Viikonloppu - Pyreneille ja Bergeraciin

Humpatihuppaa. Olipahan taas viikonloppu. Tulin äsken Bergeracista yhtä kynttä köyhempänä mutta kaiketi uusin kokemuksin, ihmissuhtein ja aikein.

Aloitetaanpa. Viime viikolla sain tsekkikaveriltani viestin, että lähtisitkö autoreissuun Pyreneille ja muuallekin. No, minähän en voi vastustaa jos henkilökohtaisesti kysytään, joten lupauduin ja kerroin kysyväni muita. Vaikka itse pidänkin omin neuvoin matkustamisesta junalla, liftaamalla tai Rakkaalla Polkupyörälläni. Viikon loppupuoli meni vähän metsästäessä muita ja kyselemällä, suunnittelemalla. Perjantaina kipitettiin autovuokraamoon ja erinäisistä selvittelypulmista huolimatta saatiin kaara vuokrattua (Chevrolet, jos ketään kiinnostaa). Otimme vakuutuksenkin, viime tingassa sain neljänneksi tutun mukaan jakamaan kuluja.



Lauantaina aikaisin kuono kohti Baskimaata. Sumua Bayonneen saakka. La Rhunea kohti noustessa aamun valo puhalteli pilviä pois. Parkkeerasimme La Rhunelle lähtevän pienen funikulaari-tyyppisen junan lähtölaiturin viereen. La Rhune (900 m) on baskien pyhä vuori hyvin lähellä Espanjan rajaa, lähellä Saint-Jean-de-Luzia. Sinne me sitten kivuttiin.

Ensin mentiin junaradan yli, sitten tielle, sitten metsään, karjaveräjästä ja solisevan puron poikki. Noustiin "puurajan" yläpuolelle, hieman kosteaa polkua halki keltakukkaisten pensaikkojen. Rankkaa auringon jo porottaessa - vuorille kiipeilyä kannattaa aina harrastaa jo aamuvarhain. Tasaisemmalle päästyä kohdattiin hevosia. Pelottelimme hepoja hetken, laskeuduimme laaksoon ja pienen puron yli (siinä kasvoi rentukkaa). Vastaan tuli suurten tummien puiden metsikkö, jonka läpi nousimme. Viimeisin nousu oli rankin, kuumaa, vähän liukasta kivikkoa. Ylhäällä kohtasimme turistilauman ja upeat maisemat Atlantin rannikolle ja ulapalle, Espanjan luonteikkaimmille huipuille, Ranskan puolen kumpuileville vuortenjuurille ja lumihuipuille idässä.







Kauneus.



Väsyneemmät toverit jäivät ylös odottelemaan junaa, kaksi meistä laskeutui jalan. Se kävi yllättävän nopsaan peräti maltillisessa vauhdissa ja ilman kaatuilua. Huristelimme sitten Bayonneen, kävimme baskimuseossa (arjen värikästä historiaa) ja nautimme (kesän ekat) jäätelöt. Loppumatka taittui unisemmin.

Tänä aamuna heräsin taas vaadittuakin aikaisemmin ja pyöräilin rauhallisessa aamutuimassa (okei, ei mitenkään tuimassa aamussa) kampukselle, josta lähdimme erilaisella viiden porukalla kohden Bergeracia.

Autossa rupattelimme. Promosin koko päivän poikkeamista Lalande-Pomerolin viinitiloille, jossa oli viikonloppuna avoimet ovet maistatuksineen ja tutustumiskäynteineen, ja tietysti harmitti kun porukkamatkustuksessa tulee tyytyä kompromisseihin ja venailuun. Bergerac ei ollut ihmeen kummallinen, mutta Maison du vinistä löytyi kiva galleria täynnä värikkäitä maalauksia ja kiehtovia kierrätysmetalliveistoksia.





La Dordogne ol kaunis joki, kuten tavallista (missä mökit?) ja otimme toisistamme kuvia kaiteeseen nojaillen. Kaide räsähti toisesta päästään rikki, vieden veteen nimettömäni kynnen, mutta ei sentään kuutta kaiteeseen nojannutta henkilöä! Hoopoilimme hetkisen ja löysimme Urgences-klinikan.

Hirmu kiltti belgi Mathias jäi venailemaan mua (päivystyksessä meni pari tuntia) kun toisten piti palauttaa auto vuokraamoon. Ensin jonotimme luukulle paperiasioita varten. Sairaanhoitaja kyseli minulta rokotuksista ja kirjoitin juhlallisen paperin, jsosa vakuutin saaneeni jäykkäkouristusrokotteen. Heitin rantaravintolasta hommatun jääpalapussin hiiteen. Odottelimme. Pääsin desinfioitavaksi punaisella nesteellä. Odottelin ; (desinfiointiaine hiipii käden verenkiertoon...) Lääkäri tuli ompelemaan mulle tekokynnen. Leikkeli sen pipetistä. Nimettömäni laittoi puristukseen ja piikitti puudutuksen sormeen. Seurasin ompelutapahtumaa, toinen lääkäri tule neuvottelemaan ompelutekniikasta. Katselin lääkärien suuria korvakoruja. Menivät. Odottelin. Sairaanhoitaja laittoi pienenpienen kipsin ja kääreen. Odottelin istuallani. Pääsin röntgeniin. Ei ollut murtumia. Odottelin röntgenissä ; ja salissa. Sormi alkoi taas tosissaan sattua. Sain lääkäriltä kirjeen mukaan, kehotuksen piipahtaa apteekkiin ja tarkastuttamaan sormeni keskiviikkona. Lähdimme.

Tulimme aika väsyneinä takasin, mutta mun ja Matthiasin matka meni muuten hyvin.
Ihan jännä viikonloppu, kaikenlaisine ristipaineineenkin.
Olisin voinut mennä myös liftauskisaan hauskannimisten kylien perään.
Joten joten... näette minut seuraavan kerran hyvin lyhytkyntisenä.

Putain il fait chier.

Varomuuttomuuksissani töytäisin sormeeni äsken kahta kamalammat kivut.

Nyt välittömästä ihmisseurasta irrottuni iskee väsymys ja ärsytys. Mutta onneksi voin jakaa sen teille! Tiedän kuitenkin, että ihmisten kanssa osaan ammentaa voimaa vuorovaikutuksesta. Voimia riittää siihen saakka, että pääsee lepäämään. Koitan katkaista turhanpäiväisen jossittelukierteen, lopettaa uimaanpääsemättömyyden murehtimisen, suihkun kaipailemisen (väsyttää liikaa jotta jaksaisin leikkiä muovipussien kanssa) ja keskittyä lukemaan sen, mitä ystäväni ovat kirjoittaneet.

Aux Pyrénées ou: Mäenlaskun hurma

Viikonlopuksi menin Bordeaux 1:n asson (association MIAGE, Master d'informatique et de gestion des entreprises, eli kaupallisen alan johtamistaitoisia tyyppejä) kanssa Pyreneille hiihtelemään. Ensimmäistä kertaa laskettelin ja kaiken lisäksi flunssaannuin parahiksi juuri reissua edeltävänä päivänä (torstaina jäin sadekuuron alle pyöräillessäni yliopistolle), joten parasta en reissusta saanut irti - siltikin aika paljon, oman iloni.

Ranskan Pyreneiden suurin hiihtelyalue Col du Tourmalet'n sijaitsee aika lähellä Tarbesia, meidän määränpäämme oli tarkemmin La Mongien hiihtokeskus. Bussin lähtäoajaksi oli ilmoitettu klo 4 lauantai-aamuna, mutta odottelimme loppujen lopuksi miltei viiteen, ennen kuin matkaan päästiin. Matkalla pysähdyttiin croissant- ja mehuaamiaiselle, ja aamun valjetessa tasaisen Aquitainen peltolakeuden horisontissa alkoivatkin jo vuoret häämöttää. Olen aina ajatellut, että eihän ne voi vaan nousta yhtäkkiä maasta, mutta aika vähän sitä kukkulamaastoa riitti ennen kuin alettiin pujotella pikkukylien kapeita katuja ja jokilaaksoa myöten syvemmälle vuoristoon. Rusehtavat puut harmaantuneet tyylikkäästi lumesta, rinteellä vilisti peura tai kauris; Kaunista!





Tien alkaessa vihdoin nousta ihmeteltiin tapausta ranskalaiset+lumi. Talvirenkaitahan Ranskassa ei tunneta, ja vuoria ylitettäessä otetaan käyttöön ketjut, joita suomessa näkee vain traktoreissa ja metsäkoneissa. (Sivukommenttina, tuli mieleen jutusteluni rekkakuskin kanssa liftatessani, hänen mielestään lumi aiheuttaa meidän suolmaialisten silmään niin kummallisia ongelmia, koska ranskalaiset eivät tajua hallita nopeuttaan sääolosuhteiden mukaan ja lähteä esim. hitaasti liikkeelle nuoskalumessa.) Tienvarteen pysäköi liuta autoilijoita kiinnittämään ketjuja ja mekin pysähdyimme pitkäksi toviksi. Sitten kivuttiin lähes pystysuoraa, tosin metsäistä rinnettä siksak-tietä pitkin, ja tuulentuivertamaa sivua, jonka rinteitä koristivat ilmeisesti lumivyöryjä varten rakennetut aidat.



Jonotimme Intersportilta vuokrattuja suksiemme ja ähelsimme niitä jalkaan semmoisen puolisen tuntia, niin että enen puoltapäivää päästiin viimein mäkeen. Kouluttajamme tyytyi kertomaan perusasiat ja antoi meidän itse opetella pikkumäessä yrityksen ja erehdyksen kautta. Suksiin ja luistoon tottuneena jätin kaatuilun vähemmälle ja harjoittelin mutkittelua pikkumäissä. Ruokatauon aikaan yritin bussiin hakemaan eväitä, mutta kun luukut eivät olleet auki, sain luottaa ranskalaisten tovereideni ystävällisyyteen ja napsia makupaloja yhteisestä piknik-pöydästä. Satoi lunta. Suuria pehmeitä hiutaleita. Lumivyöryvaara oli 4 asteikolla 1-5, mutta varmoilla loivilla rinteillä vuorten juurella ei ollut pelkoa. Uusi lumi oli myös pehmeää, joten siihen oli kiva tupsahdella, ja se hallitsi myös vauhtia. Hallitsin sitä ehkä liikaakin, mutta puolikuntoisena en halunnut ottaa riskejä.

Viiden maissa iltapäivällä kipusimme bussiin ja kolistelimme (ketjut pitivät unettavaa tasaista melua) kohti yösijaa - jossa oli jäätävät lattiat ja kolme suihkua viittäkymmentä hikistä laskettelijaa kohti. Majoitus neljän hengen huoneessa, kanssani oli tuoreeltaan saapunut saksalainen Erasmus, sairaanhoitoalan ja terveystieteiden opiskelija. Leppoisia tyyppejä. Illallinen aloitettiin vin chaudilla. Vahvistin jo moneen kertaan tehdyn huomioni ranskalaisten sottaisista pöytätavoista (roskat ja jämät jätetään miten sattuu talon siistittäväksi) ja opin uuden sanan "dégueulasse", iljettävä, jota voi käyttää niin viinistä kuin miehistäkin. Soiréeta jatkettiin apérolla - sana merkitsee mitä tahansa alkoholin nauttimista eikä niinkään apéritifiä. Olin niin ventti, että painelin petiin melko pian. Ennen sitä kävelin hämärässä, lämpimän lumisateen keskellä, kuuntelin puroa ja haistelin lunta.





Seuraavana aamuna pääni oli tukossa, mutta aukesi kuin ihmeen kaupalla haukotellessani bussissa; Alhaalla, laaksossa, oli suojakeli, mutta ylhäällä kai juuri ja juuri miinuksella. Tyypillisen sokerisen aamupalan jälkeen aloitin liian innokkaasti unohtamalla forfait-kortin. Haettuani sen nousin epähuomiossa punaiseen rinteeseen (vaikeusluokat: vihreä, sininen, punainen, musta) ja keplottelin sieltä itseni sitten hikisesti alas. Saatuani kokemuksestani tarpeeksi tyydyin koko loppupäiväksi vihreisiin rinteisiin; Pääsin sentään melko korkeallekin aurinkoon ja tuuleen, koska yksi reirri kiemurteli jyrkempien sivuja, ja kiperät käännöksetkin ja jyrkemmät kohdat oli helppo hallita, koska välillä oli tasaisempaa. Iltapäivällä jyhkeät kivihuiput kietoituivat taas pilviin ja sama reitti, jonka aamulla laskin, oli iltapäivällä silkkaa valkeutta.

Kokonaisuudessaan "ski alpin" (laskettelu, erona "ski nordique" tai "ski au fond") tuntui melko raskaalta kipeänä, mutta sujuvalle lajina; helpoimmillaan siinä on kyse lähinnä painonsiirrosta.

Nestehukkaa hoidettuani ja myöhäisiä venailtuamme lähdettiin kotia kohden. Viikonlopun rasitus ei niin mahdottomasti tuntunut, Tietty lentämisen tunne, kun on helppo ja vaivaton ohjata kulkuaan, muistutti minua luisteluhiihdosta Jyväsjärven jäällä edellistalvena. Siinäkin aluksi raninta on päästä eteenpäin, mutta kun tekniikan saa kehitettyä sujuvaksi, tuntee itsensä vapaaksi kuin taivaan lintu. Ja vuorien kauneus oli kuin Päijänteen jäinen ulappa.



Näitä nostalgisia kotitunnelmia hellitellen seurasin lumisten maisemien vaihtumista taas syksyisen oloiseen, vihertävään tasankoon ja tasaisiin valtateihin. Bussissa kuunneltiin urheilukanavaa - Ranska voitti ilmeisesti käsipallon Euroopan mestaruuden -katseltiin elokuvaa - Leonardo di Caprio puhui kovisroolissaan ärtyneen teinin äänellä, mutta en voinut olla ihailematta dubbaajien ammattitaitoa ja täydellistä ajoitusta - ja pysähdyttiin illallisaikaan grillille. Teen vielä yhden huomion: ranskalaiset polttavat ihan mahottomasti, tai no, kai se on sama Suomessakin, mutta tupakoijat yleensä menevät edes hiukan kauemmas oviaukoista. Hiihtokeskuksella vain mainostettiin luonnon säilyttämistä ja hoitamista, kuvilla tupakantumppikasoista maaperässä, mutta polttivat ihmiset laskiessaankin. Ärh.

Lumi ja leikit lumessa herättivät koti-ikävän ja matkalla seurasin väliin kirkkaampaa, väliin pilvin hunnutettua kuuta, ja mietin, miten me jokainen voimme tähytä sen ystävällisiä kasvoja vaikka samalla hetkellä kukin omalta taholtamme tätä pientä maapalloa.