä ei, mut minut on luotu kävelemään! Eka kerta Pariisissa! C'mon! En halunnut rinkkaani metroon varaskammoisena, ja lisäksi käveleminen vaan on *se* tapa tuntea ympäristönsä. Sihtailin junassa katseellani InterRail-karttaan printattua pikku karttaa. Ei etäisyyksiä, mutta suunnat suht selkeitä. Ihan suoraan joelle ja siitä Palais de Luxembourgin ohi, jolloin suuntima oikeaan. Luin pikku Info-lehteni juttua Pariisin nähtävyyksistä, siitä sain vihjeen, että Seine kulkee Pariisin läpi 15 km matkan, ja silmäilin tarkkaan karttaani piirrettyjen kirkkojen, aukioiden ja palatsien mittasuhteita. Hmmm. Ehkä puolitoista tuntia juuri riittäisi, mutta minulla on tapana yliarvioida voimiani ja älliäni ja aliarvioida etäisyyksiä ja odottamattomia esteitä. Päätin, että kulkisin Seinen varteen, välillä tarkistaen bussipysäkeiltä tai kaupunkikartoista sijaintini, ja jos olisin käyttänyt puolet tai enemmän ajastani siellä, käyttäisin julkisia. Mietteissäni vilkaisin välillä maisemia, nyt ne olivat kukkulaisempia ja mielenkiintoisempia kuin aiemmin iltapäivällä.

Paris-Est: Ulos junasta, katse kelloon, 17:55, kolme minuuttia myöhässä. Pitkä laituri, mutta pitkä oli junakin. Ei ensimmäisestä ovesta ulos, etene raiteiden suuntaisesti.
Ulkona. Pysähdys, katse kadulle ja tieviittoihin. Harva paikka antoi hirveästi neuvoja, paitsi että jossain vaiheessa Centre Ville (polkupyöräilijöille) rohkaisevasti eteenpäin. Ja Forum des Halles oikealla. Hyvä. Pingoin läpi punaisista, mutta niin tekivät pariisilaisetkin, tosin kylmän viileästi kävellen. Pariisin liikenne tuntui hullulta, autoja suht reippaasti, liikennesääntöjen noudattaminen vähän niin ja näin. Juostessani katselin nähtävyyksiä ja nautin katukahviloiden tunnelmasta. Pariisi pikakelauksella. Mietin bordelaisien kritiikkiä pariisilaisten kiireestä, ja siitä, miten ihmiset vaan painavat ohi jos niiltä koittaa kysyä neuvoa. Taisin kulkea kuitenkin kaikkein nopeimmin.

Kadut kapenivat, vähän epäilin, mutta jatkoin ottamaani suuntaan. Joku kiva höskä, jonka täytyi olla Centre Pompidou, tai sitten mainokset erehdyttivät. La Seine, enfin ! Painelin ohi Notre Damen pikku sillalle ja mietin, miten Pariisi onnistuu suurkaupungiksi antamaan pienen kaupungin ihmisläheisen tunnelman. Katsoin kelloa. Puoli tuntia tähän laskeutumiseen! No, voin ehkä vähän hidastaa. Olin ainakin Rive Gauchella.

Mäki alkoi nousta. Montparnasse, quelle direction ? Ohitettuani Jardin de Luxembourgin viitat aloin hakea sopivaa tämän turistin uhria. Se oli kyllä totta, että ihmiset välttävät ja lipuvat ohi helpommin kuin pienemmissä kaupungeissa. Lopulta voitin epäilyni ja pysäytin kaksi rouvaa. Auliisti he neuvoivat suunnan, ja kehottivat kysymään lähempänä neuvoa (reitin monimutkaisuuden takia) tai ottamaan bussin 82, koska kävelymatkaa oli ainakin 20 min. Kiitin ja lähdin hymyillen. Sain ohjeet vielä asunnostaan poistuvalta herralta (koko ikänsä eksyneitä turisteja neuvoneen hieman välinpitämätön rutiini) ja nuorelta kohteliaalta neidolta. Merci, les Parisiens, vous êtes plus gentils que j'ai cru !

Boulevard de Montparnassella luotin kaupunkikarttaan ja Tour Montparnassen sivuuttamattomaan maamerkkiin ja upeiden, värikkäiden kahviloiden, elokuvateatterien, oh! Montparnassen yöllisen loiston keskeltä löysin aseman kellon. Tunnissa tänne. Tyytyväisenä ja vaikuttuneena hidastin ja kuljin asemalle takkiani availlen ja vesipulloa hamuillen. Hyvä, että olin parikymmentä minuuttia etuajassa, koska laituria junalle sai kulkea varmaan viitisen minuuttia. Junassa olin kohtelias vierustoverilleni ja sammahdin tuntia, paria ennen Bordeaux'ta.

Junassa taisin ajatella kulunutta päivää, niitä ihmisiä, jotka olivat pakkautuneet siihen pikkuiseen paikalliseen matkallamme Nancyn ja Epernayn yksitoikkoisen maaseudun halki, niitä ihmisiä, jotka olin vauhdikkaasti ohittanut Pariisin valoisilla kaduilla, ja jotenkin mieleen syttyi ymmärryksen poikanen. "Kun ranskalaisilla on tällainen maa ja tällainen pääkaupunki, miten muuten he voisivat käyttäytyä ja elää?" Kumman tyytyväisenä kokemaani saavuin kotikaupunkiin.
Ehdin vielä tutkia aseman eteläpuolen Belcierin autoparkkeja, kunnes tajusin palata jälkiäni ja taapertaa tuttuja mukulakivikatuja.

Reilaus (InterRail) on hyvä valinta ihmiselle, joka haluaa nähdä ja tuntea sen matkan joka tekee, etäisyydet, jotka eivät helposti taitukaan, Euroopan monet kasvot; ja myös ihmiselle, joka tiedostaa ja välittää edes vähän pienten tekojensa vaikutuksista maapalloparkamme. Kahden reilaus tuntuu toki hauskemmalta, tai jos olisi puheliaampi tyyppi. Kehotan siis valitsemaan junan, koska Eurooppa on pieni ja kiinteä. Matkaan meni kaksi päivää ja yötä (159 € maksaneessa passissani on vielä kolme päivää käyttämättä, joten voisin piipahtaa jossain tämän viikon torstaista lauantaihin), mutta oisin selvinnyt huomattavasti nopeammin maksamalla vähän lisämaksuja - sitä paitsi on hurjan kivaa, joskin vaativaa, suunnitella seikkailunsa. Lentämisessä ei ole samaa oman tilan tuntua. Matkalla pohjoisesta etelään menee kulttuurien halki, ja pelkästään äänimaisema avartaa: Vikingin terminaalista venäläispoikien ja karvahattuisten vanhusten rupatus, yöllinen nauru ja englannin solkkaus laivalla, ruotsalaistyttöjen juoruilu kuulutusten huolehtiva sävy lumisessa Ruotsissa, hyvinvoivan pulskien tanskalaisten levollisuus, saksalaisten täsmällisyys, asiakeskeisyys, pidättyväisyys ja tuttavallisuus; Luxembourgissa puhuttiin kiinnostuneena kaikesta, mutta jotenkin tuntui, että se liittyi enemmän tai vähemmän rahaan (jopa ilmaislehtien viihteellisemmissä jutuissa). Ranskan epäjärjestelmällinen pulputus, mutta argumentoitu, täynnä mielipiteitä, väriä ja valööriä. Jotain vaikutelmia. Ensimmäinen päivä oli skandinaavinen, ja teki hyvää nähdä ja tuntea se kulttuuriympäristö, johon suomalaisten monet hyvät piirteet kuuluvat.

Renseignement IV : Kuuntele ranskalaisia, silloinkin kun he eivät neuvo.

Kas niin, pankkipulmia.

Kävin yliopistolla jälleen kyselemässä. Opiskelijakorttia tai -todistusta en vieläkään saanut, mutta opiskelijayhdistys BABAOCin jäsenet tarkistivat tietokansioni (dossier) ja opastivat minua parissa jutussa.

Lähdin sitten vaihtamaan pankkia tyttöjen toiveesta. Pankkitilin sulkeminen Société généralissa sujui vilkkaasti tiskillä, jono perässä venyen. Marssin LCL:ään (Le Crédit Lyonnais), koska opiskelijayhdistyksellä on yhteistyösopimus pankin kanssa. Ilmapiiri oli vähän prameampi kuin Société généralissa. Ymmärsin vähän vähemmän virkailijan puheesta kuin aiemmalla kerralla. Ihan hyvä etu on yhdistetty ISIC-MasterCard, joka maksaa opiskelijalle 1,50 €. LCL tarjoaa opiskelijajäsenelle vuoden ajaksi yhdellä eurolla joko asuntovakuutuksen (joka normaalisti maksaa vähintään 80€/vuosi) tai pankkikortin ym. maksuvälineiden katoamisten, varkauksien tai väärinkäyttöjen vakuutuksen. Valitsin hoopouksissani jälkimmäisen (Sécurilion), koska ajattelin sen olevan itselleni suurempi uhka. En tiennyt tai ollut opiskelijoiden puheesta tajunnut, että Ranskassa on valttämättä vakuutettava asunto. Jos vakuutusasiat eivät ole kunnossa, vuokrasopimukseni voidaan jättää hyväksymättä. TÄMÄN takia siis Ranskassa kaikki kestää; jotta ihmisillä on aikaa hoitaa asioita ja ottaa selvää erinäisistä kiemuroista.

Bon, bref. Ranskalaiset pitävät tuntokarvat pystyssä, ainakin mitä pankkeihin tulee. Kämppikseni varoitteli luottamasta LCL:lään (jonka asiakkaita molemmat ranskalaiset ovat itsekin), koska se on kaupallinen pankki (banque commerciale) ja pyrkii maksimoimaan voittonsa myymällä juttuja, joita et tarvitse. (Pankkitädin puheista olin ymmärtävinäni mm., että lehdyskä, joka tulee postissa ilmaiseksi 3 kk ajan, on sanottava irti tai muuten se jatkaa tuloaan maksullisena.) Pitänee siis miettiä, mitä vakuutuksia oikeasti tarvitsen ja mitä en (koska vakuutuksilla tehdään voittoja), kysyä, pystynkö vaihtamaan vakuutustani ja kattaako se muitakin kanssa-asujiani.

EDIT: Vakuutuksen vaihtaminen onnistui melko helposti. Pankki nostaa tililtäni semmoiset 174 € ja palauttaa sitten 173 € viikon sisällä, kunhan vuokrasopimukseni vain saataisiin varmistettua ja tili avattua. Kotivakuutus on normaalisti opiskelijalle (pieni asunto, ei meidän nelihuoneista T4-lukaalia) kait neljänkympin luokkaa, Sécurilion ehkä kakskytviis euroa. kotivakuutus kattaa valitettavasti vain minut, ei kämppiksiä. Toisaalta tämä saattaa olla hyödyllistäkin, koska argentiinalaiset ovat täällä 6 kk, minä 10 ja ranskiskämppikseni hamaan tulevaisuuteen, joten ehkä yhteisvakuutuksen hoitaminen olisi loppupeleissä hankalampaa.

Renseignement III : Käy sotaa papereilla ja varaudu odotukseen

Tänään ohjelmassa: compte bancaire, ranskalainen pankkitili.

Vietin määrittelemättömän ajan netissä etsiskellen ulkomaalaiselle opiskelijalle sopivia ehtoja. Huolellisesti (?) pankkivaihtoehtoja harkittuani päädyin La Société généraliin, ehkä hauskan nimen vuoksi, tai koska pankilla on jonkinlainen korvaussopimus kaupungin julkisen liikenteen kanssa ja koitan hyötyä siitä. Ehkä parempi olisi ollut vielä LCL, jolla ilmeisesti saa laajalti tunnetun kansainvälisen ISIC-opiskelijakortin pankkikortin kanssa samaan syssyyn.

Käynnillä kaupungintalon viereisessä toimistossa sain sovittua vain tapaamisen puolentoista viikon päähän, koska opiskelijoista vastaava virkailija oli lomalla (!). Just joo. Iltapäivällä tuumasin, että eiköhän tämä asia hoideta niinku nyt, ja kipitin toiseen toimistoon. Tilin avaamiseen tarvitsee henkilöllisyystodistuksen, todistuksen asumisesta Ranskassa (vuokra- tai puhelinlasku käy, minä otin mukaan allekirjoittamattoman vuokrasopimuksen), sekä todistuksen opiskelijuudesta. Saavuin tapaamiseen parikymmentä minuuttia myöhässä, unohdettuani passin kotiin, mutta ei se mitään, virkailija oli itsekin puoli tuntia myöhässä.

Tapaaminen sujui ongelmitta, mitä nyt virkailija vähän ihmetteli, kun vuokrasopimusta ei vielä ollut allekirjoitettu eikä vuokralaisen kohdalla edes ollut nimeäni, mutta hyväksyi sen pitkin hampain. Attestation de mobilité -papruani, todistusta siitä, että tosiaan teen jotain järkevää Ranskassa (kuten opiskelen) ei edes vilkaistu.

Nuorille pankkikortti, Carte bleue, on ilmainen ekan vuoden. Korttini tulee olemaan Euroopan laajuisesti hyväksyttävä, mutta olisin voinut valita maailmanlaajuisen, mikäli aikoisin matkustaa vaikka Afrikkaan. Siirtojen ulkomaiselta tililtä ranskalaisille pitäisi olla maksuttomia, samoin verkkopankin, mikä ei liene itsestäänselvää täällä. Teimme tilistäni kelpoisen myös säästämistä ajatellen - tähän on tutustuttava lisää.

Tarvitsen ranskalaisen pankkitilin, koska aion hakea asumistukea CAF:ilta.

Tänään aloin myös huolestua siitä, saanko asua asunnossa ja ympäristössä, joihin olen jo kiintynyt. Ranskassa yksityisiltä tai toimistoilta vuokraava tarvitsee takaajan, joka on asunut Ranskassa jo useamman vuoden. Pour un étranger, compliqué, eh ? Kämppikseni on pyytänyt kolmea henkilöä takaajiksi (colocateureja on myös tulossa kolme), nyt odottelemme papereita takaisin. Vasta saatuaan kaikki todistukset ja allekirjoitukset toimisto päättää, antaako kaikille kämppiksille asumisoikeuden. Ensi viikolla saataneen paperit kasaan. Kämppisehdokas kävi tänä iltana tutustumassa paikkaan ja lupasi päättää alkuviikkoon mennessä. Minulle koko ruljanssissa on yksi iso mutta: Olen saanut CROUSilta kämpän yliopistoalueelta, mutta minun pitää päättää viiden päivän kuluessa, otanko vai jätänkö. Tänään perjantaina oli oikeastaan viimeinen päivä, mutta koska asiasta vastaava ei ollut toimistossaan yliopistolla, päätin lähettää sähköpostia maanantaina. Tuolloin en vielä tiedä, saanko asua täällä Rue Neuvella. Sekin tulee muistaa, että tarvitsen jo olemassaolevan asunnon Ranskassa voidakseni muuttaa tähän kämppään, jossa nyt loisin, eli yliopiston asuntolan.

Voi sanoa, että Ranskassa mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Kunhan sinulla on joku paperi, on vähän niin ja näin onko se ihanteellinen. Toivon niin. Kohta nähdään. Ajattelin silti hankkia pyörän viikonloppuna, ja etsiä järven.

Muuta: Täkäläiset hyttyset (moustiques) ovat purreet ihoni verille ja ihanan julma aurinko pahentanut tilaa entisestään.

Molemmat pankkivirkailijat, joiden kanssa turisin, kehuivat ranskankielentaitoani, mikä on osoitus siitä, että työnkehityspalavereissa heitä opetetaan kertomaan asiakkaalle valkoisia valheita. Tai sitten ne tajusivat lukiessaan sellaisia nimiä kuin "Jäppilä" tai "Pieksämäki" ettei tämä ole helppoa mullekaan, hmh!

Mon séjour francophone commencé

Ben bah dis donc. C'est agreable ici. Après quelques échecs.

Kesällä pohdin kielitaitoani, olin epävarma ja päätin aloittaa oleskeluni ranskan kielessä pehmeällä laskulla. Olin kuullut puhuttavan Liègen kielikurssista vuotta aiemmin, ja kun romaanisten kielten sähköpostilistalle ilmaantui esite, päätin asiaa jahkailtuani ilmoittautua sinne. Kurssi maksoi 500 € ja asuminen 220 €.

Olen kirjoittaessani Belgiassa, viehättävässä opiskelija-asuntolahuoneessani Meuse-joen sivukukkuloilla. Ehdin tutustua korkeuseroihin, keskieurooppalaiseen metsään, belgialaiseen sateeseen ja vesihukkaan jo tulopäivänäni. Liègessä ei noin vaan liikuta kaupungin toiselle puolen. Sitävastoin Luxembourg, jonka kautta saavuin vaikutti charmantilta, käveltävän kokoiselta kaupungilta. Jouduin lentämään Frankfurt-Hahniin rahapulan ja huonon suunnittelun vuoksi - muutoin olisin kulkenut matkan laivalla ja junalla. Ehdin tänään kurssin ensimmäisellä tunnilla jo ilmaista mielipiteeni lentämisen verotuksesta - saisi olla riittävän kallista koska nykyään ihmiset " prennent l'avion comme ils prendraient le bus ! " Mais ce n'est pas le point principal maintenant.

Sain juuri ennen lähtöäni selville, että olisin voinut maksaa kurssistani vain 145 € jos olisin ollut hitusen hoksaavaisempi ja ilmoittautunut Jyväskylän yliopiston Études francaises -opintokonaisuuden kautta. Eh bien. Je me sens idiot mais c'est la vie. Selvittelen edelleen, voisinko saada jonkinlaisen remboursementin.

Toivon, etteivät lukijani tympäänny ranskankielisten sanojen lipsahtelusta joukkoon. Näkemykseni kielenoppimisesta ja oikeasta kielenkäytöstä ei nykyään ole enää niin jyrkkä kuin joitakin vuosia sitten. Jokaisessa kielessä ja käsitteessä on oma sävynsä, tapansa ajatella, ja ihmisen kielen omaksuminen hahmottuu siihen, kulttuuriin, kasvamisena. Minähän tykkään kielen rakenteista, totta tosiaan, mutta suomalaisen koulutuksen painottaessa muodollista, perinteistä kielioppia unohdetaan helposti, missä kieli "tapahtuu" ja "elää". Où l'usage de la langue aura lieu. Ei meitä voi opettaa kammiossa kompetenteiksi kielenpuhujiksi, kielen oppimiseen kuuluu yrittämisen, erehtymisen ja korjaamisen tuskallisen hidas, ihana prosessi kuten kaikkeen elämään.

Tällä hetkellä koen hyvin mielenkiintoisena ja hyödyllisenä kurssimme tunnelman: Tärkeintä on rohkaistua puhumaan ja vuorovaikuttamaan, ei niinkään hallita subjunktiivin käyttöä satavarmasti. Tekemällä oppii! Niin joo, kuulemma minun on kerrattava seuraavia ohjeita taukoamatta täällä:

passif : Montre-moi ! Explique-moi ! Eprouve-moi !

Eli: Näytä ja selitä minulle, koettele minua!

actif : Laisse-moi essayer ! Laisse-moi découvrir ! Laisse-moi inventer !

Eli: Anna minun yrittää ja anna minun keksiä! (Ensimmäinen merkityksessä "löytää", toinen merkityksessä "luoda".)

Voin kertoa Belgian ensivaikutelmia: Ihmiset ovat ystävällisiä, auttavaisia, välillä pelottavia. Epämiellyttäviltä ja liian lähelle tunkevilta tuttavuuksilta on vaikea välttyä, ainakaan näin höntin näköisen vaeltelevan tytön. Kulttuurierot saattavat ensisilmäykseltä tuntua vaarallisilta. Kauppojen kasvikset ovat jättimäisiä, isoja tetrajogurttipurkkeja ja suomalaisittain raskasta lounasta tuskin löytää, vaikka kuinka oltaisiin sateisessa ja kylmässä maassa. Tiedättehän eron Etelä- ja Pohjois-Ranskan ruokakulttuureissa? No, ehkä täällä vannaan voita ja majoneesia lounassanwichin väliin, mutta Julkinen liikenne on halpaa ja hyvää, ja mukulakivikaduilla hujelletaan kovaa. Liègessä on aavistuksen vähemmän brasserie-pubeja, Luxembourgissa ne aukesivat sunnuntaina jo aamuvarhain kun kaupat pitivät ovensa kiinni. Täällä on isoja etanoita ja kovaäänisiä heinäsirkkoja, puut ovat suuria ja pudottelevat kaarnaa, joka on kuin pergamenttia.

Ahh, huomasin juuri että ostin aivan hirveän hajuista (makuista? ei välttämättä.) juustoa. Maaais... il faut s'adapter.