Tärkeä kirjoitella ja analysoida kaiken aikaa. Lisään piakkoin kertomukset viimeisestä ihanasta viikostani Ranskassa, nyt ihmettelen lähinnä kotiinpaluutunnelmia.
Tunttui kumman sopivalta palata taas junalla ja laivalla - niin kuin olin lähtenytkin tammikuussa takaisin Ranskaan uutta kiinnostusta ja tarmoa täynnä. Nyt kolmen päivän ja kahden yön paluu oli tuskaisempi, koska kolme matkasäkkiäni pakottivat minut nököttämään paikallani. Muuten olisin pyrähtänyt nopeille kävelyretkille junanvaihtojen yhteydessä Lyonissa, Genevessä, Hampurissa, Kööpenhaminassa ja Malmössä - haistelemaan ympäristön tunnelmia. Tällä kertaa vietin ajan rautatien metallin, lähdön ja odotuksen tuoksuissa. Omaisuus naulasi minut paikoilleni. Lauantaiaamuna Tukholmassa kävelin Vikingin terminaalille ähkien, puhkien ja suomalaisia ärräpäitä päästellen ja laivassa jouduin orientoitumaan takaisiin moukkamaiseen, mitäänsanomattomaan, absurdiin suomalaiseen puheenparteen. Tyrskähtelin äimistyneenä, kuumeisena istuessani hiljaisessa nurkassani ja mietin että tätäkö se sitten olikin. Ranskalaisen puheen älyttömyydet pystyy jokseenkin kilpistämään pois, mutta suomi tulee suoraan päähän eikä pahintakaan höpötystä voi sulkea ajatusmaailmasta. Ihmettelin kumman lättänää maisemaa, katselin saariston karuutta ja meren harmautta (näinkö pohjoiseen olen tullut?) Terminaalissa oli tutut vanhat naamat vastassa. Hymyilin höntisti ja sälytin kantamukseni rakkaitteni selkään. Ulkona satoi, pehmeästi, harmaasti. Yhä pohjoiseen kulkiessa katsoin metsää, metsää; autoja ihmisiä ääniä harvakseltaan. Tyhjyys. -
En ollut vuosiin ajatellut, että metsä on tyhjä. Tajusin, että vuoden asuminen jatkuvan ihmiskulttuurin keskellä oli muuttanut tapaani kokea ympäristöä; Olin tottunut kulttuuriympäristön, ihmisen muovaaman historian täyteyteen, joka ensin oli sekin tuntunut tyhjältä lehtien näkemiseen tottuneille silmilleni. Kesti hetki, ennen kuin jaksoin rauhoittua ja antaa itseni upota luonnon näkymään (aivan kuin kesti pitkään, ennen kuin ihailin kiven elävyyttä, mascaroneja, siroja fleche-torneja, eksyttävää Bordeaux'n asemakaavaa). Luontomme on samaan aikaan karu ja herkkä; vaikeneva ja ihmeen vihreä. Linnut laulavat harvakseltaan, vesi järvissä on tyyni ja taivasta heijastava. Pohjoisen luonnon rauha.
Olen tosi tyytyväinen viisaasta päätöksestäni pysyä koko vuoden vaihdossa. Kolme-neljä kuukautta ei riitä kuin siihen, että tuntee olonsa vieraaksi, ikävöi ja kummastelee. Kaksinkertainen aika sallii sopeutumisen, omien juttujen löytämisen. Uusi kotikulttuuri käytäntöineen alkaa tuntua itsestäänselvältä. Joulukuussa palatessani sen huomasi vasta siitä, että tiskasin pesusienellä enkä harjalla. Nyt, en tiedä mistä sen huomaa, jos mistään? Mutta minä kaipaan ranskalaisten vuorovaikutusta, sivistyneisyyttä ja tiettyä "asiat hoituu" -asennetta. Olisin voinut sopeutua paremmin, tehdä vaikka vapaaehtoishommia jotka mulle niin hyvin sopivat. Muutamat vaihtarit, jotka tunnen, jotka olivat vain kevään vaihdossa, olivat aika nuivalla tuulella kun viimeksi näin; kyllästyneinä tahtoivat kotiin, ikävöivät kissojaan (tunnistin itseni tilan kuutisen kuukautta sitten, vaikka oli meidän vanhaa harmaata herraa kiva nytkin rapsuttaa). Toiset olivat sopeutuneet lyhyessä ajassa - tehneet heti alusta asti kaikenlaista, aktiivisen uteliaasti, menneet mukaan harrastuksiin, jutelleet, tutustuneet ranskalaisiin. Tosi tärkeää: Tutustua paikallisiin. Sitten ovat hekin, jotka ovat olleet koko vuoden vaihdossa ja koonneet ympärilleen vankan vaihtarijoukon, ja kokevat nyt kotiin palattuaan kulttuurishokin vielä vahvemmin kuin minä.
Joku kyseenalaisti blogini nimen. Mihin viittasin sillä vuosi sitten? Kaiketi haluuni matkata fiksusti (junalla, sopivia etäisyyksiä ja sopivalla nopeudella), toisaalta vertauskuvallisesti löytää omat tieni (kaksimerkityksisesti pysyä raiteillani ja kävellä kotoisilla raiteilla). Ja soinnullisuus - ehkä vaan tykkään ranskan kielen ärrrästä!
Halusin mennä Ranskaan oppimaan jotakin, koska kansainvälistyminen on tärkeää (näin sanovat meille auktoriteetit!). Mutta mitä se minulle henkilökohtaisesti merkitsee? "Omasta" kulttuurista ulos astumista, oven raottamista ja avaamista toisille, tietynlaista ymmärtämisen kamppailua, palkitsevaa haasteellisuutta. Erilaiset toimintatavat opettavat kuulostelemaan niitä syvemmällä piileviä asenteita. Ja kansat kohtaavat ihmisten tasolla.
Jätän kohtapuoleen pikku blogini tänne istuskelemaan. Saatanhan jatkaa siihen kirjoittamista vaikka ranskaksi, suomalaisuuden ihmeellisyyksistä. Palaan ehkä linkittämään joitakin vanhempia merkintöjä, lisäämään kuvia ja sen semmoista, mutta paljon en niihin koske. Ne ovat syntyneet silloisessa ympäristössään, ja hyvä niin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuuri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuuri. Näytä kaikki tekstit
8.3.2010
Cherbourg-Cotentin
Maaliskuun ekaksi viikonlopuksi oli lähdettävä CouchSurfing-tapaamiseen, Normandiaan Cherbourgiin. Lähtö vähän kismitti, kun juuri koin asettuneeni tänne. Eipä silti, olin päättänyt vuoden alussa haluavani johonkin isoon tapaamiseen, ja sanoisin viihtyneeni.
Torstai-iltana hyppäsin TGV-junaan ja päädyin Toursiin, jonka pitkät suorat bulevardit ja leveä Loire-joki jäivät mieleen. Nukuin Rosalian luona, josta jatkettiin perjantaina kaksi surffaajaneitoa kyytiin kopattuamme.
(Perjantaipäivänä tutkin vanhaa Toursia, ulkokoristeiltaan omalaatuista katedraalia, ja kävelin Loiren pohjoisrantaa itään aina Périphérique-autoreitin juurelle, jossa kysyin vastaantulevalta herralta, voiko sillan ylittää. "Se on kiellettyä, voi yrittää, mut jos jeparit (flics) näkee, niin..." Ois ehkä pitänyt jäädä voivottelemaan sitä miten kaikki rakennetaan autoille ja tuskin mitään kevyelle liikenteelle, mutta luontainen kainouteni voimakkaita mielipiteitä kohtaan esti minua lietsomasta monsieurin mielialaa.)
Vanhaa Toursia.
Matka meni unisesti ja pumpulipäisesti, rupatteleva seura kyllä miellytti. Cherbourgiin päästyämme oli iltayhdeksän, majoitimme osan porukkaa, eksyimme satamaan ja löysimme oman laivamme. Kyytiin nousi kolmekymmentä sohvasurffaajaa (toiset kolmisenkymmentä olivat purjehtineet jo paria tuntia aiemmin), osa naamioituneena meriteeman mukaan vaikkapa piraateiksi. Pörisevän pikku laivan kannella höpöteltiin, juotiin viiniä, katseltiin tähtitaivasta.
Nautin elämäni ensimmäisen osterin (dégustation des huitres). Se tapahtuu niin, että kupu laikataan sivusta auki ja tarkastellaan otusparan väriä ja olemusta. Parasta on, jos osterin sisällä on vielä runsaasti vettä ja se elää. Tuoretta ruokaa! Osteri syödään siten, että päätä kallistetaan, puraistaan kuoren puoliskolla lepäävää osteria ja sitten nielaistaan se saman tien. Tekniikassani riitti parantamisen varaa, koska jäin pureskelemaan merenelävää: Rakenne ei miellyttänyt, mutta jälkimaku oli kyllä hyvä. Tyydyin silti sillä erää yhteen suupalaan.
Rantauduttuamme tutustumista jatkettiin baarissa Rue de la Paix:llä (Rauhan katu, kovin nimensä vastainen). Kamppeita autolta hakiessani eksyin taas toisen suomalaisen kanssa. Alexisin kämpässä koisi vain seitsemän henkeä (seuraavana yönä pari lisää). Huolimatta siitä, että nukkumaanmeno oli myöhästynyt klo kolmeen, aamulla heräsin ensimmäisenä ja nautin hiljaisesta hetkestä. Aamupalan nautittuamme oli vuorossa kaupunkikierros, jolla vuosiluvut ja historialliset anekdootit satelivat. Ihasteltiin mm. Cité de la mer -kompleksia historiallisine sukellusvehjeineen.
Seuraavaksi kimppakyydillä Manchen louteiskolkkaan pienelle patikkaretkelle. Aurinko puhkoi juuri sopivasti harmaan pilvisen massan, ja tuuli riuhtoi takkia kun hypättiin autosta majakan lähistöllä ja loikittiin rosoisilla rantakallioilla. Käveltiin erityisen jyrkästi nousevaa Normandian rannikkolinjaa myöten, maalaisromanttisten kivitalojen ja -aitojen viertä, kullankeltainen piikikäs kasvi kukki valtoimenaan, aurinko laski länteen, meren taakse, kaukana siinsi saaria, ruoho suhisi ja tuntui pehmeänä jopa jyhkeiden kengänpohjien läpi. Siltä paratiisi näyttäisi syksyllä, minun mielessäni.
Päädyttiin upealle ranta-aavalle, jossa teksasilainen kävi uimassa. Refreshing!
Illalla ravintolaan. Raskasta ruokaa, hyvää kieltämättä, mutta vähempäänkin olisin tyytynyt. (Ravintoloissa on harmillista se, että tuhdit annokset jäävät usein miltei puoliksi syömättä - mikä tietysti säälittää "ei mitään hukkaan" -tyyppiä. Ranskalaiset käyvät ravintoloissa ennemminkin tunnelman, seurustelun ja palvelun takia, ja laittavat itse parempaa kotiruokaa.)
Yöllä yökerhoon. Päätin nyt lähteä "ny kerrankin, kun muuten käyn niin vähän ulkona". Täysi illallinen, mälsähkö musiikki ja uudet kengät haittasivat tanssimista, mutta la danse ne perd jamais sa magie, les sorties ont toujours leur sortilège.
Heräsin virkeänä viiden ja puolen tunnin unien jälkee, ja sitten brunchille. Maisteltavana oli jos jonkinlaista enimmäkseen paikallista erikoisuutta ja herkkua. Yltäkylläisyydestä jatkoimme viikonlopun vikaan rientoon, rannalle ajelemaan tuulen voimalla!
Le char à voile on hupaisa ekologinen vastine perisuomalaiselle ralliajelulle, tai niille ihme maa-autohäkkyröille. Tuulihan ei koskaan jätä Normandian rannikkoa. Tunnin ajelulla opin säätelemään nopeuttani ja kääntymään myötätuulesta vastatuuleen, mutta en vastatuulesta myötätuuleen - se pitäisi tehdä hyvin jyrkästi suuresta nopeudesta. Osa aikaa meni myös purjeväkkyrän kiskomiseen märästä hiekasta.
Porukka hajaantui jo, mutta iltasella ihmeteltiin vielä Élisen, Rennesiin kyyditsijäni tekemää söpöä Cow'chSurfing-kaakkua (Normandia on täynnä söpöjä lehmiä, joten... hieman paikallisväriä). Mie ja kaksi saksalaista (nyttemmin toinen Nantaise) ajeltiin Élisen kyydissä puoleksiyöksi Rennesiin taiteelliseen pikku asuntoon. Aamulla hän vielä heitti meidät kaupungin laitaan, josta saksalaiset hyppäsivät viime tingassa saamaansa kimppakyytiin ja minä jatkoin liftaamalla.
Vain neljässä autossa Rennesistä Bordeaux'hon! Ehdin jopa iltapäivän kurssilla (joka oli vähän turha, koska katsomamme filmi oli jo tuttu). Ensin hieman varautunut rennesiläinen koppasi minut liittymästä 30 km:n matkalle, seuraavaksi 45-vuotias ja tavattoman nuorekas oman kaktusyrityksensä luonut herra, jonka kanssa parannettiin maailma puolessa tunnissa. Hän jätti minut Nantesin Périphériquelle, josta jatkoin hurjan kivan brasilialaissyntyisen naisen seurassa. Hän jätti minut toiselle puolelle kaupunkia station-servicelle (bensa-asema), ja ennen lähtöään hoksasi: "Tuossa on portugalialainen rekka, joka luultavasti menee Bordeaux'n kautta, haluatko, että kysyn kyytiä?") Kyllä kiitos. Kiitos Janainan avuliaisuuden taitoin yli kolmesataa kilometriä mukavan portugalilaisen seurassa. Hän puhui kyllä hyvin ranskaakin, molempien lastensa opiskellessa tai työskennellessä Pariisissa.
Semmoinen reissu. Normandialainen kulttuuri tuntui ystävälliseltä, ihmiset vieraanvaraisilta, maisemat kotoisilta. Kylmä tuuli taisi kyllä aiheuttaa flunssan. Unohdin myös piponi autoon. No, jos jotain voittaa, jotain häviääkin, eikös?
Lepuuttakaapa silmiänne Atlantin valtamerellä.
Torstai-iltana hyppäsin TGV-junaan ja päädyin Toursiin, jonka pitkät suorat bulevardit ja leveä Loire-joki jäivät mieleen. Nukuin Rosalian luona, josta jatkettiin perjantaina kaksi surffaajaneitoa kyytiin kopattuamme.
(Perjantaipäivänä tutkin vanhaa Toursia, ulkokoristeiltaan omalaatuista katedraalia, ja kävelin Loiren pohjoisrantaa itään aina Périphérique-autoreitin juurelle, jossa kysyin vastaantulevalta herralta, voiko sillan ylittää. "Se on kiellettyä, voi yrittää, mut jos jeparit (flics) näkee, niin..." Ois ehkä pitänyt jäädä voivottelemaan sitä miten kaikki rakennetaan autoille ja tuskin mitään kevyelle liikenteelle, mutta luontainen kainouteni voimakkaita mielipiteitä kohtaan esti minua lietsomasta monsieurin mielialaa.)
Vanhaa Toursia.
Matka meni unisesti ja pumpulipäisesti, rupatteleva seura kyllä miellytti. Cherbourgiin päästyämme oli iltayhdeksän, majoitimme osan porukkaa, eksyimme satamaan ja löysimme oman laivamme. Kyytiin nousi kolmekymmentä sohvasurffaajaa (toiset kolmisenkymmentä olivat purjehtineet jo paria tuntia aiemmin), osa naamioituneena meriteeman mukaan vaikkapa piraateiksi. Pörisevän pikku laivan kannella höpöteltiin, juotiin viiniä, katseltiin tähtitaivasta.
Nautin elämäni ensimmäisen osterin (dégustation des huitres). Se tapahtuu niin, että kupu laikataan sivusta auki ja tarkastellaan otusparan väriä ja olemusta. Parasta on, jos osterin sisällä on vielä runsaasti vettä ja se elää. Tuoretta ruokaa! Osteri syödään siten, että päätä kallistetaan, puraistaan kuoren puoliskolla lepäävää osteria ja sitten nielaistaan se saman tien. Tekniikassani riitti parantamisen varaa, koska jäin pureskelemaan merenelävää: Rakenne ei miellyttänyt, mutta jälkimaku oli kyllä hyvä. Tyydyin silti sillä erää yhteen suupalaan.
Rantauduttuamme tutustumista jatkettiin baarissa Rue de la Paix:llä (Rauhan katu, kovin nimensä vastainen). Kamppeita autolta hakiessani eksyin taas toisen suomalaisen kanssa. Alexisin kämpässä koisi vain seitsemän henkeä (seuraavana yönä pari lisää). Huolimatta siitä, että nukkumaanmeno oli myöhästynyt klo kolmeen, aamulla heräsin ensimmäisenä ja nautin hiljaisesta hetkestä. Aamupalan nautittuamme oli vuorossa kaupunkikierros, jolla vuosiluvut ja historialliset anekdootit satelivat. Ihasteltiin mm. Cité de la mer -kompleksia historiallisine sukellusvehjeineen.
Seuraavaksi kimppakyydillä Manchen louteiskolkkaan pienelle patikkaretkelle. Aurinko puhkoi juuri sopivasti harmaan pilvisen massan, ja tuuli riuhtoi takkia kun hypättiin autosta majakan lähistöllä ja loikittiin rosoisilla rantakallioilla. Käveltiin erityisen jyrkästi nousevaa Normandian rannikkolinjaa myöten, maalaisromanttisten kivitalojen ja -aitojen viertä, kullankeltainen piikikäs kasvi kukki valtoimenaan, aurinko laski länteen, meren taakse, kaukana siinsi saaria, ruoho suhisi ja tuntui pehmeänä jopa jyhkeiden kengänpohjien läpi. Siltä paratiisi näyttäisi syksyllä, minun mielessäni.
Päädyttiin upealle ranta-aavalle, jossa teksasilainen kävi uimassa. Refreshing!
Illalla ravintolaan. Raskasta ruokaa, hyvää kieltämättä, mutta vähempäänkin olisin tyytynyt. (Ravintoloissa on harmillista se, että tuhdit annokset jäävät usein miltei puoliksi syömättä - mikä tietysti säälittää "ei mitään hukkaan" -tyyppiä. Ranskalaiset käyvät ravintoloissa ennemminkin tunnelman, seurustelun ja palvelun takia, ja laittavat itse parempaa kotiruokaa.)
Yöllä yökerhoon. Päätin nyt lähteä "ny kerrankin, kun muuten käyn niin vähän ulkona". Täysi illallinen, mälsähkö musiikki ja uudet kengät haittasivat tanssimista, mutta la danse ne perd jamais sa magie, les sorties ont toujours leur sortilège.
Heräsin virkeänä viiden ja puolen tunnin unien jälkee, ja sitten brunchille. Maisteltavana oli jos jonkinlaista enimmäkseen paikallista erikoisuutta ja herkkua. Yltäkylläisyydestä jatkoimme viikonlopun vikaan rientoon, rannalle ajelemaan tuulen voimalla!
Le char à voile on hupaisa ekologinen vastine perisuomalaiselle ralliajelulle, tai niille ihme maa-autohäkkyröille. Tuulihan ei koskaan jätä Normandian rannikkoa. Tunnin ajelulla opin säätelemään nopeuttani ja kääntymään myötätuulesta vastatuuleen, mutta en vastatuulesta myötätuuleen - se pitäisi tehdä hyvin jyrkästi suuresta nopeudesta. Osa aikaa meni myös purjeväkkyrän kiskomiseen märästä hiekasta.
Porukka hajaantui jo, mutta iltasella ihmeteltiin vielä Élisen, Rennesiin kyyditsijäni tekemää söpöä Cow'chSurfing-kaakkua (Normandia on täynnä söpöjä lehmiä, joten... hieman paikallisväriä). Mie ja kaksi saksalaista (nyttemmin toinen Nantaise) ajeltiin Élisen kyydissä puoleksiyöksi Rennesiin taiteelliseen pikku asuntoon. Aamulla hän vielä heitti meidät kaupungin laitaan, josta saksalaiset hyppäsivät viime tingassa saamaansa kimppakyytiin ja minä jatkoin liftaamalla.
Vain neljässä autossa Rennesistä Bordeaux'hon! Ehdin jopa iltapäivän kurssilla (joka oli vähän turha, koska katsomamme filmi oli jo tuttu). Ensin hieman varautunut rennesiläinen koppasi minut liittymästä 30 km:n matkalle, seuraavaksi 45-vuotias ja tavattoman nuorekas oman kaktusyrityksensä luonut herra, jonka kanssa parannettiin maailma puolessa tunnissa. Hän jätti minut Nantesin Périphériquelle, josta jatkoin hurjan kivan brasilialaissyntyisen naisen seurassa. Hän jätti minut toiselle puolelle kaupunkia station-servicelle (bensa-asema), ja ennen lähtöään hoksasi: "Tuossa on portugalialainen rekka, joka luultavasti menee Bordeaux'n kautta, haluatko, että kysyn kyytiä?") Kyllä kiitos. Kiitos Janainan avuliaisuuden taitoin yli kolmesataa kilometriä mukavan portugalilaisen seurassa. Hän puhui kyllä hyvin ranskaakin, molempien lastensa opiskellessa tai työskennellessä Pariisissa.
Semmoinen reissu. Normandialainen kulttuuri tuntui ystävälliseltä, ihmiset vieraanvaraisilta, maisemat kotoisilta. Kylmä tuuli taisi kyllä aiheuttaa flunssan. Unohdin myös piponi autoon. No, jos jotain voittaa, jotain häviääkin, eikös?
Lepuuttakaapa silmiänne Atlantin valtamerellä.
15.2.2010
Pieni Bordeaux- oppaasi
Kevään lähestyy. Hoksasin, että tulevat vaihtarit ovat valitsemassa kohteitaan jolleivat ole sitä hyvin ennakoivina jo tehneet. Lähdin itse (liian) kylmiltäni, nyt vasta alan tajuta kaupungin hienoutta. Luodanpa siis pieni katsaus nykyiseen asuinpaikkaani:
Bordeaux'n nimi (veden ranta) häämää näennäisellä helppoudellaan, ts. nykyaikaisella asullaan - oikesti se tulee "Burdigalasta", jona se tunnettiin Rooman valtakunnassa. Kyse on ilmesti ns. 'mutaisesta (meren-)lahdesta', mikä ajoittain vastaa aika hyvin todellisuutta, vaikka Garonnen maapigmenttien värittämän uoman vuorovesivaihtelua onkin mukava seurata - ja toisinaan iltaisin se kiiltää koboltinsinisenä tai hehkuu taivaan roosaa.
Kelttejä täällä eli jo 500-luvulla eaa. (mutta ei juurikaan enää Garonnen eteläpuolella) - he saivat ilmeisesti roomalaisilta luvan asustella paikalla, harjoittaa armoricalaisten kanssa tinakauppaa ja istutella viiniä suotuisaan ilmastoon ja maaperään. Roomalaiset asettuivat paikalle pysyvämmin ja Burdigala kehittyi tärkeäksi (tina- ja lyijy-)kaupan keskukseksi.
Historiasta on kiva tuntea ainakin Alienor d'Aquitaine, joka oli naimisissa, Louis VII:n, sitten Henri II, Normandin herttuan ja Englannin kuninkaan kanssa (ja joka oli myös "trubaduurien kuningtar", siis suosiollinen uudelle lyriikalle). Siitä mm. englantilaisvaikutteet.
Kaupunki eli kultakauttaan 1700-luvulla viini-, orja- ja sokerikaupan ansiosta. Komea, koristeellisten kivikerrostalojen keskusta periytyy tältä vuosisadalta, jolloin Bordeaux oli kuulemma maailman tärkein satama.
Sanoisin, että keskustan UNESCO-kohde, Port de la Lune (Kuun satama, nimi Garonnen kaaresta), on ainutlaatuinen miljöö Ranskassa - Hausmann otti Bordeaux'sta oppia suunnitellessaan Pariisin modernin keskustan Napoleon II:n aikana.
Viime vuosina kaupunki on kohentanut ilmettään: Jotta likaisen kaupungin maine hieman puhdistuisi, ranta on siivottu autoteistä, ränsistyneistä satama-alueista ja parkkipaikoista, ja rantakadut levitetty kaupunkilaisten oleskelutilaksi: puutarhakujilla, urheilupuistossa, veden peilin äärellä, valopuutarhan loistossa liikkuu nyt sunnuntaikävelijöitä, skeittaajia, rakastuneita pareja ja piknikkiä pitäviä nuoria ja vanhoja. Bastiden puolella rakentuu "ekokaupunginosa", Bordeaux-Lac tarjoaa puitteet näyttelyille, konferensseille, markkinoille ja Place de Quinconces, Euroopan suurin julkinen aukio vaikkapa sirkusseurueille; Sen Quinconces on tehnyt jo vuosisatojen ajan; aiemmin paikalla oli ruma linnoitus, jonka bordelaisit hävittivät, ja sen jälkeen keskeisellä paikalla sijaitsevaa tyhjää tilaa ei ole koskaan täytetty rakennuksilla, kumam kyllä. Tramway-linjojen rakentaminen muutama vuosi sitten kohensi tuntuvasti joukkoliikennetilannetta, ja toissapäivänä Musée d'Aquitainen edessä olikin upouusia Vélo libre service -pyöriä. Vuonna 2012 neljän Garonnen ylittävän sillan joukkoon, Pont d'Aquitainen ja Pont de Pierren väliin kaartuu uusi Bastiden ja Bacalanin yhdistävä, kevyelle liikenteellekin ajateltu silta.
Vaihtarina on hienoa kokea kaupunki niin omakseen, että iloitsee sen uusista rakennusprojekteista ja kehityksestä ihmisystävällisempään suuntaan (tai ehkä se on vain talouskasvua).
Entä ihmiset, les Bordelais? Asukkailla on kylmä maine muilla Ranskan alueilla, joskin voi epäillä, liittyykö se ilmastoon. Heitä myös pidetään "bourgeois"-väkenä, eli vähän konservatiivisina, rikkaina, kylmäkiskoisina. Korttelien värikkyydestä saa silti: Quartier Saint Michelin kielten ja kasvojen värikkyys, sunnuntaitorit täynnä varastettua tavaraa, rikastunut Chartrons taide- ja antiikkikauppoineen ja tsokkaine ravintoloineen, Mériadeck monitasoisine hallintorakennuksineen. Nähdäkseni Bordeaux on hyvä välivaihtoehto Pariisin vilskeen ja Provinssin rauhan välillä. Ihmiset, puhuvat hyvin kieliä ja vastaavat järjestään ystävällisesti avun tarvitsijalle, vaikka, kuten Suomessakin ulkomaalaiselle, syvempien suhteiden solmiminen vaatii työtä.
Kaupungissa tapahtuu paljon, mutta pienessä mittakaavassa; Löytääkseen haluamansa (ja haluamansa yllätykset), on pidettävä silmät, korvat (ja suu) auki sekä opittava tuntemaan ns. piirejä.
Ympäristö on täynnään maanviljelijöitä; Akvitania on viime aikoina rikastunut, koska täällä on stsattu maatalouteen, ja olkoon maailmss millaisia kriisejä tahansa, ihmisten täytyy syödä. Erityisen kiinnostava (mielen-)maisemiensa puolesta on le Pays Basque Pyreneiden kupeessa. Akvitanian asukkaat ovat periranskalaiseen tapaan ylpeitä maansa monimuotoisuudesta - on merta, viljelmiä, metsää, vuoria.
Sää on - vaihteleva. Saapuessani syyskuussa kuivat helteet olivat kauheimmillaan, ja kärsimme itikoista. Sitten tuli joitakin kuulaita päiviä, mutta ei sadetta ennen loppusyksyä, jolloin meitä alkoikin paleltaa. Tammikuu näytti aika epävakaiselta, mutta sateet eivät vilututtaneet aivan samalla tavalla. Nyt on saatu aurinkoa yllin kyllin, ja keli tuntuu suomalaiselle keväiseltä - jopa kesäiseltä uutta tarmoa uhkuvalla ruohikolla kirmatessa (sieltä nousee valkoisia ja keltaisia kukkia). Vaikka meri tuokin ilmastoon arvaamattomia elementtejä (tänään lämpimän päivän jälkeen kuului ja näkyi kevään ensimmäinen ukkonen), aika eteläisillä leveyspiireillä kuitenkin ollaan, ja kun pilvet hajaaantuvat, päiväntähti kuumottaa tai miellyttävämmin lämmittää.
Bordeaux'n nimi (veden ranta) häämää näennäisellä helppoudellaan, ts. nykyaikaisella asullaan - oikesti se tulee "Burdigalasta", jona se tunnettiin Rooman valtakunnassa. Kyse on ilmesti ns. 'mutaisesta (meren-)lahdesta', mikä ajoittain vastaa aika hyvin todellisuutta, vaikka Garonnen maapigmenttien värittämän uoman vuorovesivaihtelua onkin mukava seurata - ja toisinaan iltaisin se kiiltää koboltinsinisenä tai hehkuu taivaan roosaa.
Kelttejä täällä eli jo 500-luvulla eaa. (mutta ei juurikaan enää Garonnen eteläpuolella) - he saivat ilmeisesti roomalaisilta luvan asustella paikalla, harjoittaa armoricalaisten kanssa tinakauppaa ja istutella viiniä suotuisaan ilmastoon ja maaperään. Roomalaiset asettuivat paikalle pysyvämmin ja Burdigala kehittyi tärkeäksi (tina- ja lyijy-)kaupan keskukseksi.
Historiasta on kiva tuntea ainakin Alienor d'Aquitaine, joka oli naimisissa, Louis VII:n, sitten Henri II, Normandin herttuan ja Englannin kuninkaan kanssa (ja joka oli myös "trubaduurien kuningtar", siis suosiollinen uudelle lyriikalle). Siitä mm. englantilaisvaikutteet.
Kaupunki eli kultakauttaan 1700-luvulla viini-, orja- ja sokerikaupan ansiosta. Komea, koristeellisten kivikerrostalojen keskusta periytyy tältä vuosisadalta, jolloin Bordeaux oli kuulemma maailman tärkein satama.
Sanoisin, että keskustan UNESCO-kohde, Port de la Lune (Kuun satama, nimi Garonnen kaaresta), on ainutlaatuinen miljöö Ranskassa - Hausmann otti Bordeaux'sta oppia suunnitellessaan Pariisin modernin keskustan Napoleon II:n aikana.
Viime vuosina kaupunki on kohentanut ilmettään: Jotta likaisen kaupungin maine hieman puhdistuisi, ranta on siivottu autoteistä, ränsistyneistä satama-alueista ja parkkipaikoista, ja rantakadut levitetty kaupunkilaisten oleskelutilaksi: puutarhakujilla, urheilupuistossa, veden peilin äärellä, valopuutarhan loistossa liikkuu nyt sunnuntaikävelijöitä, skeittaajia, rakastuneita pareja ja piknikkiä pitäviä nuoria ja vanhoja. Bastiden puolella rakentuu "ekokaupunginosa", Bordeaux-Lac tarjoaa puitteet näyttelyille, konferensseille, markkinoille ja Place de Quinconces, Euroopan suurin julkinen aukio vaikkapa sirkusseurueille; Sen Quinconces on tehnyt jo vuosisatojen ajan; aiemmin paikalla oli ruma linnoitus, jonka bordelaisit hävittivät, ja sen jälkeen keskeisellä paikalla sijaitsevaa tyhjää tilaa ei ole koskaan täytetty rakennuksilla, kumam kyllä. Tramway-linjojen rakentaminen muutama vuosi sitten kohensi tuntuvasti joukkoliikennetilannetta, ja toissapäivänä Musée d'Aquitainen edessä olikin upouusia Vélo libre service -pyöriä. Vuonna 2012 neljän Garonnen ylittävän sillan joukkoon, Pont d'Aquitainen ja Pont de Pierren väliin kaartuu uusi Bastiden ja Bacalanin yhdistävä, kevyelle liikenteellekin ajateltu silta.
Vaihtarina on hienoa kokea kaupunki niin omakseen, että iloitsee sen uusista rakennusprojekteista ja kehityksestä ihmisystävällisempään suuntaan (tai ehkä se on vain talouskasvua).
Entä ihmiset, les Bordelais? Asukkailla on kylmä maine muilla Ranskan alueilla, joskin voi epäillä, liittyykö se ilmastoon. Heitä myös pidetään "bourgeois"-väkenä, eli vähän konservatiivisina, rikkaina, kylmäkiskoisina. Korttelien värikkyydestä saa silti: Quartier Saint Michelin kielten ja kasvojen värikkyys, sunnuntaitorit täynnä varastettua tavaraa, rikastunut Chartrons taide- ja antiikkikauppoineen ja tsokkaine ravintoloineen, Mériadeck monitasoisine hallintorakennuksineen. Nähdäkseni Bordeaux on hyvä välivaihtoehto Pariisin vilskeen ja Provinssin rauhan välillä. Ihmiset, puhuvat hyvin kieliä ja vastaavat järjestään ystävällisesti avun tarvitsijalle, vaikka, kuten Suomessakin ulkomaalaiselle, syvempien suhteiden solmiminen vaatii työtä.
Kaupungissa tapahtuu paljon, mutta pienessä mittakaavassa; Löytääkseen haluamansa (ja haluamansa yllätykset), on pidettävä silmät, korvat (ja suu) auki sekä opittava tuntemaan ns. piirejä.
Ympäristö on täynnään maanviljelijöitä; Akvitania on viime aikoina rikastunut, koska täällä on stsattu maatalouteen, ja olkoon maailmss millaisia kriisejä tahansa, ihmisten täytyy syödä. Erityisen kiinnostava (mielen-)maisemiensa puolesta on le Pays Basque Pyreneiden kupeessa. Akvitanian asukkaat ovat periranskalaiseen tapaan ylpeitä maansa monimuotoisuudesta - on merta, viljelmiä, metsää, vuoria.
Sää on - vaihteleva. Saapuessani syyskuussa kuivat helteet olivat kauheimmillaan, ja kärsimme itikoista. Sitten tuli joitakin kuulaita päiviä, mutta ei sadetta ennen loppusyksyä, jolloin meitä alkoikin paleltaa. Tammikuu näytti aika epävakaiselta, mutta sateet eivät vilututtaneet aivan samalla tavalla. Nyt on saatu aurinkoa yllin kyllin, ja keli tuntuu suomalaiselle keväiseltä - jopa kesäiseltä uutta tarmoa uhkuvalla ruohikolla kirmatessa (sieltä nousee valkoisia ja keltaisia kukkia). Vaikka meri tuokin ilmastoon arvaamattomia elementtejä (tänään lämpimän päivän jälkeen kuului ja näkyi kevään ensimmäinen ukkonen), aika eteläisillä leveyspiireillä kuitenkin ollaan, ja kun pilvet hajaaantuvat, päiväntähti kuumottaa tai miellyttävämmin lämmittää.
1.2.2010
Kaikkee kivaa ja kurssihuolia
Olenko maininnut, että täällä Bordeaux'ssa voi tehdä jotain kivaakin? Opiskelijat ovat aktiivisia, joten kannattaa lukea kaikennäköisiä pikku lippu-lappusia, joita silmiinsä saa pyydystettyä. Sain tosin mailitse tiedon Merdre-näytelmänpalasesta, jonka kaksi lupaavaa näyttelijänalkua esitti burleskisti (mauttomasti, pidin erityisesti toisen tytön häpeilemättömästä rahvaanomaisuudesta). Koreografia, valaistus ja lavastus oli kaikki tehty mallikkaasti, vähäeleisesti mutta kekseliäästi, kaksikon puvut palvelivat samalla marionetteinä ja vieraannuttivat tavanomaisen ravintolatilanteen metaforiselle tasolle. Teatterissa pidän erityisesti siitä, miten se vapauttaa meidät sosiaalisista konventioista rikkomalla ne reippaasti ja hallitun harmonisesti. Tykkäsin myös siitä, miten näyttelijät korjasivat virheet (liian nopea kohtauksen vaihto, pimennys, jolloin porkkana jäi sopimattomaan paikkaan; näyttelijät eivät silti irronneet rooleistaan ja kohtauksen tilanteesta vaan improsivat).
Kävin kerjäämässä puuttuvia arvosanoja. Töppäilyni takia tietty myöhässä. Herra Portine palautti minulle ystävällisesti molemmat Logique-kurssin contrôle continut, malttoi selittää ne asiat, jotka olivat menneet minulta ohi ja kehui suomalaisia kuuluisia loogikkoja, kuten Jaakko Hintikkaa, jota hän piti vieläpä sivistyneenä henkilönä: "cultivé". Afrikkalaissyntyinen sosiolingvistiikan opettaja jutteli kanssani tovin toisen yliopiston työskentelytavan oppimisesta, mikä on sekin kullanarvoista vaihdossa, ja antoi hyvän arvosanan, tosin naureskellen että se onkin tähän mennessä saamistani paras.
Uusi jakso odottaa. Mun tekee niin mieli opiskella taidetta, taiteen tekemistä. Tänä aamuna yhden Pratique graphique -ryhmän proffa totesi, ettei paikkoja riitä erasmuksille, ja muutenkin "opiskellaan perspektiiviä, ei se voi teitä kiinnostaa". Mais si! Huomenna yritän uudestaan taidehissan luennoille, siellä nyt pitäis pkaikille paikkoja riittää.
Auttamaan Erasmus-toveria muutossa. -->
(Post scriptum)
Kävinhän mää kahden saksalaistytyön kanssa kattomassa Taikahuilun. Yön kuningatar lauloi niin voimallisen kauniisti, että kylmyys valui pitkin selkäpiitä.
Kävin kerjäämässä puuttuvia arvosanoja. Töppäilyni takia tietty myöhässä. Herra Portine palautti minulle ystävällisesti molemmat Logique-kurssin contrôle continut, malttoi selittää ne asiat, jotka olivat menneet minulta ohi ja kehui suomalaisia kuuluisia loogikkoja, kuten Jaakko Hintikkaa, jota hän piti vieläpä sivistyneenä henkilönä: "cultivé". Afrikkalaissyntyinen sosiolingvistiikan opettaja jutteli kanssani tovin toisen yliopiston työskentelytavan oppimisesta, mikä on sekin kullanarvoista vaihdossa, ja antoi hyvän arvosanan, tosin naureskellen että se onkin tähän mennessä saamistani paras.
Uusi jakso odottaa. Mun tekee niin mieli opiskella taidetta, taiteen tekemistä. Tänä aamuna yhden Pratique graphique -ryhmän proffa totesi, ettei paikkoja riitä erasmuksille, ja muutenkin "opiskellaan perspektiiviä, ei se voi teitä kiinnostaa". Mais si! Huomenna yritän uudestaan taidehissan luennoille, siellä nyt pitäis pkaikille paikkoja riittää.
Auttamaan Erasmus-toveria muutossa. -->
(Post scriptum)
Kävinhän mää kahden saksalaistytyön kanssa kattomassa Taikahuilun. Yön kuningatar lauloi niin voimallisen kauniisti, että kylmyys valui pitkin selkäpiitä.
9.1.2010
Junalla halki Euroopan (ou : Paris, je reviendrai !)
Reilireissu takasin halki Euroopan sujui väliin väsyneesti mutta mallikkaasti. Loppiaisiltana lähdettiin ruotsinlaivalla, Vikingin Isabellalla Tukholmaan, kansipaikka maksoi kymmenkunta euroa. Ihan hyvin sai horrostettua "junanpenkkihuoneessa" ravintolan vieressä. 6:30 paikallista aikaa Tukholmassa - oli jo selvästi Turkua lämpimämpää. Kävelin kaartaen terminaalista asemalle, ihailin kaunista, siistiä ja historiallista eurooppalaista pääkaupunkia aivan vieressämme ja olisin missannut junani, jollei se olisi ollut myöhässä. Tukholma-Kööpenhamina-reitti menee X2000-junalla viidessä tunnissa, mutta seitsemän euron lisämaksuun haluttomana (pihinä) päätin kiertää Göteborgin kautta, joten olin Kööpenhaminassa vasta viiden maissa. Korpi ennen Göteborgia oli pitkä ja luminen, ja ajattelin Fucking Åmål -elokuvaa. Ei ollut mahottoman kaukana, Vänernin toisella puolella. Itse järveä en puilta nähnyt, mutta myöhemmin näin meren yllä laskevan auringon. Nautin asiansa osaavan ruotsalaisen rautatieyhtiön SJ:n toiminnasta. Vaikka myöhässä oltiin reippaasti, tiedotettiin ja pahoiteltiin. Göteborgissa puhalteli keväisen lämmin tuuli, ja oviaukoissa lymyili erikoinen lumen olomuoto : paksua suklaajäätelöä muistuttava. Nuokuin Malmöön ja haipuvassa päivänvalossa näin vielä jotain siltä mahottoman pitkältä sillalta Tanskan puolelle.
Kööpenhaminassa pyörähdin ulkona ja totesin et sinne on palattava. Pelkäsin ensin Eurocityn menevän ohi, aseman laiturisysteemi näytti niin sekavalta, mutta sinne kyytiin vaan. Istuin pyöreähkön tanskalaispojan vastapäätä, hän väläytti hymyn aina välillä lehteä lukiessaan. Muutenkin tanskalaiset hymyilivät huolestuttavan paljon tuntemattomille, joiden katseen sattuivat kohtaamaan. Saksalaiseen kulttuuriin puolestaan tuntuu kirjatulta juuri tietynlainen kohteliaisuus, toisten huomiointi ja vaivaton jutustelu.
Raja ylitettiin niin, että nuokkuessani yllätyin. Tanskan- ja saksankielisistä kuulutuksista en paljon tajunnut, kunnes hoksasin, että juna ajoi lauttaan sisään ja kyllä, kuulutettiin englanniksikin, että matkustajat eivät saa kököttää kulkuvälineessä ylityksen ajan "for legal reasons". Kipusimme alakannelta ylös lähes tuhjälle Baltic linesin lautalle. Tovi meni nojatuolissa loikoessa ja eväitä nauttiessa. Sitten takaisin junaan, ja sarja yöllisiä junanvaihtoja pitkin läntistä Saksaa. Hampuri - rauhallinen lumisade, kuin syksyn ensimmäinen. Junassa Deutche Bahnin kohtelias täti tuli tekemään asiakastutkimusta (on sinäkin työajat). Köln - kiva, kun katedraali on ihan rautatieaseman vieressä. Frankfurt - ottamaan selvää, pääsenkö kello 06:00 Pariisiin lähtevään ICE:hen. Harmi kyllä, Reisezentrum oli kiinni kuuteen saakka. Konnarin mukaan olisin päässyt, jos oisin maksanut 20 €. Kiitos ei, pihiys nääs. Jos olisin odottanut Kölnissä yli viiteen, olisin voinut jatkaa Aachenin, vanhan kunnon Liègen, Lillen ja Amiensin kautta iltapäiväksi rakkauden kaupunkiin, mutta keplottelin itseni Frankfurtista nopeimmalla reitillä ilman suurnopeusjunia jonka DBahnin systeemi tarjosi.
Ihan hyvä valinta. Sain nähdä veljeni vaihtomaastot. Oi, mikä ihana pimeästä esiin nouseva Reinin laakso (Rhein, Rhin), mikä kuulto Mosellen (Mosel) pinnalla, mitkä viinipengermät, linnat kukkuloiden harjoilla! Sympaattista maastoa, jonne halajan palata. Trier ei ollut enää niin pittoreski, mutta siellä lumi puhalteli edelleen kasvoilleni. Lumi! Miks' etelästä uuvut sä?
Jälleen Luxembourgissa, jonka asemanseutu houkuttelee vähemmän kuin itse keskusta. Ostin pullon vettä. Jatkoin väsyneenä Pohjois-Ranskaan - reittiä, jonka tunsin jo. Teollisuusmaastot lähellä Metziä eivät hirveästi innostaneet, seudussa on jotain rapistunutta, mikä eroaa Saksan siisteydestä. Jatkoin Nancyyn, jossa kuulin etelän junamyöhästymisistä, jotka aiheuttivat resonointia pohosessakin. Mietin kovasti quiche lorrainen ostamista. En ostanut. Sen sijaan pakkauduin lähijunaan, jossa kuuntelin armeijapoikien puheita. Matka muistutti kovasti sitä viimeistä väsynyttä, ahdasta ja hikistä etappia Limogesin ja Bordeaux'n välillä, matkaa tuntemattomaan joskus kauan kauans sitten helteisenä syksynä, paitsi että:
Ei ollut kuuma.
Jaksoin olla kiinnostuneempi ihmisistä ympärilläni.
En tuntenut oloani ihan niin alieniksi ("alienated").
Kuuntelin ranskalaisia analyyttisemmin eritellen eroja, ja samankaltaisuuksia, antaen niiden ärsyttää mutta toisaalta hyväksyen niiden olemassaolon.
Ja jotenkin, istuessani nuokkuvan mummon ja kahden teinitytön seurassa halki pitkän, pitkän ranskalaisen Pohojanmaan (niiin lättänää, ihan tosi vähän puita, kirkas aurinko yllä piirteettömien peltojen; Nancya lähempänä maisema oli jämsämäisempää, so. kumpuilevampaa, mutta laajuudessa potenssiin 10), tunsin oloni paremmaksi väsymyksestä, nälästä, liikkumattomuudesta ja kaipuusta huolimatta.
Epernayssa vika junanvaihto ennen Pariisia. Rautatieaseman läpi puhalsi hyyytävä tuuli, miten ihmeessä ranskalaiset kestävät tätä? Tunti venailua, kiersin kylän lähikortteleita ja ihmettelin sitä provincen pikkukaupungin tunnelmaa. Ilmeisesti shampanjanystäville kiintoisa pysähdys. Vanhaa, nättiä, ja rauhallista, mitä nyt autoilijoita riitti ja peilijää meinasi tappaa. Pompin asematädin luo ja muistin olla extrakohtelias kysellessäni vikaa junaa Pariisista Bordeaux'hin ja sen varausmaksua. 19:25, Paris Montparnasse. Kymppi, koska perjantai-ilta = ruuhka-aika, mutta tällä kertaa pulitin sen hyvillä mielin. Mielessäni kyti vaan epäilys: Ehtisinkö puolessatoista tunnissa Paris Estiltä Paris Montparnasselle? Metro, totta, miksipä ei, mut minut on luotu kävelemään! Eka kerta Pariisissa! C'mon! En halunnut rinkkaani metroon varaskammoisena, ja lisäksi käveleminen vaan on *se* tapa tuntea ympäristönsä. Sihtailin junassa katseellani InterRail-karttaan printattua pikku karttaa. Ei etäisyyksiä, mutta suunnat suht selkeitä. Ihan suoraan joelle ja siitä Palais de Luxembourgin ohi, jolloin suuntima oikeaan. Luin pikku Info-lehteni juttua Pariisin nähtävyyksistä, siitä sain vihjeen, että Seine kulkee Pariisin läpi 15 km matkan, ja silmäilin tarkkaan karttaani piirrettyjen kirkkojen, aukioiden ja palatsien mittasuhteita. Hmmm. Ehkä puolitoista tuntia juuri riittäisi, mutta minulla on tapana yliarvioida voimiani ja älliäni ja aliarvioida etäisyyksiä ja odottamattomia esteitä. Päätin, että kulkisin Seinen varteen, välillä tarkistaen bussipysäkeiltä tai kaupunkikartoista sijaintini, ja jos olisin käyttänyt puolet tai enemmän ajastani siellä, käyttäisin julkisia. Mietteissäni vilkaisin välillä maisemia, nyt ne olivat kukkulaisempia ja mielenkiintoisempia kuin aiemmin iltapäivällä.
Paris-Est: Ulos junasta, katse kelloon, 17:55, kolme minuuttia myöhässä. Pitkä laituri, mutta pitkä oli junakin. Ei ensimmäisestä ovesta ulos, etene raiteiden suuntaisesti.
Ulkona. Pysähdys, katse kadulle ja tieviittoihin. Harva paikka antoi hirveästi neuvoja, paitsi että jossain vaiheessa Centre Ville (polkupyöräilijöille) rohkaisevasti eteenpäin. Ja Forum des Halles oikealla. Hyvä. Pingoin läpi punaisista, mutta niin tekivät pariisilaisetkin, tosin kylmän viileästi kävellen. Pariisin liikenne tuntui hullulta, autoja suht reippaasti, liikennesääntöjen noudattaminen vähän niin ja näin. Juostessani katselin nähtävyyksiä ja nautin katukahviloiden tunnelmasta. Pariisi pikakelauksella. Mietin bordelaisien kritiikkiä pariisilaisten kiireestä, ja siitä, miten ihmiset vaan painavat ohi jos niiltä koittaa kysyä neuvoa. Taisin kulkea kuitenkin kaikkein nopeimmin.
Kadut kapenivat, vähän epäilin, mutta jatkoin ottamaani suuntaan. Joku kiva höskä, jonka täytyi olla Centre Pompidou, tai sitten mainokset erehdyttivät. La Seine, enfin ! Painelin ohi Notre Damen pikku sillalle ja mietin, miten Pariisi onnistuu suurkaupungiksi antamaan pienen kaupungin ihmisläheisen tunnelman. Katsoin kelloa. Puoli tuntia tähän laskeutumiseen! No, voin ehkä vähän hidastaa. Olin ainakin Rive Gauchella.
Mäki alkoi nousta. Montparnasse, quelle direction ? Ohitettuani Jardin de Luxembourgin viitat aloin hakea sopivaa tämän turistin uhria. Se oli kyllä totta, että ihmiset välttävät ja lipuvat ohi helpommin kuin pienemmissä kaupungeissa. Lopulta voitin epäilyni ja pysäytin kaksi rouvaa. Auliisti he neuvoivat suunnan, ja kehottivat kysymään lähempänä neuvoa (reitin monimutkaisuuden takia) tai ottamaan bussin 82, koska kävelymatkaa oli ainakin 20 min. Kiitin ja lähdin hymyillen. Sain ohjeet vielä asunnostaan poistuvalta herralta (koko ikänsä eksyneitä turisteja neuvoneen hieman välinpitämätön rutiini) ja nuorelta kohteliaalta neidolta. Merci, les Parisiens, vous êtes plus gentils que j'ai cru !
Boulevard de Montparnassella luotin kaupunkikarttaan ja Tour Montparnassen sivuuttamattomaan maamerkkiin ja upeiden, värikkäiden kahviloiden, elokuvateatterien, oh! Montparnassen yöllisen loiston keskeltä löysin aseman kellon. Tunnissa tänne. Tyytyväisenä ja vaikuttuneena hidastin ja kuljin asemalle takkiani availlen ja vesipulloa hamuillen. Hyvä, että olin parikymmentä minuuttia etuajassa, koska laituria junalle sai kulkea varmaan viitisen minuuttia. Junassa olin kohtelias vierustoverilleni ja sammahdin tuntia, paria ennen Bordeaux'ta.
Junassa taisin ajatella kulunutta päivää, niitä ihmisiä, jotka olivat pakkautuneet siihen pikkuiseen paikalliseen matkallamme Nancyn ja Epernayn yksitoikkoisen maaseudun halki, niitä ihmisiä, jotka olin vauhdikkaasti ohittanut Pariisin valoisilla kaduilla, ja jotenkin mieleen syttyi ymmärryksen poikanen. "Kun ranskalaisilla on tällainen maa ja tällainen pääkaupunki, miten muuten he voisivat käyttäytyä ja elää?" Kumman tyytyväisenä kokemaani saavuin kotikaupunkiin.
Ehdin vielä tutkia aseman eteläpuolen Belcierin autoparkkeja, kunnes tajusin palata jälkiäni ja taapertaa tuttuja mukulakivikatuja.
Reilaus (InterRail) on hyvä valinta ihmiselle, joka haluaa nähdä ja tuntea sen matkan joka tekee, etäisyydet, jotka eivät helposti taitukaan, Euroopan monet kasvot; ja myös ihmiselle, joka tiedostaa ja välittää edes vähän pienten tekojensa vaikutuksista maapalloparkamme. Kahden reilaus tuntuu toki hauskemmalta, tai jos olisi puheliaampi tyyppi. Kehotan siis valitsemaan junan, koska Eurooppa on pieni ja kiinteä. Matkaan meni kaksi päivää ja yötä (159 € maksaneessa passissani on vielä kolme päivää käyttämättä, joten voisin piipahtaa jossain tämän viikon torstaista lauantaihin), mutta oisin selvinnyt huomattavasti nopeammin maksamalla vähän lisämaksuja - sitä paitsi on hurjan kivaa, joskin vaativaa, suunnitella seikkailunsa. Lentämisessä ei ole samaa oman tilan tuntua. Matkalla pohjoisesta etelään menee kulttuurien halki, ja pelkästään äänimaisema avartaa: Vikingin terminaalista venäläispoikien ja karvahattuisten vanhusten rupatus, yöllinen nauru ja englannin solkkaus laivalla, ruotsalaistyttöjen juoruilu kuulutusten huolehtiva sävy lumisessa Ruotsissa, hyvinvoivan pulskien tanskalaisten levollisuus, saksalaisten täsmällisyys, asiakeskeisyys, pidättyväisyys ja tuttavallisuus; Luxembourgissa puhuttiin kiinnostuneena kaikesta, mutta jotenkin tuntui, että se liittyi enemmän tai vähemmän rahaan (jopa ilmaislehtien viihteellisemmissä jutuissa). Ranskan epäjärjestelmällinen pulputus, mutta argumentoitu, täynnä mielipiteitä, väriä ja valööriä. Jotain vaikutelmia. Ensimmäinen päivä oli skandinaavinen, ja teki hyvää nähdä ja tuntea se kulttuuriympäristö, johon suomalaisten monet hyvät piirteet kuuluvat.
Kööpenhaminassa pyörähdin ulkona ja totesin et sinne on palattava. Pelkäsin ensin Eurocityn menevän ohi, aseman laiturisysteemi näytti niin sekavalta, mutta sinne kyytiin vaan. Istuin pyöreähkön tanskalaispojan vastapäätä, hän väläytti hymyn aina välillä lehteä lukiessaan. Muutenkin tanskalaiset hymyilivät huolestuttavan paljon tuntemattomille, joiden katseen sattuivat kohtaamaan. Saksalaiseen kulttuuriin puolestaan tuntuu kirjatulta juuri tietynlainen kohteliaisuus, toisten huomiointi ja vaivaton jutustelu.
Raja ylitettiin niin, että nuokkuessani yllätyin. Tanskan- ja saksankielisistä kuulutuksista en paljon tajunnut, kunnes hoksasin, että juna ajoi lauttaan sisään ja kyllä, kuulutettiin englanniksikin, että matkustajat eivät saa kököttää kulkuvälineessä ylityksen ajan "for legal reasons". Kipusimme alakannelta ylös lähes tuhjälle Baltic linesin lautalle. Tovi meni nojatuolissa loikoessa ja eväitä nauttiessa. Sitten takaisin junaan, ja sarja yöllisiä junanvaihtoja pitkin läntistä Saksaa. Hampuri - rauhallinen lumisade, kuin syksyn ensimmäinen. Junassa Deutche Bahnin kohtelias täti tuli tekemään asiakastutkimusta (on sinäkin työajat). Köln - kiva, kun katedraali on ihan rautatieaseman vieressä. Frankfurt - ottamaan selvää, pääsenkö kello 06:00 Pariisiin lähtevään ICE:hen. Harmi kyllä, Reisezentrum oli kiinni kuuteen saakka. Konnarin mukaan olisin päässyt, jos oisin maksanut 20 €. Kiitos ei, pihiys nääs. Jos olisin odottanut Kölnissä yli viiteen, olisin voinut jatkaa Aachenin, vanhan kunnon Liègen, Lillen ja Amiensin kautta iltapäiväksi rakkauden kaupunkiin, mutta keplottelin itseni Frankfurtista nopeimmalla reitillä ilman suurnopeusjunia jonka DBahnin systeemi tarjosi.
Ihan hyvä valinta. Sain nähdä veljeni vaihtomaastot. Oi, mikä ihana pimeästä esiin nouseva Reinin laakso (Rhein, Rhin), mikä kuulto Mosellen (Mosel) pinnalla, mitkä viinipengermät, linnat kukkuloiden harjoilla! Sympaattista maastoa, jonne halajan palata. Trier ei ollut enää niin pittoreski, mutta siellä lumi puhalteli edelleen kasvoilleni. Lumi! Miks' etelästä uuvut sä?
Jälleen Luxembourgissa, jonka asemanseutu houkuttelee vähemmän kuin itse keskusta. Ostin pullon vettä. Jatkoin väsyneenä Pohjois-Ranskaan - reittiä, jonka tunsin jo. Teollisuusmaastot lähellä Metziä eivät hirveästi innostaneet, seudussa on jotain rapistunutta, mikä eroaa Saksan siisteydestä. Jatkoin Nancyyn, jossa kuulin etelän junamyöhästymisistä, jotka aiheuttivat resonointia pohosessakin. Mietin kovasti quiche lorrainen ostamista. En ostanut. Sen sijaan pakkauduin lähijunaan, jossa kuuntelin armeijapoikien puheita. Matka muistutti kovasti sitä viimeistä väsynyttä, ahdasta ja hikistä etappia Limogesin ja Bordeaux'n välillä, matkaa tuntemattomaan joskus kauan kauans sitten helteisenä syksynä, paitsi että:
Ei ollut kuuma.
Jaksoin olla kiinnostuneempi ihmisistä ympärilläni.
En tuntenut oloani ihan niin alieniksi ("alienated").
Kuuntelin ranskalaisia analyyttisemmin eritellen eroja, ja samankaltaisuuksia, antaen niiden ärsyttää mutta toisaalta hyväksyen niiden olemassaolon.
Ja jotenkin, istuessani nuokkuvan mummon ja kahden teinitytön seurassa halki pitkän, pitkän ranskalaisen Pohojanmaan (niiin lättänää, ihan tosi vähän puita, kirkas aurinko yllä piirteettömien peltojen; Nancya lähempänä maisema oli jämsämäisempää, so. kumpuilevampaa, mutta laajuudessa potenssiin 10), tunsin oloni paremmaksi väsymyksestä, nälästä, liikkumattomuudesta ja kaipuusta huolimatta.
Epernayssa vika junanvaihto ennen Pariisia. Rautatieaseman läpi puhalsi hyyytävä tuuli, miten ihmeessä ranskalaiset kestävät tätä? Tunti venailua, kiersin kylän lähikortteleita ja ihmettelin sitä provincen pikkukaupungin tunnelmaa. Ilmeisesti shampanjanystäville kiintoisa pysähdys. Vanhaa, nättiä, ja rauhallista, mitä nyt autoilijoita riitti ja peilijää meinasi tappaa. Pompin asematädin luo ja muistin olla extrakohtelias kysellessäni vikaa junaa Pariisista Bordeaux'hin ja sen varausmaksua. 19:25, Paris Montparnasse. Kymppi, koska perjantai-ilta = ruuhka-aika, mutta tällä kertaa pulitin sen hyvillä mielin. Mielessäni kyti vaan epäilys: Ehtisinkö puolessatoista tunnissa Paris Estiltä Paris Montparnasselle? Metro, totta, miksipä ei, mut minut on luotu kävelemään! Eka kerta Pariisissa! C'mon! En halunnut rinkkaani metroon varaskammoisena, ja lisäksi käveleminen vaan on *se* tapa tuntea ympäristönsä. Sihtailin junassa katseellani InterRail-karttaan printattua pikku karttaa. Ei etäisyyksiä, mutta suunnat suht selkeitä. Ihan suoraan joelle ja siitä Palais de Luxembourgin ohi, jolloin suuntima oikeaan. Luin pikku Info-lehteni juttua Pariisin nähtävyyksistä, siitä sain vihjeen, että Seine kulkee Pariisin läpi 15 km matkan, ja silmäilin tarkkaan karttaani piirrettyjen kirkkojen, aukioiden ja palatsien mittasuhteita. Hmmm. Ehkä puolitoista tuntia juuri riittäisi, mutta minulla on tapana yliarvioida voimiani ja älliäni ja aliarvioida etäisyyksiä ja odottamattomia esteitä. Päätin, että kulkisin Seinen varteen, välillä tarkistaen bussipysäkeiltä tai kaupunkikartoista sijaintini, ja jos olisin käyttänyt puolet tai enemmän ajastani siellä, käyttäisin julkisia. Mietteissäni vilkaisin välillä maisemia, nyt ne olivat kukkulaisempia ja mielenkiintoisempia kuin aiemmin iltapäivällä.
Paris-Est: Ulos junasta, katse kelloon, 17:55, kolme minuuttia myöhässä. Pitkä laituri, mutta pitkä oli junakin. Ei ensimmäisestä ovesta ulos, etene raiteiden suuntaisesti.
Ulkona. Pysähdys, katse kadulle ja tieviittoihin. Harva paikka antoi hirveästi neuvoja, paitsi että jossain vaiheessa Centre Ville (polkupyöräilijöille) rohkaisevasti eteenpäin. Ja Forum des Halles oikealla. Hyvä. Pingoin läpi punaisista, mutta niin tekivät pariisilaisetkin, tosin kylmän viileästi kävellen. Pariisin liikenne tuntui hullulta, autoja suht reippaasti, liikennesääntöjen noudattaminen vähän niin ja näin. Juostessani katselin nähtävyyksiä ja nautin katukahviloiden tunnelmasta. Pariisi pikakelauksella. Mietin bordelaisien kritiikkiä pariisilaisten kiireestä, ja siitä, miten ihmiset vaan painavat ohi jos niiltä koittaa kysyä neuvoa. Taisin kulkea kuitenkin kaikkein nopeimmin.
Kadut kapenivat, vähän epäilin, mutta jatkoin ottamaani suuntaan. Joku kiva höskä, jonka täytyi olla Centre Pompidou, tai sitten mainokset erehdyttivät. La Seine, enfin ! Painelin ohi Notre Damen pikku sillalle ja mietin, miten Pariisi onnistuu suurkaupungiksi antamaan pienen kaupungin ihmisläheisen tunnelman. Katsoin kelloa. Puoli tuntia tähän laskeutumiseen! No, voin ehkä vähän hidastaa. Olin ainakin Rive Gauchella.
Mäki alkoi nousta. Montparnasse, quelle direction ? Ohitettuani Jardin de Luxembourgin viitat aloin hakea sopivaa tämän turistin uhria. Se oli kyllä totta, että ihmiset välttävät ja lipuvat ohi helpommin kuin pienemmissä kaupungeissa. Lopulta voitin epäilyni ja pysäytin kaksi rouvaa. Auliisti he neuvoivat suunnan, ja kehottivat kysymään lähempänä neuvoa (reitin monimutkaisuuden takia) tai ottamaan bussin 82, koska kävelymatkaa oli ainakin 20 min. Kiitin ja lähdin hymyillen. Sain ohjeet vielä asunnostaan poistuvalta herralta (koko ikänsä eksyneitä turisteja neuvoneen hieman välinpitämätön rutiini) ja nuorelta kohteliaalta neidolta. Merci, les Parisiens, vous êtes plus gentils que j'ai cru !
Boulevard de Montparnassella luotin kaupunkikarttaan ja Tour Montparnassen sivuuttamattomaan maamerkkiin ja upeiden, värikkäiden kahviloiden, elokuvateatterien, oh! Montparnassen yöllisen loiston keskeltä löysin aseman kellon. Tunnissa tänne. Tyytyväisenä ja vaikuttuneena hidastin ja kuljin asemalle takkiani availlen ja vesipulloa hamuillen. Hyvä, että olin parikymmentä minuuttia etuajassa, koska laituria junalle sai kulkea varmaan viitisen minuuttia. Junassa olin kohtelias vierustoverilleni ja sammahdin tuntia, paria ennen Bordeaux'ta.
Junassa taisin ajatella kulunutta päivää, niitä ihmisiä, jotka olivat pakkautuneet siihen pikkuiseen paikalliseen matkallamme Nancyn ja Epernayn yksitoikkoisen maaseudun halki, niitä ihmisiä, jotka olin vauhdikkaasti ohittanut Pariisin valoisilla kaduilla, ja jotenkin mieleen syttyi ymmärryksen poikanen. "Kun ranskalaisilla on tällainen maa ja tällainen pääkaupunki, miten muuten he voisivat käyttäytyä ja elää?" Kumman tyytyväisenä kokemaani saavuin kotikaupunkiin.
Ehdin vielä tutkia aseman eteläpuolen Belcierin autoparkkeja, kunnes tajusin palata jälkiäni ja taapertaa tuttuja mukulakivikatuja.
Reilaus (InterRail) on hyvä valinta ihmiselle, joka haluaa nähdä ja tuntea sen matkan joka tekee, etäisyydet, jotka eivät helposti taitukaan, Euroopan monet kasvot; ja myös ihmiselle, joka tiedostaa ja välittää edes vähän pienten tekojensa vaikutuksista maapalloparkamme. Kahden reilaus tuntuu toki hauskemmalta, tai jos olisi puheliaampi tyyppi. Kehotan siis valitsemaan junan, koska Eurooppa on pieni ja kiinteä. Matkaan meni kaksi päivää ja yötä (159 € maksaneessa passissani on vielä kolme päivää käyttämättä, joten voisin piipahtaa jossain tämän viikon torstaista lauantaihin), mutta oisin selvinnyt huomattavasti nopeammin maksamalla vähän lisämaksuja - sitä paitsi on hurjan kivaa, joskin vaativaa, suunnitella seikkailunsa. Lentämisessä ei ole samaa oman tilan tuntua. Matkalla pohjoisesta etelään menee kulttuurien halki, ja pelkästään äänimaisema avartaa: Vikingin terminaalista venäläispoikien ja karvahattuisten vanhusten rupatus, yöllinen nauru ja englannin solkkaus laivalla, ruotsalaistyttöjen juoruilu kuulutusten huolehtiva sävy lumisessa Ruotsissa, hyvinvoivan pulskien tanskalaisten levollisuus, saksalaisten täsmällisyys, asiakeskeisyys, pidättyväisyys ja tuttavallisuus; Luxembourgissa puhuttiin kiinnostuneena kaikesta, mutta jotenkin tuntui, että se liittyi enemmän tai vähemmän rahaan (jopa ilmaislehtien viihteellisemmissä jutuissa). Ranskan epäjärjestelmällinen pulputus, mutta argumentoitu, täynnä mielipiteitä, väriä ja valööriä. Jotain vaikutelmia. Ensimmäinen päivä oli skandinaavinen, ja teki hyvää nähdä ja tuntea se kulttuuriympäristö, johon suomalaisten monet hyvät piirteet kuuluvat.
30.11.2009
Arkihuolia.
Liikuntakursseilta kerään kivoja metaforia kulttuurivalmentautumiselle. Kala vedessä oppi viime viikolla vetkuttamaan jalkojaan perhosuinnissa ja koki pienen voitonriemun saadessaan hyväksyvän välihuudahduksen opelta. Viime kerralla kiipeilyssä piti edetä vain tietynväristen ulokkeiden varassa, ja siinäkös olikin miettimistä, kun ei voinut valita helpointa reittiä ja napata siitä isoimmasta, kätöstä houkuttelevasta. Piti edetä "systématiquement" ja jäädä puoliväliin roikkumaan ja ihmettelemään, mites mie tästä tokenen. Piti uskaltaa ponnistaa sopivasti ja luottaa siihen, että saa otteen seuraavasta "askelmasta". Selkein metaforinen ohje tähän ulkomaalaiseläjän sopeutumiseen on tietty : " Il faut bien poser les pieds !" Eli täytyy miettiä, miten jalkansa laittaa. Niin, että niille uskaltaa laskea painoa.
Pyörä on ollut edelleen pannassa ja kiinni kaiteessa. Perjantaina kävelin viemään paperini CAFille.
Liekö sit ollut syynä hurja kuntoiluni, mut lauantaina kohosi kova kuume ja kaatoi minut petiin hourailemaan ja pelkäämään - mutta myös piirtämään pari lyikkäripiirrosta; kiva, että sublimaatiokeinoni pelaavat yhä. Rauhoituin ja nukuin kuumetta pois. Maanantaina ei olis kannattanut vaivautua yliopistolle saakka, sain lääkäriajan tiistaille ja sama olis selvinnyt puhelimessa, yksi kurssi oli peruttu ja toisella käytiin Raamattu loppuun, uuden testamentin myöhemmät kirjat (tentitään ensi viikolla). (Täytyy huomioida, että täällä ihan oikeasti *opiskellaan* Raamattua, tähän mennessä mulle on vain huomautettu puolen tusinan kertaa, että "kantsis lukee".)
Tiistaina kävin lääkärillä. Tulin minuutin myöhässä, hermostuin kun mua ei huomioitu kymmeneen minuuttiin, kyselin ja sain kehotuksen odotella ja "rekisteröidä" itseni, niinpä sitten rekisteröidyin (Ranskassa todistetaan oikeus hoitoon sairausvakuutuskortilla) ja marssin lomake kädessä lääkärin pakeille puolisen tuntia myöhässä (mutta eihän puoli tuntia ole oikeastaan mitään). Siellä sitten totesin, että vaikka olinkin ollut kipi viikonloppuna, olin jo jokseenkin parantunut. Siinä sitten pyöriteltiin hetki peukaloita ja juteltiin mukavia... Au revoir !
Ensi viikolle pukkaa jos jonlkinlaista contrôle continuta, sis eräänlaisia välikokeita. Muutenkin kalenteri uhkaa pursua yli mittojensa peruttujen kertojen korvaamisten ja ylimääräisten lukemisten / lopputehtävien vaatiessa aikaa ja huomiota. Mielessä on myös ne muutamat ihmiset, joihin on tutustunut ja joiden kanssa tahtoisi hieman jakaa sitä kallisarvoista aikaa. Lisäksi sielua polttaa kaipuu kotomaahan! Mutta ehkä se siitä lomilla hieman vaimenee.
Kysyin Brico-relaisin (tarvikkeita talkkareille) myyjiltä sahaa päästämään minut pyöräpulmastani, tiistaina kierreltyäni ensin naapurien ovilla kyselemässä sahausvälineitä. Päiväsaikaan voinevat tulla sahailemaan antivolini poikki (täällä suositaan irtonaisia lukkoja erona pohjoismaalaiseen pyörässä kiinni olevaan, käännettävään lukkoon).
Edit:
Lyonissa käyntini jälkeen pääsin viimeinkin kauppaan keskellä päivää. Myyjä kyseli hetken ja kaivoi sitten valtavat pihdit tiskin alta. Vitsailtiin kävellessämme St Michelin torista, jolta voi sitten heti lähteä etsimän varastettua pyöräänsä. Matkalla tuli vastaan orvon näköinen rouva, joka oli lukinnut itsensä ulos. Sattuu sitä paremmissakin piireissä.
Pyörä on ollut edelleen pannassa ja kiinni kaiteessa. Perjantaina kävelin viemään paperini CAFille.
Liekö sit ollut syynä hurja kuntoiluni, mut lauantaina kohosi kova kuume ja kaatoi minut petiin hourailemaan ja pelkäämään - mutta myös piirtämään pari lyikkäripiirrosta; kiva, että sublimaatiokeinoni pelaavat yhä. Rauhoituin ja nukuin kuumetta pois. Maanantaina ei olis kannattanut vaivautua yliopistolle saakka, sain lääkäriajan tiistaille ja sama olis selvinnyt puhelimessa, yksi kurssi oli peruttu ja toisella käytiin Raamattu loppuun, uuden testamentin myöhemmät kirjat (tentitään ensi viikolla). (Täytyy huomioida, että täällä ihan oikeasti *opiskellaan* Raamattua, tähän mennessä mulle on vain huomautettu puolen tusinan kertaa, että "kantsis lukee".)
Tiistaina kävin lääkärillä. Tulin minuutin myöhässä, hermostuin kun mua ei huomioitu kymmeneen minuuttiin, kyselin ja sain kehotuksen odotella ja "rekisteröidä" itseni, niinpä sitten rekisteröidyin (Ranskassa todistetaan oikeus hoitoon sairausvakuutuskortilla) ja marssin lomake kädessä lääkärin pakeille puolisen tuntia myöhässä (mutta eihän puoli tuntia ole oikeastaan mitään). Siellä sitten totesin, että vaikka olinkin ollut kipi viikonloppuna, olin jo jokseenkin parantunut. Siinä sitten pyöriteltiin hetki peukaloita ja juteltiin mukavia... Au revoir !
Ensi viikolle pukkaa jos jonlkinlaista contrôle continuta, sis eräänlaisia välikokeita. Muutenkin kalenteri uhkaa pursua yli mittojensa peruttujen kertojen korvaamisten ja ylimääräisten lukemisten / lopputehtävien vaatiessa aikaa ja huomiota. Mielessä on myös ne muutamat ihmiset, joihin on tutustunut ja joiden kanssa tahtoisi hieman jakaa sitä kallisarvoista aikaa. Lisäksi sielua polttaa kaipuu kotomaahan! Mutta ehkä se siitä lomilla hieman vaimenee.
Kysyin Brico-relaisin (tarvikkeita talkkareille) myyjiltä sahaa päästämään minut pyöräpulmastani, tiistaina kierreltyäni ensin naapurien ovilla kyselemässä sahausvälineitä. Päiväsaikaan voinevat tulla sahailemaan antivolini poikki (täällä suositaan irtonaisia lukkoja erona pohjoismaalaiseen pyörässä kiinni olevaan, käännettävään lukkoon).
Edit:
Lyonissa käyntini jälkeen pääsin viimeinkin kauppaan keskellä päivää. Myyjä kyseli hetken ja kaivoi sitten valtavat pihdit tiskin alta. Vitsailtiin kävellessämme St Michelin torista, jolta voi sitten heti lähteä etsimän varastettua pyöräänsä. Matkalla tuli vastaan orvon näköinen rouva, joka oli lukinnut itsensä ulos. Sattuu sitä paremmissakin piireissä.
27.9.2009
Euskal Herria, País Vasco, Pays Basque
Julistaakseni kielten osaamisen tärkeyttä jätän otsikon suomentamatta ja kysyn: Ymmärrätkö sen siitä huolimatta?
Koska Espanjaan mennessä oli selvittävä puutteellisen kielitaidon kanssa. Vaikka kieli on oikeastaan huomattavasti ranskaa ihmisystävällisempi, harjoittelun puute iski vastaan, mutta onneksi ihanat ihmiskontaktit pehmensivät tömähdystä. Ehkä valitettavasti puhuin liiaksi suomea ja englantia ihan majoittajieni kanssa kommunikoidessa. HUomasin kuitenkin, että vaikka asioiden selvittäminen on tärkeää, on hyvin oleellista osata muutama symbolinen fraasi: Menetpä minne tahansa, pärjäät jo melko hyvin, kunhan osaat sanoa Hei (kommunikaation avaaminen), Kiitos (se tärkeä ihmisiä yhdistävä kokemus) ja Näkemiin (huomion siirtäminen toisaalle). Kehotan googlaamaan mm. faattisen, metakielellisen, direktiivisen ja emotiivisen funktion.
Reissu Ranskan rannikkoa myöten Bilbaoon ja takaisin maksoi kuutisenkymppiä. Mennessä pysähdyin Biarritzissa ja Irúnissa, tullessa koukkasin Baskimaan pääpaikan Vitoria-Gasteizin kautta ja katselin hetken Irúnin rajanaapuria Hendayeta (ensimmäistä kertaa ylitin maan rajan kävellen, ehkä toista kertaa patikoidessa Santiago de Compostelaan). Antoisinta oli piipahtaa Bilbaosta lähikylissä, jonne pääsi muutamalla eurolla Euskotrenillä ja Bizkaibussilla.
Siniharmaa meri, vihreät vuoret, violetit pilvet vuorilla. Siltä näytti Pohjois-Espanja saapuessani. Ihastuin ikihyviksi. Ihmisen infrastruktuuri mittelee voimiaan vaikuttavan luonnon kanssa: Kaupungit ovat kerrostalovaltaisia, rotkojen yllä kaartelevat sillat, välillä tie sukeltaa tunneliin. Bussi on halvin tapa matkustaa ja paras tapa nähdä maisemia ja kaupunkeja. Väliin pystysuorat rinteet antavat tilaa tehdashalleille tai pikku maatiloille, jonka vehreillä peltokaistaleilla lehmät, lampaat, hevoset ja vuohet laiduntavat.
Bilbaon arkkitehtuuri kuvastaa tätä monipuolisuutta: Vanhojen koristeellisten rakennusten vierellä kohoaa vihreitä, sinisiä, keltaisia, punaisia kerrostaloja, ränstyneitä kammotuksia ja moderneja, kupruilevia seiniä, Guggenheimin moneen suuntaan kurotteleva kompleksi kohtaa vanhan yliopiston. Katse joutuu tähyilemään korkeuksiin ylittääkseen kattojen harjat, mutta katutasossa pienet baarit lymyilevät vieri vieressä. Sumuiset kukkulat häämöttävät kaupungin reunoilla ja niiden huipulla pilkottavat pienet talot kuin temppelit. Kaipasin havupuiden pariin, mutta toiste sitten. Baskimaassa piisaa luonnonpuistoja, joissa riittänee käveltävää. Biskajanlahden myrskyjä ei viikon aikana näkynyt, joskin näin merkkejä moisista jo Bordeaux'sta etelään, kun soisen rannikon männyt olivat järestään kallistuneet 5° itään. Baskimaan kallioleikkauksissa näkyi menneiden mullistusten jälkiä ja erityisesti Biarritzin rantakalliot, jotka olivat viiltää jalkapohjaa, näyttivät lähempää tarkastellen eloperäiseltä muinaiselta merenpohjalta: kalkkikuorisia, tiivistyneitä kotiloita ja muita menneisyyden otuksia kerroksittain, kerroksittain, kerroksittain. Ulapalta nousi äkkiä valkoinen vaahtoseinämä, joka hyökkäsi ahnaasti rannikon kimppuun, pölläyttäen ja painaen hiekkaa, vain hiipiäkseen takaisin keräämään voimiaan, silti meinaten viedä varomattoman kahlaajan mennessään.
Vastakohtien, kauneuden, värikkyyden, voiman luonto näkyy kulttuurissakin. Espanjalaiset ja baskit ovat toki oma lukunsa. Kaduilla kuuluu puhe, erityisesti illalla kun erät kuppilat ja ravintolat täyttyvät ääriään myöten pulisevista ihmisryhmistä, nuorista ja vanhoista. Lapset leikkivät pimeillä leikkikentillä vielä yhdeksän aikaan, juoksentelevat kaduilla varsin vapaasti ja vartioimatta. Siestan aikaan nukkuvassa Mundakan pikkukylässä lapset laskivat mäkeä rullalaudoilla ja Bilbaossa näin pikkupoikien leikkivän härkätaistelua - pienin oli härkä. Se sai minut mietteliääksi. Suomalainen tuttavani, jonka luona yövyin sanoi, että erot "kotikulttuurin" ja "vieraamman" välillä alkaa erottaa vasta vähitellen. Kasvatustavat (lapset saattavat olla päivät työpaikoilla, koska suomalaista päivähoitoa ei ole), päivittäiset ja luontevat poskisuudelmat antavat varmasti oman leimansa jollei ihmisten persoonallisuuteen niin ainakin odotuksiin, valmiuksiin ja normeihin.
Irúnissa olin hoksottimet pystyssä, palasin vaihtamaan bussilippuni puolta halvempaan ja Eroski-marketissa kysyin, eikö juusto ollutkaan tarjouksessa, ja sain yllättäen koko juuston ilmaiseksi erehdyksen takia. Näköjään valittaminen kannattaa, tai ei: Kriittisyys ja asioiden selvittäminen kannattaa.
Muista aina juoda. Huomaa simpukkaastia. Kuvat Bermeosta ja Mundakasta Bilbaosta koilliseen. Keskimmäisessä häämöttää Urdaibain luonnonsuojelualue.
9.9.2009
Päivä viinikylässä tai : L'âme dans le bouteille du vin
"Pyöreän tanniininen, mullan ja myskin aromi..." Minä Saint Emilionista palatessani, auringon käräyttämä, hikinen, uupunut, mutta suhtalaisen kohtalaisen tyytyväinen.
(St Emilionin lajikkeista tehdään punaviiniä, ei roséta, toisin kuin kuvasta voisi päätellä)
Matkasin keskiviikkona maailmankuuluun viinikylään muutamien kymmenien kilometrien päähän.
Ensiksi, koska tarvitsin maisemanvaihdosta. Toiseksi, koska etsin viininkorjuutöitä ja ajattelin että suoraan kysymällähän nämä asiat täällä Ranskassa selviävät. No, eivätpä selvinneet, tai sitten olisi pitänyt jaaritella niitä näitä savolaiseen tyyliin - mutta sainpahan talsia ympäriinsä helteisessä maalaismaisemassa ja pihistellä viinirypäleitä, persikoita ja omppuja, joita kukaan ei tuntunut kaipaavan.
Aamupäivän vika juna lähtee seitsemältä. Perillä odottaa viiniköynnösten rivittämä, kumpuileva maasto. Kylä on hieman asemalta kauempana, hieman piilossa mäen takana. Ennen yhdeksää liikkeellä ei ole muita kuin joitakin paikallisia kunniallisessa työssään, joten kaltaistani hortoilijaa silmäillään varuillaan.
St Emilionin maasto on ihanteellinen erityislaatuiselle viinille. Meri on sadan kilsan päässä, joten ilmasto muuttuu ajoittain välimerelliseksi. Tietyn viinin aromin (bouquet) tärkeä osatekijä on maaperä, alue (terroir), lisäksi siihen vaikuttavat kunkin viljelyksen mikroilmasto, kasvukauden sääolosuhteet (vuosikerta eli millésime) ja tietysti valmistusprosessi, kypsyttely joka kesää useita kuukausia. Vanhojen viinien tiivistyneissä aromeissa maistuu historia: ihmisen jalostus ja luonnon kasvuvoiman kanavoiminen haluttuihin tuloksiin, erot eri vuosien, erilaisessa maaperässä ja säissä kypsyneiden rypäleiden ja rypälelajikkeiden välillä, vuosisatojen kuluessa vaalitun ja hienostuneemmaksi kehitetyn käymisprosessin ainutlaatuinen tulos. Siinä sitä voi viljelijä päivällispöydässään maistella ja muistella, millainen kesä se olikaan silloin 16 vuotta sitten. Viini on siis ennen kaikkea kulttuurituote: Sivistys on kollektivista muistia, gastronomian ilokin helmeilee vasta kun tajuaa ruokaan ja juomaan sisältyvän jaetun yksilöllisyyden, erojen harkitun havainnoimisen ja niistä päättelemisen taiteen. Parempi lopettaa viinin miettiminen ennen kuin lauseet mutkistuvat liikaa ja opetella sanomaan siitä jotain ranskaksi - joka tapauksessa ymmärrän nyt miksi on hyvä tietää, minkä Châteaun tuotantoa viini on eli mistä se tulee, miten herkistyminen aromeille voi muuttaa koko aterian luonteen ja tehdä syömisestä elämyksen, johon sisältyy aistinautinnon lisäksi älyllinen, taiteellinen puoli.
Aamulenkilläni suuntasin tuottajien yhdistykseen, jossa sanottiin etteivät he huolehdi viininkorjuista. Kysyin cavessa hääräävältä hepulta, joka totesi myös etteivät ota töihin, mutta että yläkaupungilta saisin osoitteita. Yläkaupungilla kadunlakaisijat opastivat Maison du Viniin, joka aukesi vasta 9:30. Maison du Vinin kaveri sanoi, ettei oikein voi auttaa, koska kukaan ei ole kertonut tarvitsevansa työvoimaa. Kannattaa etsiä netistä tai käydä kiertelemässä tiloilla tiedustelemassa suoraan, mikä on tietty helpompaa jos on auto.
Turhauttavasta törmäilystä kyllästyneenä lähdin siesta-aikaan vaeltelemaan viinitilojen halki, jossa pitäisi kulkea lenkkejä (boucle). Taisivat olla huonosti merkittyjä. Viinipelloilla on kuumaa ja välimatkat ovat melko pitkiä, lähempänä kylää saa kulkea vignobleja erottavien hiekanväristen, itsensä korkuisten kivitojen välissä. Myöhästyin juuri sopivasti alkuiltapäivän junasta, joten minulla oli aikaa tehdä toinen, hieman erilainen kierros. Hyvä niin. Tällä kertaa opiskelin viinistä jotakin, katselin kaunista taidetta, jota ostaisin jos vain kehtaisin olla hyväsydäminen, uskaltauduin caveen, kuulin vähän neuvoja viinin valintaan ja valitsin pullon Saint Emilion Grand Cruta tuliaisiksi, nousin vielä yhdelle mäelle ja löysin sukulaismarjojani karhunvatukoita! kypsiä! Des mûres mûres! Oikaistessani viimeisen peltokaistaleen halki kohti rautatieasemaa törmäsinkin viimein suoraan paikallisiin, jotka paistattelivat iltapäivää kotipihassaan - mies, nainen ja lapsi, joiden piirteet olivat kuin punertavasta puusta kaiverrettuja, ryppyisiä, ahavoituneita, ilmehikkäitä, niin toisiaan muistuttavia että tuntui kuin olisin kohdannut tosiaan maasta itsestään nousseita maalaisia. Naureskelivat vain, kun hymyillen huvittavuudelleni pahoittelin toikkaroimista maiden halki, pyysin neuvomaan tietä ja jatkoin opastettua oikoväylää kengännauhat auki kaikessa kiireessäni.
Ne harvat ihmiskontaktit, joita matkoillani uskallan solmia, ovat kyllä elämän suola, ja tuonakin päivänä niiden laatu vain parani mitä pidempään päivä venyi. Ehkäpä kun kaikki vain alkavat ottaa hommat vähemmän vakavasti.
Kotona sain vain pientä läksytystä siitä, että muistaisin jakaa kasviskustannukset tasapuolisesti. Niin, yhteisasumisessa ja erityisesti yhteisasumisessa ranskalaisten kanssa on keskusteltava, pohdittava, sovittava.
Ilahduin luettuani millainen millésime syntymävuoteni oli ollut St Emilionissa: "Vins classiques, bien équilibrés, avec un boucuet fin et complexe." Laisse-moi me porter comme un vin dense, élégant et harmonieux.
(St Emilionin lajikkeista tehdään punaviiniä, ei roséta, toisin kuin kuvasta voisi päätellä)
Matkasin keskiviikkona maailmankuuluun viinikylään muutamien kymmenien kilometrien päähän.
Ensiksi, koska tarvitsin maisemanvaihdosta. Toiseksi, koska etsin viininkorjuutöitä ja ajattelin että suoraan kysymällähän nämä asiat täällä Ranskassa selviävät. No, eivätpä selvinneet, tai sitten olisi pitänyt jaaritella niitä näitä savolaiseen tyyliin - mutta sainpahan talsia ympäriinsä helteisessä maalaismaisemassa ja pihistellä viinirypäleitä, persikoita ja omppuja, joita kukaan ei tuntunut kaipaavan.
Aamupäivän vika juna lähtee seitsemältä. Perillä odottaa viiniköynnösten rivittämä, kumpuileva maasto. Kylä on hieman asemalta kauempana, hieman piilossa mäen takana. Ennen yhdeksää liikkeellä ei ole muita kuin joitakin paikallisia kunniallisessa työssään, joten kaltaistani hortoilijaa silmäillään varuillaan.
St Emilionin maasto on ihanteellinen erityislaatuiselle viinille. Meri on sadan kilsan päässä, joten ilmasto muuttuu ajoittain välimerelliseksi. Tietyn viinin aromin (bouquet) tärkeä osatekijä on maaperä, alue (terroir), lisäksi siihen vaikuttavat kunkin viljelyksen mikroilmasto, kasvukauden sääolosuhteet (vuosikerta eli millésime) ja tietysti valmistusprosessi, kypsyttely joka kesää useita kuukausia. Vanhojen viinien tiivistyneissä aromeissa maistuu historia: ihmisen jalostus ja luonnon kasvuvoiman kanavoiminen haluttuihin tuloksiin, erot eri vuosien, erilaisessa maaperässä ja säissä kypsyneiden rypäleiden ja rypälelajikkeiden välillä, vuosisatojen kuluessa vaalitun ja hienostuneemmaksi kehitetyn käymisprosessin ainutlaatuinen tulos. Siinä sitä voi viljelijä päivällispöydässään maistella ja muistella, millainen kesä se olikaan silloin 16 vuotta sitten. Viini on siis ennen kaikkea kulttuurituote: Sivistys on kollektivista muistia, gastronomian ilokin helmeilee vasta kun tajuaa ruokaan ja juomaan sisältyvän jaetun yksilöllisyyden, erojen harkitun havainnoimisen ja niistä päättelemisen taiteen. Parempi lopettaa viinin miettiminen ennen kuin lauseet mutkistuvat liikaa ja opetella sanomaan siitä jotain ranskaksi - joka tapauksessa ymmärrän nyt miksi on hyvä tietää, minkä Châteaun tuotantoa viini on eli mistä se tulee, miten herkistyminen aromeille voi muuttaa koko aterian luonteen ja tehdä syömisestä elämyksen, johon sisältyy aistinautinnon lisäksi älyllinen, taiteellinen puoli.
Aamulenkilläni suuntasin tuottajien yhdistykseen, jossa sanottiin etteivät he huolehdi viininkorjuista. Kysyin cavessa hääräävältä hepulta, joka totesi myös etteivät ota töihin, mutta että yläkaupungilta saisin osoitteita. Yläkaupungilla kadunlakaisijat opastivat Maison du Viniin, joka aukesi vasta 9:30. Maison du Vinin kaveri sanoi, ettei oikein voi auttaa, koska kukaan ei ole kertonut tarvitsevansa työvoimaa. Kannattaa etsiä netistä tai käydä kiertelemässä tiloilla tiedustelemassa suoraan, mikä on tietty helpompaa jos on auto.
Turhauttavasta törmäilystä kyllästyneenä lähdin siesta-aikaan vaeltelemaan viinitilojen halki, jossa pitäisi kulkea lenkkejä (boucle). Taisivat olla huonosti merkittyjä. Viinipelloilla on kuumaa ja välimatkat ovat melko pitkiä, lähempänä kylää saa kulkea vignobleja erottavien hiekanväristen, itsensä korkuisten kivitojen välissä. Myöhästyin juuri sopivasti alkuiltapäivän junasta, joten minulla oli aikaa tehdä toinen, hieman erilainen kierros. Hyvä niin. Tällä kertaa opiskelin viinistä jotakin, katselin kaunista taidetta, jota ostaisin jos vain kehtaisin olla hyväsydäminen, uskaltauduin caveen, kuulin vähän neuvoja viinin valintaan ja valitsin pullon Saint Emilion Grand Cruta tuliaisiksi, nousin vielä yhdelle mäelle ja löysin sukulaismarjojani karhunvatukoita! kypsiä! Des mûres mûres! Oikaistessani viimeisen peltokaistaleen halki kohti rautatieasemaa törmäsinkin viimein suoraan paikallisiin, jotka paistattelivat iltapäivää kotipihassaan - mies, nainen ja lapsi, joiden piirteet olivat kuin punertavasta puusta kaiverrettuja, ryppyisiä, ahavoituneita, ilmehikkäitä, niin toisiaan muistuttavia että tuntui kuin olisin kohdannut tosiaan maasta itsestään nousseita maalaisia. Naureskelivat vain, kun hymyillen huvittavuudelleni pahoittelin toikkaroimista maiden halki, pyysin neuvomaan tietä ja jatkoin opastettua oikoväylää kengännauhat auki kaikessa kiireessäni.
Ne harvat ihmiskontaktit, joita matkoillani uskallan solmia, ovat kyllä elämän suola, ja tuonakin päivänä niiden laatu vain parani mitä pidempään päivä venyi. Ehkäpä kun kaikki vain alkavat ottaa hommat vähemmän vakavasti.
Kotona sain vain pientä läksytystä siitä, että muistaisin jakaa kasviskustannukset tasapuolisesti. Niin, yhteisasumisessa ja erityisesti yhteisasumisessa ranskalaisten kanssa on keskusteltava, pohdittava, sovittava.
Ilahduin luettuani millainen millésime syntymävuoteni oli ollut St Emilionissa: "Vins classiques, bien équilibrés, avec un boucuet fin et complexe." Laisse-moi me porter comme un vin dense, élégant et harmonieux.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
