Je vous attends à ma maison.

Tärkeä kirjoitella ja analysoida kaiken aikaa. Lisään piakkoin kertomukset viimeisestä ihanasta viikostani Ranskassa, nyt ihmettelen lähinnä kotiinpaluutunnelmia.

Tunttui kumman sopivalta palata taas junalla ja laivalla - niin kuin olin lähtenytkin tammikuussa takaisin Ranskaan uutta kiinnostusta ja tarmoa täynnä. Nyt kolmen päivän ja kahden yön paluu oli tuskaisempi, koska kolme matkasäkkiäni pakottivat minut nököttämään paikallani. Muuten olisin pyrähtänyt nopeille kävelyretkille junanvaihtojen yhteydessä Lyonissa, Genevessä, Hampurissa, Kööpenhaminassa ja Malmössä - haistelemaan ympäristön tunnelmia. Tällä kertaa vietin ajan rautatien metallin, lähdön ja odotuksen tuoksuissa. Omaisuus naulasi minut paikoilleni. Lauantaiaamuna Tukholmassa kävelin Vikingin terminaalille ähkien, puhkien ja suomalaisia ärräpäitä päästellen ja laivassa jouduin orientoitumaan takaisiin moukkamaiseen, mitäänsanomattomaan, absurdiin suomalaiseen puheenparteen. Tyrskähtelin äimistyneenä, kuumeisena istuessani hiljaisessa nurkassani ja mietin että tätäkö se sitten olikin. Ranskalaisen puheen älyttömyydet pystyy jokseenkin kilpistämään pois, mutta suomi tulee suoraan päähän eikä pahintakaan höpötystä voi sulkea ajatusmaailmasta. Ihmettelin kumman lättänää maisemaa, katselin saariston karuutta ja meren harmautta (näinkö pohjoiseen olen tullut?) Terminaalissa oli tutut vanhat naamat vastassa. Hymyilin höntisti ja sälytin kantamukseni rakkaitteni selkään. Ulkona satoi, pehmeästi, harmaasti. Yhä pohjoiseen kulkiessa katsoin metsää, metsää; autoja ihmisiä ääniä harvakseltaan. Tyhjyys. -
En ollut vuosiin ajatellut, että metsä on tyhjä. Tajusin, että vuoden asuminen jatkuvan ihmiskulttuurin keskellä oli muuttanut tapaani kokea ympäristöä; Olin tottunut kulttuuriympäristön, ihmisen muovaaman historian täyteyteen, joka ensin oli sekin tuntunut tyhjältä lehtien näkemiseen tottuneille silmilleni. Kesti hetki, ennen kuin jaksoin rauhoittua ja antaa itseni upota luonnon näkymään (aivan kuin kesti pitkään, ennen kuin ihailin kiven elävyyttä, mascaroneja, siroja fleche-torneja, eksyttävää Bordeaux'n asemakaavaa). Luontomme on samaan aikaan karu ja herkkä; vaikeneva ja ihmeen vihreä. Linnut laulavat harvakseltaan, vesi järvissä on tyyni ja taivasta heijastava. Pohjoisen luonnon rauha.

Olen tosi tyytyväinen viisaasta päätöksestäni pysyä koko vuoden vaihdossa. Kolme-neljä kuukautta ei riitä kuin siihen, että tuntee olonsa vieraaksi, ikävöi ja kummastelee. Kaksinkertainen aika sallii sopeutumisen, omien juttujen löytämisen. Uusi kotikulttuuri käytäntöineen alkaa tuntua itsestäänselvältä. Joulukuussa palatessani sen huomasi vasta siitä, että tiskasin pesusienellä enkä harjalla. Nyt, en tiedä mistä sen huomaa, jos mistään? Mutta minä kaipaan ranskalaisten vuorovaikutusta, sivistyneisyyttä ja tiettyä "asiat hoituu" -asennetta. Olisin voinut sopeutua paremmin, tehdä vaikka vapaaehtoishommia jotka mulle niin hyvin sopivat. Muutamat vaihtarit, jotka tunnen, jotka olivat vain kevään vaihdossa, olivat aika nuivalla tuulella kun viimeksi näin; kyllästyneinä tahtoivat kotiin, ikävöivät kissojaan (tunnistin itseni tilan kuutisen kuukautta sitten, vaikka oli meidän vanhaa harmaata herraa kiva nytkin rapsuttaa). Toiset olivat sopeutuneet lyhyessä ajassa - tehneet heti alusta asti kaikenlaista, aktiivisen uteliaasti, menneet mukaan harrastuksiin, jutelleet, tutustuneet ranskalaisiin. Tosi tärkeää: Tutustua paikallisiin. Sitten ovat hekin, jotka ovat olleet koko vuoden vaihdossa ja koonneet ympärilleen vankan vaihtarijoukon, ja kokevat nyt kotiin palattuaan kulttuurishokin vielä vahvemmin kuin minä.

Joku kyseenalaisti blogini nimen. Mihin viittasin sillä vuosi sitten? Kaiketi haluuni matkata fiksusti (junalla, sopivia etäisyyksiä ja sopivalla nopeudella), toisaalta vertauskuvallisesti löytää omat tieni (kaksimerkityksisesti pysyä raiteillani ja kävellä kotoisilla raiteilla). Ja soinnullisuus - ehkä vaan tykkään ranskan kielen ärrrästä!
Halusin mennä Ranskaan oppimaan jotakin, koska kansainvälistyminen on tärkeää (näin sanovat meille auktoriteetit!). Mutta mitä se minulle henkilökohtaisesti merkitsee? "Omasta" kulttuurista ulos astumista, oven raottamista ja avaamista toisille, tietynlaista ymmärtämisen kamppailua, palkitsevaa haasteellisuutta. Erilaiset toimintatavat opettavat kuulostelemaan niitä syvemmällä piileviä asenteita. Ja kansat kohtaavat ihmisten tasolla.

Jätän kohtapuoleen pikku blogini tänne istuskelemaan. Saatanhan jatkaa siihen kirjoittamista vaikka ranskaksi, suomalaisuuden ihmeellisyyksistä. Palaan ehkä linkittämään joitakin vanhempia merkintöjä, lisäämään kuvia ja sen semmoista, mutta paljon en niihin koske. Ne ovat syntyneet silloisessa ympäristössään, ja hyvä niin.

Yksi näistä päivistä / Un de ces jours

Il me faudrait remonter en temps et vous expliquer ce que j'ai vécu, ce que j'ai pensé sur mes voyages... Mais tiens, je suis toujours partante et sur la route ! Cela veut dire, que je commence par une résumé de cette journée un peu folle, pour pouvoir m'arrêter et continuer à la suivante.

Mon dos brule, toujours, je crois que mon ordi est le péché originel en même temps qu'il me donne le plaisir de me connecter autour et plus loin. Je suis partie avec une douleur de la nostalgie et de l'aventure, et j'en a acquis d'autres. D'autres vues et d'autres personnes qui me vont manquer, d'autres portes qui me vont s'ouvrir. La vie m'a déjà donné la fatigue, et cela m'impressionne.

Aamulla koe elokuvan historiasta. Kummin koe aikoihin, koska opettaja oli saanut kuulla viimetingassa, että (n. sadan opiskelijan) tulokset tulee toimittaa eteenpäin 26.4. mennessä. Hip. Ei siis muuta mahdollisuutta kuin tehdä äkkipikainen koe. Kysymykset olivat tyyppiä "Kuka ohjasi "L'homme à la caméran ja minä vuonna?" Hip. Hilpeä koe.

Sit videoo. Autoportraittini meni vähän mönkiä päin, koska montaasi jäi vaiheeseen. Mutta Airin Radian tulee soittaa hautajaisissani.

Hip. Russe. Venäjän vika tunti. Kiva. Ymmärsin kaikkinaisia tilanteita väärin, mutta se on yksi näistä päivistä, kun väsyttää. Silti hymyilyttää. Saa väsyä.
Juttelin kurssikaverini kanssa etsiessämme toukokuun tentin salia; Hänen instituutionsa välittää korkeammille tahoille todennettua tutkimustietoa maataloudesta ja ympäristön tilasta, ympäristötietoisesta maataloudesta puhuimme, Itämerestäkin, maanviljelijöistä täällä, sen sellaisesta. Mietin aina, että minun elämäni kulkee mukana. Se maa, jossa olen syntynyt ja se maatila, jolla olen kasvanut. L'essentiel, c'est de trouver des solutions ; se connecter, mettre ses pieds bien sur le sol.

Pyöräilin vihertyvän yliopistoalueen halki. Aistini ja havaintoni, se mitä saan ja mihin sen yhdistän, kaksi pohjoisiin olosuhteisiin hienostunutta järjestelmää, ovat kyllä olleet täällä vaihdossa, talvettomassa tilassa, toisinaan ihan ulalla. Nyt tuoksui heinäntekoaika, suuret vastaleikatut nurmikentät pöllyävän, kuivan hiekkaisen maaperän vivahteineen. Ihan kuin näkisi sireenejä. Kesäkuu siis, lakkiaisaika. Miten kauan on siitäkin? Harvoin sitä tuntee saavuttaneensa jotakin. Puhalsin voikukan höytyviä...

Katselen tämän tekstin ranskan ja suomen kappaleita. Je jette un coup d'oeil sur les paragraphes en francais ou en finnois. Ce sont deux de mes langues. Regarde leur rythme, comment l'autre explique, l'autre danse, l'autre se rend dense, l'autre reste perplexe. Lequel ?
Tu sais bien t'amuser, et bien te taire. Mais sais-tu comment bien le faire ?

Olen vain puoliluovassa mielentilassa, pakko ajatella ja pallotella, pakko nauttia lähtemisen ja täällä olemisn tunteesta, pakko kirjoittaa ja jättää jälkiä. Niin monta yksityiskohtaa huomasit taas kotimatkalla... Ja kun pysähdyn tähän matkan varrelle ja lakkaan juoksemasta aikaa karkuun, huomaan huomaamattani, miten kaikki kokemani hetket, jolloin olen ollut läsnä, kutoutuvat ympärilleni ihmeelliseksi tilkkutäkiksi.

Tämä oli yksi näistä päivistä, jolloin olin väsynyt, mutta kuljin, jolloin koin ja tein sitä samaa vanhaa vaan improvisoiden ulos käsikirjoituksen sanasta, silti sisällä sen hengessä.
Et pourtant il faut vivre, et survivre.

Pikkujoulu rinnassa :>

Hei taas.

Viimeinen viikko ennen jouluviikkoa alkaa, ja vaikka tehtävää on pilvin pimein, ulkona paistaa aurinko ja pakkanen kurottelee jo sormiaan tällekin Euroopan reunalle kuumien syksyisten päivien jälkeen (hyvässä lykyssä kohosi +15 asteeseen päivällä). Tällä hetkellä voin ihan hyvin, vaikka yskiskelenkin edelleen (oui, c'est probablement la grippe). Perjantai-iltana osallistuin Babaocin meille välittämään tutustumiseen painotaloon (l'imprimerie de Sud-Ouest, kolmea régionia sivuava ja seitsemisen départementia kattava paikalliselehti). Esittelijä välitti kunnolla tietoa, masiinat ja liikevaihtotekivät vaikutuksen. Tärkeämpää vielä, tuli höpöteltyä toisten erasmusten kanssa, kun emme välttämättä niin helposti törmää kampuksella. Pitäisi harrastaa enemmän tällaisia opettavaisia soiréeita ja sortieita... luultavasti elokuvan yhteydestä niitä löytää runsaasti. Sen tiedän, että kevätpuolella pitää keventää ja monipuolistaa kursseja, esimerkiksi valitsemalla taidetta, jota olen totta puhuen muutaman vuoden mittaan kaivannut. Niin, kolme kuukautta tähän opetteluun menee.

Palasin painotalolta yhden aikoihin ja heräsin lauantaiaamun "tenttiin" seitsemän maissa. Palelsi, olin sammuttanut lämmityksen un meidän sähkölasku on niin suuri. Kuppi kuumaa ja pyöräilemään.

Tentissä mietin rauhassa kaksi tuntia La Fontainen faabelia, sitten aloin kirjoittaa. Saatuani tuherrettua noin kaksi sivua, TD-opettajani huomautti, että "kirjoitathan sit puhtaaksi kuulakärkikynällä?" Aaah juu. Kirjoitin puhtaaksi, loppusaldo 2 ja 1/2 sivua. Poistuessani vilkuilin epäilyksen siemen sydämessäni ranskalaisopiskelijoiden konseptipinoja... arviolta kahdeksisen sivua valmista tekstiä... *huokaus* No, commentaire composé -kehittelyni päätyi lopulta tiivistykseen, että turha sanahelinä koituu suuremmaksi vahingoksi kuin hetkelliset impulssimme ja tyhmyytemme. Lähdin moikkaamaan ystävääni, jonka tosin olen tavannut vain -- öö, kolme kertaa tänä syksynä? - mutta silti, mukavaa ihmistä. Juotiin teet Village 5:n ihanassa pikku huoneessa. Hyvästeltyämme ja vaihdettuamme mukavat, kovin vaihto-opiskelijamaiset tiivistykset elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, poljin kaupan kautta toiselle puolelle kaupunkia - teelle. Tällä kertaa vuorossa lisää rupattelua ja hongkongilaisia leivonnaisia, joita toin myös kotiin kämppiksille.

Ihmisiä, kulttuuria, jakamista.

Ja *vaikka* sieluun iskee nostalgie... perhe, lumi, pakkanen, kuusien tuoksu ja humina, pimeän yön tähtikirkas taivas... (Ikävä on hieman liian negatiivinen sana kuvaamaan sitä kaihon, riemun ja tuskallisen rakkauden yhdistelmää, jonka kokee kun tahtoo uudistaa ihmissuhteen siteen, kun tahtoo matkata yhteen kotiinsa maailmalla - sanoisin pikemminkin: kaipuu.)
Niin, vaikka tietyt ihmiset, paikat, ja hetket "puuttuvat minulta" (Ils me manquent) olen kiinnittynyt tähänkin ympäristöön, vaikkei se aina ole ollutkaan helppoa. :)

Huomenna olisi valmisteltava suullinen esitelmä Georges Perecistä, ja hänen hilpeästä, railakkaasta mutta kummallisen raa'asta kirjasestaan Quel petit vélo à guidon chromé au fond de la cour ?

Ehkä käyn torilla. Ehkä kuljeskelen, pyöräilen hetken kylmässä, kauniissa yössä ja katselen kaupungin valoja heijastavaa, hohtavaa, aina virtaavaa Garonnea.

Olla kuin kala vedessä... tai edes sammakko?

Pas de chance aujourd'hui. Bad things first. Tätä perjantaita *en* käyttänyt uimiseen, elokuvien katseluun ja CAFin paprujen asianmukaiseen osoitteeseen kiikuttamiseen, vaan koko päivä kului takkini nyysimistä selvitellessä. Hoksasin sen lähteneen kävelemään, kun poistuin liikuntatiloista tänään. Koska eräs tyttö oli nähnyt sen pukuhuoneessa (vestiaires) vielä viitisen minuuttia aikaisemmin, talonmies kierrätti minua autolla ympäri kampusta yrittäessämme bongata jonkun vihreää maastotakkiani kanniskelemassa. Eihän siinä muuten mitään, mutta avaimet olivat jäänet taskuun. Palasin tramilla keskustaan ja soittelin kämppikselleni siihen saakka että yökukkuja heräsi (odotellessa lounastin), sitten palasin avaimet taskussa kampukselle, ja ihmeekseni löysin pyöräni edelleen nököttämästä urheiluhallin vieressä. Piristys. Kirkas ja kuuma auringonpaistekin tuntui taas mukavalta. Mutta ei tässä vielä kaikki. Fillaroin keskustaan teettämään kopiot avaimista, pyörän avaimet olivat siihen tosin turhan pieniä. Kiipesin tyytyväisenä kotiportaat, mutta selittäessäni kämppikselle koettelemuksiani, huomasin että pienin avain puuttui. Ramppasin Cordonnerie-koti-väliä useampaan otteeseen, vaan eipä näkynyt. Siis: kadotettu varsinainen avain sekä vara-avain samana päivänä. Mutta "some days are better than others" ja sitä sattuu, monesti juuri näinä perhanan perjantaina. Vastaus ranskalaisten minulle kohteliaasti esittämään kysymykseen "Mais où vous avez mis la tête ?" tuntuu varsin selvältä: "Jaa-a. Taisi se pää jäädä viikon varrelle, opintoihin." Aina voi vetää esiin ulkomaalaiskortin ja väittää ettei vaan tajua. Joka tapauksessa, pitänee hankkia tyylikkäämpi takki ja poiketa huomenna mankumaan Maison de véloon. Ennen kaikkea, selvittelyistä aiheutuvine kohtaamisineen päivä oli sangen antoisa.

Viime viikolla käväisin mielialan suhteen jonkinlaisessa kuopassa, kun olin kipeä, laiska, jne. Siitä on sitten noustukin. Kurssi kiinnostavat, pääsen jyvälle, vielä kun olisi aikaa edetä asian ytimeen. Välillä lähtee hieno työboosti käyntiin, ja vaikka englanti-ranska-käännös viekin monta tuntia (ja kurssista saan 1 opintopisteen...) ja syrjäyttää näin ollen tärkeän kirjallisuusesseen (jonka myöhästymistä valittelen nolona, etenkin kopioituani vanhemman version uudemman päälle ja myöhästyessäni lisää...) niin, kaiken kaikkiaan, kyllä täällä yliopistossa opetetaan tärkeitä asioita. Vaikka välillä onkin lakko, kuten ensi viikolla. Kuulin tästä vain semantiikan kurssilla, jonka kiva opettaja lupasi, että hän jatkaa opettamista. (Tilanne: ..."pyytäisin teitä tekemään harjoitukset 1, 2 ja 3. Tiedättehän, ensi viikolla on lakko." *Luokasta kuuluu kollektiivinen *aaah*, jossa sekoittuu hienoinen yllätys ja pettymys. Ope jatkaa: "...mutta minä aion jatkaa opettamista. Joten voitte tulla, mikäli pääsyä ei estetä. Oletan että tässä ryhmässä ei ole ihmisiä, jotka haluavat osallistua lakkoon? Kunnioittakaa kuitenkin tovereitanne, jotka valitsevat lakkoilun.")

Huomioita:

Poliisien huomautettua tiukkaan ja suoraan sävyyn, että tramlinjalla pyöräily on laitonta, olen löytänyt vihdoin mukavan pyöräilyreitin yliopistolle (toivottavasti saan myös pyöräillä sitä jatkossa).

Käytän enenevässä määrin sulkuja tekstissäni (perin ranskalaista).

Uintikin sujuu, nyt kun sanon opettajalle "Bonjour !" ja omistan uimalasit. Pääsen viikko viikolta paremmin perille rintauinnin tekniikasta ja hengityksestä (ei voi hengittää miten vaan pinnan alla).

Ehkä muutun pikkuhiljaa persjalkaisesta maakravusta sammakoksi, ehkä hetkittäin kuin kalaksi vedessä. Kala joka keskittyy, mulkoilee ympäristöään avoimin silmin, haistelee virtauksia.
Kala joka osaa myös kiivetä, kuten Hellaakosken hauki (seinäkiipeily sujui tällä kertaa ihan jees-jees, kun kipuaa nopsaan varmistamaan reittinsä pikemminkin kuin tärisee paikallaan hikisin käsin).

Se aallonpohja, jossa käväisin, oli jonkinlainen kotoisesta ympäristöstä irti riistetyn mielen liisteröityminen (anteeksi, että kirjoitan näin vaikeita, on ilta, näes). Nyt, kun hyväksyn koti-ikäväni, voin antaa kaikkinaisten psyykkisten ihmetilojen tulla ja tuoda tullessaan energiaa. Viikolla parina aamuna, kun olen istunut tunnilla, muistot ja tunnelmat suomalaisesta luonnosta sekä ihmisistä, joita rakastan, ovat hyökyneet niin voimakkaina mieleen, että on ollut vaikea keskittyä suullisiin korpuksiin, Grimmin lakiin tai monimerkityksisten lauseiden formaaliseen tulkintaan. Ihmettelen, nousevatko nuo elämäni kokemukset, joiden en ole tajunnut vaikuttaneen tai vaikuttavan minuun niin paljon, ihmettelen nousevatko ne jonkinlaisesta arkipäivän vastaavuudesta, kimmokkeista jotka alan saada täältä, joihin alan kiinnittyä, vai onko se jotain ihan omaani, perintöä, jonka tuon (import, emporter) tähän ympäristöön.

Samapa tuo. Täällä on kuitenkin mahdollisuus elää. Oppia. Uneksia. Viikolla näin niin pahoja unia velvollisuuksista ja velvoittajista, jotka kutsuvat minua kotiin, että melkein purin kieleni poikki torstaina aamuyöllä. Mieli liikkuu monaalle. On kummallista ihan vaan istua tunnilla ja kokea suuria tunteita. Ihan kuin teininä. Ehkä etäisyys tosiaan auttaa lähentymään, omaan kulttuuriinsa ja vieraisiin.

On kiva huomata, että kampuksellakin tapahtuu ihan maailmanluokan asioita. Missasin Mario Vargas Llosan, mutta käväisin torstaina pornografia-konferenssissa, tai oikeastaan sen iltanäytöksessä, johon elokuvakurssin ope oli kutsunut. Eka Ovidien Histoires de sexe(s), joka jostain kumman syystä oli ensimmäinen Ranskan elokuvatarkastamon x-luokituksen (oletettavasti vaarallisempaa kuin k-18) saanut sitten vuoden 1996, kuvasi arkipäivän seksiä ironisen realistisesti (voisin kuvitella Zolan nauttineen filmistä). Pöytäkeskustelut kuullun ymmärtämisen harjoituksia. Toinen teos, Catherine Corringerin Smooth, iski paljon syvempään. Käsittämättömän voimakasta kuvastoa ja tematiikkaa; syntymää, kuolemaa, tuskaa, rauhaa, katsetta ja avautumista. Harvempi taide-elokuva (monesti aika abstrahoituja) muuttaa katsojaansa yhtä radikaalisti kuin mitä se kehollisuuden kautta teki. Tekijät avasivat teokset puheenvuoroillaan ja niiden jälkeen tietysti keskusteltiin. Yleisö koostui kaikennäköisistä ja ikäisistä ihmisistä, nuorista opiskelijoista aina vanhempiin cinéphile-herrasmiehiin. Hoksasin vähän aikaa sitten, että elokuva tosiaan on täällä melkein ykkösasia kulttuurissa - sitä seurataan, siitä puhutaan, kaupunki vilisee elokuvafestivaaleja, joihin voisi kans joskus itsensä hilata. Tietysti tv aikanaan ja nyttemmin Internet ovat syöneet suosiota, joten elokuvaväki saattaa pikku hiljaa mieltää itsensä eliitiksi.

Tajusin, että perjantain häröilyni takia en sitten kerennyt katselemaan lisää Resnaisia, mutta maanantaiksi on kirjoitettava essai - tai opettajan englanninnos, "paper". Ja ehkä paras tapa saada aikaan työn flow-kokemus on keskittyä tekemään sitä.