Sur le chemin ou: kaksi päivää caminolla

-- Kumma juttu. Kirjoitin kyllä tekstin, mutta se hävisi jonnekin (entä muistoni, hetken vaikutelmani, oi!). Okei, tässä siis pieni tiivistys caminolta. --

Päivän, parin kävin kääntymässä Santiagon Caminolla. Le chemin de St Jacques de Compostellen Via Turonensis eli Toursin reitti lävistää Bordeaux'n. Sunnuntai-iltana seurasin simpukankuoria keskustasta yliopistoalueelle, jossa nukuin ystävän luona. Maanantaina ennen viittä talsin Gradignaniin, pysähdyin kauniin virranvarren Prieyré de Cayacin luona: Vanha "hôpital", jossa pyhiinvaeltajia hoidettiin, majoitettiin, ja haudattiin, jos joku sattui kupsahtamaan.

Minäkin kärsin vähän maanantaina. Kannoin kymmeniä kiloja selässäni kuin saatanallista syntisäkkiä (siellä oli ruokaa, juomaa, ja vähän kaikennäköistä ylimääräistä omaisuutta). Omaisuus on pahasta, tajusin. Se saa sinut lyyhistymään maahan. Kävelin päivän aikana varmaan kolmisenkymmentä kilometria Le Barpin kylään saakka. Jaakon tie oli viitoitettu hyvin ja selkeästi sinikeltaisilla tolpilla. Ohitin viiniviljelmät ja metsän kätkeytyneen tallin. Sateessa kilometrien mittaisilla suorilla alkoi vähän mietityttää. Ohitseni tallusti ensin hiljattain matkansa aloittanut vanha mies, sinisessä takissa ja keltainen suojus rinkkansa päällä. Vaihdoimme sanasia. Pian minut saavutti toinen eläkeläinen, vihreässä sadetakissa. Laiha ja kirkkaat silmät, vaikka harmitteli säätä. Lopulta takana näkynyt punainen läikkäkin saapui kohdille, Normandiasta tuli tämä herra. Viisi viikkoa takana. Kaikki kävelivät edelläni, voimia säästellen, turhia lörpöttelemättä, matkan ja raudoittamina, minä söin eväitäni kävellessä saadakseni ne painamasta ja käytin telttaa sateensuojana (en suosittele kantamaan kolmen kilon telttaa kädessä useita kilometrejä, vaikka siihen olikin iltapäivällä ihan kiva pötkähtää).

Askelten edetessä halki valtavien sateentihruisten peltojen kolme väriläikkää, jotka kummasti muuttuivat vihreäksi ja siniseksi, vain punaisen pysyessä punaisena, katosivat metsään edelläni.

Keskipäivä poutaantui; saavuin Le Barpiin yhden jälkeen, lepuutin jalkojani ruoholla, etsin metsäläikän, avasin teltan ja kömmin levolle. Iltapäivä meni ajatellessa, loikoessa, ruokaillessa ja ympäristön tuulta suhisevaan, eläintä rapisevaan, ihmisen läsnäoloa vain ehdottavaan äänimaailmaan upotessa. Nukuin hyvin ja rauhallisesti, kolotus kehossa ja luonnon ääni jatkuvasti läsnä.

Aamulla päästyäni ylös, ulos ja liikkeelle moikkasin koulubussia odottelevaa poikaa (kiinnostuksen välähdys silmissä, kun ihmiset tajuavat että olet - pyhiinvaeltaja!). Kävelin hyvin pitkää suoraa myöten, tarkastellen hajamielisesti ympärilläni touhuavaa metsästyskoiraa. Belin-Belietin kylän tienoilla hoksasin, että minun olisi pitänyt hätistää se julmasti pois jo ajat sitten. Suunnistaessani kunnantaloa kohti kyselemään, koira hävisi jonnekin, ja jäin miettimään, miten sen kävi.

Jalkani kivistivät, ja tiesin etten voisi jatkaa spontaania vaellustani kovin pitkään, en kovin kauas, joten parasta olisi kääntyä takaisin. Olisin halunnut kävellä rautatiekylään saakka, mutta se olisi ollut vielä parin päivänmatkan päässä. Jatkoin vihreämmän nurmen reunustamille pikkuteille, yhä pienemmille. Lääkitsin maatilan vierellä kynttäni. Tuuli pyyhälsi mäntymetsikössä. Kas, oikealla puolellani metsän siimeksestä nousi romaaninen kirkko, ja sen takana St Clairin lähde. Landesin parantavat terveyslähteet - pakanallinen traditio, joka pitää yhä sitkeästi pintansa. Usein nimestä johdetaan vaikutus, esim. St Clairin pitäisi auttaa näkemiseen. Clair. Meditoin hetken pikkuisien virtaan asetettujen patsaiden äärellä ja päätin tulleeni jonkinlaiseen määränpäähän. Kastelin sormeni vedessä ja pyyhkäisin silmiä; tällä eleellä tahtoisin nähdä paremmin. Lähdin, tulin tienristeykseen, käännyin vasemmalle, tulin maantien laitaan, laskin rinkan maahan ja liftasin. Viimeinen herra, joka heitti minut Gradignaniin, kuunteli keskittyneenä pulmiani, antoi monta hyvää neuvoa ja harmitteli vilpittömästi matkani keskenjäämistä. Hän oli vaimonsa kanssa kulkenut caminon eläkeiän saavutettuaan, Le Barpista Santiago de Compostelaan saakka. Ekalla kerralla olivat päässeet Bayonneen, palanneet uupuneina junalla kotiin, viettäneet pari päivää suunnitellen ja pakaten uudestaan ja lähteneet takaisin.
Le chemin ne s'improvise pas.

Ja niin, minäkin koetin voimiani, uskoa itseeni. (Ajattelen: Et in Arcadia ego, minäkin olin Arcadiassa, jotkut ehkä ymmärtävät tästä Poussin-viitteestä fiilikseni, iloa ja surua samaan aikaan.) Kaksi päivää voi kuljettaa sinut kauas. Mutta ehkä tiedän paremmin, mitä ja miten (ja miksi?) haluan tehdä.

Seuraavan kerran kuljen kevyin, hyvin varustein halki Ranskan ja yli vuorien, läpi rauhallisten kylien ja erämaihin kätkeytyvän kulttuuriperinnön; Mutta todennäköisemmin seuraavan kerran kuljen ihan lähimetsään, jonne piirtelin omia reittejäni aikoja sitten.

Pieni Bordeaux- oppaasi

Kevään lähestyy. Hoksasin, että tulevat vaihtarit ovat valitsemassa kohteitaan jolleivat ole sitä hyvin ennakoivina jo tehneet. Lähdin itse (liian) kylmiltäni, nyt vasta alan tajuta kaupungin hienoutta. Luodanpa siis pieni katsaus nykyiseen asuinpaikkaani:

Bordeaux'n nimi (veden ranta) häämää näennäisellä helppoudellaan, ts. nykyaikaisella asullaan - oikesti se tulee "Burdigalasta", jona se tunnettiin Rooman valtakunnassa. Kyse on ilmesti ns. 'mutaisesta (meren-)lahdesta', mikä ajoittain vastaa aika hyvin todellisuutta, vaikka Garonnen maapigmenttien värittämän uoman vuorovesivaihtelua onkin mukava seurata - ja toisinaan iltaisin se kiiltää koboltinsinisenä tai hehkuu taivaan roosaa.

Kelttejä täällä eli jo 500-luvulla eaa. (mutta ei juurikaan enää Garonnen eteläpuolella) - he saivat ilmeisesti roomalaisilta luvan asustella paikalla, harjoittaa armoricalaisten kanssa tinakauppaa ja istutella viiniä suotuisaan ilmastoon ja maaperään. Roomalaiset asettuivat paikalle pysyvämmin ja Burdigala kehittyi tärkeäksi (tina- ja lyijy-)kaupan keskukseksi.

Historiasta on kiva tuntea ainakin Alienor d'Aquitaine, joka oli naimisissa, Louis VII:n, sitten Henri II, Normandin herttuan ja Englannin kuninkaan kanssa (ja joka oli myös "trubaduurien kuningtar", siis suosiollinen uudelle lyriikalle). Siitä mm. englantilaisvaikutteet.

Kaupunki eli kultakauttaan 1700-luvulla viini-, orja- ja sokerikaupan ansiosta. Komea, koristeellisten kivikerrostalojen keskusta periytyy tältä vuosisadalta, jolloin Bordeaux oli kuulemma maailman tärkein satama.
Sanoisin, että keskustan UNESCO-kohde, Port de la Lune (Kuun satama, nimi Garonnen kaaresta), on ainutlaatuinen miljöö Ranskassa - Hausmann otti Bordeaux'sta oppia suunnitellessaan Pariisin modernin keskustan Napoleon II:n aikana.

Viime vuosina kaupunki on kohentanut ilmettään: Jotta likaisen kaupungin maine hieman puhdistuisi, ranta on siivottu autoteistä, ränsistyneistä satama-alueista ja parkkipaikoista, ja rantakadut levitetty kaupunkilaisten oleskelutilaksi: puutarhakujilla, urheilupuistossa, veden peilin äärellä, valopuutarhan loistossa liikkuu nyt sunnuntaikävelijöitä, skeittaajia, rakastuneita pareja ja piknikkiä pitäviä nuoria ja vanhoja. Bastiden puolella rakentuu "ekokaupunginosa", Bordeaux-Lac tarjoaa puitteet näyttelyille, konferensseille, markkinoille ja Place de Quinconces, Euroopan suurin julkinen aukio vaikkapa sirkusseurueille; Sen Quinconces on tehnyt jo vuosisatojen ajan; aiemmin paikalla oli ruma linnoitus, jonka bordelaisit hävittivät, ja sen jälkeen keskeisellä paikalla sijaitsevaa tyhjää tilaa ei ole koskaan täytetty rakennuksilla, kumam kyllä. Tramway-linjojen rakentaminen muutama vuosi sitten kohensi tuntuvasti joukkoliikennetilannetta, ja toissapäivänä Musée d'Aquitainen edessä olikin upouusia Vélo libre service -pyöriä. Vuonna 2012 neljän Garonnen ylittävän sillan joukkoon, Pont d'Aquitainen ja Pont de Pierren väliin kaartuu uusi Bastiden ja Bacalanin yhdistävä, kevyelle liikenteellekin ajateltu silta.
Vaihtarina on hienoa kokea kaupunki niin omakseen, että iloitsee sen uusista rakennusprojekteista ja kehityksestä ihmisystävällisempään suuntaan (tai ehkä se on vain talouskasvua).

Entä ihmiset, les Bordelais? Asukkailla on kylmä maine muilla Ranskan alueilla, joskin voi epäillä, liittyykö se ilmastoon. Heitä myös pidetään "bourgeois"-väkenä, eli vähän konservatiivisina, rikkaina, kylmäkiskoisina. Korttelien värikkyydestä saa silti: Quartier Saint Michelin kielten ja kasvojen värikkyys, sunnuntaitorit täynnä varastettua tavaraa, rikastunut Chartrons taide- ja antiikkikauppoineen ja tsokkaine ravintoloineen, Mériadeck monitasoisine hallintorakennuksineen. Nähdäkseni Bordeaux on hyvä välivaihtoehto Pariisin vilskeen ja Provinssin rauhan välillä. Ihmiset, puhuvat hyvin kieliä ja vastaavat järjestään ystävällisesti avun tarvitsijalle, vaikka, kuten Suomessakin ulkomaalaiselle, syvempien suhteiden solmiminen vaatii työtä.

Kaupungissa tapahtuu paljon, mutta pienessä mittakaavassa; Löytääkseen haluamansa (ja haluamansa yllätykset), on pidettävä silmät, korvat (ja suu) auki sekä opittava tuntemaan ns. piirejä.

Ympäristö on täynnään maanviljelijöitä; Akvitania on viime aikoina rikastunut, koska täällä on stsattu maatalouteen, ja olkoon maailmss millaisia kriisejä tahansa, ihmisten täytyy syödä. Erityisen kiinnostava (mielen-)maisemiensa puolesta on le Pays Basque Pyreneiden kupeessa. Akvitanian asukkaat ovat periranskalaiseen tapaan ylpeitä maansa monimuotoisuudesta - on merta, viljelmiä, metsää, vuoria.

Sää on - vaihteleva. Saapuessani syyskuussa kuivat helteet olivat kauheimmillaan, ja kärsimme itikoista. Sitten tuli joitakin kuulaita päiviä, mutta ei sadetta ennen loppusyksyä, jolloin meitä alkoikin paleltaa. Tammikuu näytti aika epävakaiselta, mutta sateet eivät vilututtaneet aivan samalla tavalla. Nyt on saatu aurinkoa yllin kyllin, ja keli tuntuu suomalaiselle keväiseltä - jopa kesäiseltä uutta tarmoa uhkuvalla ruohikolla kirmatessa (sieltä nousee valkoisia ja keltaisia kukkia). Vaikka meri tuokin ilmastoon arvaamattomia elementtejä (tänään lämpimän päivän jälkeen kuului ja näkyi kevään ensimmäinen ukkonen), aika eteläisillä leveyspiireillä kuitenkin ollaan, ja kun pilvet hajaaantuvat, päiväntähti kuumottaa tai miellyttävämmin lämmittää.

Première guerre mondialen vuosipäivänä

Tänään on kansallinen vapaapäivä (jour férié, le jour du souvenir de l'armistice de 1918) ja satelee hiljakseen. Kämpässämme olisi jäätävää ilman lämmitystä, pieniä nurkassa hohkaavia pattereita, ja omassa huoneessani onkin vähän kylmä, koska uskon viileässä nukkumisen parantavan unta. Mennään ehkä kämppisten kanssa kiinalaiseen syömään illemmalla. Ovat mokomat lähdössä Barcelonaan Depeche Moden konserttiin - alkaa olla itselläkin vähän sellainen olo, ettei pieni liikahdus tästä kotikopperosta olisi pahitteeksi.

Eilen näin pahaenteisiä "Assemblée générale" -julisteita yliopistolla: Lounastauolla näemmä keskusteltiin eräässä amphissa uudesta laista ja sen vaikutuksista. Lounastauon jälkeen kuulin erään kielitieteen opiskelijan tiedottavan muille, että jotkut ovat "jo nyt" yliopiston blockagen puolella. Aijai, ettei vaan olis lakko lähellä... Englanninopiskelija totesi, että viime vuosi oli hirveä; Se alkoi juuri noin, pienistä julisteista, sit olikin jo kampukselle pääsy estetty, eikä koko vuonna saatu oikeen mitään tehtyä. "J'espère qu'on ne fera pas la grève", totesin. Joo toivottavasti, tää vastasi, "ou on reste aussi bêtes qu'au début".

Juups. Kunhan nyt ekalta semesteriltä saisi opintosuorituksia. Se meinaa että tänään ois kaivauduttava Gargantuaan ja analysoitava Hiroshima mon amouria, lueskeltava latinan kielioppia ja venäjän datiivia. Valmisteltava taloudellisen hyvinvoinnin turvaamiseksi CAFille paperit (vihdoin ja viimein) sekä psyykkisen terveyden kannalta käytävä vähän joen varrella.

Tout ce qui n'est pas bien - Ten things I hate about you

1. Auktoriteetinpelko. Ranskalaiset ovat suomalaisia tuppisuisempia harjoitusryhmissä, silloin kun pitäisi vastata kysymyksiin. Ei varsinaisesti itseäkään innosta, kun professorin suunnalta huokuu halveksuntaa lähentelevä tyytymättömyys tunnille valmistautumattomia opiskelijoita kohtaan.

2. Auktoriteetin epäkunnioitus. Ranskalaisopiskelijat pälättävät luennoilla, niin että kapeiden salien perältä on ajoittain mahdotonta kuulla luennoitijaa. Toiset opiskelijat sentään hyssyttävät tai sähähtelevät juoruileville tovereilleen.

3. Ranskalaiset polttavat juuri ovien ulkopuolella, niin että sisään/ulos on kipitettävä saastepilven läpi.

4. Uimahalli on aika kämänen. Ranskalaiset vaihtavat vaahteet piilossa pikku kopeissa, ja menevät suihkuun uimapuku päällä. Saunomaan ei uimassa käydessä pääse. Ainoat saunat ovat homojen kohtauspaikkoja, kalliiden kauneus-/terveyshoitoloiden yhteydessä tai turkkilaisia. Miten niin alastomuus on seksuaalista?

5. Perkeleen byrokratia. Kellään ei näytä olevan koko kuvaa siitä. Yleensä on juostava toiselle tiskille saadakseen rattaan loksahtamaan eteenpäin. Ja vaikka asiat kestävät, niitä ei saa jättää sikseen vaan pitää projektinsa sinnikkäästi vireillä.

6. Talot ovat hataria ja usein huonosti lämmitettyjä.

7. Kaupungin haittapuolet. Sitä metsää ei edelleenkään ole vieressä. Asemakaava hämää kaikkea muuta kuin suorilla kulmillaan. Pyöräteitä on vähänlaisesti, vaarallisia eikä tramwayn linjallakaan ole laillista polkea (vaikka niin tehdäänkin). Jos kehtaa valittaa koirankakoista kaduilla tuntee itsensä pikkumaiseksi yleisönosastopalstan kukkahattutädiksi.

8. Yöllä ei vaan voi hortoilla turvallisin mielin. Mulle on jo tarjottu kannabista (olikos neidolla hyvät bileet? kelpaisko petard?) ja aseman lähistöllä haiskahtaa makeasti marihuanakin. Ei, en ole ilotyttö, en tule autoosi. Sitten on näitä hilpeitä juhlijoita, jotka fiiliksissään pussailevat vastaantulijoita.

9. Ärrh, ne seuraan liimautuvat marokolaismiehet! Inhottavaa, kun tulee leimanneeksi koko maan kulttuurin. Onneksi sieltä tulee myös hyväkäytöksisiä ja fiksuja herroja.

10. Aina pitäisi sanoa Bonjour. Muuten saa lempeitä (tai vähemmän lempeitä) moitteita niskaansa. Entäs jos ärsyttää ja on koti-ikävä? Pitäis vaan olla niin pirun huomaavainen ja innostunut ja aktiivinen.
Ymmärrystä ei heru. Maassa maan tavalla: take it or leave it, mon amie finlandaise.