Yksi näistä päivistä / Un de ces jours

Il me faudrait remonter en temps et vous expliquer ce que j'ai vécu, ce que j'ai pensé sur mes voyages... Mais tiens, je suis toujours partante et sur la route ! Cela veut dire, que je commence par une résumé de cette journée un peu folle, pour pouvoir m'arrêter et continuer à la suivante.

Mon dos brule, toujours, je crois que mon ordi est le péché originel en même temps qu'il me donne le plaisir de me connecter autour et plus loin. Je suis partie avec une douleur de la nostalgie et de l'aventure, et j'en a acquis d'autres. D'autres vues et d'autres personnes qui me vont manquer, d'autres portes qui me vont s'ouvrir. La vie m'a déjà donné la fatigue, et cela m'impressionne.

Aamulla koe elokuvan historiasta. Kummin koe aikoihin, koska opettaja oli saanut kuulla viimetingassa, että (n. sadan opiskelijan) tulokset tulee toimittaa eteenpäin 26.4. mennessä. Hip. Ei siis muuta mahdollisuutta kuin tehdä äkkipikainen koe. Kysymykset olivat tyyppiä "Kuka ohjasi "L'homme à la caméran ja minä vuonna?" Hip. Hilpeä koe.

Sit videoo. Autoportraittini meni vähän mönkiä päin, koska montaasi jäi vaiheeseen. Mutta Airin Radian tulee soittaa hautajaisissani.

Hip. Russe. Venäjän vika tunti. Kiva. Ymmärsin kaikkinaisia tilanteita väärin, mutta se on yksi näistä päivistä, kun väsyttää. Silti hymyilyttää. Saa väsyä.
Juttelin kurssikaverini kanssa etsiessämme toukokuun tentin salia; Hänen instituutionsa välittää korkeammille tahoille todennettua tutkimustietoa maataloudesta ja ympäristön tilasta, ympäristötietoisesta maataloudesta puhuimme, Itämerestäkin, maanviljelijöistä täällä, sen sellaisesta. Mietin aina, että minun elämäni kulkee mukana. Se maa, jossa olen syntynyt ja se maatila, jolla olen kasvanut. L'essentiel, c'est de trouver des solutions ; se connecter, mettre ses pieds bien sur le sol.

Pyöräilin vihertyvän yliopistoalueen halki. Aistini ja havaintoni, se mitä saan ja mihin sen yhdistän, kaksi pohjoisiin olosuhteisiin hienostunutta järjestelmää, ovat kyllä olleet täällä vaihdossa, talvettomassa tilassa, toisinaan ihan ulalla. Nyt tuoksui heinäntekoaika, suuret vastaleikatut nurmikentät pöllyävän, kuivan hiekkaisen maaperän vivahteineen. Ihan kuin näkisi sireenejä. Kesäkuu siis, lakkiaisaika. Miten kauan on siitäkin? Harvoin sitä tuntee saavuttaneensa jotakin. Puhalsin voikukan höytyviä...

Katselen tämän tekstin ranskan ja suomen kappaleita. Je jette un coup d'oeil sur les paragraphes en francais ou en finnois. Ce sont deux de mes langues. Regarde leur rythme, comment l'autre explique, l'autre danse, l'autre se rend dense, l'autre reste perplexe. Lequel ?
Tu sais bien t'amuser, et bien te taire. Mais sais-tu comment bien le faire ?

Olen vain puoliluovassa mielentilassa, pakko ajatella ja pallotella, pakko nauttia lähtemisen ja täällä olemisn tunteesta, pakko kirjoittaa ja jättää jälkiä. Niin monta yksityiskohtaa huomasit taas kotimatkalla... Ja kun pysähdyn tähän matkan varrelle ja lakkaan juoksemasta aikaa karkuun, huomaan huomaamattani, miten kaikki kokemani hetket, jolloin olen ollut läsnä, kutoutuvat ympärilleni ihmeelliseksi tilkkutäkiksi.

Tämä oli yksi näistä päivistä, jolloin olin väsynyt, mutta kuljin, jolloin koin ja tein sitä samaa vanhaa vaan improvisoiden ulos käsikirjoituksen sanasta, silti sisällä sen hengessä.
Et pourtant il faut vivre, et survivre.

Hajapäisyyttä ou : Comment rater ses cours.

Vieraan kielen ja kulttuurin keskellä eläminen ja siihen sopeutuminen vaatii energiaa, aikaa, keskittymistä ja tahtoa. Siksi kehotankin vahvasti ketä tahansa vaihtaria tuntemaan olonsa kotoisaksi kohdemaansa kulttuuripiirissä jo hyvissä ajoin ennen lähtöä (toisaalta ei sitä tule liikaa pelätäkään). Kannattaa tietää tietää mitä hakee ja liikkua sen saavuttaakseen. Ranskassa kaikki sujuu hyvin kun on se, joka lähestyy. Kuten me Suomessa, paikalliset olettavat kuitenkin maahanmuuttajan tekevän työnsä, ja auttavat vastavuoroisesti kun osoittaa kiinnostuksensa. Kyse on eräänlaisesta kirjoittamattomasta sopimuksesta: Jos tulet tänne, opit tavoillemme. Maahanmuuttajalle tai vaihtarille tulee hetkiä, kun tulee käyttäydyttyä nuivasti ja kuivasti ja vihamielisesti, kukin omalla tavallaan. Jatkuva väsymys (ja flunssa, voi hitto tätä kipeyskierrettä!) panee käyttäytymään antisosiaalisemmin. Mutta peräänantamattomuus omassa projektissaan (koska jos tulet tänne, sinun täytyy tietää, miten se sopii elämänprojektiisi, tehtäviin, jotka olet asettanut itsellesi) auttaa hoksaamaan antoisia tilanteita, ja ennen kaikkea olemaan läsnä niissä hetkissä, jotka kävelevät vastaan. Vaikka väsyttää, aina nukkuminen ei ole paras vaihtoehto.

Kurssitehtäväni menivät aika huonosti tällä viikolla. Installaation kanssa tuli täysi toppi, koska en jaksanut vaan todella työskennellä sen parissa älylläni, tavoitteellisesti ja harkiten. Kyhäsin kamalan rötiskön muovista ja pahvipurkeista + surkean ripustusjärjestelmän. Sulloin sen muovipussiin muun irtosälän kanssa. Kampuksella ennen tunnin alkua nautin auringosta nurtsilla ja söin eväitäni, ja tuumin hajamielisesti työtäni. Tajusin, että pienempikin ehkä riittää, koska vaistosin, ettei rötisköni onnistunut kunnolla välittämään tilavaikutelmaa (+ sen rumuus kiinnitti liikaa huomiota itseensä objektina, ei tilana, minkä hoksasin jälkeenpäin). Taiteilin siis kymmenessä minuutissa pahvisesta kenkäsiluetista, kepeistä ja silauksesta guasseja toisen hökötyksen ja menin tunnille. Kaikkien muiden, enimmäkseen ripustettavien töiden tarkastelun, arvostelun ja analysoimisen jälkeen ope melkein unohti tekeleeni. Lyhyt kuittaus riitti: "Bon, c'est rigolo." Olihan se hupaisa juttu, ja viesti, jonka luin, meni suunnilleen näin: "Annetaan nyt anteeksi tällä kertaa, mutta et ole kyllä työskennellyt tai käyttänyt harkintaasi sen eteen. Pystyt kyllä parempaankin."

Tuntin antoi ymmärrystä näkemisestä ja näkemämme muokkaamisesta uuteen muotoon, huolellisuudesta, ja siitä, että irrotaan objekteista tilassa itse tilan merkitsemiseen. Ope tekee usein niin: Antaa vaikeita tehtäviä, jotka tajuamme vasta jälkeenpäin. Ihan hyvä opetusmetodi.

Suullinen esitys mimesiksen teoriasta Peletier du Mansin mukaan meni myös poskelleen. Yllättäen sama metodi, jolla suomeksi teen esitelmät, ei toiminutkaan: fragmentit ja elliptiset viittaukset paperilla eivät riittäneet, jotta olisin saanut kiinni siitä, mitä olin ajatellut aiemmin, kehittänyt ajatusta puhuessani ja vieläpä saanut välitettyä sen kauniilla, kokonaisella ranskan kielellä. Hmph. Menin solmuun, ja parini pelasti tilanteen selittämällä oman osuutensa koherentisti. Olen kyllä pahoillani parini puolesta - jos olisi mokannut ihan vaan itsekseen, ei harmittaisi niin paljon. Mut ainakin yleisö kuunteli kohteliaasti ja tuntui antavan liikaa anteeksi. Mutta seuraavan kerran luen paperista, tai oikeammin, muotoilen ajatukset täysin lausein paperille, voidakseni muuttaa ne tilanteen mukaan.

Ihmisen aivot ovat ihmeellinen kapistus; ne alkavat toimia aktiivisesti jo ennen kuin synnymme, ja lakkaavat toimimasta vasta kun meidän on puhuttava julkisesti.

Mutta mutta. Ei niin noloa etteikö jotain kivaakin. Keskiviikkona oli ilmaiskonsetti Krakatoassa - tai oikeammin sarja lukuisia pikku konsertteja, koska konserttitalo Merignacissa juhli 20-vuotispäiväänsä. Konserttiin olisi luonnollisesti pitänyt ilmoittautua (s'inscrire) etukäteen, mikä on aika yleinen käytäntö tilaisuuksiin, joihin on vapaa pääsy, mutta kiltti lipputiskin rouva antoi mun mennä sisään, kun vaikutin niin pettyneeltä. Musiikki oli laidasta laitaan, rap ei niin innostanut, zaragozalainen ameriikan malliin soittava bändi oli ok, alkuillan humoristisen tyylikäs parivaljakko miellytti, mutta nouseva pariisilainen poppoo Gush vei kyllä voiton kotiin. Kiilasin tyylikkäiden teinityttöjen mukaan eturiviin. Bändin mukana lavalle tulvahti aito 70-luvun henki (eikä edes mikään glam-kopio): okei, ne hiukset, ja ne vaatteet, ja myös se hoikan rennon rokkarin imago, joka toi vähän mieleen Pink Floydin, Queenin tai Led Zeppelinin. Mutta tanssittava ja tunnelmallinen musiikki ennen kaikkea ; välillä 60-luvun harmonian pehmentämää toosi suloista kuorolaulua - Lopuksi herkistyttiin täysin akustisiksi, miltei pelkkää laulua ilman mikrofoneja. Rokimmassa menossa mahtavaa lavakarismaa. Kuin Beatles olisi jatkanut 70-luvulle, jakanut bändin vetovastuun tasaisemmin (kaikki lauloivat, rumpali välillä parhaiten!), nuortunut jälleen teini-idoliksi ja tietysti ranskalaistunut (tai pikemminkin pariisilaistunut). Hih, fanitan.

Ai niin, vielä yksi avautuminen! Eilen alkoi teatterikurssi Art de l'acteur. Katselin iltapäivällä, että vielähän tässä on pari tuntia aikaa käydä syömässä Ed Wood Caféssa. Raskaan pitsan jälkeen saavuin tunnille - kaksi tuntia myöhässä! Aikataulumoka! Ärrh. Tosi turhauttavaa. Selvisin kuitenkin tunnin aikana löyhäpäisyydestäni, tosi kiinnostavaa: oma tekeminen, kurssitoverit, yleisön huomioiminen, teatterin ammattilaisille opetettava ajattelu. Seuraavaksi viikoksi: réfléxion sur le lien direct entre l'acteur et le spectateur.
Illalla kävin teesalongissa (hehe, kivaa kääntää tää näin hienostelevasti) toisten CS-immeisten kanssa, ja sitten vähän kuljettiin yössä. Ihan kivaa, mut en kerennyt tänä aamuna uimaan. Flunssasta huolimatta. Mut ei se saa estää elämääkään.

Eilen satoi, lämmintä kesäsadetta (minun mielestäni), ilma tuoksui raikkaalle. Auringonlasku väritti taivaan hurjan kauniiksi. Kurssikaverilla oli kukka hiuksissaan. Ihmiset kulkevat kevyissä vaatteissa (ja mie villatakissa, koska en ole vielä tajunnut muutosta). Yö tuntui viileältä, mutta ei enää kylmältä.
C'est bien le printemps.

Sitä sun tätä

Viime viikolla katseltiin Théâtren L3-opiskelijoiden lopputyötä: alkulämmittelynä eräänlainen hysteerisen absurdi kilpalaulanta, äänimaalailua. Varsinaisena kipaleena monikymmenpäinen, kirjava porukka esitti ruotsalaisen yläluokkalaisen perheen sukujuhlan. Patriarkka täytti 50 vuotta, kutsuvierina lapset perheineen ja liuta tuttuja ym sakkia, seassa myös me, katsojat, jotka näyttelijät paimensivat mukaan esitykseen. Alussa liike, saapuminen, odotukset, vaikutelmat henkilöistä olivat tärkeämpiä, hiljalleen hahmottuivat esiin päähenkilöiden piirteet, elämänhistoria, salaisuudet; luurangot kopistelivat kaapissa. Eitys erottui kaikista näkemistäni siinä, että näyttelijät vaihtoivat yhtenään roolia - yllättäen se (minun mielestäni) toimi esityksen eduksi, salli erittäin hyvin opiskelijoiden taitojen valopilkkujen ja katvealueiden arvioimisen, lisäten oman mausteensa "ketä on uskottava ja mistä syistä?" -teemaan, ja opetti minulle jotain omalaatuista teatterista: vaikka kasvot, ääni, kohtauksen sielu vaihtuvat, rooli ja henkilö pysyy.

Tulossa on sekä aluevaalit, joissa vasemmisto on ilmeiseti vähän vahvemmilla, että opiskelijaedustajien valitseminen yliopiston toimielimiin (hallinto-, tutkimus- ja opiskeluneuvostoihin): Siitä syystä huomioin taas eroja vaalimainonnassa suomalaisiin käytäntöihin nähden; Yhtenä päivänä en voinut kuin naureskella ryöhkeydelle, kun yhden ilmeisesti pienkauppiaiden asiaa ajavan kaverin maalimainoksilla oli teipattu BU-kirjaston sisäänkäynnin fasadi täyteen. Slogan: "Ette vielä tiedä sitä, mutta äänestätte minua." Certes.
Muuten kampuksella mainostetaan "Sauvons la fac" ("Pelastakaamme yliopisto" epäformaalimpaan sävyyn.) UNEFin, eli opiskelijajärjestöjen syndikaatin lausahdus "Ètudier est un droit, pas une privilège" kääntyy kerrankin näppärästi suomeksi: "Opiskelu on oikeus, ei etuoikeus."

Tänään leksikologian ope kannusti meitä täyttämään kansalaisvelvollisuutemme. Sanoisin, että velvollisuudet koetaan täällä vielä merkittävimpinä kuin individualismin ihmemaassamme, tai sitten se on vain vanhemman sukupolven hapatusta. (Toivottavasti en kirjoita liian piiloironisesti.) Mutta ajatelkaapa tätä: Ranskalainen kämppikseni ei saanut äänestää, koska unohti ilmoittautua joulukuussa äänestäjäksi ("se déclarer"). Jos Suomessa ei saisi vaan marssia vaaliuurnille, tokkopa äänestysaktiivisuus olisi niinkään korkealla? Toisaalta, jos vähän vaikeutat asioiden hoitoa, joskus ihmiset kiinnostuvat entisestään.

Mulle on tullut kaksi uutta kämmpistä, ja vanhalla neljän porukalla käytiin kiinalaisessa ahtamassaitsemme täyteen ja vetäydyttiin palellen kotiin. Argentiinalaistyttömme lähtevät piakkoin kuukauden reissulleen ja ranskalaiskämppikseni työskentelee kuin hullu.

Lämpimän jakson jälkeen odottelemme vielä kevättä, kampuksella kukkii silti. Viime viikolla hytistiin vähän ulkona piirtämässä betonikolossiemme upeita, hyvin suunniteltuja perspektiivejä. Yllättäen arvostelu oli suosiollinen tuherrukselleni, nyt pitäisi väkertää sen vertikaaleista installaatio (tout en couleur, tout en gaieté) ; Älä kysy, ihmettelen edelleen tehtävänantoa.

Ensi viikolla puhutaan ranskalaisen parini kanssa mimesiksestä siitä näkökulmasta, josta Pelletier du Mans sen selitti. Ja kirjoittelen esitelmää viereisen aukion Porte de Cailhau -monumentista. Ihan kivaa lukea kaupungin historiasta. Opin mm. että kivenheiton päässä Impasse Rue Neuvessa on Bordeaux'n vanhin talo, koska kaupungin laajetessa tähän kortteliin rakennettiin uusia taloja (siitä meidänkin katumme nimi). Hortoilen aina välillä pää kenossa ja ihastelen velmuja mascaroneja, kasvoja kivessä.

Taiteiden opiskelua Bordeaux'ssa (vaut-elle la peine?)

Tuli julkaistua edellinen merkintä kovin typistettynä, mutta nyt kiirettä piisaa sen verran, etten ole ehtinyt koostaa kunnon katsausta kaupungin historialliseen, ajanvietteelliseen ja kulttuuriseen puoleen. Tutkin tänä keväänä vähän uusia mahdollisuuksia, tai niitä vanhoja jotka vaan vähän piilottelevat aika ajoin, ja kurssivalintojen kautta harrastan tätä tutkimusmatkaa itseeni.

Tyypillisen laiskana opiskelijana kävin tämän päivän läksyjen kimppuun vasta edellisiltana; tehtävänä oli piirtää "ma chambre - terrifiante" (pelottava huoneeni). Tunnelma olikin sen mukainen, kun ilta pimeni, ja venyi, ja istuin sängylläni piirtäen... Kyllä, tämän lukukauden ohjelmaani kuuluu kolme kurssia Arts appliqués -UFR:ltä. Tästä piirustuskurssista opettajineen, ilmapiireineen ja tekniikoineen tykkään kovasti. Toinen kurssi, värien kanssa pelleily, on hyödyllinen myös, vaikka kyseenalaistan eräät omavaltaiset opetusmetodit. Kolmannella kurssilla, jolla luomme tietokonegrafiikkaa (Adobe Illustratorilla), tulee jo koe ensi viikolla. Iik. No, joka tapauksessa töitä riittää ja rahaa palaa materiaaliostoksiin (tähän mennessä sata euroa). Arts de spectaclen kaapatessa toiset kolme kurssipaikkaa aikataulustani ollaankin jo kaukana ekan lukukauden Sciences du langage - ja Lettres Modernes - kasaumista. Edellämainitusta minulla on vain leksikologiaa (sanakirjoja yms.), jälkimmäisestä kirjallisuusteoriaa mimesiksen tiimoilta ja elokuva+kirjallisuus, teemana eepos. Sit lisäksi edelleen englanti-ranska ja ranska-englanti -käännöskurssit ja venäjän kielivalmennus.

Mihin jäinkään? Siihen piirtämiseen. Löysin "kauhistuttavasta" huoneestani paljon merkityksiä, jotka onnistuin jossain määrin siirtämään paperille: kaupungin kartasta hahmottui esiin käärme, seinän tahroista kurkottava käsi, seepra-peitosta nukkuva tiikeri. Tästä leikkimisestä huolimatta onnistuin myös piirtämään sangen realistisesti. Kurssilla ope painottaa ennen kaikkea merkeistä eroon pääsemistä: ettemme piirrä ihmistä silmä-silmä-nenä-suu, vaan todella sen, minkä näemme.
Antoisaa, vaikka meninkin kolmelta nukkumaan.

Se pitää sanoa, että piirtäminen tekee minulle hyvää. En ole todella paneutunut siihen sitten yliopiston alkutaipaleiden, mutta vanhat kunnon projektit rikastuttavat elämää. Tietysti pidän tuntien keskittyneestä tuherruksesta ja pienestä rupatuksesta, sinne molemmat ovat paikallaan. Opiskelijat juttelevat myös helpommin ja vaikuttavat kivoilta. Ce qui est le plus important, tekee hyvää nähdä kättensä jäljet.

Huomiseksi ahkeroitava englannin käännöksiä ja luettava Auerbachia.

(Unohdin melekin kertoa mitä kivaa olen tehnyt kurssien ulkopuolella. No käynyt museossa tietenkin! Juu, opin vähän Bordeaux'n kytköksistä (orja-)kaupan historiaan. Lauantaina-sunnuntaina puolestaan pyöri yhdellä teatterilla vuorokauden kestävä performanssisarja, jossa piipahdimme kello yhden maissa ihanan tunnelmallisen illallisen jälkeen; Vanhaan kenkätehtaaseen oli rakennettu kiintoisa ääni- ja valomaailma, joka haastoi vierailijan kokeilemaan ja osallistumaan näytökseen. Poistuessamme verkkokarvoilleni piirtyi ihmeellinen näky; poukkoilevan, valosuihkussa kylpevän auton päällä joukko tanssivia hahmoja; Extraordinaire, tietyssä väsymyksen tilassa.)

Kaikkee kivaa ja kurssihuolia

Olenko maininnut, että täällä Bordeaux'ssa voi tehdä jotain kivaakin? Opiskelijat ovat aktiivisia, joten kannattaa lukea kaikennäköisiä pikku lippu-lappusia, joita silmiinsä saa pyydystettyä. Sain tosin mailitse tiedon Merdre-näytelmänpalasesta, jonka kaksi lupaavaa näyttelijänalkua esitti burleskisti (mauttomasti, pidin erityisesti toisen tytön häpeilemättömästä rahvaanomaisuudesta). Koreografia, valaistus ja lavastus oli kaikki tehty mallikkaasti, vähäeleisesti mutta kekseliäästi, kaksikon puvut palvelivat samalla marionetteinä ja vieraannuttivat tavanomaisen ravintolatilanteen metaforiselle tasolle. Teatterissa pidän erityisesti siitä, miten se vapauttaa meidät sosiaalisista konventioista rikkomalla ne reippaasti ja hallitun harmonisesti. Tykkäsin myös siitä, miten näyttelijät korjasivat virheet (liian nopea kohtauksen vaihto, pimennys, jolloin porkkana jäi sopimattomaan paikkaan; näyttelijät eivät silti irronneet rooleistaan ja kohtauksen tilanteesta vaan improsivat).

Kävin kerjäämässä puuttuvia arvosanoja. Töppäilyni takia tietty myöhässä. Herra Portine palautti minulle ystävällisesti molemmat Logique-kurssin contrôle continut, malttoi selittää ne asiat, jotka olivat menneet minulta ohi ja kehui suomalaisia kuuluisia loogikkoja, kuten Jaakko Hintikkaa, jota hän piti vieläpä sivistyneenä henkilönä: "cultivé". Afrikkalaissyntyinen sosiolingvistiikan opettaja jutteli kanssani tovin toisen yliopiston työskentelytavan oppimisesta, mikä on sekin kullanarvoista vaihdossa, ja antoi hyvän arvosanan, tosin naureskellen että se onkin tähän mennessä saamistani paras.

Uusi jakso odottaa. Mun tekee niin mieli opiskella taidetta, taiteen tekemistä. Tänä aamuna yhden Pratique graphique -ryhmän proffa totesi, ettei paikkoja riitä erasmuksille, ja muutenkin "opiskellaan perspektiiviä, ei se voi teitä kiinnostaa". Mais si! Huomenna yritän uudestaan taidehissan luennoille, siellä nyt pitäis pkaikille paikkoja riittää.

Auttamaan Erasmus-toveria muutossa. -->

(Post scriptum)
Kävinhän mää kahden saksalaistytyön kanssa kattomassa Taikahuilun. Yön kuningatar lauloi niin voimallisen kauniisti, että kylmyys valui pitkin selkäpiitä.

Bretagne-Normandie ja opiskeluväsymys

Sunnantaishoppailu eli torilla käynti kartutti jääkaappia vihreydellä, vuohenjuustolla ja tourteau fromager -leivoksella, Poitou-Charantesin erikoisuudella, joka on päältä mustaksi kärvähtänyt ja sisältää hyvin pehmeää, ilmeisesti aika valkuaispitoista höttöä. St Michelin kirjapöydiltä löysin Baudelairen Fleurs du Malin ja Kalevalan ranskankielisen käännöksen (esipuhe vuodelta 1929), joista vain ensimmäisen viitsin ostaa.

Viime viikko meni surullisen masentuneissa ja kiireisissä merkeissä. Kumma juttu, että valitsen sen verran kursseja kuin kävisin Suomessa, vaikka niistä kaikista suoriutuminen kunniakkaasti ja ajan kanssa on hankalaa tällaiselle järjestäytymättömälle nyypälle. Jouduin siis unohtamaan korpukseni muiden töiden tieltä ja naputtamaan salle informatiquessa aina kun ei ollut kurssien vikoja tunteja, joilla opet muistuttelivat ehdottomista palautuksista. Olin siis aika väsy, kun en viitenä päivänä muuta kuin istunut ja stressannut, mut itsehän sitä menin laiskamatoilemaan kolme viikkoa.

Valitukset sikseen, ehdin sentään käyttää reililippuni pari viimeistä päivää niin että kaiken kaikkiaan matkustin sillä neljä päivää. Perjantaiaamuna nukuin niin myöhään, etten ehtinyt vahaisaamun TGV-juniin, joten lähdin vasta vaille 11 kohti La Rochellea, jonne ajattelin palata vielä kevään mittaan. Huristelin IC:n kyydissä siis ohi, ja Nantesissa oltiin kolmen maissa. Miksi Nantes? Koska: 1. Mielessäni on soinut ja soinut bretonilainen kansanlaulu "Le Prisonnier de Nantes" Poitiersissa käynnistä lähtien. 2. Koska olin lukenut Nantesin olevan elintasoltaan yksi parhaimmista Ranskan kaupungeista (en nyt löydä linkkiä tähän tietoon, mutta voitte sekoittaa päänne ainaisilla paikallisten rakastamilla debateilla kaupunkien/alueiden hyvistä ja huonoista puolista tai lukea vähän virallisempaa pohdiskelua).

Katedraalin fasadin sivutorni.


Eräs neljästä Francois II:n haudan neidosta.


Puutarhan täsmällisyyttä.


Tykkäsin. Tarkastelin kaupunkia jokseenkin reilaajan näkökulmasta (sellainenhan olin) ja tykästyin sen siisteyteen (sen puute on alkanut ärsyttää minua eniten Bordeaux'ssa, vaikka en kuvitellut tarttuvani kakista epäkohdista juuri suttuisuuteen). Heti aseman vieressä leviää kasvitieteellinen puutarha, jonka vihreät nurmikot houkuttelevat väsynyttä matkalaista (joskin ne on säästetty pikkulinnuille, kuten kylteissä huomautettiin). Kävin yhdessä kirkossa ja jatkaessani matkaa huomasin katedraalin, jonka julkisivu on hiljattain remontoitu ja puhdistettu, ja näytti vastarakennetulta. Sisällä goottilaiskaarissa henki klassismin tyylikkyys ja ikkunoiden lasimaalaukset toistivat pikemminkin harmonisia, abstrakteja ja luonnollisia kuva-aiheita eivätkä niinkään pyrkineet esittävyyteen. Francois II ja vaimonsa hauta ihastutti; sen joka kulmassa nökötti vertauskuvallinen veistos, joita niin rakastan, ja haudan yllä pomppiva ja pölisevä, koulutehtäväänsä raapustava lapsilauma hymyilytti. Kiertelin toiselle puolelle katedraalia ja pysähdyin toisen haudan vierelle; silmäilin leijonannahkaviittaista sotilasta, rukouksessaan innokkaasti puoliksi nousevaa tyttöä, mutta vasta ajattelijan täydellisen luonteva asento ja läpitunkeva "katse" pysähdyttivät. Koin sellaisen "taide todempaa kuin todellisuus" -elämyksen. Neljännessä kulmassa Charité du monde imetti mustaihoista lasta ja paijasi sylissään vaaleahapsista. Veistokset olivat kylläkin mustia kaikki, ehkä se teki vaikutuksen - niiden varjoissa piili enemmän ihmisyyttä kuin vaaleiden marmoripatsaiden kylmissä katseissa.

Taiteellis-hengellisestä elämyksestä piristyneenä hortoilin kaupallisempaan keskustaan päin, ohitin hurmaavan crêperien, jonka keskustassa lämmitti takka, tein pienen kierroksen ja löysin itseni taas samasta paikasta. Tuumasta sisään. Kodikasta, asiakaskunta neljän maissa koostui lähinnä englantilaisista, toisesta reppureissaajasta ja kolmesta bretonilaisesta lapsiperheestä, jotka tapasivat kai niin aikaisin koska pian oli lasten nukkumaanmenoaika - ranskalaisethan syövät hyvin täsmällisesti lounaan puolenpäivän jälkeen ja illallisen seitsemästä alkaen. Tarkoitus oli maistella vain galettea, mutta tilasin kokonaisen kympin menun siiderin kera, "kun kerta (melkein) Bretagnessa ollaan". Galette on tummasta viljasta tehty "lettu" (ei ole meidänlaisemme lettu) jonka sisällä piileksii mielenkiintoisia aineksia (valitsin sienet, juuston ja andouillen, (jälkimmäisen tietääkseni mitä se on, siitä varmaan voimakas maku), jälkkäriksi crêpe à la crème citron ja siideriksi "brut". Hih, ajattelin Astérix et le tour de Gaule -kierrosta. Haluun tehdä samanmoisen!

Galette voisilmällä.

Leikkiseiniä.

Nantes vaikutti tosiaan kivalta kaupungilta ja pikaisellekin matkalaiselle riittää tutkittavaa puoleksi päiväksi, varsinkin jollei istu paria tuntia ravintolassa kuten eräät. Enemmän kuin riittävästä illallisesta täynnä Herttuoiden palatsiin (linnaan), joka sekin on kivenheiton matkan päässä asemalta, katedraalin vierellä. Siinä vuorottelivat 1300-luvun sotilaallinen käytännöllisyys ja koristeellinen palatsiosa. Aikas kiva. Vuosisatoja sitten Loire oli virrannut sen ympärillä, mutta sittemmin kanavointi ja autotiet ovat muuttaneet maisemaa; feikkivallihauta ja keihäänkärjen muotoisen saaren vaikutus asemakaavaan muistuttivat historiasta. Kesäiltoina ja joulun alla kun linnassa pidetään konsertteja, se mahtaa valaistuksessaan hehkua tunnelmaa. Vaan hämärsi ja lähdin raiteille jälleen, vaikka tuuminkin olisinko mennyt Nantesin sohvasurffaajien viikkotapaamiseen - olin kiireissäni raapustanut baarin nimen muistiin.

"Lukulampuin" valaistussa ter-junassa kuuntelin vieruskaverini puhelua ja koin myötätuntoa opiskelijan tuskien kanssa ja katselin aitiopaikalta, kun toinen viimeisteli Photoshopilla scifististä teosta. Onneksi näin sen varhaisemmassa vaiheessa, usein luonnokset kiinnostavat latteiksi viimesteltyjä töitä. Niissä pesii enemmän mielikuvituksen vapautta. Olipa muuten kiva, että otin muistikirjan mukaan, tuli kirjoitettua joitakin kivoja vaikutelmia joita en välttämättä muistaisi seuraavanakaan päivänä. Kirjoita, koe, tee.

Le Mansissa ihmettelin, että mikäs käpykylä tämä on, kunnes kierrettyäni autioissa IT-lähiöissä palasin asemalle ja menin pohjoispäähän. Siellä olikin tiski vielä viisi minuuttia auki. Varasin lipun Brestiin, ihan vain koska se olisi pisin reissu, kerkeisin ehkä nukkua, ja koska minulla oli loistoidea tutkia satamakaupunkia öiseen aikaan, haistella Atlanttia! Noh. Kun ystävällinen rouva sitten potki minua Brestissä hereille ennen kahta ja hupsahdin ulos junasta, huomasin iloisen sateen ja erityisesti etelästä tuiskivan ja puhkuvan tuulen aiheuttavan tiettyjä epämukavuusteijöitä.

Hipsittyäni Brestin yössä, jossa perjantai-lauantaiyönä barista baarista loisti valo ja sieltä täältä kantautui naurua, mutta enimmäkseen satoi ja tuuli koko valtameren talvisella vimmalla, ja hipsittyäni jokseenkin märkänä takaisin asemalle, jossa haukkuva ja näykkivä koira otti minut silmätikukseen, mietin, että olipahan idea. Seisoskelin bussipysäkillä pari pitkää tuntia, söin eväitäni, katselin kolmea kortterirallaajaa, hypin ja lauloin Dem Bones Songia ja sanoin, että neljän aikoihin olisi pahin aika. Niin se olikin, puoli viideltä, mutta asema aukesi sentään. Minä valittamaan pelottavan näköiselle contrôleurille: "Mie olen pikkuinen reilaaja ja haluaisin nousta tähän junnaan, mutta kun varaus jäi tekemättä" (TGV-junaan kolmesta kymmeneen euroon, suoraan junaan astuttaessa 15/20€ ilmeisesti. Herra kehotti hyppäämään junaan, jossa kuivattelinkin vaatteitani, nukahdin ja poistuin ennen Rennesia kun toinen tyttö tuli vaatimaan paikkaansa. Rennes, johon pian päädyin, ihan jees. Halusin kuitenkin vaan seuraavaan junaan pohjoiseen. Se olikin lysti reissu, näin vähän bretagnelaista maaseutua, josta tuli jotenkin kotoisa fiilis. Vähän pittoreskimpää kuin etelän suot tai ne maaahdottomat viljelyspellot lähempänä Pariisia, lehmiä, metsää, veden valtaamia peltoja. Olis sitä rannikkoakin ollut mielenkiintoisempi katsella päiväsaikaan, mutta tulen toiste Finistèren laitamille. Matka Caeniin kesti useamman tunnin, ja matkalla hoksasin kaukana häämöttävän Mont St-Michelin (Pontorson St-Michel). Ohi, koska halusin nähdä millaiseen kaupunkiin olisin voinut päätyä, jos oisin valinnut Taikun vaihtopaikan.


No hei Caen. Pidin pohjoisesta väristäsi, suuresta urheilukentästäsi aivan keskustan vieressä, kohteliaista leipureistasi ja asemavirkailijasta, kaupungintaloon yhtyvästä luostaristasi jossa seisahduin Wilhelm Walloittajan haudan äärellä, vilkkaasta keskustastasi ja siitä viidesosasta muuria jonka ehdin nähdä mahtavasta linnastasi. Kiirehdin seuraavaan junaan, mutta luettuani aikatauluja huolimattomasti minun pitikin odottaa kello kolmen junaa, jonka olin todennut vikaksi mahdollisuudekseni poistua Caenista. Mutustelin thon-crudités-sandwichiani (crudités on tietysti raa'at, vihreitä, kasviksia, mikä taukki olenkaan kun en ole tuota aatellut koko syksynä), hörpin mehua ja upotin hampaani valtavaan flan-palaan. Ah... Mutta sen jälkeen olin taas niin puoliaivoinen (väsyneenä kunnon syönti saa uupumuksen todella tuntumaan), etten jaksanut kuluttaa tuntia muuta kuin kipuamalla yhden mäen ylös ja alas. Joo, ihan kiva se Caen oli kans, hyvien yhteyksien päässä Pariisista ja sen vaikutuspiirissä, mutta ehkä tämä Bordeaux'n erilaisuus tekee minulle hyvää. Hei hei Caen!



















Matkalla Pariisiin istuin hyvin pedanttia historioitsijaa vastapäätä, mietin onkohan se joku tärkeä tyyppi ja häiritsenkö sitä rahvaanomaisella läsnäolollani. Nuokahdin kuitenkin uneen päätellen siitä, että puolitoista tuntia meni suht nopsaan.

Olin jokseenkin nuupahtaneena tuuminut, etten ehkä yrittäisi St-Lazarelta Montparnasselle juoksua; vaikka matka oli ehkä aavistuksen lyhempi kuin edellisellä kerralla, olisi se ollut epäselvempi Pariisia tuntemattomalle. Metrossa oli värikästä väkeä, pariisilaisrouvia jotka puhuivat ihan kummasti laulaen ja painottaen, rokkihenkisiä japanilaisturisteja, pari ulkomaalaisittain englantia murtavaa jotka lempeän ironisella asenteella puhuivat elämästä ja naisista. Ulkona pimeni ja satoi, kun saavuin Tour de Montparnassen juurelle, joten jätin enemmät seikkailut siltä päivältä. Angoulêmessa jäi pois yksi kaveri, joka oli innoissaan menossa sarjakuvafestivaaleille. Kumma juttu, eiväthän ne ole kuin kuun lopussa? Pitäisköhän mennä? Muutenkin tuumin tulevien viikkojen suunnitelmia. Maisemanvaihto taatusti tekee hyvää, niin osaan arvostaa tätä kaupunkiakin kuten tänä aamuna tein. Tämä elämä ei saa olla koulusta-kotiin-mentaliteettia, vaikka rutiineissa on tasapainottavat puolensa.

____

Palataan vielä alkuun.

Syysväsymykseni syynä lienee se, ettei kulttuuriin sukeltaminen käy hetkessä. Olisin heti halunnut kaikki hallinnolliset asiat kuntoon, kirjoittaa superesseitä, käydä töissä, harrastaa kulttuuria ja kaveerata puolen kaupungin kanssa. Mais avant qu'on se lance aux actions (fatales) il faut savoir (s') écouter. Nyt otankin hieman etäisyyttä (recul) ja keskityn vapaaseen turismiin. Tokan lukukauden kurssivalinnat teen *ehkä* vapaammalla kädellä.

Tutkin muuten foie grasia, erikoisuutta jonka Aquitaine ja Alsace tahtovat tahoillaan "omia", mutta jonka alkuperä on vähintään roomalainen, ja huomasin että sen "valmistukseen" kuuluu hanhiparkojen pakkosyöttäminen (gavage). Auts. Latinan jecur ficatum, yksinkertaisesti "viikunamaksa" (lintuja syötettiin kuivatuilla viikunoilla) on antanut "foien" ranskaan, eli maksa tulee oikeastaan viikunasta. (lähde: Wikipediasta ihan luin.)

Palataan alkuun, oppimisen iloon.