Torstai-iltana hyppäsin TGV-junaan ja päädyin Toursiin, jonka pitkät suorat bulevardit ja leveä Loire-joki jäivät mieleen. Nukuin Rosalian luona, josta jatkettiin perjantaina kaksi surffaajaneitoa kyytiin kopattuamme.
(Perjantaipäivänä tutkin vanhaa Toursia, ulkokoristeiltaan omalaatuista katedraalia, ja kävelin Loiren pohjoisrantaa itään aina Périphérique-autoreitin juurelle, jossa kysyin vastaantulevalta herralta, voiko sillan ylittää. "Se on kiellettyä, voi yrittää, mut jos jeparit (flics) näkee, niin..." Ois ehkä pitänyt jäädä voivottelemaan sitä miten kaikki rakennetaan autoille ja tuskin mitään kevyelle liikenteelle, mutta luontainen kainouteni voimakkaita mielipiteitä kohtaan esti minua lietsomasta monsieurin mielialaa.)
Vanhaa Toursia.
Matka meni unisesti ja pumpulipäisesti, rupatteleva seura kyllä miellytti. Cherbourgiin päästyämme oli iltayhdeksän, majoitimme osan porukkaa, eksyimme satamaan ja löysimme oman laivamme. Kyytiin nousi kolmekymmentä sohvasurffaajaa (toiset kolmisenkymmentä olivat purjehtineet jo paria tuntia aiemmin), osa naamioituneena meriteeman mukaan vaikkapa piraateiksi. Pörisevän pikku laivan kannella höpöteltiin, juotiin viiniä, katseltiin tähtitaivasta.
Nautin elämäni ensimmäisen osterin (dégustation des huitres). Se tapahtuu niin, että kupu laikataan sivusta auki ja tarkastellaan otusparan väriä ja olemusta. Parasta on, jos osterin sisällä on vielä runsaasti vettä ja se elää. Tuoretta ruokaa! Osteri syödään siten, että päätä kallistetaan, puraistaan kuoren puoliskolla lepäävää osteria ja sitten nielaistaan se saman tien. Tekniikassani riitti parantamisen varaa, koska jäin pureskelemaan merenelävää: Rakenne ei miellyttänyt, mutta jälkimaku oli kyllä hyvä. Tyydyin silti sillä erää yhteen suupalaan.
Rantauduttuamme tutustumista jatkettiin baarissa Rue de la Paix:llä (Rauhan katu, kovin nimensä vastainen). Kamppeita autolta hakiessani eksyin taas toisen suomalaisen kanssa. Alexisin kämpässä koisi vain seitsemän henkeä (seuraavana yönä pari lisää). Huolimatta siitä, että nukkumaanmeno oli myöhästynyt klo kolmeen, aamulla heräsin ensimmäisenä ja nautin hiljaisesta hetkestä. Aamupalan nautittuamme oli vuorossa kaupunkikierros, jolla vuosiluvut ja historialliset anekdootit satelivat. Ihasteltiin mm. Cité de la mer -kompleksia historiallisine sukellusvehjeineen.
Seuraavaksi kimppakyydillä Manchen louteiskolkkaan pienelle patikkaretkelle. Aurinko puhkoi juuri sopivasti harmaan pilvisen massan, ja tuuli riuhtoi takkia kun hypättiin autosta majakan lähistöllä ja loikittiin rosoisilla rantakallioilla. Käveltiin erityisen jyrkästi nousevaa Normandian rannikkolinjaa myöten, maalaisromanttisten kivitalojen ja -aitojen viertä, kullankeltainen piikikäs kasvi kukki valtoimenaan, aurinko laski länteen, meren taakse, kaukana siinsi saaria, ruoho suhisi ja tuntui pehmeänä jopa jyhkeiden kengänpohjien läpi. Siltä paratiisi näyttäisi syksyllä, minun mielessäni.
Päädyttiin upealle ranta-aavalle, jossa teksasilainen kävi uimassa. Refreshing!
Illalla ravintolaan. Raskasta ruokaa, hyvää kieltämättä, mutta vähempäänkin olisin tyytynyt. (Ravintoloissa on harmillista se, että tuhdit annokset jäävät usein miltei puoliksi syömättä - mikä tietysti säälittää "ei mitään hukkaan" -tyyppiä. Ranskalaiset käyvät ravintoloissa ennemminkin tunnelman, seurustelun ja palvelun takia, ja laittavat itse parempaa kotiruokaa.)
Yöllä yökerhoon. Päätin nyt lähteä "ny kerrankin, kun muuten käyn niin vähän ulkona". Täysi illallinen, mälsähkö musiikki ja uudet kengät haittasivat tanssimista, mutta la danse ne perd jamais sa magie, les sorties ont toujours leur sortilège.
Heräsin virkeänä viiden ja puolen tunnin unien jälkee, ja sitten brunchille. Maisteltavana oli jos jonkinlaista enimmäkseen paikallista erikoisuutta ja herkkua. Yltäkylläisyydestä jatkoimme viikonlopun vikaan rientoon, rannalle ajelemaan tuulen voimalla!
Le char à voile on hupaisa ekologinen vastine perisuomalaiselle ralliajelulle, tai niille ihme maa-autohäkkyröille. Tuulihan ei koskaan jätä Normandian rannikkoa. Tunnin ajelulla opin säätelemään nopeuttani ja kääntymään myötätuulesta vastatuuleen, mutta en vastatuulesta myötätuuleen - se pitäisi tehdä hyvin jyrkästi suuresta nopeudesta. Osa aikaa meni myös purjeväkkyrän kiskomiseen märästä hiekasta.
Porukka hajaantui jo, mutta iltasella ihmeteltiin vielä Élisen, Rennesiin kyyditsijäni tekemää söpöä Cow'chSurfing-kaakkua (Normandia on täynnä söpöjä lehmiä, joten... hieman paikallisväriä). Mie ja kaksi saksalaista (nyttemmin toinen Nantaise) ajeltiin Élisen kyydissä puoleksiyöksi Rennesiin taiteelliseen pikku asuntoon. Aamulla hän vielä heitti meidät kaupungin laitaan, josta saksalaiset hyppäsivät viime tingassa saamaansa kimppakyytiin ja minä jatkoin liftaamalla.
Vain neljässä autossa Rennesistä Bordeaux'hon! Ehdin jopa iltapäivän kurssilla (joka oli vähän turha, koska katsomamme filmi oli jo tuttu). Ensin hieman varautunut rennesiläinen koppasi minut liittymästä 30 km:n matkalle, seuraavaksi 45-vuotias ja tavattoman nuorekas oman kaktusyrityksensä luonut herra, jonka kanssa parannettiin maailma puolessa tunnissa. Hän jätti minut Nantesin Périphériquelle, josta jatkoin hurjan kivan brasilialaissyntyisen naisen seurassa. Hän jätti minut toiselle puolelle kaupunkia station-servicelle (bensa-asema), ja ennen lähtöään hoksasi: "Tuossa on portugalialainen rekka, joka luultavasti menee Bordeaux'n kautta, haluatko, että kysyn kyytiä?") Kyllä kiitos. Kiitos Janainan avuliaisuuden taitoin yli kolmesataa kilometriä mukavan portugalilaisen seurassa. Hän puhui kyllä hyvin ranskaakin, molempien lastensa opiskellessa tai työskennellessä Pariisissa.
Semmoinen reissu. Normandialainen kulttuuri tuntui ystävälliseltä, ihmiset vieraanvaraisilta, maisemat kotoisilta. Kylmä tuuli taisi kyllä aiheuttaa flunssan. Unohdin myös piponi autoon. No, jos jotain voittaa, jotain häviääkin, eikös?
Lepuuttakaapa silmiänne Atlantin valtamerellä.
Tekstit
