Au pays cathare tai: Hurmaavaa retkeilyä

Viimeisellä viikollani Ranskassa tein juuri sitä, mitä tahdoin: Vaelsin luonnonihmeiden keskellä, tapasin vanhoja ja uusia tuttuja ja ystäviä.

Aloitetaan Andreista ja Paulinesta, Montpellieristä ja Auden vuoristoisesta, rauhallisesta kataarimaasta.



Perjantaina 21.5. jätin Bordeaux'n ja junailin itseni kohti Montpellieriä - halusin tavata jälleen Andrein ja Paulinen, jotka olin Lyonissa kohdannut. Kaupunki on Languedoc-Roussillonin opiskelijoiden vireyttämä keskus. Rannikkoseudun seisovat ruovikkoiset merivesijärvet eivät sovi uiskenteluun, mutta "l'arrière-pays" eli takamaat kuulemma tarjoavat sitäkin enemmän seikkailua. Saavuttuani Montpellieriin könysin rinkkoineni, reppuineni, laukkuineni ja kasseineni melko läheiselle asunnolle, jonka ihana viileys ja inhimillinen lämpö ottivat minut lempeästi vastaan. Andrei lähti opetustöihin ja minä kiertelemään kaupunkia kesän ensimmäisessä tosi helteessä; tarkistin ainakin akveduktin, polleat patsaat, viihtyisän keskustan boulevardin, joka vihersi entisestään monimuotoisuus-viikonlopun erilaisista tietoa pursuavista kojuista, ja jatkoin itään joen rantaan suureellisten modernimpien rakennusten katveessa. Takaisin tulin kyseenalaisempia suurien teiden varsia kunnes sain eksytettyä itseni suloisille vanhan kaupungin kujille: eritasoisia, sokkeloisia ja kapeita, varjoisia. Ihmiset palailevat leppoisasti kotiin perjantain illalliselle, kohtaavat ja juttelevat (yksi lempiajankohdistani Ranskassa, sama juttu Pariisissakin silloin kun siellä vähän rytmi rauhoittuu). Tarkistin vielä vanhan observatorion, ostin juustoa ja omenoita ja saavuin asunnolle hörppimään seudun roséeta töistä palailleen Paulinen kanssa. Juteltiin, relattiin. Aikamoista hommaa tuo sosiaalipuolen työ. Illan mittaan toinen vieras, englantilainen Harri liittyi mukaan.





Viikonlopuksi aioimme suunnata hienolle luonnontilaisen joen rotkolle Duilhac-Sous-Peyrepertusen kylän lähettyville: Gorges du Verdouble (kuvat aika turistipitoisia, meillä oli hiljaisempaa ja enemmän vettä). Suunnistusavuksi: Auden département, lähellä Pyreneitä, Carcassonnesta etelään ja Perpignanista länteen. Seutu on pienipiirteisen vuoristoista, monipuolista viiniviljelmineen, pienkarjoineen ja kataarihistorioineen.

Lähdimme sinne kuuden porukalla lauantaina, keskipäivällä, liftaten. Menimme tramwayllä ja kävellen eräälle Ranskan parhaista liftauspaikoista, suurelle péagelle Montpellierin eteläpuolella. Minä ja Harri saimme melkein heti romanialaisen rekkakyydin lähelle Sigéania, josta meidän piti suunnitelman mukaan erota lounaaseen, mutta myöhemmin kuulimme, että Paulinella ja Julianilla oli käsittämättömästä syystä mennyt miltei tunti odotellessa. Meilläkin oli ongelmia päästä eroamaan lounaan suuntaan ja sitten saada kyytejä hiljaisilla maaseututeillä, mutta mikäs siinä maisemia ihaillessa ja tarinoidessa. Harri tunsikin aluetta, koska oli työskennellyt seuduilla parisen viikkoa vapaaehtoisena lammas- ja vuohitiloilla (kts mitä on "wwoofing").

Iltahämärissä olimme lopulta selvittäneet ne muutamat kymmenet kilometrit, joissa meni paljon pidempään kuin aiemmissa 150 km:issä, ja kohtasimme pikaisesti paikalle päässeen parivaljakon Ellynin ja Andrein (jolla on kultapeukalo) uinuvan kylän yhdistetyn kaupungintalon/postin/majatalon pihalla. Meitä hieman hämmensi ympärillä parveileva, hääräilevä ja pälisevä parinkymmenen timmin pyöräilijän joukkio, joka suihkussa käytyään pani pystyyn varsin juomapitoisen piknikin. Tiirailimme vuoren harjalla häämöttävää kataarilinnaa ja aavistelimme vain, miten hienolta auringonlasku olisi sieltä mahtanut näyttää, mutta päätimme suunnata yöksi Verdoublen rotkoon.



Ihana laskeutua illan pehmeyden täyttämään keväiseen laaksoon. Ylitimme kuivuneita puronuomia, kuuntelimme kaskaita, juttelimme reitistä, kasveista ja matkoista ja hiljennyimme aistimaan luonnon rauhallisen, avaran, keväisen tilan. Virran rantaan. Upeat kallionmuodostumat, maan"repeämät" seinämissä ja pehmeänkaarevat "hiidenkirnut" ja altaat siellä, missä vesi oli päässyt pyörimään enemmän. Illan mittaan loikittiin kivillä, nautittiin patonkia kaikilla täytteillä, ja yön pimettyä harrastettiin satelliittibongausta makoillen kivillä virran keskellä. Teltaksi kuudelle riitti katokseksi pingotettu nylon-kangas.



Aamulla nousin kalliolle ja seurasin auringon hiipimistä länsijyrkännettä alas. Kuljimme takaisin kylään (kahlaten virran halki), jätimme rinkat kaupungintaloon, josta pyöräilijäporukka oli häipynyt kaiketi jo aamuhämärissä ja jossa ei muutenkaan näkynyt ristin sielua. Niinpä kävely/lifti kukkula-vuorelle linnan juurelle sujui kevyesti kuumassakin auringossa. Pääsymaksu harjanteelta tähyävään Peyrepertusen linnaan oli 4€. 1960-luvulle saakka alueelle ei ollut edes teitä, joten vain intohimoisimmat asianharrastajat kipusivat aikoinaan strategisesti tärkeään Aragonin ja Ranskan rajoja vartioineeseen linnaan (raja siirtyi etelämmäksi 1600-luvulla). Kataarilinnaksi sitä voi nimittää, koska 1224 Guillaume de Peyrepertuse kieltäytyi liittymästä ristiretkeen albigenssejä vastaan. Hieno paikka, hyvä puolustaa, jos puolustajilla vain riitti vettä ja syömistä.

Muut saivat autokyydit alas ja minä tulin jalan. Saapuessani Duilhaciin Julianin oli täytynyt jo liftata kotia kohti. Lähdimme itsekin odottelemaan peukalot pystyssä hiljaisen kylän porteille, ja ennen pitkää pääsimme matkailuautossa ja täyteen ahdetussa henkilöautossa Paderniin, jossa aioimme hakeutua toisten rotkojen äärelle. Minä, Harri ja Pauline lepäilimme oliivipuiden varjossa odotellessamme patikoimaan lähteneitä Andreita ja Ellynia. Kyselimme neuvoa ja neuvoimme muita matkailijoita, esimerkiksi vanhaa patikoivaa sveitsiläistä pariskuntaa, ja puhuimme keskenämme ulkomaalaisten vaikeuksista hallinnon ja sopeutumisen tasoilla sekä siitä, mitä olimme oppineet eri puolilta maailmaa ja erilaisilta ihmisiltä. Saatuamme tietää parivaljakon jo löytäneen rotkot, patikoimme kauniin maaseudun läpi. Hämmästelin, kun Pauline opetti minut hoksaamaan parsanvarsia ja metsästämään niiden kukintoja - siis tankoparsa kasvaa alueella villinä ja syötävänä. Jo edellisenä iltana olinkin pannut merkille joka paikassa villinä kasvavan tillin ja rosmariinin, jotka täyttivät kevään ihanilla tuoksuillaan (varsinkin kun istahdit tai astahdit niiden päälle). Paikansimme toverit kiljahdusten perusteella ja liityimme mukaan uiskentelemaan ja paistattelemaan päivää rotkon kivillä.

Illan leiripaikan löytyminen osoittautui ongelmalliseksi - hyviä paikkoja vähän kauempana asutuksesta oli hankala löytää - joten palasimme pusikoista jo ohittamaamme Padernin kylään, mielessämme oliivipuut. Siellä Andrei tuumi menevänsä etsimään saksalaisia, jotka olivat ottaneet hänet ja Ellynin kyytiin jossain vaiheessa, ja jotka majailivat eräässä kylän talossa lomamatkallaan.

Ei näkynyt kettään talolla. Mutta kävellessämme pääkatua pitkin vastassa olikin vilkutteleva ja hyväntuulinen saksalaislössi. Porukan englantia taitava puhemies (opiskeli Karlsruhessa, muuten perhe kotoisin Freiburgista - taas sain hyviä kokemuksia lounaissaksalaisista) otti meidät hymyllä vastaan, ja tuumasi, ettemme me kauas olleet kerinneet. Selvitimme siinä tilanteemme, ja eipä aikaakaan kun uudet tuttumme olivat kysyneet kylässä asuvalta kaveriltaan, saisiko viisikkomme leiriytyä hänen puutarhaansa. Ranskalaisherra myöntyi, opasti meidät paikalle, ja pystytimme leirimme ylen tyytyväisinä. Illan viiletessä kierrätimme ensimmäistä tai toista viinipullollista nuudeliaterian kyytipoikana (ateriassa maistui myös Paulinen keräämä villiminttu). Silloin perheen pojat tallustivat vakavannäköisinä luoksemme. Puhemies aloitti "tuota, tuossa tuli kiistaa isännän kanssa ja nyt kävikin niin ikävästi että teidän pitäisi lähteä tästä..." -
Nähtyään ilmeemme kaveri virnisti ja totesi "vitsi vitsi!" Naureskeltuamme hetken hän jatkoi: "Mut ajateltiin kysyä, jos haluaisitte tulla aamiaiselle huomenna..." Me toljotimme vielä hetken ja "Kyyyllä kiitos!" ja säteilimme kiitosta koko viisikon voimin. Vaikka jalomieliset ystävämme lupailivat vain "no vähän leipää, voita ja hunajaa" oli aamiaispöytä rakakudella ja auliudella katettu seuraavana aamuna. Turinoimme aikamme, montpellieriläiset pyysivät saksalaiset vastavierailuille ja tiskattuamme lähdimme palaamaan hyvää tuulta pullollamme.



Paluumatkalla selvisimme mielestäni ihan hyvin, ja minusta oli kiva ottaa oppia kokeneilta Andreilta ja Paulinelta (jotka matkustavat oikeastaan aina "autolla" eli liftaten). Kuumuus ja pitkä kävelymatka péagelle (samalle, jossa olimme pitkään Brahimin kanssa jumissa Barcelonaan peukaloidessa) uuvutti matkatoverini, eivätkä he vaikuttaneet tyytyväisiltä tämänkertaisiin matkoihin. Iloitsin kaikesta huolimatta viikonlopun kokemuksista; Liftasin ensimmäistä kertaa kolmestaan, uin ranskalaisissa luonnonjo'issa, yövyin porukalla luonnossa, vierailin kataarilinnassa, keräsin villiä tilliä; ylipäätään vietin niin täydellisen viikonlopun hyvässä seurassa.

Perille Montpellieriin päästiin, juotiin kylmää ja minä aloin uudelleenpakata raskasta omaisuuttani. Hyvästelin kaihoisana kaverit, ja kerkesin juuri ja juuri junaan Avignoniin ja Valencen kautta Pont-en-Royansiin, jossa odotti uusi seikkailu.



PS. Vilkaiskaahan Google Mapsista miten vihreää Audessa on.
PPS. Sananen liftauksesta: Kaikki eivät ota kyytiin, mutta yleensä ne, jotka huomioivat liftaajat, ovat aika huippuja. Liftatessa on tavallaan sen velkaa, että muistaa jälkeenpäin kohtaamiset ja persoonat - ja sen velan maksaa hyvillä mielin.

Kelailua

Tänään kelailin muistoja ja ihmissuhteita mielessäni. Edestakaisin, kelanauhuri välillä takkuillen tai jääden tykyttämään johonkin kohtaan. Lopulta tulin kuitenkin siihen päätökseen, etten minä niitä nauhoja säre kelailemalla, huiskinpa vaan turhat pölyt pois, ehkä vähän editoin - mutta sehän on director's cut.

Hyvä vuosi on ollut. Ei elämää voi elää eikä Erasmuksena voi touhuta tekemättä tavattomasti virheitä, erehdyksiä, olemalla tyytymätön itseensä ja toisiin ja ihan kaikkeen. Mut ei sitä voi elää nauttimattakaan. Siinä sivussa. Ei elämäänsä voi elää täydellisenä, mutta olen iloinen, kunhan se pysyy liikkeessä - hengitys, veri, elämä, kaikki lähtee ja palaa ja palautuu.

Kelailtuani ja ahdisteltuani itseäni koko päivän työnsin itseni ulos, vaikka vaikeaa olikin (voi kun en olisi niin syöppö ahdistellessani). Rannalla tuuli kävi, puhalsi hiukset silmille ja pois silmiltä, ihmiset istuivat sillan alla ja lauloivat kitaroineen, tehdasalueen altaiden rauhassa rakennusteline muistutti Eiffelin tornia, tapasin pari kaveria, vihreys paistoi Quinconcesilla. Palasin. Lähden taas, en tiedä miten pitkäksi aikaa.

Ai niin, varmaan ekaa kertaa teki todella mieli saunaan. Järveen. Suviyöhön.
Oh. Là. Là.

Hyvä Lukija, harkitsitpa vaihtoa tai muuta sellaista tai olitpa oikein mukavasti käpertyneenä omaan pikku koloosi, niin kehotan sinua lähtemään, olemaan ja palaamaan, missä ja milloin tahansa. Hemmetin hyvä kokemus, tänään, tässä, täten.

Opiskelijavaihto (Erasmus) ja vieraanvaraisuuteen perustuva matkailu (Couch surfing) luovat oman kokemusilmastonsa. Erasmuksena jaat erityisen tilanteen, tapaat juuri sen lähtemisen takia avoimia, uteliaita ihmisiä, löydät bileet mistä tahansa. Surffaaminen VOI OLLA (koska se voi olla monia asioita) vielä parempi keino tavata erilaisia ihmisiä, haastaa itseäsi ja jakaa kokemuksia. Kumpikin ovenavaus maailmaan.

Terve. Ja kiitos kaloista.

De Toulouse à BCN et à Madrid - y ahora en Burdeos para unos pequeños días

Varoitus; sisältää jaarittelua.

Alla Barcelonan kattoja Parc Montjuïcista katsoen.


Minkähän takia teen tämmöisiä äkkilähtöjä? Kevät on niin pitkällä, että opiskeluni tökkäsivät tykkänään. Sen sijaan pakenin asunnosta (jätin tilaa seuraavalle asukille) ja liftasin neljän porukalla Toulouseen 7.5. Kyseessä oli Couch Surfing -tapahtuma, ehkä hiukka löyhästi organisoitu Barcelonan osalta mutta muuten oikeen kiva. Meitä oli kuutisenkymmentä täyttämässä tienposkia (eräät olin tavannut jo Cherbourgissa), pareittain ja jotkut yksinäiset miehet yksitellen. Perjantaina liftauskaverini Mingin majoittaja, herttainen Alicen otti minutkin vastaan ihanaan pikku opiskelijakämppäänsä. Laitoimme kiinalaista ruokaa kiitokseksi. Pienen illanvieton jälkeen (NYT tajuan Toulousen lempeän tunnelman!), seuraavana aamuna ennen seitsemää, kohtasin metrossa lauantain liftauspartnerini, marokkolais-kanadialaisen Brahimin Pariisista. Oikein viihtyisä heppu, sain ideoita toimia Punaisen ristin vapaaehtoisenakin. Selvisimme neljällä kyydillä ennen kolmea Barcelonaan, vähän neuvotellen ja auringossa seilaillen silloin tällöin. (Välipysäkit: Kaakkois-Toulousen suurelta pèagelta Narbonnen liepeille upean, viisaan herran seurassa, Perpignanin pohjoispuolelle "voi teitä nuoria!" -pariskunnan kanssa, Perpignanin eteläpuolelle polttelevan, rennon rastafarin kyydillä ja viiden kilometrin päähän arcelonan keskuksesta nuokkuen huippukivan ja rikkautta uhkuvan nuorenparin takapenkillä.) Ainutlaatuisia kohtaamisia tietysti, vaikka vähän nuokuimmekin.

Barcelonassa tungin rahat sukkahousuihin (no kuvainnollisesti) ja pälyilin ympärilleni - kaupunkia vaivaa pihistelijäongelma. Rauhallisella tramilla keskustaa lähestyessämme, pikku puistossa nurtsilla makoillen, pistaasipähkinöitä syöden alkoi mielen vallata jonkinlainen katalonialainen leppoisuus. Talsimme keskustaan ja haimme kartat, kohta bongasimmekin tuttuja naamoja Plaza de Catalunyalla. Iltapäivä meni kuulumisia vaihtaessa - monet olivat liftanneet ensi kertaa - ja tulijoita venaillessa. Sitten käveleskeltiin etsimään hostelli (sohvia ei ollut millään kaikille löytynyt pyynnöistä huolimatta), majoituttiin kahdeksan hengen huoneeseen ja löydettyämme lisää poppoota, käveleskeltiin Glacier-baariin, pitkällisen jutustelun jälkeen ilta vähän hajosi, kun barcelonalaiset johdattivat meitä vaikka vallan mihin epäkiinnostaviin paikkoihin. En päässyt tanssimaan, mutta en varmaan olisi päässytkään risaisissa kengissäni. Porukan hajaannuttua ihan täysin yksi ystävällinen ecuadorilainen saatteli tympääntyneen meikäläisen hostellin ovelle, ja pääsin nukkumaan.

Seuraava päivä meni tietynläisessa suuren joukon aiheuttamassa tekemättömyydessä. Teimme sentään kierroksen kaupungilla. Johdatin porukan halki vanhan osan, riemukaarelle, Sagrada familian kupeeseen (siellä sisällä OLISI pitänyt käydä!) ja Güell-puistoon, jossa ihastelimme lisää Gaudin luomuksia. Kipaistessani kukkulan huipulle kohtasin suomalaisia, ja huomasin miten kivaa ja inhottavaa on puhua äidinkieltään pitkästä aikaa - se on samaan aikaan kauniin luonnollinen, mutta miten rumasti sitä puhunkaan! Hyi! Noh. Itseinhosta päästyäni etsin pudonneen takkini Xavier apunani (häneltä sain kehotuksen maistaa horchata-juomaa, joka puristetaan ilmeisesti pienistä perunoista - no, tällä kertaa en löytänyt sitä, juoman on selvästikin oltava hyvin raikasta). Metroiltiin rannalle ja jotkut uivat taivaan pilvistyessä. Juoksimme ennen pitkää sateesta baariin, josta erään edellisyön kodittomana eläneen pariskunnan oli lähdettävä lentokentälle. Surullista, jotenkin. Kaikki näkevät sen vaivan päästäkseen kohtaamiseen pariksi päiväksi, vähän ehtii tutustua ja sitten tiet jo eroavat.

Illalla käytiin oikeasti hyvässä ravintolassa, Blue Rita ihan hostellin vieressä lähellä Las Ramblasia. Ruoka, miljöö, seura ilostuttivat kaikkia aisteja. Seuraavaksi yöksi lähdin telttailemaan Helderin kanssa pohjois-Barcelonaan, koska halusin säästää hostellikuluissa ja koska pidän telttailusta. Kirjoitimme seinään "Barcelona", koska kankainen majamme kerää merkinnän joka yöpymisellään. Aurinko kurotteli ensi säteitään Montbaun kukkuloille ennen seitsemää, ja saimme aivan uskomattoman herätyksen. Mahdoton hard rock jytinä lähestyi, lähestyi, ja olisi kaatanut meidät kumoon jollemme olisi jo makoilleet pusseissamme. Täysillä bassoilla jytyyttävä kaara pysäköi aivan telttamme viereen - varmaan kaveri teki sen tahallaan! Puhkesimme epäuskoiseen nauruun, joka jatkoi pyrskähdyksittäin aamutoimien ja teltan kokoonpanon ajan. Olimme tainneet pystyttää teltan yliopistoalueen parkkipaikalle.

Helder lähti liftaamaan, ja minä kävelemään kohti aurinkoa ja merta. Siitä tulikin pitkä päivä. Hortoilin vaikka vallan missä, kukkuloilla Barcelonan pohjoispuolella, löysin lopulta tieni takaisin Park Güelliin ja kiersin hieman etelämpää keskustaan (jossain vaiheessa tuli vastaan lisää gaudimaisia taloja, panikoin kännykkäni katoamisesta ja löysin sen makuupussini uumenista). Suunnitelmani vesittyivät, kun tajusin että maanantaisin museot, mm. Mirón museo, ovat kiinni. Päivän kuumetessa kävin kirjoittamassa viestejä Madridiin, löysin toverini ja kadotin heidät taas, kiipesin Montjuïcin puistoon (mikä ihmeen vimma kiivetä kun kantaa kymmenkiloista rinkkaa?) ja ihailin maisemia. Maksoin Pueblo españoliin pääsemisestä ; kyseessä on maailmannäyttelyyn rakennettu, asuttavaksi suunniteltu kylä, joka mallintaa eri Espanjan alueiden rakennustaidetta. Se piti purkaa, mutta kävi kuten sille Eiffelin luomukselle; liian suosittu. Nyt kylässä asustelee hiljakseen puuhaavia käsityöläisiä ja ranskalaisia pöliseviä luokkaretkiseurueita. 6,50 oli vähän kallis samanlaisen arkkitehtuurin näkemisestä, kuin mitä kokee matkustamalla aidommin, tietysti käsityöläisten tuotteet ovat taattua tavaraa vaan enhän minä niitä osta. Sen sijaan löysin kulkukissoja, kivan taidemuseon, jossa oli vähän Dalíakin, ja erityisesti kuubalaisen nykytaiteilijan gallerian, jossa politiikka näkyi ja itse taiteilijakin turaili nurkassaan ; pidin kovasti hänen materiaalivalinnoistaan ja kekseliäisyydestään niiden muuntamisessa aiheiksi. Transsendentaali kokemus parhaimmillaan, tuo taide.


Parc Montjuïcin kukkulan puutarhoja; tietenkin jätin mahtavat palatsit kuvaamatta, eivätkä ne olisi kameraan mahtuneetkaan.

Patikoin osittain kuolevin jaloin takaisin bussiasemalle (löysin lisää tunnelmallisia hetkiä, ihmisiä ja (uupumus-)tiloja vanhan kaupungin uumenista) ja odotin bussia Madridiin. Lähtö 22.15, saapuminen 5.50, hinta 28 € ja risat. Bussi oli täynnä, miltei mahdoton nukkua, mahdollista nuokkua. Aamulla kuunsirppi loisti, vaihdoin hameen housuihin koska pääkaupungissa ol kylmä. Lähistön kukkulalla tarkastelin liikenteen virtoja, bongasin sen, minkä oletin olevan keskusta ja laskeuduin hölkkääjien seurassa. Lähdin kävelemään keskustaan, varsinaisena määränpäänäni kohtaaminen Madridin luoteisosassa klo 10. Auringon helottaessa aamutaivaalla tajusin, että kävelin väärään suuntaan. Tarkistin asemani kysymällä ja tein täyskäännöksen, vaikka minua neuvottiin ottamaan metro (kuten jokaisella tientarkistuksella siitä eteenpäin). Dumpadi dumpadi. Isohko kaupunki, muttei kuitenkaan mahdottoman iso. Yhdeksän aikoihin olin ohittanut jo Pradon ja kuljeskelin halki hallintokortteleitten, joissa pukumiehet menivät töihin. Ihastelin samaa 20-luvun rikkauden charmia, jonka olin jo aistinut Barcelonan tietyissä osissa sateisen illan selkiytyessä. Tajusin mistä tuli nostalginen, surumielinen vaikutelmani: Kauan sitten katsotusta Andrew Lloyd Webberin Evitasta. Diktatuurin loistoa, kiintymystä suuruuteen.

Kyselin, katselin karttoja, suunnistin. Aavistelin olevani myöhässä, ja lopulta saavuin metroasemalle, jossa Victor minua odotteli. Isäntäni myöntyi iltapäivätorkkusuunnitelmiini, mutta lähdin sentään hänen kanssaan päivän ostoksille: kaksikerroksiseen kauppahalliin kasvisten perään, kiinalaiskauppaan hakemaan tofua (75 senttiä yksi paketti!). Vic meni töihin ja minä nukkumaan. Tarkoitus oli vain torkahtaa, mutta lopulta heräsin ennen kuutta, söin lounaan ja lähdin keskustaan häntä vastaan. Teimme pienen kieroksen katselemassa egyptiläistä temppeliä (siirretty Madridiin kiitokseksi Suezin kanavan rakennustöissä auttamisesta) ja muita keskustan kivan tuntuisia paikkoja. Söimme madridilaista: parit tapakset/pitxhot ja patentoidulla reseptillä valmistettuja uppopaistettuja perunoita mausteisella kastikkeella. Siankorvatkin olivat ihan jees. Hirmu täyttävää. Mietin pääni puhki, menisinkö Toledoon vielä torstaina, mutta jätin pohtimisen seuraavaan päivään.

Aamulla kuuntelimme musiikkia keskiaikatorilta ostetun juuston maistelun lomassa (Extremadurasta, eeerittäin hyvää). Kävelyllä opin lisää musiikista, kuten miten paljon sitä rakastan, ja mitä tämä vuoden aukko musiikinkuuntelussa on tehnyt minulle (ei kovin hyvää).

Söimme Viva la vida -vegekaupassa/buffetissa varmaan parhaan koskaan nauttimani kasvisaterian, ja Reina Sofian kirjakaupassa Vic jätti miut mennäkseen töihin. Jatkoin el Pradoon, vanhemman taiteen museoon, ja viivyin siellä sulkemisajan tienoille. Huh, näitä valtavia kuninkaallisia museoita. Kun pienessäkin menee se pari tuntia. Noh, aloitin historiamaalauksilla jotka miellyttivät minua enemmän kuin Louvressa ihailemani ranskalaiset (joista monet Académien oppien läpitunkemat - aika kolkkoja; Pradossa esillä olleet olivat taasen ihmiselämää henkiviä ja ilmehikkäämpiä). Löysin ennen pitkää italialaiset vanhat mestarit, harvat mutta hyvät Düreriltä, lepäsin El Grecon tumman manierismin katveessa, ja löytyihän myös se Velázquez'n laaja tuotanto - kuuntelin kolmella kielellä selityksiä Las Meniñasin edessä, mutta oikeastaan jäin tuijottamaan pidempään sitä Bacchusta.
Kutkuttava, jotenkin. Melkein viimeisenä löytyi Goya: Pinturas negras, tekivät todella vaikutuksen, ja muistelin lastaan syövän Saturnuksen edessä niitä valaistuksen hetkiä itsenäistä taidehissan kurssia tehdessä ; yläkerrassa tutkailin eroa Goyan värikkäisiin viattomiin nuoruudentöihin. Totesin myös että kyllä, alaston Maja on nätimpi kuin Maja pukeissa (Ihana kun voi vertailla niitä, vähän kuin ne "etsi 5 virhettä" -piirrokset lehtien ajanvietesivuilla).

Sit olinkin tosi väsynyt, mikä on erinomainen mielentila hämärtyvän El Retiron puiston läpi kulkemiseen. Tunnen englantilaiset ja ranskalaiset puutarhat, espanjalaiseen kuuluvat sit kaiketi pensasaidat. Kaupungilla harrastettiin breakdancea. Hortoilin viimeisessä korttelissa pitkään. Kerroin Vicille syyllisyyden (täällä mie vaan hummailen...) painavan siinä määrin, että menisin seuraavana päivänä kotiin. Illalliseksi söimme vielä uppopaistettua bataattia ja kanaa. Kiittelin. Pidin todella paljon tästä seurasta ja fiiliksestä. Toivon, etten ollut ihan liian pööp koko ajan, jotta isäntänikin sai hyvän kokemuksen.


Madridin päärautatieaseman halliin oli rakennettu trooppinen puutarha, jossa hiljalleen toistensa päälle mönkiväö kilpikonnayhdyskunta lumoaa odottelevan matkustavaisen.

Aamulla hipsin asemalle, hyppäsin yhdeksältä bussiin San Sebastianiin, olin baskirannikolla kolmelta, kävelin, katselin kaunista kaupunkia ja meren sineen, söin hyvän pintxhon, join liikaa viiniä ja menin euskotrenillä Irúniin. Sieltä kävelin Hendayeen, huomasin luottokorttini olevan kadoksissa, hyppäsin junaan ja soittelin illalla että voisivat panna kortin pois käytöstä. Ja sitten nukuin sohvalla, aivan kuin silloin syksyllä tullessani, ja käytyäni baskimaan puolella. Aah. Que país! Que maravilla! Mielentilani pyörii jossain tympääntyneen ja väsähtäneen rajamailla, tajuan, että keväätkin käyvät koville, ja tunnen jälkimainingit matkasta matkan sisällä, mistä päättelen voivani odottaa tiettyjä sopeutumiskahnauksia jahka palaan Suomeen.

Hajapäisyyttä ou : Comment rater ses cours.

Vieraan kielen ja kulttuurin keskellä eläminen ja siihen sopeutuminen vaatii energiaa, aikaa, keskittymistä ja tahtoa. Siksi kehotankin vahvasti ketä tahansa vaihtaria tuntemaan olonsa kotoisaksi kohdemaansa kulttuuripiirissä jo hyvissä ajoin ennen lähtöä (toisaalta ei sitä tule liikaa pelätäkään). Kannattaa tietää tietää mitä hakee ja liikkua sen saavuttaakseen. Ranskassa kaikki sujuu hyvin kun on se, joka lähestyy. Kuten me Suomessa, paikalliset olettavat kuitenkin maahanmuuttajan tekevän työnsä, ja auttavat vastavuoroisesti kun osoittaa kiinnostuksensa. Kyse on eräänlaisesta kirjoittamattomasta sopimuksesta: Jos tulet tänne, opit tavoillemme. Maahanmuuttajalle tai vaihtarille tulee hetkiä, kun tulee käyttäydyttyä nuivasti ja kuivasti ja vihamielisesti, kukin omalla tavallaan. Jatkuva väsymys (ja flunssa, voi hitto tätä kipeyskierrettä!) panee käyttäytymään antisosiaalisemmin. Mutta peräänantamattomuus omassa projektissaan (koska jos tulet tänne, sinun täytyy tietää, miten se sopii elämänprojektiisi, tehtäviin, jotka olet asettanut itsellesi) auttaa hoksaamaan antoisia tilanteita, ja ennen kaikkea olemaan läsnä niissä hetkissä, jotka kävelevät vastaan. Vaikka väsyttää, aina nukkuminen ei ole paras vaihtoehto.

Kurssitehtäväni menivät aika huonosti tällä viikolla. Installaation kanssa tuli täysi toppi, koska en jaksanut vaan todella työskennellä sen parissa älylläni, tavoitteellisesti ja harkiten. Kyhäsin kamalan rötiskön muovista ja pahvipurkeista + surkean ripustusjärjestelmän. Sulloin sen muovipussiin muun irtosälän kanssa. Kampuksella ennen tunnin alkua nautin auringosta nurtsilla ja söin eväitäni, ja tuumin hajamielisesti työtäni. Tajusin, että pienempikin ehkä riittää, koska vaistosin, ettei rötisköni onnistunut kunnolla välittämään tilavaikutelmaa (+ sen rumuus kiinnitti liikaa huomiota itseensä objektina, ei tilana, minkä hoksasin jälkeenpäin). Taiteilin siis kymmenessä minuutissa pahvisesta kenkäsiluetista, kepeistä ja silauksesta guasseja toisen hökötyksen ja menin tunnille. Kaikkien muiden, enimmäkseen ripustettavien töiden tarkastelun, arvostelun ja analysoimisen jälkeen ope melkein unohti tekeleeni. Lyhyt kuittaus riitti: "Bon, c'est rigolo." Olihan se hupaisa juttu, ja viesti, jonka luin, meni suunnilleen näin: "Annetaan nyt anteeksi tällä kertaa, mutta et ole kyllä työskennellyt tai käyttänyt harkintaasi sen eteen. Pystyt kyllä parempaankin."

Tuntin antoi ymmärrystä näkemisestä ja näkemämme muokkaamisesta uuteen muotoon, huolellisuudesta, ja siitä, että irrotaan objekteista tilassa itse tilan merkitsemiseen. Ope tekee usein niin: Antaa vaikeita tehtäviä, jotka tajuamme vasta jälkeenpäin. Ihan hyvä opetusmetodi.

Suullinen esitys mimesiksen teoriasta Peletier du Mansin mukaan meni myös poskelleen. Yllättäen sama metodi, jolla suomeksi teen esitelmät, ei toiminutkaan: fragmentit ja elliptiset viittaukset paperilla eivät riittäneet, jotta olisin saanut kiinni siitä, mitä olin ajatellut aiemmin, kehittänyt ajatusta puhuessani ja vieläpä saanut välitettyä sen kauniilla, kokonaisella ranskan kielellä. Hmph. Menin solmuun, ja parini pelasti tilanteen selittämällä oman osuutensa koherentisti. Olen kyllä pahoillani parini puolesta - jos olisi mokannut ihan vaan itsekseen, ei harmittaisi niin paljon. Mut ainakin yleisö kuunteli kohteliaasti ja tuntui antavan liikaa anteeksi. Mutta seuraavan kerran luen paperista, tai oikeammin, muotoilen ajatukset täysin lausein paperille, voidakseni muuttaa ne tilanteen mukaan.

Ihmisen aivot ovat ihmeellinen kapistus; ne alkavat toimia aktiivisesti jo ennen kuin synnymme, ja lakkaavat toimimasta vasta kun meidän on puhuttava julkisesti.

Mutta mutta. Ei niin noloa etteikö jotain kivaakin. Keskiviikkona oli ilmaiskonsetti Krakatoassa - tai oikeammin sarja lukuisia pikku konsertteja, koska konserttitalo Merignacissa juhli 20-vuotispäiväänsä. Konserttiin olisi luonnollisesti pitänyt ilmoittautua (s'inscrire) etukäteen, mikä on aika yleinen käytäntö tilaisuuksiin, joihin on vapaa pääsy, mutta kiltti lipputiskin rouva antoi mun mennä sisään, kun vaikutin niin pettyneeltä. Musiikki oli laidasta laitaan, rap ei niin innostanut, zaragozalainen ameriikan malliin soittava bändi oli ok, alkuillan humoristisen tyylikäs parivaljakko miellytti, mutta nouseva pariisilainen poppoo Gush vei kyllä voiton kotiin. Kiilasin tyylikkäiden teinityttöjen mukaan eturiviin. Bändin mukana lavalle tulvahti aito 70-luvun henki (eikä edes mikään glam-kopio): okei, ne hiukset, ja ne vaatteet, ja myös se hoikan rennon rokkarin imago, joka toi vähän mieleen Pink Floydin, Queenin tai Led Zeppelinin. Mutta tanssittava ja tunnelmallinen musiikki ennen kaikkea ; välillä 60-luvun harmonian pehmentämää toosi suloista kuorolaulua - Lopuksi herkistyttiin täysin akustisiksi, miltei pelkkää laulua ilman mikrofoneja. Rokimmassa menossa mahtavaa lavakarismaa. Kuin Beatles olisi jatkanut 70-luvulle, jakanut bändin vetovastuun tasaisemmin (kaikki lauloivat, rumpali välillä parhaiten!), nuortunut jälleen teini-idoliksi ja tietysti ranskalaistunut (tai pikemminkin pariisilaistunut). Hih, fanitan.

Ai niin, vielä yksi avautuminen! Eilen alkoi teatterikurssi Art de l'acteur. Katselin iltapäivällä, että vielähän tässä on pari tuntia aikaa käydä syömässä Ed Wood Caféssa. Raskaan pitsan jälkeen saavuin tunnille - kaksi tuntia myöhässä! Aikataulumoka! Ärrh. Tosi turhauttavaa. Selvisin kuitenkin tunnin aikana löyhäpäisyydestäni, tosi kiinnostavaa: oma tekeminen, kurssitoverit, yleisön huomioiminen, teatterin ammattilaisille opetettava ajattelu. Seuraavaksi viikoksi: réfléxion sur le lien direct entre l'acteur et le spectateur.
Illalla kävin teesalongissa (hehe, kivaa kääntää tää näin hienostelevasti) toisten CS-immeisten kanssa, ja sitten vähän kuljettiin yössä. Ihan kivaa, mut en kerennyt tänä aamuna uimaan. Flunssasta huolimatta. Mut ei se saa estää elämääkään.

Eilen satoi, lämmintä kesäsadetta (minun mielestäni), ilma tuoksui raikkaalle. Auringonlasku väritti taivaan hurjan kauniiksi. Kurssikaverilla oli kukka hiuksissaan. Ihmiset kulkevat kevyissä vaatteissa (ja mie villatakissa, koska en ole vielä tajunnut muutosta). Yö tuntui viileältä, mutta ei enää kylmältä.
C'est bien le printemps.

Dyyni

Hihhei! Meinasin taas jumittaa Bordeaux'ssa kaiken sunnuntaipäivää (tosin pidän siitä kerta kerralta enemmän, tajusin että SYKSYLLÄ olisi pitänyt matkailla ja keväällä keskittyä paremmin itse kaupunkiin, opiskeluun, jne, lähellä oleviin asioihin, vaikka ajattelin päinvastoin).

Mutta sainkin kyydin meren rannalle Arcachonista joitakin kilometrejä etelään, jossa kohoaa upea Dune du Pilat (où bien Dune du Pyla : l'ortographie varie parce que Pyla est le nom du village et Pilat celui de la dune elle-même). Hiekkaläjä on Euroopan suurin, (joku saattaa taas naureskella taipumukselleni kehua Bordeaux'n seudun EM-titteleitä, mutta ihan totta!). Meille siunaantui aurinkoinen keli, voimakastuulinen vielä eilisen myrskyn jäljiltä.



Menomatkan maisemat: hyvin, hyvin littanaa, rannikon männikköä paperitehtaan tuulahduksineen ja tehomaataloutta kastelukoneineen. Lähellä dyyniä maasto hieman kukkuloituu, ja mäntyjen takaa näkyy hiekkaseinämä (105m korkeutta). Sen vieressä seisominen tuntuu ihan ihmeelliseltä: Miten, siis miten, tämmöinen hiekkakasa voi pamahtaa tähän metsän keskelle? Kipuaminen innostuneena sujuu yllättävän nopsaan, ja ylhäältä on mahtavat näkymät: pohjoisessa le Bassin d'Arcachon ja Cap Ferret'n niemimaa Arcachonia vastapäätä, idässä mäntymetsää silmänkantamattomiin (ja pieniä pittoreskejä kukkulannypäreitä), etelässä dyynin korkeampia huippuja, ja lännessä meri. Tallustimme, osa paljasjaloin, osa hiekkaa seulovin kengin, dyynin toiseen päähän, jossa varjoliitäjät nousivat meren ylle. Tuuli vieritti hiekkaa kauas reunan yli ja pöllytti hiuksiamme. Hiekassa kiva leikkiä. Palasimme rannikkoa pitkin, ihmetellen rantaan huuhtoutunutta roskaa, maaperää ja hiekan läpi tihkuvaa vettä, meren kuohuja. Ilta-auringon puna ja tyyntynyt, raikas ilma hyvästeli meidät lähtiessämme.

Ja sitähän riitti.







Voisi kuvitella, että ollaan jossain muualla...





Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, Dune du Pyla koko komeudessaan syntyi vasta satakunta vuotta sitten, kun merivirtojen kuljettama hiekkakynnys rannikon edustalla murtui. Sittemmin meri ja tuuli ovat tehneet työtään. Dyynin edessä on muotoaan muuttava hiekkasaari, jonne ihmiset veneilevät kesällä piknikille.

Hounona puolena tuon ihmeellisen luonnonmuodostelman kanssa on tietty se, että la fôret landaise, metsä siinä vieressä, ottaa vahinkoa. Dyyni hiipii sisämaahan...

Et j'ai toujours du sable dans les cheveux.



Kuviani:

Liukumäki?


Parapente.


Urhea kasvillisuustönö tuulen ja hiekan kurimuksessa.


Tuulen ja ihmisen jälkiä.


Huikaisevaa!


Joku/jotkut olivat taiteilleet rannan roskat raaka-aineenaan. Nousessa vastassa oli jonkinlainen hiekkaeste!






Katso myös
Simonen nappaamia kuvia.


Kerrassaan kiva retki.

Seikkailua sohvasurffaillen

Teatterissa Lyonissa

Joulukuun alussa alkoi stressi kasaantua kukkuroittain, kun olin kippeenä enkä liikkunut, ja kun liikuin niin köhin ja olin surkea mököttäjä ja podin ikävää. Pakenin kuitenkin parahiksi paleltumaan Lyoniin 3.-6.12. (ehkä silloin kun olisi kuulunut paiskia viikonloppukirjoitelmia). Kaupunki juhlii vuosittain joulukuun 8. päivän tienoilla Neitsyttä, joka pelasti sen mustalta surmalta. Kuulemma. Perinteisesti kansalaiset vaeltavat kynttilät kourassa 8. päivän iltana vanhan kaupungin kukkulalle 1800-luvulla pystytetylle La Basiliquelle, mutta en voinut jäädä ihastelemaan tiistain kulkuetta, joten jouduin tyytymään kaupungin imagonkohotusvalaisuihin, lyonilaisten ja muiden matkailijoiden seuraan. Viikonloppuun mahtui tunnelmallisia hetkiä lumoavien taideteosten ja ihmisten vierellä vaellellessa.

Laihalla kukkarolla ja utelialla mielellä matkustellen etsin kovasti majoittajaa Couch Surfing -projektin kautta. Sohvasurffauksen tarkoitus on auttaa meitä kohtaamaan toisemme aidosti. Minulle se tarjoaa huikeita oppimismahdollisuuksia niin kulttuurintuntemuksen kuin vieraanvaraisuuden saralla. Halusin Lyoniin joulukuun ekana viikonloppuna paitsi Fête des Lumièresin, niin myös "maailmanlaajuisen" CS-tapaamisen vuoksi. Ei tullut osallistuttua yhteistapaamisiin... Nautinnolliset hetket isäntäni, hänen tyttöystävänsä ja neljän muun surffaajan seurassa korvasivat joukkopippalot.

Kiiruhdin torstaina kolmen junaan ja olin Lyonissa kuudessa ja puolessa tunnissa (ehtien vilkkaassa opiskelijakaupungissa Montpellierissä kiertää muutaman korttelin ja ihastella sinisin valoin koristeltuja palmuja). Bordeaux'sta Lyoniin pitää junalla kiertää joko Pariisin tai Toulousen kautta, koska Auvergnen läpi ei (vielä) mene nopeita junia. Lyonissa suuntasin jalan Pierricin ystävän synttäreille. Brasilialaiset viettivät samalla läksiäisiään, tarjoilivat maansa herkkuja ja tanssahtelivat tangoa. Lämmin tunnelma ja keskustelu virkisti matkasta väsynyttä, opiskelutaakasta masentunutta puurtajaa. Inès selitti, että lyonilaisia pidetään kylmähköinä, mutta vaikka olin täysin vieras sisääntupsahtaja, tunsin itseni tervetulleeksi. Poistuimme puolenyön maissa kaupunkipyörillä ja poljimme yli upean Rhônen sillan: kukkuloita, valoja, tumma vesi! Rhône on yksi Ranskan vaarallisimmista Rantakadun vanha rakennus jättimäisine ovineen ja korkeine puukattoisine huoneineen lumosi minut. Nukahdin olohuoneen sohvalle kuin kissanpoikanen tutun kiltin koiran kylkeen.

Seuraavana aamuna nousin seitsemältä kokeakseni seuraavan erilaisen kohtaamisen. Toinen lyonilainen sohvasurffaaja oli kehottanut minua osallistumaan kokoontumiseen, jonka järjesti Rhône-Alpesin régionin Jaakobintien ystävät. Tosin vähän epäilevään sävyyn, syykin oli selvä: Kokouksessa entiset pyhiinvaeltajat, siis jo Camino de Santiago de Compostelan taittaneet, puhuivat vapaaehtoiseksi tarjoutumisesta tien varren "majataloihin", siis pääosin pyhiinvaeltajien lahjoituksilla pyöriviin yösijoihin, joissa saa murkinaa, lepoa ja hengensivistystä (rukousta ja kamuja). Ne, jotka ovat tien taittaneet, haluavat ja voivat tarjota saman vieraanvaraisuuden lahjan jälkeensä tuleville vaeltajille. No sinnehän minä, täysin tietä taittamattomana, sitten tölväisin mukaan. Pääsin Gillonayhin yhdistyksen Rhônen alueen déléguén Jean-Marien autossa (kimppakyyti on ranskaksi covoiturage). Pari muutakin eläkeikäistä pyhiinvaeltajaa (pèlerin) pakkautui mukaan - kuuntelin Lyonin aamuruuhkissa pitkällistä keskustelua tieviitoituksen problematiikasta, vähän tuntosarvet pystyssä keskustelun saadessa riitaisia sävyjä. Sateista moottoritietä huristeltuamme saavuimme Lyonin eteläpuolella kulkevan reitin majapaikkaan, jossa réunion pidettiin. Tie johtaa ennen pitkää Le Puyhin, joka kokoaa pienemmät reitit yhdeksi suuremmista ranskalaisista Camino-reiteistä nimeltään Via Podiensis.

Päivä sujui ihan mallikkaasti. Laulettiin ensin Ultréiaa, pohdittiin vapaaehtoisten merkitystä ja tien merkitystä yleensäkin, jossain vaiheessa syötiin ja keskusteltiin oikein rauhassa. Sitten oli aika työpajojen: Tarkempaa tietoa eri alueiden majoituksista, refugioista Espanjassa ja refugeista Ranskassa ylipäätään, kolmanneksi Via Podiensisin majoituksista, jotka Lyonin seudun vaeltajat tuntevat parhaiten. Valitsin jälkimmäisen ryhmän, koska siihen osallistui suurin ryhmä kiinnostuneita.

Parasta tapaamisessa olivat ne ihmiset. He olivat vanhoja! Suurin osa tien eläkeiässä kulkeneita! (tai osan tiestä) Minä ja Frédéric niitä nuorimpia. Vaihdoimme hieman ajatuksia; tämä energinen Itävallassa kulkenut herra saattoi kyllästyä hämillisiin kahden sanan murahteluihini, mutta pyysi jälkeenpäin ottamaan selvää suoamlaisista pyhiinvaellusreiteistä. Sain tehtävän toiselta herralta: etsiä Jaakon (Jaakob vanhemman) "representaatioita" eli kuvallisia esityksiä. Vinkkejä otetaan vastaan!

Ja kyllä sinne tielle on lähdettävä, ainakin jollekin polulle vaikkei pyhiinvaellukselle. (Idea vetoaa minuun: On lähdettävä kotioveltaan ja sanottava itselleen "nyt minä menen", kuljettava määränpäähänsä ja palattava takaisin. Ideaalitilanteessa jalan koko matka. Imitoin Suomen metsissä tätä periaatetta.)

Aamun harmaa sade oli väistynyt ja paljastanut kumpuilevan, laskevan auringon valossa ja majesteettisten sinisten pilvien katveessa vihreyttä huokuvan maiseman (pahoittelen pitkää lausetta mut se oli nättiä). Laskeuduimme pikkuruiseen kylään ja palasimme pikkuteitä kaarrellen. Sitä maalaismaisemaa olin kaivannut jo pitkään.

Illalla pienen kotiinkävelyn jälkeen tapasin Pierricin luona Danielan, toisen "surffaajan", joka saapui Lontoosta nauttimaan valaistussuunnittelusta ja ranskalaisesta cuisinesta. Tykästyin hänen avoimen ystävälliseen katseeseensa ja annoin sen näkyä. Juttelimme maailmanparannuksesta ja suunnittelimme lauantaita.

Seuraavana aamuna olin puolikipeä, aamu otettiin rauhallisesti. Kietouduin puolen kilometrin pituiseen villahuiviini ja kipitettiin Danielan kanssa ulos suurkaupunkiin. - Mikä on Lyon? Toiseksi suurin Ranskassa, "Provincen pääkaupunki", roomalaisajalla vanha gallien keskus (Lugdunum =Lug-jumalan linnoitus), vanhastaan erityisesti teollisuuskaupunki, "vastarintaliikkeen pääkaupunki" II MS:n aikana, vetovoimainen risteyskohta ja vilkkaasti kasvava nykyään.

Ripsivä vesisade väistyi, ja ihasteltuamme katedraalia kylliksemme astuimme ulos "keväiseen" auringonpaisteeseen. Kapusimme Fourvièren kukkulalle ja sisään basilikaan, jonka ylenpalttinen, 1800-luvun tyylisekoitusten mukaan bysanttilaista, romaanista ja barokkityyliä yhdistävä koristelu alkoi avautua vasta hiljalleen. Katselimme hymy huulillamme pehmeästi väriään vaihtavia, pikkutarkkoja mosaiikkikuvaelmia. Jatkoimme vanhoihin roomalaisiin amfiteattereihin paistattelemaan päivää. Laskeuduimme Saônen rantaan ja unohduimme sormeilemaan vanhoja kirjoja rantakadun torille, kiintoisien kirjakauppojen kortteliin. Ajatuksia vaihtaen, tunnelmia tunnustellen. Palasimme lepäilemään ja maistelimme terrineä leivällä välipalaksi. Nam.

Fourvièrellä kohoava la Basilique, kuulemma "ylösalaisin seisova elefantti": neljä jalkaa ja pää kaupunkiin päin.


Illemmalla saapui lisää surffaajia, amerikkalais-bretonilainen pari Montpellieristä. Kuuntelin mielelläni vapaampaa ranskaa ja sain tietoja Bretagnestakin! Kuuden maissa, kun valaistusteokset syttyivät, kävimme pienellä kävelyllä Paulinen ja Andrein kanssa, mutta eksyimme väkijoukossa toisistamme. Kuvaamaan pysähtelevä Daniela ja minä hortoilimme omia teitämme ja ihastelimme valaistusteoksia, taideteoksia (mm. erään liikkeen ikkunassa kutovaa mallinukkea, joka laitteli häpeilemättä itseään ja jäi kuikuilemaan kadulla kulkevien komistusten perään), pakkasenpuremaa, hilpeää ilmapiiriä, sekä joka paikassa kojuaan pitäviä pikku ravintoloita ja ihan tavallisia yritteliäitä ihmisiä, jotka huutelivat maistamaan erinomaista vin chaudiaan, kuumaa viiniä. Hinnat laskivat kahdesta ja puolesta eurosta yhteen sitä mukaa kun kapusimme Croix-Roussen kukkulalle. Maistelimme sitrushedelmillä ja joulumaisteilla ryyditettyä höyryävää viiniämme ja juttelimme valaistussuunnittelun saloista ja havaintopsykologiasta. Ennen pitkää rantauduimme kotiin, jossa Pierric ja Inès laittoivat jokapäiväiseen tapaansa kolmen ruokalajin herkullista illallista. Oli ihanaa syödä ajan kanssa, nauttia tasapainotetuista ma'uista ja leppoisasta keskusteluista. Kun alku- ja pääruuan jälkeen huokailimme täysiä vatsojamme, Pierric ehdotti kävelyä rantakatuja myöten ennen jälkiruokaa. Kuljeskelimme ihailemassa valoja, värejä, ihmisä ja joulukuun iltaa pitkin Rhônen itäistä rantaa aina Parc de la Tête d'Orin muinaisaikoihin palauttavaan kuvaelmaan saakka. Mieleeni jäivät "disco", jossa kamera monisti tanssijan eriskummallisella tavalla, ja Rhônen pehmein valoin valaistu rantametsikkö, joka vaihtoi väriään sydämentykytysten tahtiin. Kaunista.

Yösydännänäimme myös Lyonin kaupungintalon takaisella aukiolla esitettävän upean valospektaakkelin.

Tunnin, parin kävelyn jälkeen kastanjakermakaakku maistui, ja taas menin uinumaan onnellisen päivän jälkeen.

Sunnuntaina Pauline ja Andrei tekivät brunchiksi crêpejä tunnetulla bretonilaisella ammattitaidolla. Aika meni taas jutustellessa ja kaksikko lähti liftaamaan takaisin Montpellieriin. Ilmeisesti liftaus on aika helppoa Ranskassa. Onnistuin viimein olemaan jollakin tapaa avuksi paistaessani lettuja ja tiskatessani. Levättyämme hetken ja otettuamme vastaan viidennen sohvasurffaajan (olohuoneessa ei missään vaiheessa tuntunut liian täydeltä) lähdimme tutustumaan Lyonin trabouleihin, pitkulaisia taloja halkoviin käytäviin, ja muihin Pierricin tuntemiin mestoihin.

Sunnuntaipäivä todisti taas paikallisen opastuksen avartavan paremmin kuin kuukausien yksinäinen etsiskely. Pierric ohjasi meidät ihanaan kirjakauppaan, jonka omalaatuinen, kekseliäs ja periranskalaisen nokkela valikoima hurmasi meidät. Kiroilen pihiyttäni, joka estää minusta nappaamasta saman tien kirjaa mukaani - sinne on palattava vielä. Kirjakaupan omistaja tarinoi teoksista bibliofiilin rakkaudella ja ammattitaidolla. Kirjakaupassa itsekin työskentelevä Daniela taisi olla mielissään.

Jatkoimme Croix-Rousselle ihailemaan maisemia ja suosittuun kulmakuppilaan yksille. Kysyin erikoisuuksia ja Pierricin luetellessa suosikkejaan hän mainitsi myös, hymyillen, Chartreusen. Minä sitten tilaamaan. Chartreuse on munkkien vuoristokasveista tislaama erittäin alkoholipitoinen juoma. Se oli hyvää ja todellakin lämmitti, rutkasti energiaa koko loppuiltaan, ja annos oli kyllin pieni. Pierric totesi ironiseen tapaansa, että no, Chartreuse iltapäivällä on kyllä kummallista, mutta te suomalaisethan olette tottuneet alkoholiin. Krhm. Laskeuduimme Lyonin upeaan puutarhaan, joka on varmasti ihana kesäisin ja jonka Darwin-näyttelyssä ehdimme piipahtaa viiden minuutin ajan. Jatkoin vielä kaupungilla pyöräillen, mutta city-pyörä meni puhki, joten talutin sen seuraavaan parkkiin. Kävelin Saônen länsirannalle vanhan kaupungin juurelle, jossa piileksi pieni valo-nukketeatteri-lava. Katuteatterimainen esitys selvitti minullekin juhlan historian, huumorilla, yllätyksillä ja meta-tason pilailulla siivitettynä. Illalla ajateltiin mennä vielä ravintolaan, me ranskalaisen cuisinen perään haikailevat tytöt kun sitä pyysimme. Täytyy kyllä sanoa, että vaikka ravintolassa oli kiva herkutella, isäntämme ja emäntämme kotiruoka päihitti sen mennen tullen. Palattuani Pierricin ja Inèsin hoteisiin tajusimme, että tulee kiire ravintoloinnissa - he eivät olleet muistaneet, että lähtisin jo samana iltana. Tuumasta toimeen. Kiipesimme taas Gros Cailloun kahvilaan. Koska minun täytyi vielä hakea reppuni, minun täytyi syödä tunnissa. Pierric neuvoi kulkureittini täsmällisesti, tyynesti, suunnitelmallisesti. Painoin mieleeni käveltävät portaat mutkitteluineen, avaintenpalautuksen, pyöräparkit ja reitin asemalle. Sitten nojauduimme taaksepäin ja keskityimme nauttimaan illallisesta. Jätin kumppanini jälkiruokapöytään ja hyvästelin heidät jo ikävöiden. Kipitin viileään, hiljaiseen iltaan ja seurasin Pierricin "Mission Impossible" -suunnitelmaa etappi etapilta.

Lopulta saavuin asemalle parikymmentä minuuttia etuajassa. Palatessani ulkosalle sain sdf:n, lehtiä myyvän kodittoman juttukaverikseni. En voinut sivuuttaa kahden euron pyyntöä ja ostin hyväntekeväisyyslehden. Kaverilla tuntui ennen kaikkea olevan tarve puhua, ja kuuntelin sen varttitunnin, miltä elämä tuntuu kymmenen vuotta asunnottomana eläneestä. Kokemastani mietteliäänä ja muistojani läpikäyden nousin yöjunaan, joka puksutteli aamuksi Bordeaux'hin.
Sitten suoraan kursseille!


Tovereitani Lyonissa.

***


Ventimigliasta

Kerronpa vielä lyhyesti Italian reissusta. Oli pakko antaa koti-ikävälle ja nopeudelle periksi sen verran, että lensin Milanosta Pirkkalaan... samaan terminaaliin, jossa heitin sisarelleni hyvästit ja lähdin, taakseni katsomatta.

Lähdin torstai-iltana, La Fontaine -travaux dirigésin (joka on muuttunut miellyttävämmäksi opettajan vaihduttua lempeän innostuneeksi sedäksi) ja englannin Versionin jälkeen yöjunalla Nizzaan (Nice). "Heräsin" eli lopetin mukavan nukkuma-asennon etsimisen ja raotin verhoa joskus aamuyöllä taivaan hieman vaaletessa - ja kas, ulkona, mustien palmujen ja karujen kallioiden silhuettien, kiemurtelevan pikkutien takana avautui la Mer Méditerranée. Kulttuuripiirimme ikiaikainen yhdistäjä ja eristäjä, henki ja elämä, ja sen yllä syveni sarastuksen puna. Pian punertavat pilvet vaalenivat hopeanhohtoisiksi, ja autioille kalliolle ilmaantui söpöjä vaaleanpunertavia asumuksia Cannesia lähestyessämme.

Nicessa suunnistin luukulle ja hommasin lipun Ventimigliaan, 6,30€. Luvassa oli lisää ihania maisemia, aina kun juna sukelsi ulos pikku tunneleista. Monaco /Monte Carlon asema sijaitsi kyllä reippaasti maan sisällä. Ventimiglian puolella hyppäsin asemalaiturille ja siirryin kaupungin puolelle haistelemaan ensi kertaa Italiaa.

Kirmasin rantaan ja näin kaupungintalon edessä Vespan ja mandariinipuun, ja koko rantakadun pituudelta torikojuja. Paljon vaatteita, hillittyjä värjeä. Rakennukset maalattu helein värein, mutta sopusointuisemmin ja pehmeämmin kuin Espanjassa. Tunnelmoin meren rannassa, kuuntelin sen musiikkia ja keräsin kiviä. Kävelin itään päin, mutta hylkäsin haaveeni liftaamisesta eksyttyäni jollekin vänkyrätielle pikkukylään. Moottoritien silta kajasteli kukkuloiden välillä kilometrien päässä. Kieliä osaamaton rouva viittoi minut takaisin rautatieasemalle. Ehdin ostaa lipun Milanoon kaksi minuuttia ennen junan lähtöä. Virkailija ne parlait ni anglais, ni francais, mutta italiaa sitäkin enemmän.

Katselin aikani hohtavaa merta, sitten aloin nuokkua. Genovassa sateli jo lunta, ja yllätyksekseni jätimme Apenniinit taakse suht pian. Milanohan sijaitsee vielä siellä Po-joen kuuluisassa laaksossa, hauskaa tuo Italian maantiede. Nuokuin lisää, ja havahduin keskellä peripohjanmaalaista peltomaisemaa, vieläpä lumipyryistä sellaista. Milanon hämärtyvässä iltapäivässä hytisyttikin. Tämän kaupungin isäntäni oli pyytänyt saapumaan vasta kahdeksan aikoihin, joten oli aikaa kierrellä ja kaarrella. Hiippailin vakoilemassa yliopistoa, italialaisia kauppoja, jouluun valmistautuvia ihmisiä. Ensivaikutelmani: Liian iso ja piirteetön kaupunki minulle, muoti ei ole mun juttuni, ja missä kaikki tunnelmalliset katukahvilat? Lämmittelin yhdessä seitsenkerroksisessa vaatetustaiteen mekassa, jossa tunsin itseni hieman nukkavieruksi verkkatakissani - mutta eipä silti, siistejä luomuksia! Lopulta istahdin kirjastoon lukemaan Financial Timesia. Siinä oli kiva tiivistys Noughtiesista - 00-luvusta.

Törttöilin metron kautta majapaikkaani vain tunnin myöhässä ja vain kolmelta italialaiselta suunnistusohjeita kysyen ja saaden. Italialaiset, jotka eivät osaa englantia, ovat hassuja: Kun kysyy, puhutteko englantia, he vastaavat hämillisinä, "no, vähän", ja ponnistelevat sitten saadakseen ulos yksinkertaisia lauseita. Ymmärtävät myös melko vähän. Mutta toisaalta, mun velvollisuuksiin kuuluu osata italiaa Italiassa. Saa ehkä *vähän* paremman yhteyden ihmisiin.

Isäntäni, vanhempi, aika nationalistinen, herkkusuu ja sutkauksia viljelevä kaveri, otti minut kohteliaasti vastaan ja huomautti tuliaisestani, Beaujolaisista, että eihän se ole oikeaa viiniä mutta kiitos silti. Seuraavana päivänä hänen täytyi välttämättä olla poissa, mutta pystyisin kyllä toikkaroimaan kaupungissa yksikseni.

Lauantaina heräsimme aikaisin hyytävän kylmään aamuun ("-8 astetta yöllä! kamalaa!") ja nautin kahvikupposen läheisesä kehutussa kuppilassa. Kiersin monta kirkkoa, haistelin joulutoreja, miellyttäviä puistoja, komeaa linnaa, Milanon mahtavaa goottilaista katedraalia, lounastin erään toisen italialaisen CouchSurfing-hepun seurassa ja hätistin illalla erään kutsumattoman kaverin seurastani. Hohhoijaa, on se tämä itsenäisen naisen elämä. Tunnelmoin klassista musiikkia maailman vanhimmassa art nouveau -ostoskeskuksessa, maistoin gelatoa jäisessä illassa ja palasin isäntäni pizzalle, jonka pohjaan hän ei ollut lainkaan tyytyväinen. Oikea mozzarella tuntui koostumukseltaan vähän erilaiselta kuin se Suomessa myytävä vetinen massa. Juotiin "viiniä", juteltiin ja katsottiin ohjelmaa, jossa julkkikset kokkaavat mestarikokkien kanssa, ja sitten kadunmiehet ja asiantuntijat illastavat kommentoiden ruokaa, lopuksi paljastetaan vielä kuka julkkis on kyseessä. Hehee, näitä maiden omintakeisia ohjelmaformaatteja. Jälkiruuaksi pikkuisia voimakkaan makuisia mandariineja. Espressoa venäläisen suklaan palan kera. Petiin herkuttelut masussa ja kuljeksinnan täyttämä päivä mielessä.


Yksityiskohtaisia katedraalin porttien reliefejä.


Sunnuntaina ehdimme vielä visiitille tosi kauniiseen romaanistyyliseen kirkkoon (aika monet niistä täällä - siis Italiassa - ovat romaanisia, eli vanhempia ja samalla kauniimpia muualla maailmassa). Kurkkasimme kryptassa lepäileviä pyhimyksiä ja kuuntelimme joulunaluksen jumalanpalveluksen laulua. Hyvästelin Milanon ja isäntäni, ja tunnustin, että vaikka kaupunki oli tuntunut aluksi "ei-minun-tyyliä"-paikalta, oli se antanut paljon, ja olin saanut muovattua jos en ymmärrystä sille - Milanolle yksistään, ja italialaisuudelle yleisemmin - niin ainakin ymmärryksen aihion.

Tajusin bussissa, että olin syönyt vähänlaisesti, mutta odotin siskon terveellisiä herkkumuffineita, haleja, käytännöllisyyttä, pakkasta ja kuulautta ja puhtautta, kaikkea sitä mitä rakastan juurissani. Siltikin, lentokoneen kaarrellessa taivaan tuuliin katselin sydän kurkussa Alppien satumaista kauneutta, tyynen mahtavia lumisia rinteitä ja meidän ihmisten pikku piiperryksiä niiden laaksoissa, ja ajattelin ihanaa maailmaa ja miten sitä samaan aikaan pienillä teoillani tuhosin. Lähdin siis "Euroopasta" samanlaisten ristiriitaisten tunnemyrskyjen vallassa kuin heinäkuun viimeisinä päivinä jättäessäni Suomen.