Bretagne-Normandie ja opiskeluväsymys

Sunnantaishoppailu eli torilla käynti kartutti jääkaappia vihreydellä, vuohenjuustolla ja tourteau fromager -leivoksella, Poitou-Charantesin erikoisuudella, joka on päältä mustaksi kärvähtänyt ja sisältää hyvin pehmeää, ilmeisesti aika valkuaispitoista höttöä. St Michelin kirjapöydiltä löysin Baudelairen Fleurs du Malin ja Kalevalan ranskankielisen käännöksen (esipuhe vuodelta 1929), joista vain ensimmäisen viitsin ostaa.

Viime viikko meni surullisen masentuneissa ja kiireisissä merkeissä. Kumma juttu, että valitsen sen verran kursseja kuin kävisin Suomessa, vaikka niistä kaikista suoriutuminen kunniakkaasti ja ajan kanssa on hankalaa tällaiselle järjestäytymättömälle nyypälle. Jouduin siis unohtamaan korpukseni muiden töiden tieltä ja naputtamaan salle informatiquessa aina kun ei ollut kurssien vikoja tunteja, joilla opet muistuttelivat ehdottomista palautuksista. Olin siis aika väsy, kun en viitenä päivänä muuta kuin istunut ja stressannut, mut itsehän sitä menin laiskamatoilemaan kolme viikkoa.

Valitukset sikseen, ehdin sentään käyttää reililippuni pari viimeistä päivää niin että kaiken kaikkiaan matkustin sillä neljä päivää. Perjantaiaamuna nukuin niin myöhään, etten ehtinyt vahaisaamun TGV-juniin, joten lähdin vasta vaille 11 kohti La Rochellea, jonne ajattelin palata vielä kevään mittaan. Huristelin IC:n kyydissä siis ohi, ja Nantesissa oltiin kolmen maissa. Miksi Nantes? Koska: 1. Mielessäni on soinut ja soinut bretonilainen kansanlaulu "Le Prisonnier de Nantes" Poitiersissa käynnistä lähtien. 2. Koska olin lukenut Nantesin olevan elintasoltaan yksi parhaimmista Ranskan kaupungeista (en nyt löydä linkkiä tähän tietoon, mutta voitte sekoittaa päänne ainaisilla paikallisten rakastamilla debateilla kaupunkien/alueiden hyvistä ja huonoista puolista tai lukea vähän virallisempaa pohdiskelua).

Katedraalin fasadin sivutorni.


Eräs neljästä Francois II:n haudan neidosta.


Puutarhan täsmällisyyttä.


Tykkäsin. Tarkastelin kaupunkia jokseenkin reilaajan näkökulmasta (sellainenhan olin) ja tykästyin sen siisteyteen (sen puute on alkanut ärsyttää minua eniten Bordeaux'ssa, vaikka en kuvitellut tarttuvani kakista epäkohdista juuri suttuisuuteen). Heti aseman vieressä leviää kasvitieteellinen puutarha, jonka vihreät nurmikot houkuttelevat väsynyttä matkalaista (joskin ne on säästetty pikkulinnuille, kuten kylteissä huomautettiin). Kävin yhdessä kirkossa ja jatkaessani matkaa huomasin katedraalin, jonka julkisivu on hiljattain remontoitu ja puhdistettu, ja näytti vastarakennetulta. Sisällä goottilaiskaarissa henki klassismin tyylikkyys ja ikkunoiden lasimaalaukset toistivat pikemminkin harmonisia, abstrakteja ja luonnollisia kuva-aiheita eivätkä niinkään pyrkineet esittävyyteen. Francois II ja vaimonsa hauta ihastutti; sen joka kulmassa nökötti vertauskuvallinen veistos, joita niin rakastan, ja haudan yllä pomppiva ja pölisevä, koulutehtäväänsä raapustava lapsilauma hymyilytti. Kiertelin toiselle puolelle katedraalia ja pysähdyin toisen haudan vierelle; silmäilin leijonannahkaviittaista sotilasta, rukouksessaan innokkaasti puoliksi nousevaa tyttöä, mutta vasta ajattelijan täydellisen luonteva asento ja läpitunkeva "katse" pysähdyttivät. Koin sellaisen "taide todempaa kuin todellisuus" -elämyksen. Neljännessä kulmassa Charité du monde imetti mustaihoista lasta ja paijasi sylissään vaaleahapsista. Veistokset olivat kylläkin mustia kaikki, ehkä se teki vaikutuksen - niiden varjoissa piili enemmän ihmisyyttä kuin vaaleiden marmoripatsaiden kylmissä katseissa.

Taiteellis-hengellisestä elämyksestä piristyneenä hortoilin kaupallisempaan keskustaan päin, ohitin hurmaavan crêperien, jonka keskustassa lämmitti takka, tein pienen kierroksen ja löysin itseni taas samasta paikasta. Tuumasta sisään. Kodikasta, asiakaskunta neljän maissa koostui lähinnä englantilaisista, toisesta reppureissaajasta ja kolmesta bretonilaisesta lapsiperheestä, jotka tapasivat kai niin aikaisin koska pian oli lasten nukkumaanmenoaika - ranskalaisethan syövät hyvin täsmällisesti lounaan puolenpäivän jälkeen ja illallisen seitsemästä alkaen. Tarkoitus oli maistella vain galettea, mutta tilasin kokonaisen kympin menun siiderin kera, "kun kerta (melkein) Bretagnessa ollaan". Galette on tummasta viljasta tehty "lettu" (ei ole meidänlaisemme lettu) jonka sisällä piileksii mielenkiintoisia aineksia (valitsin sienet, juuston ja andouillen, (jälkimmäisen tietääkseni mitä se on, siitä varmaan voimakas maku), jälkkäriksi crêpe à la crème citron ja siideriksi "brut". Hih, ajattelin Astérix et le tour de Gaule -kierrosta. Haluun tehdä samanmoisen!

Galette voisilmällä.

Leikkiseiniä.

Nantes vaikutti tosiaan kivalta kaupungilta ja pikaisellekin matkalaiselle riittää tutkittavaa puoleksi päiväksi, varsinkin jollei istu paria tuntia ravintolassa kuten eräät. Enemmän kuin riittävästä illallisesta täynnä Herttuoiden palatsiin (linnaan), joka sekin on kivenheiton matkan päässä asemalta, katedraalin vierellä. Siinä vuorottelivat 1300-luvun sotilaallinen käytännöllisyys ja koristeellinen palatsiosa. Aikas kiva. Vuosisatoja sitten Loire oli virrannut sen ympärillä, mutta sittemmin kanavointi ja autotiet ovat muuttaneet maisemaa; feikkivallihauta ja keihäänkärjen muotoisen saaren vaikutus asemakaavaan muistuttivat historiasta. Kesäiltoina ja joulun alla kun linnassa pidetään konsertteja, se mahtaa valaistuksessaan hehkua tunnelmaa. Vaan hämärsi ja lähdin raiteille jälleen, vaikka tuuminkin olisinko mennyt Nantesin sohvasurffaajien viikkotapaamiseen - olin kiireissäni raapustanut baarin nimen muistiin.

"Lukulampuin" valaistussa ter-junassa kuuntelin vieruskaverini puhelua ja koin myötätuntoa opiskelijan tuskien kanssa ja katselin aitiopaikalta, kun toinen viimeisteli Photoshopilla scifististä teosta. Onneksi näin sen varhaisemmassa vaiheessa, usein luonnokset kiinnostavat latteiksi viimesteltyjä töitä. Niissä pesii enemmän mielikuvituksen vapautta. Olipa muuten kiva, että otin muistikirjan mukaan, tuli kirjoitettua joitakin kivoja vaikutelmia joita en välttämättä muistaisi seuraavanakaan päivänä. Kirjoita, koe, tee.

Le Mansissa ihmettelin, että mikäs käpykylä tämä on, kunnes kierrettyäni autioissa IT-lähiöissä palasin asemalle ja menin pohjoispäähän. Siellä olikin tiski vielä viisi minuuttia auki. Varasin lipun Brestiin, ihan vain koska se olisi pisin reissu, kerkeisin ehkä nukkua, ja koska minulla oli loistoidea tutkia satamakaupunkia öiseen aikaan, haistella Atlanttia! Noh. Kun ystävällinen rouva sitten potki minua Brestissä hereille ennen kahta ja hupsahdin ulos junasta, huomasin iloisen sateen ja erityisesti etelästä tuiskivan ja puhkuvan tuulen aiheuttavan tiettyjä epämukavuusteijöitä.

Hipsittyäni Brestin yössä, jossa perjantai-lauantaiyönä barista baarista loisti valo ja sieltä täältä kantautui naurua, mutta enimmäkseen satoi ja tuuli koko valtameren talvisella vimmalla, ja hipsittyäni jokseenkin märkänä takaisin asemalle, jossa haukkuva ja näykkivä koira otti minut silmätikukseen, mietin, että olipahan idea. Seisoskelin bussipysäkillä pari pitkää tuntia, söin eväitäni, katselin kolmea kortterirallaajaa, hypin ja lauloin Dem Bones Songia ja sanoin, että neljän aikoihin olisi pahin aika. Niin se olikin, puoli viideltä, mutta asema aukesi sentään. Minä valittamaan pelottavan näköiselle contrôleurille: "Mie olen pikkuinen reilaaja ja haluaisin nousta tähän junnaan, mutta kun varaus jäi tekemättä" (TGV-junaan kolmesta kymmeneen euroon, suoraan junaan astuttaessa 15/20€ ilmeisesti. Herra kehotti hyppäämään junaan, jossa kuivattelinkin vaatteitani, nukahdin ja poistuin ennen Rennesia kun toinen tyttö tuli vaatimaan paikkaansa. Rennes, johon pian päädyin, ihan jees. Halusin kuitenkin vaan seuraavaan junaan pohjoiseen. Se olikin lysti reissu, näin vähän bretagnelaista maaseutua, josta tuli jotenkin kotoisa fiilis. Vähän pittoreskimpää kuin etelän suot tai ne maaahdottomat viljelyspellot lähempänä Pariisia, lehmiä, metsää, veden valtaamia peltoja. Olis sitä rannikkoakin ollut mielenkiintoisempi katsella päiväsaikaan, mutta tulen toiste Finistèren laitamille. Matka Caeniin kesti useamman tunnin, ja matkalla hoksasin kaukana häämöttävän Mont St-Michelin (Pontorson St-Michel). Ohi, koska halusin nähdä millaiseen kaupunkiin olisin voinut päätyä, jos oisin valinnut Taikun vaihtopaikan.


No hei Caen. Pidin pohjoisesta väristäsi, suuresta urheilukentästäsi aivan keskustan vieressä, kohteliaista leipureistasi ja asemavirkailijasta, kaupungintaloon yhtyvästä luostaristasi jossa seisahduin Wilhelm Walloittajan haudan äärellä, vilkkaasta keskustastasi ja siitä viidesosasta muuria jonka ehdin nähdä mahtavasta linnastasi. Kiirehdin seuraavaan junaan, mutta luettuani aikatauluja huolimattomasti minun pitikin odottaa kello kolmen junaa, jonka olin todennut vikaksi mahdollisuudekseni poistua Caenista. Mutustelin thon-crudités-sandwichiani (crudités on tietysti raa'at, vihreitä, kasviksia, mikä taukki olenkaan kun en ole tuota aatellut koko syksynä), hörpin mehua ja upotin hampaani valtavaan flan-palaan. Ah... Mutta sen jälkeen olin taas niin puoliaivoinen (väsyneenä kunnon syönti saa uupumuksen todella tuntumaan), etten jaksanut kuluttaa tuntia muuta kuin kipuamalla yhden mäen ylös ja alas. Joo, ihan kiva se Caen oli kans, hyvien yhteyksien päässä Pariisista ja sen vaikutuspiirissä, mutta ehkä tämä Bordeaux'n erilaisuus tekee minulle hyvää. Hei hei Caen!



















Matkalla Pariisiin istuin hyvin pedanttia historioitsijaa vastapäätä, mietin onkohan se joku tärkeä tyyppi ja häiritsenkö sitä rahvaanomaisella läsnäolollani. Nuokahdin kuitenkin uneen päätellen siitä, että puolitoista tuntia meni suht nopsaan.

Olin jokseenkin nuupahtaneena tuuminut, etten ehkä yrittäisi St-Lazarelta Montparnasselle juoksua; vaikka matka oli ehkä aavistuksen lyhempi kuin edellisellä kerralla, olisi se ollut epäselvempi Pariisia tuntemattomalle. Metrossa oli värikästä väkeä, pariisilaisrouvia jotka puhuivat ihan kummasti laulaen ja painottaen, rokkihenkisiä japanilaisturisteja, pari ulkomaalaisittain englantia murtavaa jotka lempeän ironisella asenteella puhuivat elämästä ja naisista. Ulkona pimeni ja satoi, kun saavuin Tour de Montparnassen juurelle, joten jätin enemmät seikkailut siltä päivältä. Angoulêmessa jäi pois yksi kaveri, joka oli innoissaan menossa sarjakuvafestivaaleille. Kumma juttu, eiväthän ne ole kuin kuun lopussa? Pitäisköhän mennä? Muutenkin tuumin tulevien viikkojen suunnitelmia. Maisemanvaihto taatusti tekee hyvää, niin osaan arvostaa tätä kaupunkiakin kuten tänä aamuna tein. Tämä elämä ei saa olla koulusta-kotiin-mentaliteettia, vaikka rutiineissa on tasapainottavat puolensa.

____

Palataan vielä alkuun.

Syysväsymykseni syynä lienee se, ettei kulttuuriin sukeltaminen käy hetkessä. Olisin heti halunnut kaikki hallinnolliset asiat kuntoon, kirjoittaa superesseitä, käydä töissä, harrastaa kulttuuria ja kaveerata puolen kaupungin kanssa. Mais avant qu'on se lance aux actions (fatales) il faut savoir (s') écouter. Nyt otankin hieman etäisyyttä (recul) ja keskityn vapaaseen turismiin. Tokan lukukauden kurssivalinnat teen *ehkä* vapaammalla kädellä.

Tutkin muuten foie grasia, erikoisuutta jonka Aquitaine ja Alsace tahtovat tahoillaan "omia", mutta jonka alkuperä on vähintään roomalainen, ja huomasin että sen "valmistukseen" kuuluu hanhiparkojen pakkosyöttäminen (gavage). Auts. Latinan jecur ficatum, yksinkertaisesti "viikunamaksa" (lintuja syötettiin kuivatuilla viikunoilla) on antanut "foien" ranskaan, eli maksa tulee oikeastaan viikunasta. (lähde: Wikipediasta ihan luin.)

Palataan alkuun, oppimisen iloon.

Junalla halki Euroopan (ou : Paris, je reviendrai !)

Reilireissu takasin halki Euroopan sujui väliin väsyneesti mutta mallikkaasti. Loppiaisiltana lähdettiin ruotsinlaivalla, Vikingin Isabellalla Tukholmaan, kansipaikka maksoi kymmenkunta euroa. Ihan hyvin sai horrostettua "junanpenkkihuoneessa" ravintolan vieressä. 6:30 paikallista aikaa Tukholmassa - oli jo selvästi Turkua lämpimämpää. Kävelin kaartaen terminaalista asemalle, ihailin kaunista, siistiä ja historiallista eurooppalaista pääkaupunkia aivan vieressämme ja olisin missannut junani, jollei se olisi ollut myöhässä. Tukholma-Kööpenhamina-reitti menee X2000-junalla viidessä tunnissa, mutta seitsemän euron lisämaksuun haluttomana (pihinä) päätin kiertää Göteborgin kautta, joten olin Kööpenhaminassa vasta viiden maissa. Korpi ennen Göteborgia oli pitkä ja luminen, ja ajattelin Fucking Åmål -elokuvaa. Ei ollut mahottoman kaukana, Vänernin toisella puolella. Itse järveä en puilta nähnyt, mutta myöhemmin näin meren yllä laskevan auringon. Nautin asiansa osaavan ruotsalaisen rautatieyhtiön SJ:n toiminnasta. Vaikka myöhässä oltiin reippaasti, tiedotettiin ja pahoiteltiin. Göteborgissa puhalteli keväisen lämmin tuuli, ja oviaukoissa lymyili erikoinen lumen olomuoto : paksua suklaajäätelöä muistuttava. Nuokuin Malmöön ja haipuvassa päivänvalossa näin vielä jotain siltä mahottoman pitkältä sillalta Tanskan puolelle.

Kööpenhaminassa pyörähdin ulkona ja totesin et sinne on palattava. Pelkäsin ensin Eurocityn menevän ohi, aseman laiturisysteemi näytti niin sekavalta, mutta sinne kyytiin vaan. Istuin pyöreähkön tanskalaispojan vastapäätä, hän väläytti hymyn aina välillä lehteä lukiessaan. Muutenkin tanskalaiset hymyilivät huolestuttavan paljon tuntemattomille, joiden katseen sattuivat kohtaamaan. Saksalaiseen kulttuuriin puolestaan tuntuu kirjatulta juuri tietynlainen kohteliaisuus, toisten huomiointi ja vaivaton jutustelu.

Raja ylitettiin niin, että nuokkuessani yllätyin. Tanskan- ja saksankielisistä kuulutuksista en paljon tajunnut, kunnes hoksasin, että juna ajoi lauttaan sisään ja kyllä, kuulutettiin englanniksikin, että matkustajat eivät saa kököttää kulkuvälineessä ylityksen ajan "for legal reasons". Kipusimme alakannelta ylös lähes tuhjälle Baltic linesin lautalle. Tovi meni nojatuolissa loikoessa ja eväitä nauttiessa. Sitten takaisin junaan, ja sarja yöllisiä junanvaihtoja pitkin läntistä Saksaa. Hampuri - rauhallinen lumisade, kuin syksyn ensimmäinen. Junassa Deutche Bahnin kohtelias täti tuli tekemään asiakastutkimusta (on sinäkin työajat). Köln - kiva, kun katedraali on ihan rautatieaseman vieressä. Frankfurt - ottamaan selvää, pääsenkö kello 06:00 Pariisiin lähtevään ICE:hen. Harmi kyllä, Reisezentrum oli kiinni kuuteen saakka. Konnarin mukaan olisin päässyt, jos oisin maksanut 20 €. Kiitos ei, pihiys nääs. Jos olisin odottanut Kölnissä yli viiteen, olisin voinut jatkaa Aachenin, vanhan kunnon Liègen, Lillen ja Amiensin kautta iltapäiväksi rakkauden kaupunkiin, mutta keplottelin itseni Frankfurtista nopeimmalla reitillä ilman suurnopeusjunia jonka DBahnin systeemi tarjosi.

Ihan hyvä valinta. Sain nähdä veljeni vaihtomaastot. Oi, mikä ihana pimeästä esiin nouseva Reinin laakso (Rhein, Rhin), mikä kuulto Mosellen (Mosel) pinnalla, mitkä viinipengermät, linnat kukkuloiden harjoilla! Sympaattista maastoa, jonne halajan palata. Trier ei ollut enää niin pittoreski, mutta siellä lumi puhalteli edelleen kasvoilleni. Lumi! Miks' etelästä uuvut sä?

Jälleen Luxembourgissa, jonka asemanseutu houkuttelee vähemmän kuin itse keskusta. Ostin pullon vettä. Jatkoin väsyneenä Pohjois-Ranskaan - reittiä, jonka tunsin jo. Teollisuusmaastot lähellä Metziä eivät hirveästi innostaneet, seudussa on jotain rapistunutta, mikä eroaa Saksan siisteydestä. Jatkoin Nancyyn, jossa kuulin etelän junamyöhästymisistä, jotka aiheuttivat resonointia pohosessakin. Mietin kovasti quiche lorrainen ostamista. En ostanut. Sen sijaan pakkauduin lähijunaan, jossa kuuntelin armeijapoikien puheita. Matka muistutti kovasti sitä viimeistä väsynyttä, ahdasta ja hikistä etappia Limogesin ja Bordeaux'n välillä, matkaa tuntemattomaan joskus kauan kauans sitten helteisenä syksynä, paitsi että:
Ei ollut kuuma.
Jaksoin olla kiinnostuneempi ihmisistä ympärilläni.
En tuntenut oloani ihan niin alieniksi ("alienated").
Kuuntelin ranskalaisia analyyttisemmin eritellen eroja, ja samankaltaisuuksia, antaen niiden ärsyttää mutta toisaalta hyväksyen niiden olemassaolon.

Ja jotenkin, istuessani nuokkuvan mummon ja kahden teinitytön seurassa halki pitkän, pitkän ranskalaisen Pohojanmaan (niiin lättänää, ihan tosi vähän puita, kirkas aurinko yllä piirteettömien peltojen; Nancya lähempänä maisema oli jämsämäisempää, so. kumpuilevampaa, mutta laajuudessa potenssiin 10), tunsin oloni paremmaksi väsymyksestä, nälästä, liikkumattomuudesta ja kaipuusta huolimatta.

Epernayssa vika junanvaihto ennen Pariisia. Rautatieaseman läpi puhalsi hyyytävä tuuli, miten ihmeessä ranskalaiset kestävät tätä? Tunti venailua, kiersin kylän lähikortteleita ja ihmettelin sitä provincen pikkukaupungin tunnelmaa. Ilmeisesti shampanjanystäville kiintoisa pysähdys. Vanhaa, nättiä, ja rauhallista, mitä nyt autoilijoita riitti ja peilijää meinasi tappaa. Pompin asematädin luo ja muistin olla extrakohtelias kysellessäni vikaa junaa Pariisista Bordeaux'hin ja sen varausmaksua. 19:25, Paris Montparnasse. Kymppi, koska perjantai-ilta = ruuhka-aika, mutta tällä kertaa pulitin sen hyvillä mielin. Mielessäni kyti vaan epäilys: Ehtisinkö puolessatoista tunnissa Paris Estiltä Paris Montparnasselle? Metro, totta, miksipä ei, mut minut on luotu kävelemään! Eka kerta Pariisissa! C'mon! En halunnut rinkkaani metroon varaskammoisena, ja lisäksi käveleminen vaan on *se* tapa tuntea ympäristönsä. Sihtailin junassa katseellani InterRail-karttaan printattua pikku karttaa. Ei etäisyyksiä, mutta suunnat suht selkeitä. Ihan suoraan joelle ja siitä Palais de Luxembourgin ohi, jolloin suuntima oikeaan. Luin pikku Info-lehteni juttua Pariisin nähtävyyksistä, siitä sain vihjeen, että Seine kulkee Pariisin läpi 15 km matkan, ja silmäilin tarkkaan karttaani piirrettyjen kirkkojen, aukioiden ja palatsien mittasuhteita. Hmmm. Ehkä puolitoista tuntia juuri riittäisi, mutta minulla on tapana yliarvioida voimiani ja älliäni ja aliarvioida etäisyyksiä ja odottamattomia esteitä. Päätin, että kulkisin Seinen varteen, välillä tarkistaen bussipysäkeiltä tai kaupunkikartoista sijaintini, ja jos olisin käyttänyt puolet tai enemmän ajastani siellä, käyttäisin julkisia. Mietteissäni vilkaisin välillä maisemia, nyt ne olivat kukkulaisempia ja mielenkiintoisempia kuin aiemmin iltapäivällä.

Paris-Est: Ulos junasta, katse kelloon, 17:55, kolme minuuttia myöhässä. Pitkä laituri, mutta pitkä oli junakin. Ei ensimmäisestä ovesta ulos, etene raiteiden suuntaisesti.
Ulkona. Pysähdys, katse kadulle ja tieviittoihin. Harva paikka antoi hirveästi neuvoja, paitsi että jossain vaiheessa Centre Ville (polkupyöräilijöille) rohkaisevasti eteenpäin. Ja Forum des Halles oikealla. Hyvä. Pingoin läpi punaisista, mutta niin tekivät pariisilaisetkin, tosin kylmän viileästi kävellen. Pariisin liikenne tuntui hullulta, autoja suht reippaasti, liikennesääntöjen noudattaminen vähän niin ja näin. Juostessani katselin nähtävyyksiä ja nautin katukahviloiden tunnelmasta. Pariisi pikakelauksella. Mietin bordelaisien kritiikkiä pariisilaisten kiireestä, ja siitä, miten ihmiset vaan painavat ohi jos niiltä koittaa kysyä neuvoa. Taisin kulkea kuitenkin kaikkein nopeimmin.

Kadut kapenivat, vähän epäilin, mutta jatkoin ottamaani suuntaan. Joku kiva höskä, jonka täytyi olla Centre Pompidou, tai sitten mainokset erehdyttivät. La Seine, enfin ! Painelin ohi Notre Damen pikku sillalle ja mietin, miten Pariisi onnistuu suurkaupungiksi antamaan pienen kaupungin ihmisläheisen tunnelman. Katsoin kelloa. Puoli tuntia tähän laskeutumiseen! No, voin ehkä vähän hidastaa. Olin ainakin Rive Gauchella.

Mäki alkoi nousta. Montparnasse, quelle direction ? Ohitettuani Jardin de Luxembourgin viitat aloin hakea sopivaa tämän turistin uhria. Se oli kyllä totta, että ihmiset välttävät ja lipuvat ohi helpommin kuin pienemmissä kaupungeissa. Lopulta voitin epäilyni ja pysäytin kaksi rouvaa. Auliisti he neuvoivat suunnan, ja kehottivat kysymään lähempänä neuvoa (reitin monimutkaisuuden takia) tai ottamaan bussin 82, koska kävelymatkaa oli ainakin 20 min. Kiitin ja lähdin hymyillen. Sain ohjeet vielä asunnostaan poistuvalta herralta (koko ikänsä eksyneitä turisteja neuvoneen hieman välinpitämätön rutiini) ja nuorelta kohteliaalta neidolta. Merci, les Parisiens, vous êtes plus gentils que j'ai cru !

Boulevard de Montparnassella luotin kaupunkikarttaan ja Tour Montparnassen sivuuttamattomaan maamerkkiin ja upeiden, värikkäiden kahviloiden, elokuvateatterien, oh! Montparnassen yöllisen loiston keskeltä löysin aseman kellon. Tunnissa tänne. Tyytyväisenä ja vaikuttuneena hidastin ja kuljin asemalle takkiani availlen ja vesipulloa hamuillen. Hyvä, että olin parikymmentä minuuttia etuajassa, koska laituria junalle sai kulkea varmaan viitisen minuuttia. Junassa olin kohtelias vierustoverilleni ja sammahdin tuntia, paria ennen Bordeaux'ta.

Junassa taisin ajatella kulunutta päivää, niitä ihmisiä, jotka olivat pakkautuneet siihen pikkuiseen paikalliseen matkallamme Nancyn ja Epernayn yksitoikkoisen maaseudun halki, niitä ihmisiä, jotka olin vauhdikkaasti ohittanut Pariisin valoisilla kaduilla, ja jotenkin mieleen syttyi ymmärryksen poikanen. "Kun ranskalaisilla on tällainen maa ja tällainen pääkaupunki, miten muuten he voisivat käyttäytyä ja elää?" Kumman tyytyväisenä kokemaani saavuin kotikaupunkiin.
Ehdin vielä tutkia aseman eteläpuolen Belcierin autoparkkeja, kunnes tajusin palata jälkiäni ja taapertaa tuttuja mukulakivikatuja.

Reilaus (InterRail) on hyvä valinta ihmiselle, joka haluaa nähdä ja tuntea sen matkan joka tekee, etäisyydet, jotka eivät helposti taitukaan, Euroopan monet kasvot; ja myös ihmiselle, joka tiedostaa ja välittää edes vähän pienten tekojensa vaikutuksista maapalloparkamme. Kahden reilaus tuntuu toki hauskemmalta, tai jos olisi puheliaampi tyyppi. Kehotan siis valitsemaan junan, koska Eurooppa on pieni ja kiinteä. Matkaan meni kaksi päivää ja yötä (159 € maksaneessa passissani on vielä kolme päivää käyttämättä, joten voisin piipahtaa jossain tämän viikon torstaista lauantaihin), mutta oisin selvinnyt huomattavasti nopeammin maksamalla vähän lisämaksuja - sitä paitsi on hurjan kivaa, joskin vaativaa, suunnitella seikkailunsa. Lentämisessä ei ole samaa oman tilan tuntua. Matkalla pohjoisesta etelään menee kulttuurien halki, ja pelkästään äänimaisema avartaa: Vikingin terminaalista venäläispoikien ja karvahattuisten vanhusten rupatus, yöllinen nauru ja englannin solkkaus laivalla, ruotsalaistyttöjen juoruilu kuulutusten huolehtiva sävy lumisessa Ruotsissa, hyvinvoivan pulskien tanskalaisten levollisuus, saksalaisten täsmällisyys, asiakeskeisyys, pidättyväisyys ja tuttavallisuus; Luxembourgissa puhuttiin kiinnostuneena kaikesta, mutta jotenkin tuntui, että se liittyi enemmän tai vähemmän rahaan (jopa ilmaislehtien viihteellisemmissä jutuissa). Ranskan epäjärjestelmällinen pulputus, mutta argumentoitu, täynnä mielipiteitä, väriä ja valööriä. Jotain vaikutelmia. Ensimmäinen päivä oli skandinaavinen, ja teki hyvää nähdä ja tuntea se kulttuuriympäristö, johon suomalaisten monet hyvät piirteet kuuluvat.