Tärkeä kirjoitella ja analysoida kaiken aikaa. Lisään piakkoin kertomukset viimeisestä ihanasta viikostani Ranskassa, nyt ihmettelen lähinnä kotiinpaluutunnelmia.
Tunttui kumman sopivalta palata taas junalla ja laivalla - niin kuin olin lähtenytkin tammikuussa takaisin Ranskaan uutta kiinnostusta ja tarmoa täynnä. Nyt kolmen päivän ja kahden yön paluu oli tuskaisempi, koska kolme matkasäkkiäni pakottivat minut nököttämään paikallani. Muuten olisin pyrähtänyt nopeille kävelyretkille junanvaihtojen yhteydessä Lyonissa, Genevessä, Hampurissa, Kööpenhaminassa ja Malmössä - haistelemaan ympäristön tunnelmia. Tällä kertaa vietin ajan rautatien metallin, lähdön ja odotuksen tuoksuissa. Omaisuus naulasi minut paikoilleni. Lauantaiaamuna Tukholmassa kävelin Vikingin terminaalille ähkien, puhkien ja suomalaisia ärräpäitä päästellen ja laivassa jouduin orientoitumaan takaisiin moukkamaiseen, mitäänsanomattomaan, absurdiin suomalaiseen puheenparteen. Tyrskähtelin äimistyneenä, kuumeisena istuessani hiljaisessa nurkassani ja mietin että tätäkö se sitten olikin. Ranskalaisen puheen älyttömyydet pystyy jokseenkin kilpistämään pois, mutta suomi tulee suoraan päähän eikä pahintakaan höpötystä voi sulkea ajatusmaailmasta. Ihmettelin kumman lättänää maisemaa, katselin saariston karuutta ja meren harmautta (näinkö pohjoiseen olen tullut?) Terminaalissa oli tutut vanhat naamat vastassa. Hymyilin höntisti ja sälytin kantamukseni rakkaitteni selkään. Ulkona satoi, pehmeästi, harmaasti. Yhä pohjoiseen kulkiessa katsoin metsää, metsää; autoja ihmisiä ääniä harvakseltaan. Tyhjyys. -
En ollut vuosiin ajatellut, että metsä on tyhjä. Tajusin, että vuoden asuminen jatkuvan ihmiskulttuurin keskellä oli muuttanut tapaani kokea ympäristöä; Olin tottunut kulttuuriympäristön, ihmisen muovaaman historian täyteyteen, joka ensin oli sekin tuntunut tyhjältä lehtien näkemiseen tottuneille silmilleni. Kesti hetki, ennen kuin jaksoin rauhoittua ja antaa itseni upota luonnon näkymään (aivan kuin kesti pitkään, ennen kuin ihailin kiven elävyyttä, mascaroneja, siroja fleche-torneja, eksyttävää Bordeaux'n asemakaavaa). Luontomme on samaan aikaan karu ja herkkä; vaikeneva ja ihmeen vihreä. Linnut laulavat harvakseltaan, vesi järvissä on tyyni ja taivasta heijastava. Pohjoisen luonnon rauha.
Olen tosi tyytyväinen viisaasta päätöksestäni pysyä koko vuoden vaihdossa. Kolme-neljä kuukautta ei riitä kuin siihen, että tuntee olonsa vieraaksi, ikävöi ja kummastelee. Kaksinkertainen aika sallii sopeutumisen, omien juttujen löytämisen. Uusi kotikulttuuri käytäntöineen alkaa tuntua itsestäänselvältä. Joulukuussa palatessani sen huomasi vasta siitä, että tiskasin pesusienellä enkä harjalla. Nyt, en tiedä mistä sen huomaa, jos mistään? Mutta minä kaipaan ranskalaisten vuorovaikutusta, sivistyneisyyttä ja tiettyä "asiat hoituu" -asennetta. Olisin voinut sopeutua paremmin, tehdä vaikka vapaaehtoishommia jotka mulle niin hyvin sopivat. Muutamat vaihtarit, jotka tunnen, jotka olivat vain kevään vaihdossa, olivat aika nuivalla tuulella kun viimeksi näin; kyllästyneinä tahtoivat kotiin, ikävöivät kissojaan (tunnistin itseni tilan kuutisen kuukautta sitten, vaikka oli meidän vanhaa harmaata herraa kiva nytkin rapsuttaa). Toiset olivat sopeutuneet lyhyessä ajassa - tehneet heti alusta asti kaikenlaista, aktiivisen uteliaasti, menneet mukaan harrastuksiin, jutelleet, tutustuneet ranskalaisiin. Tosi tärkeää: Tutustua paikallisiin. Sitten ovat hekin, jotka ovat olleet koko vuoden vaihdossa ja koonneet ympärilleen vankan vaihtarijoukon, ja kokevat nyt kotiin palattuaan kulttuurishokin vielä vahvemmin kuin minä.
Joku kyseenalaisti blogini nimen. Mihin viittasin sillä vuosi sitten? Kaiketi haluuni matkata fiksusti (junalla, sopivia etäisyyksiä ja sopivalla nopeudella), toisaalta vertauskuvallisesti löytää omat tieni (kaksimerkityksisesti pysyä raiteillani ja kävellä kotoisilla raiteilla). Ja soinnullisuus - ehkä vaan tykkään ranskan kielen ärrrästä!
Halusin mennä Ranskaan oppimaan jotakin, koska kansainvälistyminen on tärkeää (näin sanovat meille auktoriteetit!). Mutta mitä se minulle henkilökohtaisesti merkitsee? "Omasta" kulttuurista ulos astumista, oven raottamista ja avaamista toisille, tietynlaista ymmärtämisen kamppailua, palkitsevaa haasteellisuutta. Erilaiset toimintatavat opettavat kuulostelemaan niitä syvemmällä piileviä asenteita. Ja kansat kohtaavat ihmisten tasolla.
Jätän kohtapuoleen pikku blogini tänne istuskelemaan. Saatanhan jatkaa siihen kirjoittamista vaikka ranskaksi, suomalaisuuden ihmeellisyyksistä. Palaan ehkä linkittämään joitakin vanhempia merkintöjä, lisäämään kuvia ja sen semmoista, mutta paljon en niihin koske. Ne ovat syntyneet silloisessa ympäristössään, ja hyvä niin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ranskalaiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ranskalaiset. Näytä kaikki tekstit
27.5.2010
Au pays cathare tai: Hurmaavaa retkeilyä
Viimeisellä viikollani Ranskassa tein juuri sitä, mitä tahdoin: Vaelsin luonnonihmeiden keskellä, tapasin vanhoja ja uusia tuttuja ja ystäviä.
Aloitetaan Andreista ja Paulinesta, Montpellieristä ja Auden vuoristoisesta, rauhallisesta kataarimaasta.
Perjantaina 21.5. jätin Bordeaux'n ja junailin itseni kohti Montpellieriä - halusin tavata jälleen Andrein ja Paulinen, jotka olin Lyonissa kohdannut. Kaupunki on Languedoc-Roussillonin opiskelijoiden vireyttämä keskus. Rannikkoseudun seisovat ruovikkoiset merivesijärvet eivät sovi uiskenteluun, mutta "l'arrière-pays" eli takamaat kuulemma tarjoavat sitäkin enemmän seikkailua. Saavuttuani Montpellieriin könysin rinkkoineni, reppuineni, laukkuineni ja kasseineni melko läheiselle asunnolle, jonka ihana viileys ja inhimillinen lämpö ottivat minut lempeästi vastaan. Andrei lähti opetustöihin ja minä kiertelemään kaupunkia kesän ensimmäisessä tosi helteessä; tarkistin ainakin akveduktin, polleat patsaat, viihtyisän keskustan boulevardin, joka vihersi entisestään monimuotoisuus-viikonlopun erilaisista tietoa pursuavista kojuista, ja jatkoin itään joen rantaan suureellisten modernimpien rakennusten katveessa. Takaisin tulin kyseenalaisempia suurien teiden varsia kunnes sain eksytettyä itseni suloisille vanhan kaupungin kujille: eritasoisia, sokkeloisia ja kapeita, varjoisia. Ihmiset palailevat leppoisasti kotiin perjantain illalliselle, kohtaavat ja juttelevat (yksi lempiajankohdistani Ranskassa, sama juttu Pariisissakin silloin kun siellä vähän rytmi rauhoittuu). Tarkistin vielä vanhan observatorion, ostin juustoa ja omenoita ja saavuin asunnolle hörppimään seudun roséeta töistä palailleen Paulinen kanssa. Juteltiin, relattiin. Aikamoista hommaa tuo sosiaalipuolen työ. Illan mittaan toinen vieras, englantilainen Harri liittyi mukaan.
Viikonlopuksi aioimme suunnata hienolle luonnontilaisen joen rotkolle Duilhac-Sous-Peyrepertusen kylän lähettyville: Gorges du Verdouble (kuvat aika turistipitoisia, meillä oli hiljaisempaa ja enemmän vettä). Suunnistusavuksi: Auden département, lähellä Pyreneitä, Carcassonnesta etelään ja Perpignanista länteen. Seutu on pienipiirteisen vuoristoista, monipuolista viiniviljelmineen, pienkarjoineen ja kataarihistorioineen.
Lähdimme sinne kuuden porukalla lauantaina, keskipäivällä, liftaten. Menimme tramwayllä ja kävellen eräälle Ranskan parhaista liftauspaikoista, suurelle péagelle Montpellierin eteläpuolella. Minä ja Harri saimme melkein heti romanialaisen rekkakyydin lähelle Sigéania, josta meidän piti suunnitelman mukaan erota lounaaseen, mutta myöhemmin kuulimme, että Paulinella ja Julianilla oli käsittämättömästä syystä mennyt miltei tunti odotellessa. Meilläkin oli ongelmia päästä eroamaan lounaan suuntaan ja sitten saada kyytejä hiljaisilla maaseututeillä, mutta mikäs siinä maisemia ihaillessa ja tarinoidessa. Harri tunsikin aluetta, koska oli työskennellyt seuduilla parisen viikkoa vapaaehtoisena lammas- ja vuohitiloilla (kts mitä on "wwoofing").
Iltahämärissä olimme lopulta selvittäneet ne muutamat kymmenet kilometrit, joissa meni paljon pidempään kuin aiemmissa 150 km:issä, ja kohtasimme pikaisesti paikalle päässeen parivaljakon Ellynin ja Andrein (jolla on kultapeukalo) uinuvan kylän yhdistetyn kaupungintalon/postin/majatalon pihalla. Meitä hieman hämmensi ympärillä parveileva, hääräilevä ja pälisevä parinkymmenen timmin pyöräilijän joukkio, joka suihkussa käytyään pani pystyyn varsin juomapitoisen piknikin. Tiirailimme vuoren harjalla häämöttävää kataarilinnaa ja aavistelimme vain, miten hienolta auringonlasku olisi sieltä mahtanut näyttää, mutta päätimme suunnata yöksi Verdoublen rotkoon.
Ihana laskeutua illan pehmeyden täyttämään keväiseen laaksoon. Ylitimme kuivuneita puronuomia, kuuntelimme kaskaita, juttelimme reitistä, kasveista ja matkoista ja hiljennyimme aistimaan luonnon rauhallisen, avaran, keväisen tilan. Virran rantaan. Upeat kallionmuodostumat, maan"repeämät" seinämissä ja pehmeänkaarevat "hiidenkirnut" ja altaat siellä, missä vesi oli päässyt pyörimään enemmän. Illan mittaan loikittiin kivillä, nautittiin patonkia kaikilla täytteillä, ja yön pimettyä harrastettiin satelliittibongausta makoillen kivillä virran keskellä. Teltaksi kuudelle riitti katokseksi pingotettu nylon-kangas.
Aamulla nousin kalliolle ja seurasin auringon hiipimistä länsijyrkännettä alas. Kuljimme takaisin kylään (kahlaten virran halki), jätimme rinkat kaupungintaloon, josta pyöräilijäporukka oli häipynyt kaiketi jo aamuhämärissä ja jossa ei muutenkaan näkynyt ristin sielua. Niinpä kävely/lifti kukkula-vuorelle linnan juurelle sujui kevyesti kuumassakin auringossa. Pääsymaksu harjanteelta tähyävään Peyrepertusen linnaan oli 4€. 1960-luvulle saakka alueelle ei ollut edes teitä, joten vain intohimoisimmat asianharrastajat kipusivat aikoinaan strategisesti tärkeään Aragonin ja Ranskan rajoja vartioineeseen linnaan (raja siirtyi etelämmäksi 1600-luvulla). Kataarilinnaksi sitä voi nimittää, koska 1224 Guillaume de Peyrepertuse kieltäytyi liittymästä ristiretkeen albigenssejä vastaan. Hieno paikka, hyvä puolustaa, jos puolustajilla vain riitti vettä ja syömistä.
Muut saivat autokyydit alas ja minä tulin jalan. Saapuessani Duilhaciin Julianin oli täytynyt jo liftata kotia kohti. Lähdimme itsekin odottelemaan peukalot pystyssä hiljaisen kylän porteille, ja ennen pitkää pääsimme matkailuautossa ja täyteen ahdetussa henkilöautossa Paderniin, jossa aioimme hakeutua toisten rotkojen äärelle. Minä, Harri ja Pauline lepäilimme oliivipuiden varjossa odotellessamme patikoimaan lähteneitä Andreita ja Ellynia. Kyselimme neuvoa ja neuvoimme muita matkailijoita, esimerkiksi vanhaa patikoivaa sveitsiläistä pariskuntaa, ja puhuimme keskenämme ulkomaalaisten vaikeuksista hallinnon ja sopeutumisen tasoilla sekä siitä, mitä olimme oppineet eri puolilta maailmaa ja erilaisilta ihmisiltä. Saatuamme tietää parivaljakon jo löytäneen rotkot, patikoimme kauniin maaseudun läpi. Hämmästelin, kun Pauline opetti minut hoksaamaan parsanvarsia ja metsästämään niiden kukintoja - siis tankoparsa kasvaa alueella villinä ja syötävänä. Jo edellisenä iltana olinkin pannut merkille joka paikassa villinä kasvavan tillin ja rosmariinin, jotka täyttivät kevään ihanilla tuoksuillaan (varsinkin kun istahdit tai astahdit niiden päälle). Paikansimme toverit kiljahdusten perusteella ja liityimme mukaan uiskentelemaan ja paistattelemaan päivää rotkon kivillä.
Illan leiripaikan löytyminen osoittautui ongelmalliseksi - hyviä paikkoja vähän kauempana asutuksesta oli hankala löytää - joten palasimme pusikoista jo ohittamaamme Padernin kylään, mielessämme oliivipuut. Siellä Andrei tuumi menevänsä etsimään saksalaisia, jotka olivat ottaneet hänet ja Ellynin kyytiin jossain vaiheessa, ja jotka majailivat eräässä kylän talossa lomamatkallaan.
Ei näkynyt kettään talolla. Mutta kävellessämme pääkatua pitkin vastassa olikin vilkutteleva ja hyväntuulinen saksalaislössi. Porukan englantia taitava puhemies (opiskeli Karlsruhessa, muuten perhe kotoisin Freiburgista - taas sain hyviä kokemuksia lounaissaksalaisista) otti meidät hymyllä vastaan, ja tuumasi, ettemme me kauas olleet kerinneet. Selvitimme siinä tilanteemme, ja eipä aikaakaan kun uudet tuttumme olivat kysyneet kylässä asuvalta kaveriltaan, saisiko viisikkomme leiriytyä hänen puutarhaansa. Ranskalaisherra myöntyi, opasti meidät paikalle, ja pystytimme leirimme ylen tyytyväisinä. Illan viiletessä kierrätimme ensimmäistä tai toista viinipullollista nuudeliaterian kyytipoikana (ateriassa maistui myös Paulinen keräämä villiminttu). Silloin perheen pojat tallustivat vakavannäköisinä luoksemme. Puhemies aloitti "tuota, tuossa tuli kiistaa isännän kanssa ja nyt kävikin niin ikävästi että teidän pitäisi lähteä tästä..." -
Nähtyään ilmeemme kaveri virnisti ja totesi "vitsi vitsi!" Naureskeltuamme hetken hän jatkoi: "Mut ajateltiin kysyä, jos haluaisitte tulla aamiaiselle huomenna..." Me toljotimme vielä hetken ja "Kyyyllä kiitos!" ja säteilimme kiitosta koko viisikon voimin. Vaikka jalomieliset ystävämme lupailivat vain "no vähän leipää, voita ja hunajaa" oli aamiaispöytä rakakudella ja auliudella katettu seuraavana aamuna. Turinoimme aikamme, montpellieriläiset pyysivät saksalaiset vastavierailuille ja tiskattuamme lähdimme palaamaan hyvää tuulta pullollamme.
Paluumatkalla selvisimme mielestäni ihan hyvin, ja minusta oli kiva ottaa oppia kokeneilta Andreilta ja Paulinelta (jotka matkustavat oikeastaan aina "autolla" eli liftaten). Kuumuus ja pitkä kävelymatka péagelle (samalle, jossa olimme pitkään Brahimin kanssa jumissa Barcelonaan peukaloidessa) uuvutti matkatoverini, eivätkä he vaikuttaneet tyytyväisiltä tämänkertaisiin matkoihin. Iloitsin kaikesta huolimatta viikonlopun kokemuksista; Liftasin ensimmäistä kertaa kolmestaan, uin ranskalaisissa luonnonjo'issa, yövyin porukalla luonnossa, vierailin kataarilinnassa, keräsin villiä tilliä; ylipäätään vietin niin täydellisen viikonlopun hyvässä seurassa.
Perille Montpellieriin päästiin, juotiin kylmää ja minä aloin uudelleenpakata raskasta omaisuuttani. Hyvästelin kaihoisana kaverit, ja kerkesin juuri ja juuri junaan Avignoniin ja Valencen kautta Pont-en-Royansiin, jossa odotti uusi seikkailu.
PS. Vilkaiskaahan Google Mapsista miten vihreää Audessa on.
PPS. Sananen liftauksesta: Kaikki eivät ota kyytiin, mutta yleensä ne, jotka huomioivat liftaajat, ovat aika huippuja. Liftatessa on tavallaan sen velkaa, että muistaa jälkeenpäin kohtaamiset ja persoonat - ja sen velan maksaa hyvillä mielin.
Aloitetaan Andreista ja Paulinesta, Montpellieristä ja Auden vuoristoisesta, rauhallisesta kataarimaasta.
Perjantaina 21.5. jätin Bordeaux'n ja junailin itseni kohti Montpellieriä - halusin tavata jälleen Andrein ja Paulinen, jotka olin Lyonissa kohdannut. Kaupunki on Languedoc-Roussillonin opiskelijoiden vireyttämä keskus. Rannikkoseudun seisovat ruovikkoiset merivesijärvet eivät sovi uiskenteluun, mutta "l'arrière-pays" eli takamaat kuulemma tarjoavat sitäkin enemmän seikkailua. Saavuttuani Montpellieriin könysin rinkkoineni, reppuineni, laukkuineni ja kasseineni melko läheiselle asunnolle, jonka ihana viileys ja inhimillinen lämpö ottivat minut lempeästi vastaan. Andrei lähti opetustöihin ja minä kiertelemään kaupunkia kesän ensimmäisessä tosi helteessä; tarkistin ainakin akveduktin, polleat patsaat, viihtyisän keskustan boulevardin, joka vihersi entisestään monimuotoisuus-viikonlopun erilaisista tietoa pursuavista kojuista, ja jatkoin itään joen rantaan suureellisten modernimpien rakennusten katveessa. Takaisin tulin kyseenalaisempia suurien teiden varsia kunnes sain eksytettyä itseni suloisille vanhan kaupungin kujille: eritasoisia, sokkeloisia ja kapeita, varjoisia. Ihmiset palailevat leppoisasti kotiin perjantain illalliselle, kohtaavat ja juttelevat (yksi lempiajankohdistani Ranskassa, sama juttu Pariisissakin silloin kun siellä vähän rytmi rauhoittuu). Tarkistin vielä vanhan observatorion, ostin juustoa ja omenoita ja saavuin asunnolle hörppimään seudun roséeta töistä palailleen Paulinen kanssa. Juteltiin, relattiin. Aikamoista hommaa tuo sosiaalipuolen työ. Illan mittaan toinen vieras, englantilainen Harri liittyi mukaan.
Viikonlopuksi aioimme suunnata hienolle luonnontilaisen joen rotkolle Duilhac-Sous-Peyrepertusen kylän lähettyville: Gorges du Verdouble (kuvat aika turistipitoisia, meillä oli hiljaisempaa ja enemmän vettä). Suunnistusavuksi: Auden département, lähellä Pyreneitä, Carcassonnesta etelään ja Perpignanista länteen. Seutu on pienipiirteisen vuoristoista, monipuolista viiniviljelmineen, pienkarjoineen ja kataarihistorioineen.
Lähdimme sinne kuuden porukalla lauantaina, keskipäivällä, liftaten. Menimme tramwayllä ja kävellen eräälle Ranskan parhaista liftauspaikoista, suurelle péagelle Montpellierin eteläpuolella. Minä ja Harri saimme melkein heti romanialaisen rekkakyydin lähelle Sigéania, josta meidän piti suunnitelman mukaan erota lounaaseen, mutta myöhemmin kuulimme, että Paulinella ja Julianilla oli käsittämättömästä syystä mennyt miltei tunti odotellessa. Meilläkin oli ongelmia päästä eroamaan lounaan suuntaan ja sitten saada kyytejä hiljaisilla maaseututeillä, mutta mikäs siinä maisemia ihaillessa ja tarinoidessa. Harri tunsikin aluetta, koska oli työskennellyt seuduilla parisen viikkoa vapaaehtoisena lammas- ja vuohitiloilla (kts mitä on "wwoofing").
Iltahämärissä olimme lopulta selvittäneet ne muutamat kymmenet kilometrit, joissa meni paljon pidempään kuin aiemmissa 150 km:issä, ja kohtasimme pikaisesti paikalle päässeen parivaljakon Ellynin ja Andrein (jolla on kultapeukalo) uinuvan kylän yhdistetyn kaupungintalon/postin/majatalon pihalla. Meitä hieman hämmensi ympärillä parveileva, hääräilevä ja pälisevä parinkymmenen timmin pyöräilijän joukkio, joka suihkussa käytyään pani pystyyn varsin juomapitoisen piknikin. Tiirailimme vuoren harjalla häämöttävää kataarilinnaa ja aavistelimme vain, miten hienolta auringonlasku olisi sieltä mahtanut näyttää, mutta päätimme suunnata yöksi Verdoublen rotkoon.
Ihana laskeutua illan pehmeyden täyttämään keväiseen laaksoon. Ylitimme kuivuneita puronuomia, kuuntelimme kaskaita, juttelimme reitistä, kasveista ja matkoista ja hiljennyimme aistimaan luonnon rauhallisen, avaran, keväisen tilan. Virran rantaan. Upeat kallionmuodostumat, maan"repeämät" seinämissä ja pehmeänkaarevat "hiidenkirnut" ja altaat siellä, missä vesi oli päässyt pyörimään enemmän. Illan mittaan loikittiin kivillä, nautittiin patonkia kaikilla täytteillä, ja yön pimettyä harrastettiin satelliittibongausta makoillen kivillä virran keskellä. Teltaksi kuudelle riitti katokseksi pingotettu nylon-kangas.
Aamulla nousin kalliolle ja seurasin auringon hiipimistä länsijyrkännettä alas. Kuljimme takaisin kylään (kahlaten virran halki), jätimme rinkat kaupungintaloon, josta pyöräilijäporukka oli häipynyt kaiketi jo aamuhämärissä ja jossa ei muutenkaan näkynyt ristin sielua. Niinpä kävely/lifti kukkula-vuorelle linnan juurelle sujui kevyesti kuumassakin auringossa. Pääsymaksu harjanteelta tähyävään Peyrepertusen linnaan oli 4€. 1960-luvulle saakka alueelle ei ollut edes teitä, joten vain intohimoisimmat asianharrastajat kipusivat aikoinaan strategisesti tärkeään Aragonin ja Ranskan rajoja vartioineeseen linnaan (raja siirtyi etelämmäksi 1600-luvulla). Kataarilinnaksi sitä voi nimittää, koska 1224 Guillaume de Peyrepertuse kieltäytyi liittymästä ristiretkeen albigenssejä vastaan. Hieno paikka, hyvä puolustaa, jos puolustajilla vain riitti vettä ja syömistä.
Muut saivat autokyydit alas ja minä tulin jalan. Saapuessani Duilhaciin Julianin oli täytynyt jo liftata kotia kohti. Lähdimme itsekin odottelemaan peukalot pystyssä hiljaisen kylän porteille, ja ennen pitkää pääsimme matkailuautossa ja täyteen ahdetussa henkilöautossa Paderniin, jossa aioimme hakeutua toisten rotkojen äärelle. Minä, Harri ja Pauline lepäilimme oliivipuiden varjossa odotellessamme patikoimaan lähteneitä Andreita ja Ellynia. Kyselimme neuvoa ja neuvoimme muita matkailijoita, esimerkiksi vanhaa patikoivaa sveitsiläistä pariskuntaa, ja puhuimme keskenämme ulkomaalaisten vaikeuksista hallinnon ja sopeutumisen tasoilla sekä siitä, mitä olimme oppineet eri puolilta maailmaa ja erilaisilta ihmisiltä. Saatuamme tietää parivaljakon jo löytäneen rotkot, patikoimme kauniin maaseudun läpi. Hämmästelin, kun Pauline opetti minut hoksaamaan parsanvarsia ja metsästämään niiden kukintoja - siis tankoparsa kasvaa alueella villinä ja syötävänä. Jo edellisenä iltana olinkin pannut merkille joka paikassa villinä kasvavan tillin ja rosmariinin, jotka täyttivät kevään ihanilla tuoksuillaan (varsinkin kun istahdit tai astahdit niiden päälle). Paikansimme toverit kiljahdusten perusteella ja liityimme mukaan uiskentelemaan ja paistattelemaan päivää rotkon kivillä.
Illan leiripaikan löytyminen osoittautui ongelmalliseksi - hyviä paikkoja vähän kauempana asutuksesta oli hankala löytää - joten palasimme pusikoista jo ohittamaamme Padernin kylään, mielessämme oliivipuut. Siellä Andrei tuumi menevänsä etsimään saksalaisia, jotka olivat ottaneet hänet ja Ellynin kyytiin jossain vaiheessa, ja jotka majailivat eräässä kylän talossa lomamatkallaan.
Ei näkynyt kettään talolla. Mutta kävellessämme pääkatua pitkin vastassa olikin vilkutteleva ja hyväntuulinen saksalaislössi. Porukan englantia taitava puhemies (opiskeli Karlsruhessa, muuten perhe kotoisin Freiburgista - taas sain hyviä kokemuksia lounaissaksalaisista) otti meidät hymyllä vastaan, ja tuumasi, ettemme me kauas olleet kerinneet. Selvitimme siinä tilanteemme, ja eipä aikaakaan kun uudet tuttumme olivat kysyneet kylässä asuvalta kaveriltaan, saisiko viisikkomme leiriytyä hänen puutarhaansa. Ranskalaisherra myöntyi, opasti meidät paikalle, ja pystytimme leirimme ylen tyytyväisinä. Illan viiletessä kierrätimme ensimmäistä tai toista viinipullollista nuudeliaterian kyytipoikana (ateriassa maistui myös Paulinen keräämä villiminttu). Silloin perheen pojat tallustivat vakavannäköisinä luoksemme. Puhemies aloitti "tuota, tuossa tuli kiistaa isännän kanssa ja nyt kävikin niin ikävästi että teidän pitäisi lähteä tästä..." -
Nähtyään ilmeemme kaveri virnisti ja totesi "vitsi vitsi!" Naureskeltuamme hetken hän jatkoi: "Mut ajateltiin kysyä, jos haluaisitte tulla aamiaiselle huomenna..." Me toljotimme vielä hetken ja "Kyyyllä kiitos!" ja säteilimme kiitosta koko viisikon voimin. Vaikka jalomieliset ystävämme lupailivat vain "no vähän leipää, voita ja hunajaa" oli aamiaispöytä rakakudella ja auliudella katettu seuraavana aamuna. Turinoimme aikamme, montpellieriläiset pyysivät saksalaiset vastavierailuille ja tiskattuamme lähdimme palaamaan hyvää tuulta pullollamme.
Paluumatkalla selvisimme mielestäni ihan hyvin, ja minusta oli kiva ottaa oppia kokeneilta Andreilta ja Paulinelta (jotka matkustavat oikeastaan aina "autolla" eli liftaten). Kuumuus ja pitkä kävelymatka péagelle (samalle, jossa olimme pitkään Brahimin kanssa jumissa Barcelonaan peukaloidessa) uuvutti matkatoverini, eivätkä he vaikuttaneet tyytyväisiltä tämänkertaisiin matkoihin. Iloitsin kaikesta huolimatta viikonlopun kokemuksista; Liftasin ensimmäistä kertaa kolmestaan, uin ranskalaisissa luonnonjo'issa, yövyin porukalla luonnossa, vierailin kataarilinnassa, keräsin villiä tilliä; ylipäätään vietin niin täydellisen viikonlopun hyvässä seurassa.
Perille Montpellieriin päästiin, juotiin kylmää ja minä aloin uudelleenpakata raskasta omaisuuttani. Hyvästelin kaihoisana kaverit, ja kerkesin juuri ja juuri junaan Avignoniin ja Valencen kautta Pont-en-Royansiin, jossa odotti uusi seikkailu.
PS. Vilkaiskaahan Google Mapsista miten vihreää Audessa on.
PPS. Sananen liftauksesta: Kaikki eivät ota kyytiin, mutta yleensä ne, jotka huomioivat liftaajat, ovat aika huippuja. Liftatessa on tavallaan sen velkaa, että muistaa jälkeenpäin kohtaamiset ja persoonat - ja sen velan maksaa hyvillä mielin.
8.3.2010
Cherbourg-Cotentin
Maaliskuun ekaksi viikonlopuksi oli lähdettävä CouchSurfing-tapaamiseen, Normandiaan Cherbourgiin. Lähtö vähän kismitti, kun juuri koin asettuneeni tänne. Eipä silti, olin päättänyt vuoden alussa haluavani johonkin isoon tapaamiseen, ja sanoisin viihtyneeni.
Torstai-iltana hyppäsin TGV-junaan ja päädyin Toursiin, jonka pitkät suorat bulevardit ja leveä Loire-joki jäivät mieleen. Nukuin Rosalian luona, josta jatkettiin perjantaina kaksi surffaajaneitoa kyytiin kopattuamme.
(Perjantaipäivänä tutkin vanhaa Toursia, ulkokoristeiltaan omalaatuista katedraalia, ja kävelin Loiren pohjoisrantaa itään aina Périphérique-autoreitin juurelle, jossa kysyin vastaantulevalta herralta, voiko sillan ylittää. "Se on kiellettyä, voi yrittää, mut jos jeparit (flics) näkee, niin..." Ois ehkä pitänyt jäädä voivottelemaan sitä miten kaikki rakennetaan autoille ja tuskin mitään kevyelle liikenteelle, mutta luontainen kainouteni voimakkaita mielipiteitä kohtaan esti minua lietsomasta monsieurin mielialaa.)
Vanhaa Toursia.
Matka meni unisesti ja pumpulipäisesti, rupatteleva seura kyllä miellytti. Cherbourgiin päästyämme oli iltayhdeksän, majoitimme osan porukkaa, eksyimme satamaan ja löysimme oman laivamme. Kyytiin nousi kolmekymmentä sohvasurffaajaa (toiset kolmisenkymmentä olivat purjehtineet jo paria tuntia aiemmin), osa naamioituneena meriteeman mukaan vaikkapa piraateiksi. Pörisevän pikku laivan kannella höpöteltiin, juotiin viiniä, katseltiin tähtitaivasta.
Nautin elämäni ensimmäisen osterin (dégustation des huitres). Se tapahtuu niin, että kupu laikataan sivusta auki ja tarkastellaan otusparan väriä ja olemusta. Parasta on, jos osterin sisällä on vielä runsaasti vettä ja se elää. Tuoretta ruokaa! Osteri syödään siten, että päätä kallistetaan, puraistaan kuoren puoliskolla lepäävää osteria ja sitten nielaistaan se saman tien. Tekniikassani riitti parantamisen varaa, koska jäin pureskelemaan merenelävää: Rakenne ei miellyttänyt, mutta jälkimaku oli kyllä hyvä. Tyydyin silti sillä erää yhteen suupalaan.
Rantauduttuamme tutustumista jatkettiin baarissa Rue de la Paix:llä (Rauhan katu, kovin nimensä vastainen). Kamppeita autolta hakiessani eksyin taas toisen suomalaisen kanssa. Alexisin kämpässä koisi vain seitsemän henkeä (seuraavana yönä pari lisää). Huolimatta siitä, että nukkumaanmeno oli myöhästynyt klo kolmeen, aamulla heräsin ensimmäisenä ja nautin hiljaisesta hetkestä. Aamupalan nautittuamme oli vuorossa kaupunkikierros, jolla vuosiluvut ja historialliset anekdootit satelivat. Ihasteltiin mm. Cité de la mer -kompleksia historiallisine sukellusvehjeineen.
Seuraavaksi kimppakyydillä Manchen louteiskolkkaan pienelle patikkaretkelle. Aurinko puhkoi juuri sopivasti harmaan pilvisen massan, ja tuuli riuhtoi takkia kun hypättiin autosta majakan lähistöllä ja loikittiin rosoisilla rantakallioilla. Käveltiin erityisen jyrkästi nousevaa Normandian rannikkolinjaa myöten, maalaisromanttisten kivitalojen ja -aitojen viertä, kullankeltainen piikikäs kasvi kukki valtoimenaan, aurinko laski länteen, meren taakse, kaukana siinsi saaria, ruoho suhisi ja tuntui pehmeänä jopa jyhkeiden kengänpohjien läpi. Siltä paratiisi näyttäisi syksyllä, minun mielessäni.
Päädyttiin upealle ranta-aavalle, jossa teksasilainen kävi uimassa. Refreshing!
Illalla ravintolaan. Raskasta ruokaa, hyvää kieltämättä, mutta vähempäänkin olisin tyytynyt. (Ravintoloissa on harmillista se, että tuhdit annokset jäävät usein miltei puoliksi syömättä - mikä tietysti säälittää "ei mitään hukkaan" -tyyppiä. Ranskalaiset käyvät ravintoloissa ennemminkin tunnelman, seurustelun ja palvelun takia, ja laittavat itse parempaa kotiruokaa.)
Yöllä yökerhoon. Päätin nyt lähteä "ny kerrankin, kun muuten käyn niin vähän ulkona". Täysi illallinen, mälsähkö musiikki ja uudet kengät haittasivat tanssimista, mutta la danse ne perd jamais sa magie, les sorties ont toujours leur sortilège.
Heräsin virkeänä viiden ja puolen tunnin unien jälkee, ja sitten brunchille. Maisteltavana oli jos jonkinlaista enimmäkseen paikallista erikoisuutta ja herkkua. Yltäkylläisyydestä jatkoimme viikonlopun vikaan rientoon, rannalle ajelemaan tuulen voimalla!
Le char à voile on hupaisa ekologinen vastine perisuomalaiselle ralliajelulle, tai niille ihme maa-autohäkkyröille. Tuulihan ei koskaan jätä Normandian rannikkoa. Tunnin ajelulla opin säätelemään nopeuttani ja kääntymään myötätuulesta vastatuuleen, mutta en vastatuulesta myötätuuleen - se pitäisi tehdä hyvin jyrkästi suuresta nopeudesta. Osa aikaa meni myös purjeväkkyrän kiskomiseen märästä hiekasta.
Porukka hajaantui jo, mutta iltasella ihmeteltiin vielä Élisen, Rennesiin kyyditsijäni tekemää söpöä Cow'chSurfing-kaakkua (Normandia on täynnä söpöjä lehmiä, joten... hieman paikallisväriä). Mie ja kaksi saksalaista (nyttemmin toinen Nantaise) ajeltiin Élisen kyydissä puoleksiyöksi Rennesiin taiteelliseen pikku asuntoon. Aamulla hän vielä heitti meidät kaupungin laitaan, josta saksalaiset hyppäsivät viime tingassa saamaansa kimppakyytiin ja minä jatkoin liftaamalla.
Vain neljässä autossa Rennesistä Bordeaux'hon! Ehdin jopa iltapäivän kurssilla (joka oli vähän turha, koska katsomamme filmi oli jo tuttu). Ensin hieman varautunut rennesiläinen koppasi minut liittymästä 30 km:n matkalle, seuraavaksi 45-vuotias ja tavattoman nuorekas oman kaktusyrityksensä luonut herra, jonka kanssa parannettiin maailma puolessa tunnissa. Hän jätti minut Nantesin Périphériquelle, josta jatkoin hurjan kivan brasilialaissyntyisen naisen seurassa. Hän jätti minut toiselle puolelle kaupunkia station-servicelle (bensa-asema), ja ennen lähtöään hoksasi: "Tuossa on portugalialainen rekka, joka luultavasti menee Bordeaux'n kautta, haluatko, että kysyn kyytiä?") Kyllä kiitos. Kiitos Janainan avuliaisuuden taitoin yli kolmesataa kilometriä mukavan portugalilaisen seurassa. Hän puhui kyllä hyvin ranskaakin, molempien lastensa opiskellessa tai työskennellessä Pariisissa.
Semmoinen reissu. Normandialainen kulttuuri tuntui ystävälliseltä, ihmiset vieraanvaraisilta, maisemat kotoisilta. Kylmä tuuli taisi kyllä aiheuttaa flunssan. Unohdin myös piponi autoon. No, jos jotain voittaa, jotain häviääkin, eikös?
Lepuuttakaapa silmiänne Atlantin valtamerellä.
Torstai-iltana hyppäsin TGV-junaan ja päädyin Toursiin, jonka pitkät suorat bulevardit ja leveä Loire-joki jäivät mieleen. Nukuin Rosalian luona, josta jatkettiin perjantaina kaksi surffaajaneitoa kyytiin kopattuamme.
(Perjantaipäivänä tutkin vanhaa Toursia, ulkokoristeiltaan omalaatuista katedraalia, ja kävelin Loiren pohjoisrantaa itään aina Périphérique-autoreitin juurelle, jossa kysyin vastaantulevalta herralta, voiko sillan ylittää. "Se on kiellettyä, voi yrittää, mut jos jeparit (flics) näkee, niin..." Ois ehkä pitänyt jäädä voivottelemaan sitä miten kaikki rakennetaan autoille ja tuskin mitään kevyelle liikenteelle, mutta luontainen kainouteni voimakkaita mielipiteitä kohtaan esti minua lietsomasta monsieurin mielialaa.)
Vanhaa Toursia.
Matka meni unisesti ja pumpulipäisesti, rupatteleva seura kyllä miellytti. Cherbourgiin päästyämme oli iltayhdeksän, majoitimme osan porukkaa, eksyimme satamaan ja löysimme oman laivamme. Kyytiin nousi kolmekymmentä sohvasurffaajaa (toiset kolmisenkymmentä olivat purjehtineet jo paria tuntia aiemmin), osa naamioituneena meriteeman mukaan vaikkapa piraateiksi. Pörisevän pikku laivan kannella höpöteltiin, juotiin viiniä, katseltiin tähtitaivasta.
Nautin elämäni ensimmäisen osterin (dégustation des huitres). Se tapahtuu niin, että kupu laikataan sivusta auki ja tarkastellaan otusparan väriä ja olemusta. Parasta on, jos osterin sisällä on vielä runsaasti vettä ja se elää. Tuoretta ruokaa! Osteri syödään siten, että päätä kallistetaan, puraistaan kuoren puoliskolla lepäävää osteria ja sitten nielaistaan se saman tien. Tekniikassani riitti parantamisen varaa, koska jäin pureskelemaan merenelävää: Rakenne ei miellyttänyt, mutta jälkimaku oli kyllä hyvä. Tyydyin silti sillä erää yhteen suupalaan.
Rantauduttuamme tutustumista jatkettiin baarissa Rue de la Paix:llä (Rauhan katu, kovin nimensä vastainen). Kamppeita autolta hakiessani eksyin taas toisen suomalaisen kanssa. Alexisin kämpässä koisi vain seitsemän henkeä (seuraavana yönä pari lisää). Huolimatta siitä, että nukkumaanmeno oli myöhästynyt klo kolmeen, aamulla heräsin ensimmäisenä ja nautin hiljaisesta hetkestä. Aamupalan nautittuamme oli vuorossa kaupunkikierros, jolla vuosiluvut ja historialliset anekdootit satelivat. Ihasteltiin mm. Cité de la mer -kompleksia historiallisine sukellusvehjeineen.
Seuraavaksi kimppakyydillä Manchen louteiskolkkaan pienelle patikkaretkelle. Aurinko puhkoi juuri sopivasti harmaan pilvisen massan, ja tuuli riuhtoi takkia kun hypättiin autosta majakan lähistöllä ja loikittiin rosoisilla rantakallioilla. Käveltiin erityisen jyrkästi nousevaa Normandian rannikkolinjaa myöten, maalaisromanttisten kivitalojen ja -aitojen viertä, kullankeltainen piikikäs kasvi kukki valtoimenaan, aurinko laski länteen, meren taakse, kaukana siinsi saaria, ruoho suhisi ja tuntui pehmeänä jopa jyhkeiden kengänpohjien läpi. Siltä paratiisi näyttäisi syksyllä, minun mielessäni.
Päädyttiin upealle ranta-aavalle, jossa teksasilainen kävi uimassa. Refreshing!
Illalla ravintolaan. Raskasta ruokaa, hyvää kieltämättä, mutta vähempäänkin olisin tyytynyt. (Ravintoloissa on harmillista se, että tuhdit annokset jäävät usein miltei puoliksi syömättä - mikä tietysti säälittää "ei mitään hukkaan" -tyyppiä. Ranskalaiset käyvät ravintoloissa ennemminkin tunnelman, seurustelun ja palvelun takia, ja laittavat itse parempaa kotiruokaa.)
Yöllä yökerhoon. Päätin nyt lähteä "ny kerrankin, kun muuten käyn niin vähän ulkona". Täysi illallinen, mälsähkö musiikki ja uudet kengät haittasivat tanssimista, mutta la danse ne perd jamais sa magie, les sorties ont toujours leur sortilège.
Heräsin virkeänä viiden ja puolen tunnin unien jälkee, ja sitten brunchille. Maisteltavana oli jos jonkinlaista enimmäkseen paikallista erikoisuutta ja herkkua. Yltäkylläisyydestä jatkoimme viikonlopun vikaan rientoon, rannalle ajelemaan tuulen voimalla!
Le char à voile on hupaisa ekologinen vastine perisuomalaiselle ralliajelulle, tai niille ihme maa-autohäkkyröille. Tuulihan ei koskaan jätä Normandian rannikkoa. Tunnin ajelulla opin säätelemään nopeuttani ja kääntymään myötätuulesta vastatuuleen, mutta en vastatuulesta myötätuuleen - se pitäisi tehdä hyvin jyrkästi suuresta nopeudesta. Osa aikaa meni myös purjeväkkyrän kiskomiseen märästä hiekasta.
Porukka hajaantui jo, mutta iltasella ihmeteltiin vielä Élisen, Rennesiin kyyditsijäni tekemää söpöä Cow'chSurfing-kaakkua (Normandia on täynnä söpöjä lehmiä, joten... hieman paikallisväriä). Mie ja kaksi saksalaista (nyttemmin toinen Nantaise) ajeltiin Élisen kyydissä puoleksiyöksi Rennesiin taiteelliseen pikku asuntoon. Aamulla hän vielä heitti meidät kaupungin laitaan, josta saksalaiset hyppäsivät viime tingassa saamaansa kimppakyytiin ja minä jatkoin liftaamalla.
Vain neljässä autossa Rennesistä Bordeaux'hon! Ehdin jopa iltapäivän kurssilla (joka oli vähän turha, koska katsomamme filmi oli jo tuttu). Ensin hieman varautunut rennesiläinen koppasi minut liittymästä 30 km:n matkalle, seuraavaksi 45-vuotias ja tavattoman nuorekas oman kaktusyrityksensä luonut herra, jonka kanssa parannettiin maailma puolessa tunnissa. Hän jätti minut Nantesin Périphériquelle, josta jatkoin hurjan kivan brasilialaissyntyisen naisen seurassa. Hän jätti minut toiselle puolelle kaupunkia station-servicelle (bensa-asema), ja ennen lähtöään hoksasi: "Tuossa on portugalialainen rekka, joka luultavasti menee Bordeaux'n kautta, haluatko, että kysyn kyytiä?") Kyllä kiitos. Kiitos Janainan avuliaisuuden taitoin yli kolmesataa kilometriä mukavan portugalilaisen seurassa. Hän puhui kyllä hyvin ranskaakin, molempien lastensa opiskellessa tai työskennellessä Pariisissa.
Semmoinen reissu. Normandialainen kulttuuri tuntui ystävälliseltä, ihmiset vieraanvaraisilta, maisemat kotoisilta. Kylmä tuuli taisi kyllä aiheuttaa flunssan. Unohdin myös piponi autoon. No, jos jotain voittaa, jotain häviääkin, eikös?
Lepuuttakaapa silmiänne Atlantin valtamerellä.
12.2.2010
Talvipyöräilyä
Jököttäminen kaupungissa kyllästytti siinä määrin, että karkasin perjantaiaamuna pyörällä maaseudulle. Otin suunnaksi Sauveterre de Guyennen (sisämää itä-kaakkoon), jonne johtaa pyöräilybaanaksi muutettu vanha rautatieura (D803, Piste Roger Lapébie Gironden oman pyöräilijäpojan mukaan). Aikoinaan väylä toi seudun kyliin teollisuutta, nyttemmin kesäisin pikemminkin kunto- ja lomapyöräilijöitä.
Keli on ollut hyytävän kylmä, todellakin talvinen (kuulemma yleensä talvi on kestänyt joulukuussa niin vähän aikaa, ettei sitä tajuakaan, mutta tänä vuonna oloja kärjistää kaiketi changement climatiiik...)
Joka tapauksessa aamut tuovat mieleen Suomen hyvin varhaiset kesäaamut, kun ilmassa on pientä usvaa. Taivaalla on samoja värejä.
Poljin rämisevällä pyörälläni ja pyshdyttyäni viimein kymmenisen kilometrin päässä keskustasta, oli oikeasti hiljaista ja rauhallista. Avara tila vailla mekaanista melua. Linnut visersivät. Metsä tuoksui yön kylmyydelle. Maa oli märkä ja aurinko raotti pilviharsoa. Muistein vaelluksia ja lapsuuden lomamatkoja, kun noustiin ennen aurinkoa. Parhaimpia hetkiä elämässäni.
Tie oli juuri sopivan leveä ja jaksoin aamulla leivottujen keksin voimalla pyöräillä pitkälle. Gironden luonnon värit olivat haalistuneet syksyisiksi; maisemina viiniviljelmät, muratinpeittämien pilarien lehdettömät metsät, vaatimattomat kellertävät kylät hienoine kirkkoineen. Ihmisiä näkyi aamulla tuskin lainkaan, mutta karvaisia nautoja, mustia rotevia hevosia, valkoisia laihoja hevosia, aaseja, ruskeita kanoja, (kovaäänisiä) kukkoja, karanneita hanhenpoikasia, laiskoja koiria, lupsakoita koiria jne. jne. sitäkin enemmän. Ihmisen jäljet näkyivät kallioon koverretuissa luolissa, mutta väliin villi luonto ylätti, kun kauris loikki vanhan rautatien poikki. Pikku hiljaa katseeni tarkentui ihastelemaan mustia lintuja, joilla oli kirkkaan oranssi nokka. Nättejä; nyt huomaan niiden piilottelevan kaupungissakin. Mustarastaita, vai liekö muita? Oli kiva tarkkailla näitä erilaisia virikkeitä.
Pysähdyin ravintolaan syömään, samaan pöytään kahden "maahanmuuttajan" kanssa, toinen Pariisista ja toinen Englannista - viiniala tietysti vetänyt. "Le travail dans le vin" vaatii usein melkoisesti pikkukylissä kiertelyä.
Laskettelu takaisin kohti rannikkoa tai pikemminkin Garonnea sujui kohtuu nopsaan erittäin energiapitoisen aterian jälkeen. Iltapäivällä matkalla näkyi enemmän pipopäisiä pariskuntia, hassuja ukkeleita, lenkkeilijöitä ja perjantaikävelijöitä, muita kaksipyöräisiä minun lisäkseni. Tervehdin vastaantulijoita, vaikka jotkut toljottivat ikään kuin eivät olisi iäissään pyöräilykypärää nähneet.
Juuri ennen Francois Mitterandin siltaa se alkoi haista. Kaupunki. Liikenne. Tehtaat. Mikälie. Melukylä tuli takaisin. Puolensa silläkin. Illalla maisteltiin kämppisten kanssa vähän shampanjaa - ja belgiolutta.
Matkalla pohdin vähän sopeutumisvaikeuksiani, jotka ilmenivät erityisesti joukuussa (kun olin kipeä sen takia, etten ollut jaksanut liikkua, levätä ja harrastaa kulttuuria, juttuja jotka pitävät ihmisen raiteillaan). Kritisoin ajatteluani ja tekojani: Olenko oikeasti globaali kansalainen, joka ajattelee maailmanlaajuisesti ja toimii paikallisesti, vaiko sittenkin maailmanlaajuisesti mesova nurkkakuntalainen? Kieltäydynkö liiaksi ottamasta tätä kulttuuria vastaan, pitäydynkö liikaa siinä maassa, joka on kasvattanut minut? Täällä ollaan hyvin ylpeitä omasta alueesta, kylästä, paikallispiirteistä, ja ulkomaalainen on niistä ympyröistä varsin étranger. Oikeastaan koko syksyn olin kokenut olevani "alakynnessä" Mahtawaan Ranskaan, ranskalaisiin ja ranskalaiseen kulttuuriin nähden, puutteellisen ilmaisuni ja sitä kautta vaillinaisen yhteenkuuluvuuden tunteen takia. Nyt elettyäni vaihdossa voin ymmärtää paremmin kenen tahansa maahanmuuttajan tunteet ja pakolaisuuteen liittyvät ongelmat; Jokaisella meillä on "koti" kielessä, tietty osa identiteettiä, joka on rakentunut meille kerrotuista tarinoista, meidän ottamisestamme mukaan puhujayhteisöön, meille pikku hiljaa opetetuista normeista, meille osoitetuista tavoitteista. Sanon vaihtoon lähtijälle, että on aika tärkeää tuntea olonsa kotoisaksi vieraassa kielessä. Pelkkä uutuudenviehätys ei vielä takaa kestävää parisuhdetta. :) Toki myös fyysistä kotia kannattaa miettiä: lempipaikkojasi, missä viihdyt, millaisessa ympäristössä, millainen on sinulle sopiva sää, maa, kaupunki, mikä on sinun maailmasi? Loppujen lopuksi tult kotiin, kun tulet hyvien, sinut huomioivien ja sinua rakastavien ihmisten luo. Siksi sinun on oltava valmis ystävystymään.
Kun ajattelen omaa pakolaisuuttani Ranskaan... Tulin yhden pienen repun kanssa. Ehkä siihen reppuun ei mahtunut koko maailmani. Ehkä jouduin jättämään jotain taakseni. Maailmani ei ole materiassa, mutta kuitenkin... materia auttaa pitämään (hyvt) tavat yllä, mielen raiteillaan. Virkeänä pysyäkseen tarvitsee sekä tuttuuden että raikkauden kokemuksia. Hiljattain tutustuin pariin italialaiseen, jotka olivat tuoneet mukanaan... kissat. Kadulta pelastetut kissat. Aika hieno ele. Varmasti stessiä vähentävä (vaikka toinen katti vähän villikoksi yltyykin välillä).
Nämä italialaiset tahtovat tosiaan tehdä kotinsa tänne.
(Katsoin muuten Clooneyn tähdittämän In the air -leffan hiljattain, sopiva juurettomalle ja juurelliselle pakolaiselle).
Avautuakseen uudelle kulttuurille täytyy jossain määrin jättää "vanha maailma" taakseen ja jossain määrin tuoda esille ominaislaatuaan. Minulla on paljon opetettavaa ranskalaisille? (Täällä Suomea ihaillaan ihan vilpittömästi, mutta vesitän kehut perisuomalaisella vähättelyllä.)
Ajattelen hyödyttömäksi käynyttä avainta, jota kannoin kaulassani koko syksyn, vaikken ole koskaan uskonut talismaaneihin. Totta, se ankkuroi minut (muistoihin perheestäni), mutta toisaalta se piti minut toisaalla Rasnkasta. Eläminen päivässä ja arkipäivässä on vaikeaa, jos sydän on muualla, jos avain ei avaa mitään tässä päivässä.
***
Suokaa anteeksi pohdiskelu, opiskelenhan kirjallisuutta (Proust muuten miellyttää!) ja olen juonut viiniä. Tapasin tänään "parrain"-opiskelija-apurini, oikein kivan bordelais-nuorukaisen. Historianopiskelijana hän tietää paljon kaikesta ja esitti kiperiä kysymyksiä ja pohdintoja skandinaavisista maista. Vi ses bientôt !
Keli on ollut hyytävän kylmä, todellakin talvinen (kuulemma yleensä talvi on kestänyt joulukuussa niin vähän aikaa, ettei sitä tajuakaan, mutta tänä vuonna oloja kärjistää kaiketi changement climatiiik...)
Joka tapauksessa aamut tuovat mieleen Suomen hyvin varhaiset kesäaamut, kun ilmassa on pientä usvaa. Taivaalla on samoja värejä.
Poljin rämisevällä pyörälläni ja pyshdyttyäni viimein kymmenisen kilometrin päässä keskustasta, oli oikeasti hiljaista ja rauhallista. Avara tila vailla mekaanista melua. Linnut visersivät. Metsä tuoksui yön kylmyydelle. Maa oli märkä ja aurinko raotti pilviharsoa. Muistein vaelluksia ja lapsuuden lomamatkoja, kun noustiin ennen aurinkoa. Parhaimpia hetkiä elämässäni.
Tie oli juuri sopivan leveä ja jaksoin aamulla leivottujen keksin voimalla pyöräillä pitkälle. Gironden luonnon värit olivat haalistuneet syksyisiksi; maisemina viiniviljelmät, muratinpeittämien pilarien lehdettömät metsät, vaatimattomat kellertävät kylät hienoine kirkkoineen. Ihmisiä näkyi aamulla tuskin lainkaan, mutta karvaisia nautoja, mustia rotevia hevosia, valkoisia laihoja hevosia, aaseja, ruskeita kanoja, (kovaäänisiä) kukkoja, karanneita hanhenpoikasia, laiskoja koiria, lupsakoita koiria jne. jne. sitäkin enemmän. Ihmisen jäljet näkyivät kallioon koverretuissa luolissa, mutta väliin villi luonto ylätti, kun kauris loikki vanhan rautatien poikki. Pikku hiljaa katseeni tarkentui ihastelemaan mustia lintuja, joilla oli kirkkaan oranssi nokka. Nättejä; nyt huomaan niiden piilottelevan kaupungissakin. Mustarastaita, vai liekö muita? Oli kiva tarkkailla näitä erilaisia virikkeitä.
Pysähdyin ravintolaan syömään, samaan pöytään kahden "maahanmuuttajan" kanssa, toinen Pariisista ja toinen Englannista - viiniala tietysti vetänyt. "Le travail dans le vin" vaatii usein melkoisesti pikkukylissä kiertelyä.
Laskettelu takaisin kohti rannikkoa tai pikemminkin Garonnea sujui kohtuu nopsaan erittäin energiapitoisen aterian jälkeen. Iltapäivällä matkalla näkyi enemmän pipopäisiä pariskuntia, hassuja ukkeleita, lenkkeilijöitä ja perjantaikävelijöitä, muita kaksipyöräisiä minun lisäkseni. Tervehdin vastaantulijoita, vaikka jotkut toljottivat ikään kuin eivät olisi iäissään pyöräilykypärää nähneet.
Juuri ennen Francois Mitterandin siltaa se alkoi haista. Kaupunki. Liikenne. Tehtaat. Mikälie. Melukylä tuli takaisin. Puolensa silläkin. Illalla maisteltiin kämppisten kanssa vähän shampanjaa - ja belgiolutta.
Matkalla pohdin vähän sopeutumisvaikeuksiani, jotka ilmenivät erityisesti joukuussa (kun olin kipeä sen takia, etten ollut jaksanut liikkua, levätä ja harrastaa kulttuuria, juttuja jotka pitävät ihmisen raiteillaan). Kritisoin ajatteluani ja tekojani: Olenko oikeasti globaali kansalainen, joka ajattelee maailmanlaajuisesti ja toimii paikallisesti, vaiko sittenkin maailmanlaajuisesti mesova nurkkakuntalainen? Kieltäydynkö liiaksi ottamasta tätä kulttuuria vastaan, pitäydynkö liikaa siinä maassa, joka on kasvattanut minut? Täällä ollaan hyvin ylpeitä omasta alueesta, kylästä, paikallispiirteistä, ja ulkomaalainen on niistä ympyröistä varsin étranger. Oikeastaan koko syksyn olin kokenut olevani "alakynnessä" Mahtawaan Ranskaan, ranskalaisiin ja ranskalaiseen kulttuuriin nähden, puutteellisen ilmaisuni ja sitä kautta vaillinaisen yhteenkuuluvuuden tunteen takia. Nyt elettyäni vaihdossa voin ymmärtää paremmin kenen tahansa maahanmuuttajan tunteet ja pakolaisuuteen liittyvät ongelmat; Jokaisella meillä on "koti" kielessä, tietty osa identiteettiä, joka on rakentunut meille kerrotuista tarinoista, meidän ottamisestamme mukaan puhujayhteisöön, meille pikku hiljaa opetetuista normeista, meille osoitetuista tavoitteista. Sanon vaihtoon lähtijälle, että on aika tärkeää tuntea olonsa kotoisaksi vieraassa kielessä. Pelkkä uutuudenviehätys ei vielä takaa kestävää parisuhdetta. :) Toki myös fyysistä kotia kannattaa miettiä: lempipaikkojasi, missä viihdyt, millaisessa ympäristössä, millainen on sinulle sopiva sää, maa, kaupunki, mikä on sinun maailmasi? Loppujen lopuksi tult kotiin, kun tulet hyvien, sinut huomioivien ja sinua rakastavien ihmisten luo. Siksi sinun on oltava valmis ystävystymään.
Kun ajattelen omaa pakolaisuuttani Ranskaan... Tulin yhden pienen repun kanssa. Ehkä siihen reppuun ei mahtunut koko maailmani. Ehkä jouduin jättämään jotain taakseni. Maailmani ei ole materiassa, mutta kuitenkin... materia auttaa pitämään (hyvt) tavat yllä, mielen raiteillaan. Virkeänä pysyäkseen tarvitsee sekä tuttuuden että raikkauden kokemuksia. Hiljattain tutustuin pariin italialaiseen, jotka olivat tuoneet mukanaan... kissat. Kadulta pelastetut kissat. Aika hieno ele. Varmasti stessiä vähentävä (vaikka toinen katti vähän villikoksi yltyykin välillä).
Nämä italialaiset tahtovat tosiaan tehdä kotinsa tänne.
(Katsoin muuten Clooneyn tähdittämän In the air -leffan hiljattain, sopiva juurettomalle ja juurelliselle pakolaiselle).
Avautuakseen uudelle kulttuurille täytyy jossain määrin jättää "vanha maailma" taakseen ja jossain määrin tuoda esille ominaislaatuaan. Minulla on paljon opetettavaa ranskalaisille? (Täällä Suomea ihaillaan ihan vilpittömästi, mutta vesitän kehut perisuomalaisella vähättelyllä.)
Ajattelen hyödyttömäksi käynyttä avainta, jota kannoin kaulassani koko syksyn, vaikken ole koskaan uskonut talismaaneihin. Totta, se ankkuroi minut (muistoihin perheestäni), mutta toisaalta se piti minut toisaalla Rasnkasta. Eläminen päivässä ja arkipäivässä on vaikeaa, jos sydän on muualla, jos avain ei avaa mitään tässä päivässä.
***
Suokaa anteeksi pohdiskelu, opiskelenhan kirjallisuutta (Proust muuten miellyttää!) ja olen juonut viiniä. Tapasin tänään "parrain"-opiskelija-apurini, oikein kivan bordelais-nuorukaisen. Historianopiskelijana hän tietää paljon kaikesta ja esitti kiperiä kysymyksiä ja pohdintoja skandinaavisista maista. Vi ses bientôt !
25.1.2010
Liftaten halki Ranskan
Takana hyvin kiintoisa päivä. Lähdin maanantaiaamun valjettua tien poskeen orpona pahvilappu kourassani - ja päädyin illaksi kävelemään pienen iltalenkin pölyisestä Bordeaux'n esikaupungista (Villanave d'Ornonista) kotiin, satojen kilometrien päähän klo kahdeksan lähtöpaikastani.
Mutta palataanpa viikonlopun alkuun. Viikon ihmettelyn ja kummastelun jälkeen päätin matkakohteeni - Menin katsomaan kohtalontoveriani Jarmoa Albiin, tuohon viehättävään Tarn-joen rantaa koristavaan pikukaupunkiin, keskiaikaiseen tärkeään keskukseen ja harhaoppisten albigenssien kotiin. Loikkasin junaan lauantaiaamuna. Pysähdyin Toulousessa neljäksi tunniksi ; käytännössä koko väliajan tallustin paikasta toiseen. Toulouse näytti huomattavasti kauniimmalta kuin silloin elokuun lopun aamuyönä, erityisesti väriensä vuoksi : Syystä kaupunkia kutsutaan suloisella "La Ville Rose" -epiteetillä, Garonnen rannat ja Capitoliumin ympäristö oli kerrassaan nättiä. Kaartelin jonnekin kaaauuas Rive Gauchelle ja poimin sieltä mukaani kaksi pahvinpalaa. Kävelin urheilukenttäsaaren yli ja kävin viinikaupassa tuliaisostoksilla - myyjä oli erikohtelias, kuten erikoisliikkeiden väki yleensäkin. Aurinko paistoi Toulousessa, lämpimästi.
Paikallisjunassa Albiin oli sitä kuumempaa. Maaseutua. Gaillac, jonka nimi soitti kelloja (viinin takia). Tuulahdimme kahden maissa Albin raikkaaseen maalaisilmaan, ja vilkuttelin asemalle vastaantulijaa.
Ah, olipa taas hauska puhua suomea, Ranskassa, kaksi vähän ranskalaistunutta itäsuomalaista. Näin sen lukaalin, jossa vaihtari saa asua näissä alhaisen vuokratason maissa. Sinä päivänä teimme kauppakierroksen ihoa hellivässä lämpöisessä iltapäivässä - vihannes-, halpis- ja leipäkauppa. Ennen sitä kävimme kuitenkin vanhassa kaupungissa : Sympaattista keskiaikaista rakennusta vieri vieressä, punatiiltä, siistiä ja yllättävän meluisaa iltapäivän autoilijoiden huristellessa ja kas! - Katedraali. Ehkä hienoin, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Erittäin omalaatuisesti rakennettu, erikoisesti mutta harmonisesti, hienostuneesti ja ajan kanssa. Pilviin kohoavat punatiiliset tornit; vaikuttava sivuporttiratkaisu; sineyttä hohtavat katot ja mahtavat pylväät täynnä helvetillisiä syntisten kärsimyksiä, ihmisyyden rumuus tyynien fraktuuralla kirjattujen latinanpapyrusten hoivissa; kivi joka elää, vielä intensiivisemmin kuin ne tavanomaiset goottilaiset kivipitsit. Vieressä piispanlinna, jota on paha pieneksi kutsua sitäkään - sisus täynnä Toulouse-Lautrecin töitä. Palaisimme sinne sunnuntaina.
Illaksi tehtiin ruokaa lempeydellä ja antaumuksella : salaattia, juustoja, uunissa käytettyjä patonginpaloja, marinoituja sammakonreisiä - niitä saa pakastealtaasta pussillisen kolmella eurolla, indonesialaisia tosin. Naapurit tulivat kylään, tsekkiläistyttö salaattikastike mukanaan, kohta hurjan sympaattinen liettualainen, turkkilainen kotikaupunkinsa vanhan ystävän kanssa. Jaoimme antoisan illallisen ja viini virtasi. Lopuksi maistelimme suomalaisia drinkkejä. Kävelimme myös Albin hiljaisilla kaduilla täyteen kuppilaan, jossa yhtye soitti vanhoja anglo-amerikkalaisia rock-covereita.
Hmmh. Mukavan vilpoinen ilta. Oli kiva nukkua oikeassa sängyssä (jousi tosin raksahti hassusti aamuyöllä).
Sunnuntain otimme rauhallisesti; pastasalaattia ja museo. Henri Toulouse-Lautrec, sittemmin tunnettu Montmartren bordellien "ajankuvaajana" ja Moulin Rougen tähtien julisteiden nikkarina, syntyi Albissa 1864 (ja kuoli Girondessa). Toulouse-Lautrecin nuoruudentuotannon tarkasteleminen avasi minulle uusia näkökulmia taiteilijan kehitykseen ihmisten tarkkanäköisenä, lempeän ironisena kuvaajana ja todellisuuden ymmärtäjänä. Se kaveri osasi maalata; mitkä kontrastit, mikä paletin harmonisointi (ympäristön vehreät sävyt toistuvat ihmisissä ja erityisesti heidän kasvojensa varjoissa) ja ennakkoluuloton hyödyntäminen (keltaista varjona - toimii luonnossa) mitkä värikerrokset (vanhan naisen musta hattu kohostuu mustasta taustastaan). Ymmärrän paremmin litografioiden tiettyä syvää humanismia, julisteiden kekseliäisyyttä ja voimaa sekä sitä, mitä rakastan Toulouse-Lautrecin töissä: epätäydellisyyttä ja luonnosmaisuutta.
Lähdimme vielä Tarnin laitaan, sillan yli, toista takaisin, jokivarteen hortoilemaan ja kas! Jokeen. Kirjaimellisesti. Vesi juoksi niin vilkkaasti ja korkealla, että piti heittää kengät pois ja kahlata. Näimme kätkettyjä banaaniviljelmiä ja kummallisia peltimökkejä ja astuimme maantielle täysin kunniallisen urheilukentän laidassa. Ulkoilmasta virkistyneinä ja samalla raukeina pimenevän, hyvin rauhallisen keskustan, ja vanhemman keskustan läpi, ja mukava, sanalla sanoen leppoisa ilta - vaikka tussasin pahvinpaloja ja hermoilin seuraavan päivän yritys-koitosta.
Nukuttuani katkonaisesti nousin kuuden jälkeen ja söin kunnon aamupalan. Se pitikin aika hyvin pystyssä koko päivän. Hyvästelin, ja kävelin valtatien liitoskohtaan, jossa seisoin ehkä minuutin TOULOUSE-kyltti kainalossani. Minut nappasi kyytiin uutta nuoruutta elävä fysioterapeutti, joka oli viettänyt mainion viikonlopun ja masentui vasta Toulousen tulorampin aamuruuhkassa. Juttelimme kuitenkin ylittäessämme hämäriä laaksoja, jossa aamusumu hälveni auringon tieltä.
Toulousessa suunniteltua pidempi pysähdys. Kävelin melko läheltä keskustaa etelään kohti suurta liikenneympyrää ja eteläisen moottoritien alkua, mutta vaihdoin reittiä, jonka kuskini oli minulle neuvonut, koska tienvierus oli niin märkää. Päädyin harhailemaan yliopistoalueella ja yrittämään liftaamista liikenneympyrässä, minkä jätin muutaman minuutin jälkeen ja etsin käsiini kaupunkipyörän. Sillä huristelin Ramonvillen läpi aina Carcassonneen vievän valtatien laitaan, mutta en löytänyt pyöräparkkia, joten poljin takaisin. Jatkoin kävellen ja omenaa popsien.
Etukäteen olin tietysti tallentanut Toulousen liftausohjeita Hitchwikistä. Ranskassa liftaaminen käy kuulemma helposti, kunhan saa itsensä moottoriteiden liittymäkohtien tiemaksupysäkeille (un pèage); niillä riittää tilaa, autot pysähtyvät, nopeudet ovat hiljaisia, sekä kuskeilla että liftaajilla on aikaa arvioida toisiaan. Koska pèagien kautta kulkee suurin osa liikenteestä, niiltä saa yleensä nopeaan kyydin. Siksi suuntasin sille suurelle etelän pèagelle.
Kävelyä oli ehkä parin kilometrin verran, jos sitäkään. Suunnilleen heti, kun pääsin porttien toiselle puolelle ja nostin kylttini (CARCASSONNE) pystyyn, kahta koira mukanaan kyyditsevä nuori nainen kaarsi sivuun. Kanadassa opiskellut Cyrielle kutsui kylään St Gaudensiin ja heitti matkan varrelle. Tuossa tuokiossa sain peukaloitua itseni englantilaisen venefirman palveluksessa toimivan herran kyytiin, joka tipautti minut ilomielin niin lähelle Carcassonnin Citétä kuin vain kehtasin pyytää. Sieltä soitin sohvasurffaajalle, joka viime hetkellä oli lupautunut esittelemään linnoitettua kaupunkia, ja vietinkin kohta kiinnostavan ja tuulisen kaksituntisen virkeän ja mukavan ihmisen seurassa, oppien lisää rakennustekniikasta ja kataarien ja oksitanian kulttuurien yhteisestä historiasta (mutta niitä ei saa samaistaa!). Entisajan rakentajat osasivat kaunistaa tiukan sotilaallisen käytännöllisyyden; vanhemman, mutta gallo-romaanista pohjaa nuoremman muurin kivet oli viimeistelty vain reunoistaan, ja niiden pyöreät keskiosat, jotka toivat muuriin kivan tekstuurin, saivat murskaantua kivien alla. Näin lähes paikallista, kuulua Caunesin punaista marmoria, jolla Aurinkokuningaskin oli koristuttanut Versaillesia. Päätin lähteä samantien, jotta kerkeäisin hyvässä lykyssä kotiin samana iltana, ja tähyilin kaihoisasti pohjoiseen kohti Mont Noiria - aistien Massif Centralin villin varjon siellä jossakin - kun toverini kaahasi minut jalomielisyyttään moottoritien alkuun.
Seuraava etappi meni afrikkalaissyntyisen tyylikkään rouvan seurassa - hän ei koskaan ota liftaajia kyytiin, koska mies, gendarme, on sen nimenomaan kieltänyt, mutta nytpä oli tehnyt poikkeuksen. Erikoislaatuista.
Jäin huoltsikalle, josta kalastelin kyydin herralta, joka oli vähäpuheisin ja hitusen vaivaantunut verrattuna muihin kyyditsijöihini, koska hän ei varsinaisesti ollut tehnyt valintaa itse. Luultavasti lähinnä kohteliaisuudesta hän edisti matkaani sen varttitunnin verran, minkä seuraavalle pysäkille oli matkaa.
Suurelta pèagelta nousin rekan kyytiin. Vähäpuheinen ja vähäpuheisuuteensa tyytyväinen nizzalainen herra keskusteli hauskalla etelän aksentilla silloin kun herätin hänet ajatuksistaan jollain huomiolla tai kysymyksellä. Mukava heppu, jätti minut Ageniin.
Ilta pimeni, ja vaikka Agen olisi kiva kaupunki vierailla, olin vähän kylmissäni, koska jotenkin olin unohtanut syödä aamupalan jälkeen (jollei omppuja ja kahvia lasketa) ja toivoin vaan pääseväni äkkiä viimeisen etapin Bordeaux'hon saakka. Mutta Gendarmenie kyräili minua ja huomautti, että pèagen toisella puolella (parhaalla) ei saa enää liftata, pitää pysyä valtatien puolella. Kilttinä tyttönä venailin ja pompin varmaan puoli tuntia BORDEAUX-kyltti kourassa ja harkitsin jo huomioliivien päälle panemista, kun vasta työpäivänsä aloittanut agenilainen rekkamies, alkujaan bordelais, pysäytti hieman ennen pèagea. Tulimme hyvin juttuun ja ranskantaitonikin tuntui kummasti parantuneen väsymyksen, pimeäntulon ja voitonriemun myötä, joten aika meni mukavasti Villeneuve d'Ornoniin saakka, josta kävelin erittäin selkeää, suoraa tietä (kaupan kautta) kotiin.
Se tuli todistettua, että maaseutu on avaraa ja liftaus Ranskassa helppoa. Tosin, yksinäiselle tytölle sekä huomattavasti helpompaa että tietyssä mielessä vaarallista, kuten käymäni keskustelut ja saamani kommentit alituiseen muistuttivat:
"Je prends seulement des filles."
"Vous êtes seule?"
"Je ne prends jamais des autostoppeurs, mais je me suis dit que tu es une femme, je suis une femme, alors on peut se battre !"
Useimmat olivat liftanneet nuoruudessaan - ja se muisto pysyy. Solidaarisuus. Jälleen. Sain tämän päivän aikana paljon ajateltavaa. Kaikki se mitä saan, on minulle lahja ja velka; joskus on maksettava takaisin. Se, joka on lähtenyt ja eksynyt keskelle toista kulttuuria, pystyy ymmärtämään sen mitä vieras kokee astuessaan meidän taloomme. Ystävällinen sana, mitä se vie minulta pois? Haluan vastaanottaa ne, jotka tulevat avoimin käsin. Tämä löpinä tarkoittaa, että jahka palaan Jykylään niin on enemmän kuin kohtuullista, että hankkiudun tekemisiin vaihtarien ja muiden ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa, annan heille avaimet omaan elämänpiiriini.
Ajattelin myös sukupolvien eroja, missä määrin minä tunnen yhteisvastuuta verrattuna edeltäjiini? Miten sitä voi tarkastella ranskalaisessa tai globaalissa kontekstissa? Ja estääkö ylpeys "omastaan" todella oppimasta "toisesta", vai tuleeko ylpeys=kunnioitus vasta oppimisen myötä?
Ja ensi reissulle ostan pippurisuihkeen.
Mutta palataanpa viikonlopun alkuun. Viikon ihmettelyn ja kummastelun jälkeen päätin matkakohteeni - Menin katsomaan kohtalontoveriani Jarmoa Albiin, tuohon viehättävään Tarn-joen rantaa koristavaan pikukaupunkiin, keskiaikaiseen tärkeään keskukseen ja harhaoppisten albigenssien kotiin. Loikkasin junaan lauantaiaamuna. Pysähdyin Toulousessa neljäksi tunniksi ; käytännössä koko väliajan tallustin paikasta toiseen. Toulouse näytti huomattavasti kauniimmalta kuin silloin elokuun lopun aamuyönä, erityisesti väriensä vuoksi : Syystä kaupunkia kutsutaan suloisella "La Ville Rose" -epiteetillä, Garonnen rannat ja Capitoliumin ympäristö oli kerrassaan nättiä. Kaartelin jonnekin kaaauuas Rive Gauchelle ja poimin sieltä mukaani kaksi pahvinpalaa. Kävelin urheilukenttäsaaren yli ja kävin viinikaupassa tuliaisostoksilla - myyjä oli erikohtelias, kuten erikoisliikkeiden väki yleensäkin. Aurinko paistoi Toulousessa, lämpimästi.
Paikallisjunassa Albiin oli sitä kuumempaa. Maaseutua. Gaillac, jonka nimi soitti kelloja (viinin takia). Tuulahdimme kahden maissa Albin raikkaaseen maalaisilmaan, ja vilkuttelin asemalle vastaantulijaa.
Ah, olipa taas hauska puhua suomea, Ranskassa, kaksi vähän ranskalaistunutta itäsuomalaista. Näin sen lukaalin, jossa vaihtari saa asua näissä alhaisen vuokratason maissa. Sinä päivänä teimme kauppakierroksen ihoa hellivässä lämpöisessä iltapäivässä - vihannes-, halpis- ja leipäkauppa. Ennen sitä kävimme kuitenkin vanhassa kaupungissa : Sympaattista keskiaikaista rakennusta vieri vieressä, punatiiltä, siistiä ja yllättävän meluisaa iltapäivän autoilijoiden huristellessa ja kas! - Katedraali. Ehkä hienoin, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Erittäin omalaatuisesti rakennettu, erikoisesti mutta harmonisesti, hienostuneesti ja ajan kanssa. Pilviin kohoavat punatiiliset tornit; vaikuttava sivuporttiratkaisu; sineyttä hohtavat katot ja mahtavat pylväät täynnä helvetillisiä syntisten kärsimyksiä, ihmisyyden rumuus tyynien fraktuuralla kirjattujen latinanpapyrusten hoivissa; kivi joka elää, vielä intensiivisemmin kuin ne tavanomaiset goottilaiset kivipitsit. Vieressä piispanlinna, jota on paha pieneksi kutsua sitäkään - sisus täynnä Toulouse-Lautrecin töitä. Palaisimme sinne sunnuntaina.
Illaksi tehtiin ruokaa lempeydellä ja antaumuksella : salaattia, juustoja, uunissa käytettyjä patonginpaloja, marinoituja sammakonreisiä - niitä saa pakastealtaasta pussillisen kolmella eurolla, indonesialaisia tosin. Naapurit tulivat kylään, tsekkiläistyttö salaattikastike mukanaan, kohta hurjan sympaattinen liettualainen, turkkilainen kotikaupunkinsa vanhan ystävän kanssa. Jaoimme antoisan illallisen ja viini virtasi. Lopuksi maistelimme suomalaisia drinkkejä. Kävelimme myös Albin hiljaisilla kaduilla täyteen kuppilaan, jossa yhtye soitti vanhoja anglo-amerikkalaisia rock-covereita.
Hmmh. Mukavan vilpoinen ilta. Oli kiva nukkua oikeassa sängyssä (jousi tosin raksahti hassusti aamuyöllä).
Sunnuntain otimme rauhallisesti; pastasalaattia ja museo. Henri Toulouse-Lautrec, sittemmin tunnettu Montmartren bordellien "ajankuvaajana" ja Moulin Rougen tähtien julisteiden nikkarina, syntyi Albissa 1864 (ja kuoli Girondessa). Toulouse-Lautrecin nuoruudentuotannon tarkasteleminen avasi minulle uusia näkökulmia taiteilijan kehitykseen ihmisten tarkkanäköisenä, lempeän ironisena kuvaajana ja todellisuuden ymmärtäjänä. Se kaveri osasi maalata; mitkä kontrastit, mikä paletin harmonisointi (ympäristön vehreät sävyt toistuvat ihmisissä ja erityisesti heidän kasvojensa varjoissa) ja ennakkoluuloton hyödyntäminen (keltaista varjona - toimii luonnossa) mitkä värikerrokset (vanhan naisen musta hattu kohostuu mustasta taustastaan). Ymmärrän paremmin litografioiden tiettyä syvää humanismia, julisteiden kekseliäisyyttä ja voimaa sekä sitä, mitä rakastan Toulouse-Lautrecin töissä: epätäydellisyyttä ja luonnosmaisuutta.
Lähdimme vielä Tarnin laitaan, sillan yli, toista takaisin, jokivarteen hortoilemaan ja kas! Jokeen. Kirjaimellisesti. Vesi juoksi niin vilkkaasti ja korkealla, että piti heittää kengät pois ja kahlata. Näimme kätkettyjä banaaniviljelmiä ja kummallisia peltimökkejä ja astuimme maantielle täysin kunniallisen urheilukentän laidassa. Ulkoilmasta virkistyneinä ja samalla raukeina pimenevän, hyvin rauhallisen keskustan, ja vanhemman keskustan läpi, ja mukava, sanalla sanoen leppoisa ilta - vaikka tussasin pahvinpaloja ja hermoilin seuraavan päivän yritys-koitosta.
Nukuttuani katkonaisesti nousin kuuden jälkeen ja söin kunnon aamupalan. Se pitikin aika hyvin pystyssä koko päivän. Hyvästelin, ja kävelin valtatien liitoskohtaan, jossa seisoin ehkä minuutin TOULOUSE-kyltti kainalossani. Minut nappasi kyytiin uutta nuoruutta elävä fysioterapeutti, joka oli viettänyt mainion viikonlopun ja masentui vasta Toulousen tulorampin aamuruuhkassa. Juttelimme kuitenkin ylittäessämme hämäriä laaksoja, jossa aamusumu hälveni auringon tieltä.
Toulousessa suunniteltua pidempi pysähdys. Kävelin melko läheltä keskustaa etelään kohti suurta liikenneympyrää ja eteläisen moottoritien alkua, mutta vaihdoin reittiä, jonka kuskini oli minulle neuvonut, koska tienvierus oli niin märkää. Päädyin harhailemaan yliopistoalueella ja yrittämään liftaamista liikenneympyrässä, minkä jätin muutaman minuutin jälkeen ja etsin käsiini kaupunkipyörän. Sillä huristelin Ramonvillen läpi aina Carcassonneen vievän valtatien laitaan, mutta en löytänyt pyöräparkkia, joten poljin takaisin. Jatkoin kävellen ja omenaa popsien.
Etukäteen olin tietysti tallentanut Toulousen liftausohjeita Hitchwikistä. Ranskassa liftaaminen käy kuulemma helposti, kunhan saa itsensä moottoriteiden liittymäkohtien tiemaksupysäkeille (un pèage); niillä riittää tilaa, autot pysähtyvät, nopeudet ovat hiljaisia, sekä kuskeilla että liftaajilla on aikaa arvioida toisiaan. Koska pèagien kautta kulkee suurin osa liikenteestä, niiltä saa yleensä nopeaan kyydin. Siksi suuntasin sille suurelle etelän pèagelle.
Kävelyä oli ehkä parin kilometrin verran, jos sitäkään. Suunnilleen heti, kun pääsin porttien toiselle puolelle ja nostin kylttini (CARCASSONNE) pystyyn, kahta koira mukanaan kyyditsevä nuori nainen kaarsi sivuun. Kanadassa opiskellut Cyrielle kutsui kylään St Gaudensiin ja heitti matkan varrelle. Tuossa tuokiossa sain peukaloitua itseni englantilaisen venefirman palveluksessa toimivan herran kyytiin, joka tipautti minut ilomielin niin lähelle Carcassonnin Citétä kuin vain kehtasin pyytää. Sieltä soitin sohvasurffaajalle, joka viime hetkellä oli lupautunut esittelemään linnoitettua kaupunkia, ja vietinkin kohta kiinnostavan ja tuulisen kaksituntisen virkeän ja mukavan ihmisen seurassa, oppien lisää rakennustekniikasta ja kataarien ja oksitanian kulttuurien yhteisestä historiasta (mutta niitä ei saa samaistaa!). Entisajan rakentajat osasivat kaunistaa tiukan sotilaallisen käytännöllisyyden; vanhemman, mutta gallo-romaanista pohjaa nuoremman muurin kivet oli viimeistelty vain reunoistaan, ja niiden pyöreät keskiosat, jotka toivat muuriin kivan tekstuurin, saivat murskaantua kivien alla. Näin lähes paikallista, kuulua Caunesin punaista marmoria, jolla Aurinkokuningaskin oli koristuttanut Versaillesia. Päätin lähteä samantien, jotta kerkeäisin hyvässä lykyssä kotiin samana iltana, ja tähyilin kaihoisasti pohjoiseen kohti Mont Noiria - aistien Massif Centralin villin varjon siellä jossakin - kun toverini kaahasi minut jalomielisyyttään moottoritien alkuun.
Seuraava etappi meni afrikkalaissyntyisen tyylikkään rouvan seurassa - hän ei koskaan ota liftaajia kyytiin, koska mies, gendarme, on sen nimenomaan kieltänyt, mutta nytpä oli tehnyt poikkeuksen. Erikoislaatuista.
Jäin huoltsikalle, josta kalastelin kyydin herralta, joka oli vähäpuheisin ja hitusen vaivaantunut verrattuna muihin kyyditsijöihini, koska hän ei varsinaisesti ollut tehnyt valintaa itse. Luultavasti lähinnä kohteliaisuudesta hän edisti matkaani sen varttitunnin verran, minkä seuraavalle pysäkille oli matkaa.
Suurelta pèagelta nousin rekan kyytiin. Vähäpuheinen ja vähäpuheisuuteensa tyytyväinen nizzalainen herra keskusteli hauskalla etelän aksentilla silloin kun herätin hänet ajatuksistaan jollain huomiolla tai kysymyksellä. Mukava heppu, jätti minut Ageniin.
Ilta pimeni, ja vaikka Agen olisi kiva kaupunki vierailla, olin vähän kylmissäni, koska jotenkin olin unohtanut syödä aamupalan jälkeen (jollei omppuja ja kahvia lasketa) ja toivoin vaan pääseväni äkkiä viimeisen etapin Bordeaux'hon saakka. Mutta Gendarmenie kyräili minua ja huomautti, että pèagen toisella puolella (parhaalla) ei saa enää liftata, pitää pysyä valtatien puolella. Kilttinä tyttönä venailin ja pompin varmaan puoli tuntia BORDEAUX-kyltti kourassa ja harkitsin jo huomioliivien päälle panemista, kun vasta työpäivänsä aloittanut agenilainen rekkamies, alkujaan bordelais, pysäytti hieman ennen pèagea. Tulimme hyvin juttuun ja ranskantaitonikin tuntui kummasti parantuneen väsymyksen, pimeäntulon ja voitonriemun myötä, joten aika meni mukavasti Villeneuve d'Ornoniin saakka, josta kävelin erittäin selkeää, suoraa tietä (kaupan kautta) kotiin.
Se tuli todistettua, että maaseutu on avaraa ja liftaus Ranskassa helppoa. Tosin, yksinäiselle tytölle sekä huomattavasti helpompaa että tietyssä mielessä vaarallista, kuten käymäni keskustelut ja saamani kommentit alituiseen muistuttivat:
"Je prends seulement des filles."
"Vous êtes seule?"
"Je ne prends jamais des autostoppeurs, mais je me suis dit que tu es une femme, je suis une femme, alors on peut se battre !"
Useimmat olivat liftanneet nuoruudessaan - ja se muisto pysyy. Solidaarisuus. Jälleen. Sain tämän päivän aikana paljon ajateltavaa. Kaikki se mitä saan, on minulle lahja ja velka; joskus on maksettava takaisin. Se, joka on lähtenyt ja eksynyt keskelle toista kulttuuria, pystyy ymmärtämään sen mitä vieras kokee astuessaan meidän taloomme. Ystävällinen sana, mitä se vie minulta pois? Haluan vastaanottaa ne, jotka tulevat avoimin käsin. Tämä löpinä tarkoittaa, että jahka palaan Jykylään niin on enemmän kuin kohtuullista, että hankkiudun tekemisiin vaihtarien ja muiden ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa, annan heille avaimet omaan elämänpiiriini.
Ajattelin myös sukupolvien eroja, missä määrin minä tunnen yhteisvastuuta verrattuna edeltäjiini? Miten sitä voi tarkastella ranskalaisessa tai globaalissa kontekstissa? Ja estääkö ylpeys "omastaan" todella oppimasta "toisesta", vai tuleeko ylpeys=kunnioitus vasta oppimisen myötä?
Ja ensi reissulle ostan pippurisuihkeen.
30.10.2009
Sopeutua - s'installer
Syksy alkaa saapua Bordeaux'hin. Aamusumu hälvenee vasta puoliltapäivin, vuoropäivin taas aamuaurinko nousee punaisten pilvien keskeltä ja hehkuu vielä kuumuutta iltapäivisin. Puut ruskaantuvat ja pudottelevat nahkeita lehtiään.
Tämä on ollut ensimmäinen järkevä opiskeluviikkoni - näin Toussaintin aikaan, kun muut korkeakoulut lomailevat. Palautin inscription pédagogiquen, mutta en älynnyt pyytää siitä kopiota. Näin ollen en oikein muista, miten paljon opintopisteitä suunnitelman mukaan pitäisi kertyä, mutta yli 30 kuiteskii. Samalla kun alan pikkuhiljaa tajuta, miten paljon työtä ja kirjoitettavaa onkaan, useammat henkilöt, vaihtarit ja ranskalaiset, ovat muistuttaneet minua siitä, miten vähän aikaa tulenkaan täällä olemaan. Kuu vaihtuu (novembe vient du latin, novum, c'était le neuvième mois de l'ancien calandrier) ja alle kahden kuukauden päästä on joulu. Kuten opettajat ovat sanoneet, "année" scolaire, c'est rien ! Tunteja on loppujen lopuksi niin vähän, että itsenäistä työtä riittää. Vaihtarille työtä on myös kielen oppiminen, kultuurin ja ennen kaikkea kulttuurin "itsestäänselvien" käytäntöjen oppiminen, ja oppiminen matkustelemaan niin, että ehtii jäädä, tutustua ja syventyä. Ranska on niin laaja, ettei täältä tarvitse lähteä koko elämänsä aikana, aina riittää tutkittavaa ja löydettävää - kuten Suomikin. Jos lähden illalla kävelemään, näen aina jotain uutta, uusin silmin. Maailmankansalainen voi olla asumalla koko ikänsä samassa paikassa. Voi olla avomielinen, vieraanvarainen, kiinnostunut, ja kutsua maailman kylään pöytänsä ääreen jakamaan kokemuksia.
On jännä seurata itsensä sopeutumista uuteen ympäristöön. Koti-ikävä ilmenee tässä vaiheessa, lähinnä mieleen nousee välillä uskomattoman eläviä muistikuvia hiihtelystä kuun ja tähtien valossa, joskus ammoisina aikoina siskon kanssa tehdystä teatterireissusta, niistä aamuista jolloin pyöräilin kouluun... en tiennytkään, että minulla on niin paljon lempipaikkoja Suomessa.
Tietysti sopeutuminen on vaiheittaista ja ottaa joskus takapakkia niin kielitaidon, viihtymisen kuin jaksamisenkin kannalta. Elin suurimman ihastuksen ja avautumisen vaiheen Belgiassa. Aluksi tänne saavuttuani Bordeaux herätti ristiriitaisia tuntemuksia, ehkä myös suureksi osaksi arkirutiinien puuttumisen takia. Hiljalleen elämä alkaa valua uomaansa, ja kaupungin historia ja nykypäivä ovat alkaneet kiinnostaa. Yleisvaikutelmani tarkentuu yksityiskohtiin ja sävyihin. Harmaa kaupunki onkin keltainen (se on hauras pierre bordelaise). Kesti jonkin aikaa huomata, että vaikka rehevää metsänvehreyttä saa etsiä, ei se tarkoita että täältä puuttuisi sävyjä.
Sosiaalinen ympäristö on tietysti tärkein. On hyvä jutella saman ihmisen kanssa useampana päivänä perätysten. On hyvä keksiä yhteisiä päämääriä ja jakaa kokemuksia.
Erasmusbileetkin testasin; Vaihtarit poukkoilivat iloisesti!
Ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Henkistä ja sosiaalista puolta rasitettuani koitan haastaa itsestäni myös sen fyysisen. Uintikurssilla, josta minun pitäisi saada joku hassu opintopisteen palanen, ohjaajamme katseli vaikeaselkoinen ilme naamallaan kun pulikoin viimeisen altaanmitalliseni. Järjesteltyään hetken sanomaansa kohteliaaseen muotoon hän tuumi, että "Et sinä kyllä uida osaa, mutta rakastat vettä, se on hyvä!" Kiipeilykurssin ohjaaja taas ärsyyntyi ekalla kerralla tohelointiini, mutta toinen kerta sujui rauhallisemmin. Käteni osaavat hikoilla enemmän kuin arvaankaan, ja kummallisissa paikoissa sijaitsevat lihakseni tärisevät ihmetyksestä kun ne herätetään unestaan.
--
Välillä ihmisten innostuessa kyselemään Suomesta, muutun kysymysmerkiksi: Mikä on merkittävää kerrottavaa. mitkä merkittäviä eroja, mistä tärkeää keskustella ? M ielessäni soivat laulut, joiden kautta haluaisin opettaa suomea ja suomalaista kulttuuria samalla oppien niistä itse lisää... Sininen ja valkoinen, Päivänsäde ja menninkäinen, Murheellisten laulujen maa... Tämän ranskalaistumisen ohella alan kiinnostua myös omista juuristani syvällisemmin, ei pelkästään vertailun kannalta.
Jonkinlainen suorasukaisuus kuuluu joka tapauksessa ranskalaiseen kulttuuriin enemmän kuin suomalaiseen, sekä vieraanvaraisuus, jakaminen ja yhteisvastuu. Sävyeroja.
7.10.2009
Kurssivalintoja ou des choix, trop de choix.
Kerrassaan stressaava - tai sanoisinko haasteellinen - päivä, mutta myös ihana semikreikkalaisen (français - langue maternelle, greque - langue paternelle) tytön ansiosta. Tulin réunioniin puoli tuntia myöhässä pyöräiltyäni innoissani miltei Merignaciin saakka, mutta "Accueil des étudiants en mobilité" -ständillä pörräävä tutor sanoi, ettei se mitään, viettäisin koko aamupäivän hänen kanssaan. Taidettiin kreikkalaisen ja saksalaisen kanssa joutua kuitenkin vikateille, kun eräs toinen tutor (ranskalaisethan tietävät tietty kaikesta kaiken) opasti meidät muuan Lettresin tutorin ryhmään. Hän ohjasi ensisijassa fukseja. Seurattiin sitten kaiken päivää infoja ja kuljettiin mammamme talutusnuorassa pitkin kampusta keräillen hyödyllisiä tiedonmurusia mutta suuren osan ajasta vähän kyllästyneenä ja hämmentyneenä, koska suuri osa tietoa ei koskenut meitä tai esitettiin liian hitaasti/nopeasti. Tilanteemmehan on radikaalisti erilainen kuin ranskalaisten, jotka seuraavat tiettyä oman UFR:nsä lukkaria parin sivuainein (mineurs au choix), meidän taas pitäisi koostaa fiksut opinnot ihan oman harkintamme mukaan, koti-instituution vastaavan siunauksella. Vähän kaipais semmoista koottua opasta aikatauluineen, kurssisisältöineen, erityiskäytäntöineen, mutta kun ei. Ramppasimme ilmoitustaululta toiselle, ja eilen kaavailemani syy moiseen alkoi valjeta - siinähän tutustuu ihmisiin! Kuka nyt tahtoisi katsoa netistä tarpeellisia tietoja, kun voi kipittää kynä, paperi ja kamera kourassa pitkin käytäviä ja kohdata kaltaisiaan tallentaessaan tietoa vaikka vain sumuiseen pääkoppaansa!
Tällä hetkellä pääni on sekaisin muuttuvista suunnitelmista - täytän sittenkin ekan semesterin viikot ainakin nelipäiväisiksi kaavailemani kolmen päivän sijaan ja matkailen enemmän kevätpuolella jos siltä tuntuu. Tekisi mieli opiskella kielitieteen lisäksi erinäisiä hassuja kirjallisuuden kursseja, teatteria, viestintää ja historiaa (pour le plaisir), aloitella arabiaa/kiinaa/tsekkiä/italiaa ja jatkaa espanjaa/venäjää, urheilla mielin määrin ja kokeilla vähän taas tuota yhdistystoimintaakin. Tietysti pitäisi lukea ihan vimmatusti. Ja tutustua ranskalaisiin. No, ensi viikonloppuna tutustun katutaiteisiin. Sitten saa matkailu jäädä vähäksi aikaa, vaikka täällä ulkomailla tuleekin kumman avosydämiseksi ja tekisi mieli piipahtaa muutamankin ihmisen luona.
Malgré tout ce qui passe bien, je ne peux pas rester tout à fait à l'aise, parce que le bail n'est pas encore signé, et si nous ne le payons pas tout de suite, ils peuvent le refuser. En ce cas, on sera emmerdé.
Tällä hetkellä pääni on sekaisin muuttuvista suunnitelmista - täytän sittenkin ekan semesterin viikot ainakin nelipäiväisiksi kaavailemani kolmen päivän sijaan ja matkailen enemmän kevätpuolella jos siltä tuntuu. Tekisi mieli opiskella kielitieteen lisäksi erinäisiä hassuja kirjallisuuden kursseja, teatteria, viestintää ja historiaa (pour le plaisir), aloitella arabiaa/kiinaa/tsekkiä/italiaa ja jatkaa espanjaa/venäjää, urheilla mielin määrin ja kokeilla vähän taas tuota yhdistystoimintaakin. Tietysti pitäisi lukea ihan vimmatusti. Ja tutustua ranskalaisiin. No, ensi viikonloppuna tutustun katutaiteisiin. Sitten saa matkailu jäädä vähäksi aikaa, vaikka täällä ulkomailla tuleekin kumman avosydämiseksi ja tekisi mieli piipahtaa muutamankin ihmisen luona.
Malgré tout ce qui passe bien, je ne peux pas rester tout à fait à l'aise, parce que le bail n'est pas encore signé, et si nous ne le payons pas tout de suite, ils peuvent le refuser. En ce cas, on sera emmerdé.
16.9.2009
Eka Erasmukseni tai: Découvrir, c'est partager
Tapasin tänään toisessa yliopistossa hengaavan erasmuksen, mikä oli huviksi ja hyödyksi. Tajusin seuraavaa:
Maahanmuuttaja tuntee itsensä helposti ulkopuoliseksi, jollei varsinaisesti tee mitään järkevää, "työtä", mutta ei ole ihan lomallakaan. Tämä on minulla ongelmana. Kuukauden väliaikana olen pudonnut jonkinlaiseen väliajan odotusloukkuun, kun haluaisin vain tehdä jotain, luoda kunnon projektin tai useampia, tutustua ihmisiin, mutta Ranskan arki kulkee ympärilläni enkä kunnolla ole osa sitä.
Löydettyään toisen maahanmuuttajan ensimmäinen maahanmuuttaja kokee tiettyä helpotusta, koska elämäntilanne on samalla aaltopituudella ja kielitaidon tasot lähempänä toisiaan kuin natiivin kanssa keskustellessa.
Kaupunkia "näkee" tosiaan tarkemmin ja omaperäisemmin, kun sitä tutkii jonkun kanssa.
Muita huomioita:
Kirjastot ja kirjakaupat ovat ihania paikkoja levähtää, vaellella ja matkailla pidemmälle kuin TGV:llä pääsee. Löysin moniosastoisen Mollat'n kirjakaupan metrolinjan varrelta Hotel de Villen ja Place de Gambettan väliltä. D'origine bordelaise. Tuli elävästi mieleen моя любымая места (sisäpiirijuttu).
Lähikirjastossani Marché des Capucinsin vieressä on kiva piipahtaa, varsinkin sateella (tänään tosin satoi, vihdoin ja viimein helteiden jälkeen, sen verran, että kirjaston lattialla oli useampi ämpäri - eivät taida olla tiivistykset ihan suomalaistasoa). Mutta lainaaminen ei ole ilmaista. Piti OSTAA kirjastokortti. No, se on vain 9,50 euroa per vuosi, se on yksi illallinen ravintolassa, mutta että ostaa? Missä on vapaus, veljeys, tasa-arvo? Onneksi periaate on kuitenkin kunnossa, sisään saa tulla lueskelemaan kuka vain, ja kirjastotädit ovat kirjastotätejä kautta maailman.
Luonnonilmiöitä:
Täällä on kamalia hyttysiä. Purevat kasvoihin, käsiin, jalkoihin, kaulaan, enkä ole kehittänyt niitä vastaan immuniteettiä. Voitte siis kuvitella kuinka hemaisevalta näytän.
Maahanmuuttaja tuntee itsensä helposti ulkopuoliseksi, jollei varsinaisesti tee mitään järkevää, "työtä", mutta ei ole ihan lomallakaan. Tämä on minulla ongelmana. Kuukauden väliaikana olen pudonnut jonkinlaiseen väliajan odotusloukkuun, kun haluaisin vain tehdä jotain, luoda kunnon projektin tai useampia, tutustua ihmisiin, mutta Ranskan arki kulkee ympärilläni enkä kunnolla ole osa sitä.
Löydettyään toisen maahanmuuttajan ensimmäinen maahanmuuttaja kokee tiettyä helpotusta, koska elämäntilanne on samalla aaltopituudella ja kielitaidon tasot lähempänä toisiaan kuin natiivin kanssa keskustellessa.
Kaupunkia "näkee" tosiaan tarkemmin ja omaperäisemmin, kun sitä tutkii jonkun kanssa.
Muita huomioita:
Kirjastot ja kirjakaupat ovat ihania paikkoja levähtää, vaellella ja matkailla pidemmälle kuin TGV:llä pääsee. Löysin moniosastoisen Mollat'n kirjakaupan metrolinjan varrelta Hotel de Villen ja Place de Gambettan väliltä. D'origine bordelaise. Tuli elävästi mieleen моя любымая места (sisäpiirijuttu).
Lähikirjastossani Marché des Capucinsin vieressä on kiva piipahtaa, varsinkin sateella (tänään tosin satoi, vihdoin ja viimein helteiden jälkeen, sen verran, että kirjaston lattialla oli useampi ämpäri - eivät taida olla tiivistykset ihan suomalaistasoa). Mutta lainaaminen ei ole ilmaista. Piti OSTAA kirjastokortti. No, se on vain 9,50 euroa per vuosi, se on yksi illallinen ravintolassa, mutta että ostaa? Missä on vapaus, veljeys, tasa-arvo? Onneksi periaate on kuitenkin kunnossa, sisään saa tulla lueskelemaan kuka vain, ja kirjastotädit ovat kirjastotätejä kautta maailman.
Luonnonilmiöitä:
Täällä on kamalia hyttysiä. Purevat kasvoihin, käsiin, jalkoihin, kaulaan, enkä ole kehittänyt niitä vastaan immuniteettiä. Voitte siis kuvitella kuinka hemaisevalta näytän.
9.9.2009
Päivä viinikylässä tai : L'âme dans le bouteille du vin
"Pyöreän tanniininen, mullan ja myskin aromi..." Minä Saint Emilionista palatessani, auringon käräyttämä, hikinen, uupunut, mutta suhtalaisen kohtalaisen tyytyväinen.
(St Emilionin lajikkeista tehdään punaviiniä, ei roséta, toisin kuin kuvasta voisi päätellä)
Matkasin keskiviikkona maailmankuuluun viinikylään muutamien kymmenien kilometrien päähän.
Ensiksi, koska tarvitsin maisemanvaihdosta. Toiseksi, koska etsin viininkorjuutöitä ja ajattelin että suoraan kysymällähän nämä asiat täällä Ranskassa selviävät. No, eivätpä selvinneet, tai sitten olisi pitänyt jaaritella niitä näitä savolaiseen tyyliin - mutta sainpahan talsia ympäriinsä helteisessä maalaismaisemassa ja pihistellä viinirypäleitä, persikoita ja omppuja, joita kukaan ei tuntunut kaipaavan.
Aamupäivän vika juna lähtee seitsemältä. Perillä odottaa viiniköynnösten rivittämä, kumpuileva maasto. Kylä on hieman asemalta kauempana, hieman piilossa mäen takana. Ennen yhdeksää liikkeellä ei ole muita kuin joitakin paikallisia kunniallisessa työssään, joten kaltaistani hortoilijaa silmäillään varuillaan.
St Emilionin maasto on ihanteellinen erityislaatuiselle viinille. Meri on sadan kilsan päässä, joten ilmasto muuttuu ajoittain välimerelliseksi. Tietyn viinin aromin (bouquet) tärkeä osatekijä on maaperä, alue (terroir), lisäksi siihen vaikuttavat kunkin viljelyksen mikroilmasto, kasvukauden sääolosuhteet (vuosikerta eli millésime) ja tietysti valmistusprosessi, kypsyttely joka kesää useita kuukausia. Vanhojen viinien tiivistyneissä aromeissa maistuu historia: ihmisen jalostus ja luonnon kasvuvoiman kanavoiminen haluttuihin tuloksiin, erot eri vuosien, erilaisessa maaperässä ja säissä kypsyneiden rypäleiden ja rypälelajikkeiden välillä, vuosisatojen kuluessa vaalitun ja hienostuneemmaksi kehitetyn käymisprosessin ainutlaatuinen tulos. Siinä sitä voi viljelijä päivällispöydässään maistella ja muistella, millainen kesä se olikaan silloin 16 vuotta sitten. Viini on siis ennen kaikkea kulttuurituote: Sivistys on kollektivista muistia, gastronomian ilokin helmeilee vasta kun tajuaa ruokaan ja juomaan sisältyvän jaetun yksilöllisyyden, erojen harkitun havainnoimisen ja niistä päättelemisen taiteen. Parempi lopettaa viinin miettiminen ennen kuin lauseet mutkistuvat liikaa ja opetella sanomaan siitä jotain ranskaksi - joka tapauksessa ymmärrän nyt miksi on hyvä tietää, minkä Châteaun tuotantoa viini on eli mistä se tulee, miten herkistyminen aromeille voi muuttaa koko aterian luonteen ja tehdä syömisestä elämyksen, johon sisältyy aistinautinnon lisäksi älyllinen, taiteellinen puoli.
Aamulenkilläni suuntasin tuottajien yhdistykseen, jossa sanottiin etteivät he huolehdi viininkorjuista. Kysyin cavessa hääräävältä hepulta, joka totesi myös etteivät ota töihin, mutta että yläkaupungilta saisin osoitteita. Yläkaupungilla kadunlakaisijat opastivat Maison du Viniin, joka aukesi vasta 9:30. Maison du Vinin kaveri sanoi, ettei oikein voi auttaa, koska kukaan ei ole kertonut tarvitsevansa työvoimaa. Kannattaa etsiä netistä tai käydä kiertelemässä tiloilla tiedustelemassa suoraan, mikä on tietty helpompaa jos on auto.
Turhauttavasta törmäilystä kyllästyneenä lähdin siesta-aikaan vaeltelemaan viinitilojen halki, jossa pitäisi kulkea lenkkejä (boucle). Taisivat olla huonosti merkittyjä. Viinipelloilla on kuumaa ja välimatkat ovat melko pitkiä, lähempänä kylää saa kulkea vignobleja erottavien hiekanväristen, itsensä korkuisten kivitojen välissä. Myöhästyin juuri sopivasti alkuiltapäivän junasta, joten minulla oli aikaa tehdä toinen, hieman erilainen kierros. Hyvä niin. Tällä kertaa opiskelin viinistä jotakin, katselin kaunista taidetta, jota ostaisin jos vain kehtaisin olla hyväsydäminen, uskaltauduin caveen, kuulin vähän neuvoja viinin valintaan ja valitsin pullon Saint Emilion Grand Cruta tuliaisiksi, nousin vielä yhdelle mäelle ja löysin sukulaismarjojani karhunvatukoita! kypsiä! Des mûres mûres! Oikaistessani viimeisen peltokaistaleen halki kohti rautatieasemaa törmäsinkin viimein suoraan paikallisiin, jotka paistattelivat iltapäivää kotipihassaan - mies, nainen ja lapsi, joiden piirteet olivat kuin punertavasta puusta kaiverrettuja, ryppyisiä, ahavoituneita, ilmehikkäitä, niin toisiaan muistuttavia että tuntui kuin olisin kohdannut tosiaan maasta itsestään nousseita maalaisia. Naureskelivat vain, kun hymyillen huvittavuudelleni pahoittelin toikkaroimista maiden halki, pyysin neuvomaan tietä ja jatkoin opastettua oikoväylää kengännauhat auki kaikessa kiireessäni.
Ne harvat ihmiskontaktit, joita matkoillani uskallan solmia, ovat kyllä elämän suola, ja tuonakin päivänä niiden laatu vain parani mitä pidempään päivä venyi. Ehkäpä kun kaikki vain alkavat ottaa hommat vähemmän vakavasti.
Kotona sain vain pientä läksytystä siitä, että muistaisin jakaa kasviskustannukset tasapuolisesti. Niin, yhteisasumisessa ja erityisesti yhteisasumisessa ranskalaisten kanssa on keskusteltava, pohdittava, sovittava.
Ilahduin luettuani millainen millésime syntymävuoteni oli ollut St Emilionissa: "Vins classiques, bien équilibrés, avec un boucuet fin et complexe." Laisse-moi me porter comme un vin dense, élégant et harmonieux.
(St Emilionin lajikkeista tehdään punaviiniä, ei roséta, toisin kuin kuvasta voisi päätellä)
Matkasin keskiviikkona maailmankuuluun viinikylään muutamien kymmenien kilometrien päähän.
Ensiksi, koska tarvitsin maisemanvaihdosta. Toiseksi, koska etsin viininkorjuutöitä ja ajattelin että suoraan kysymällähän nämä asiat täällä Ranskassa selviävät. No, eivätpä selvinneet, tai sitten olisi pitänyt jaaritella niitä näitä savolaiseen tyyliin - mutta sainpahan talsia ympäriinsä helteisessä maalaismaisemassa ja pihistellä viinirypäleitä, persikoita ja omppuja, joita kukaan ei tuntunut kaipaavan.
Aamupäivän vika juna lähtee seitsemältä. Perillä odottaa viiniköynnösten rivittämä, kumpuileva maasto. Kylä on hieman asemalta kauempana, hieman piilossa mäen takana. Ennen yhdeksää liikkeellä ei ole muita kuin joitakin paikallisia kunniallisessa työssään, joten kaltaistani hortoilijaa silmäillään varuillaan.
St Emilionin maasto on ihanteellinen erityislaatuiselle viinille. Meri on sadan kilsan päässä, joten ilmasto muuttuu ajoittain välimerelliseksi. Tietyn viinin aromin (bouquet) tärkeä osatekijä on maaperä, alue (terroir), lisäksi siihen vaikuttavat kunkin viljelyksen mikroilmasto, kasvukauden sääolosuhteet (vuosikerta eli millésime) ja tietysti valmistusprosessi, kypsyttely joka kesää useita kuukausia. Vanhojen viinien tiivistyneissä aromeissa maistuu historia: ihmisen jalostus ja luonnon kasvuvoiman kanavoiminen haluttuihin tuloksiin, erot eri vuosien, erilaisessa maaperässä ja säissä kypsyneiden rypäleiden ja rypälelajikkeiden välillä, vuosisatojen kuluessa vaalitun ja hienostuneemmaksi kehitetyn käymisprosessin ainutlaatuinen tulos. Siinä sitä voi viljelijä päivällispöydässään maistella ja muistella, millainen kesä se olikaan silloin 16 vuotta sitten. Viini on siis ennen kaikkea kulttuurituote: Sivistys on kollektivista muistia, gastronomian ilokin helmeilee vasta kun tajuaa ruokaan ja juomaan sisältyvän jaetun yksilöllisyyden, erojen harkitun havainnoimisen ja niistä päättelemisen taiteen. Parempi lopettaa viinin miettiminen ennen kuin lauseet mutkistuvat liikaa ja opetella sanomaan siitä jotain ranskaksi - joka tapauksessa ymmärrän nyt miksi on hyvä tietää, minkä Châteaun tuotantoa viini on eli mistä se tulee, miten herkistyminen aromeille voi muuttaa koko aterian luonteen ja tehdä syömisestä elämyksen, johon sisältyy aistinautinnon lisäksi älyllinen, taiteellinen puoli.
Aamulenkilläni suuntasin tuottajien yhdistykseen, jossa sanottiin etteivät he huolehdi viininkorjuista. Kysyin cavessa hääräävältä hepulta, joka totesi myös etteivät ota töihin, mutta että yläkaupungilta saisin osoitteita. Yläkaupungilla kadunlakaisijat opastivat Maison du Viniin, joka aukesi vasta 9:30. Maison du Vinin kaveri sanoi, ettei oikein voi auttaa, koska kukaan ei ole kertonut tarvitsevansa työvoimaa. Kannattaa etsiä netistä tai käydä kiertelemässä tiloilla tiedustelemassa suoraan, mikä on tietty helpompaa jos on auto.
Turhauttavasta törmäilystä kyllästyneenä lähdin siesta-aikaan vaeltelemaan viinitilojen halki, jossa pitäisi kulkea lenkkejä (boucle). Taisivat olla huonosti merkittyjä. Viinipelloilla on kuumaa ja välimatkat ovat melko pitkiä, lähempänä kylää saa kulkea vignobleja erottavien hiekanväristen, itsensä korkuisten kivitojen välissä. Myöhästyin juuri sopivasti alkuiltapäivän junasta, joten minulla oli aikaa tehdä toinen, hieman erilainen kierros. Hyvä niin. Tällä kertaa opiskelin viinistä jotakin, katselin kaunista taidetta, jota ostaisin jos vain kehtaisin olla hyväsydäminen, uskaltauduin caveen, kuulin vähän neuvoja viinin valintaan ja valitsin pullon Saint Emilion Grand Cruta tuliaisiksi, nousin vielä yhdelle mäelle ja löysin sukulaismarjojani karhunvatukoita! kypsiä! Des mûres mûres! Oikaistessani viimeisen peltokaistaleen halki kohti rautatieasemaa törmäsinkin viimein suoraan paikallisiin, jotka paistattelivat iltapäivää kotipihassaan - mies, nainen ja lapsi, joiden piirteet olivat kuin punertavasta puusta kaiverrettuja, ryppyisiä, ahavoituneita, ilmehikkäitä, niin toisiaan muistuttavia että tuntui kuin olisin kohdannut tosiaan maasta itsestään nousseita maalaisia. Naureskelivat vain, kun hymyillen huvittavuudelleni pahoittelin toikkaroimista maiden halki, pyysin neuvomaan tietä ja jatkoin opastettua oikoväylää kengännauhat auki kaikessa kiireessäni.
Ne harvat ihmiskontaktit, joita matkoillani uskallan solmia, ovat kyllä elämän suola, ja tuonakin päivänä niiden laatu vain parani mitä pidempään päivä venyi. Ehkäpä kun kaikki vain alkavat ottaa hommat vähemmän vakavasti.
Kotona sain vain pientä läksytystä siitä, että muistaisin jakaa kasviskustannukset tasapuolisesti. Niin, yhteisasumisessa ja erityisesti yhteisasumisessa ranskalaisten kanssa on keskusteltava, pohdittava, sovittava.
Ilahduin luettuani millainen millésime syntymävuoteni oli ollut St Emilionissa: "Vins classiques, bien équilibrés, avec un boucuet fin et complexe." Laisse-moi me porter comme un vin dense, élégant et harmonieux.
27.7.2009
Renseignement II : " N'attendez pas le dernier moment ! "
Kaikkihan ne ranskalaisen byrokratian tietää. Homma kestää ja lehmän hermot tarvitsee. Mutta auta armias, kun ranskalainen käskee kiirehtimään, silloin on parasta panna töpinäksi! Kuten olisi pitänyt tajuta jo nettisivujen patistaessa asunnonmetsästykseen.
Ole ajoissa!
Olin hakenut epätoivoissani pari viikkoa nurkkaani Bordeaux'sta kököttämällä myöhään yöhön sellaisilla sivuilla kuin Appartager.com tai Easy-Coloc. Ei ollut lykästänyt, koska en ole raaskinut "tuhlata" rahojani sivujen tarjoamaan ylennykseen "Membre privilegié":ksi, joka pystyy lähettämään jokaiselle ilmoittajalle viestin, josta jopa näkyy mitä siinä sanotaan! Tavallinen rivi-ilmoittaja voi vain toivoa, että haun kohde, asunnontarjoaja tai -etsijä, kokee hänen ilmoituksensa kiinnostavaksi.
Eräs membre privilegié -kaveri, joka kirjoitti melko huolimattoman oloista tekstiä, otti minuun yhteyttä, ja koska ei ollut enää varaa nyrpistellä vastasin ja sain hänet Skypen päähän tänä iltana. Nyt näyttää siltä, että olen Bordeaux:ssa jo syyskuussa. Jopas tämä muuttuu jännittäväksi.
Ole ajoissa!
Olin hakenut epätoivoissani pari viikkoa nurkkaani Bordeaux'sta kököttämällä myöhään yöhön sellaisilla sivuilla kuin Appartager.com tai Easy-Coloc. Ei ollut lykästänyt, koska en ole raaskinut "tuhlata" rahojani sivujen tarjoamaan ylennykseen "Membre privilegié":ksi, joka pystyy lähettämään jokaiselle ilmoittajalle viestin, josta jopa näkyy mitä siinä sanotaan! Tavallinen rivi-ilmoittaja voi vain toivoa, että haun kohde, asunnontarjoaja tai -etsijä, kokee hänen ilmoituksensa kiinnostavaksi.
Eräs membre privilegié -kaveri, joka kirjoitti melko huolimattoman oloista tekstiä, otti minuun yhteyttä, ja koska ei ollut enää varaa nyrpistellä vastasin ja sain hänet Skypen päähän tänä iltana. Nyt näyttää siltä, että olen Bordeaux:ssa jo syyskuussa. Jopas tämä muuttuu jännittäväksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
