Je suis une finlandaise... de nouveau ou plus qu'autrefois ?
On suomalainen syksy. (Sateinen, kirkas, tyhjä, pimenevä)
Ranskaa puhun vähän. (Puhun vain vähän ranskaa, silloin tällöin, harvoin)
Pyrin toissavuotiseen käytökseeni. (Toissavuonna asiat olivat hyvin järjestyksessä - liikuin, sosialisoin ja söin hyvin, ainakin nostalgiassani)
Paluuorientaatio auttoi hieman työstämään niitä vaikutelmia, joita jäi päällimmäisenä mieleen palattuamme... miten ihmiset eivät pysähtyneet juttusille kun säteilin heille kotiinpaluun riemua - kulkivat ohi ja moikkasivat. Miten kotoa löytyi kangistumia, harmaata arkisuutta. Miten huomasi läskistyneensä ja laiskistuneensa. Miten oli kuin omaan mieleen ja kehoon liittyneet kasvot olisi leikattu pois ja olisi sulkeutunut tyhjään yksinäisyyteen. Se mitäänsanomattomuuden olo. ...Miten hiljalleen alkoi uudelleen hengittää puhdasta luontoa sisäänsä. Miten alkoi kiintyä uudelleen niihin vanhoihin rakkaisiinsa. Miten palasi opiskeluihin tuntien, että tästähän minä nautin. Tästä lähdetään taas. Miten alkoi tehdä.
Mutta mikä auttaisi työstämään niitä muistoja, jotka tulvivat takaisin kun luen uudestaan viime kevään tekstejäni? Voi luoja, vaikutelmia, päivänpolttavuuden unohduksiin painamia vaikutelmia palaa. Liikutun ja hymyilen.
Voin kiittää itseäni siitä, että kirjoitin kuitenkin aika paljon, ja paikoin hurjan yksityiskohdittain. Olen tavattoman iloinen siitä, että tämä dokumentti jää minulle. Kirjoittaminen oli Ranskassa pakomatkani koti-identiteettiin; se oli tapani etsiä kokonaisvaltaista kielenkäyttöä, sillä ranska sekä riisti kykyäni ilmaista itseäni että lisäsi siihen odottamattomia aspekteja. Kirjoittaminen on yksi tavoistani työstää kokemani ja elää täysillä. Ehkä Suomessa suomalaisena eläminen on helppoa, rauhallisempaa, ristiriidattomampaa - ehkä? Palasin tekemään niitä arkisia juttuja. Tunnen täkäläiset toimintatavat, tai kuvittelen tuntevani - annan impulsseilleni vähemmän valtaa. Sääli että annan - mutta tavallaan kasvatan itseäni aikuismaisempaan käytökseen. Tavallaan tämä kulttuuri normittaa minua enemmän - kun olet vaihtari, ja vähän ulkona, olet vapaa. Se on kamala asia kestää, vapaus. Samalla niin ihanaa. - - Tiedän, että tahdon vaihtoon, asumaan toisiin maisemiin uudestaan. Tiedän, että haasteet kasvattavat esiin ihmisen. Tiedän, että selviytyminen on luonnollista. Siksi joskus on taas nujerrettava tuo paheellinen alhainen mukavuus ja lähdettävä ylös, ulos, ja lenkille.
Kulje niin kauas kuin jalkasi kantavat, taivuta itsesi niin et murru.
PS.
Vasta nyt blogia läpi käydessäni huomasin teidän ihmiskultien kirjoittamat kommentit, ja pahoittelen etten aiemmin hoksannut, ohjelma ei antanut niistä mitään viestiä vaikka ehkä olisi pitänyt! Mutta oli tosi kiva kuulla. Kuin viestejä ajan taakse, toiselle ihmiselle.
PPS.
Ja tiedättehän, että päivittäisissä jutteluissa olen vähätellyt, palastellut Ranskaa meille pohjoisen asukeille niin tyypilliseen elettömään tapaan - Niin, rakkahat, kerron totuuden. Se oli myös sydäntäraastavan ihanaa.
20.10.2010
21.6.2010
Vercors'n porteilla ou: Au revoir, ma France !
Montpellierin ystävieni luota suuntasin vanhan kaverin luokse Pont-en-Royansiin ja sain nauttia parin kolmen päivän ajan keskusteluista, patikoinnista ja tutustumisesta onnelliseen elämään Pont-en-Royansissa ja Vercors'n kansallispuiston ihmeisiin.
Tuo Isèren départementin vehreä alue Grenoblesta länteen on Alppien synnyintuskien poimuttamaa - ei siis vielä edes esi-Alppeja. Mutruuntunut kalkkipitoinen maaperä on jokilaaksojen halkomaa. Väliin on pähkinäpuuviljelmien tasankoa, väliin kumpuilevaa ylänköä, sitten niiden välissä rosoisempia rotkoja. Ketterät kalliokiipelijät ja speleologit, nuo vettenalaisien luolien hiljaisuuden seikkailijat, löytävät sieltä erinomaisia maastoja intohimoilleen.
Saavuin Avignonin, Orangen ja Valencen kautta junaillen St-Marcelliniin, missä suloinen nuoripari oli pian vastassa. Seuraavana päivänä patikoimme komeille huipuille, joilta näki lähempänä Grenoblea sijaitseville rinteille. Siellä oli vielä lunta, joskin varmaan hurjasti vähemmän kuin jokin viikko aiemmin. Alppien ja Välimeren vaikutusalueiden rajalla (Rhônen laakso vetää lämpöä pohjoiseen) sijaitseva lumoava seutu oli vaihtanut äkkiä viimeiset talvikylmät kesän lämpöön.
Laskeuduimme kaunista maaseutua ihaillen, ja tilasimme herran hakemaan lounaalle autolla. Iltapäivä meni rentoutuessa. Käytiin kylpemässä Pont-en-Royansin läpi juoksevassa kirkkaassa virrassa, loikoilemassa ja loikkimassa kivillä, ja ajeltiin polveilevia vuoristoteitä. Illallisella rentouduimme.
Aamulla Katja lähti töihin, ja minä lähdin patikoimaan melkein sateisessa ja ihanan viilentävässä säässä kohti tarun mukaan upeita tippukiviluolia. Les grottes de Choranche jäivät kuitenkin tällä kertaa näkemättä, koska unohdin opiskelijakorttini kotiin ja hinta olikin kallistunut sitten viime näkemän. Tutkiskelin kuitenkin alueen historiaa, maanmuodostumia ja eläimistöä&kasvistoa selvittäviä kylttejä ja käpöttelin alas vuoren rinteitä myöten. "Löysin" myös upean, upean maanalaisen järven, joka tummeni pimeyteen ja heijasti sisään sirottuvaa päivänvaloa lumoavan satumaisen sähkönsinisenä. Luolan toista maailmaa henkivässä hiljaisuudessa ymmärsin, mikä maanalaisissa vesistöissä sukeltelevia ja kiipeileviä speleologeja kiehtoo. Ehdin kylään puhelemaan vielä hetkeksi.
Nämä pari päivää sujahtivat kuin siivillä, ja illalla valmistauduin jo lähtöön. Hieman haikeana ja huolissaan, silti hymyillen nukkumani yön jälkeen koitti aikainen lähtö. Sen ei olisi tarvinnut, sillä asemalla kuulin junalakon vaikutuksista ja monen tunnin myöhästyksistäni. Aloitin pitkän paluuni konkkaamalla tavaroineni St-Marcellinissä ostellen matkaevästä, ja hidakseen puksuttelevien junien kyydessä katselin Rhônea, katselin kukkuloita ja vuoria, ja palasin hiljalleen kodista kotiin.
Tuo Isèren départementin vehreä alue Grenoblesta länteen on Alppien synnyintuskien poimuttamaa - ei siis vielä edes esi-Alppeja. Mutruuntunut kalkkipitoinen maaperä on jokilaaksojen halkomaa. Väliin on pähkinäpuuviljelmien tasankoa, väliin kumpuilevaa ylänköä, sitten niiden välissä rosoisempia rotkoja. Ketterät kalliokiipelijät ja speleologit, nuo vettenalaisien luolien hiljaisuuden seikkailijat, löytävät sieltä erinomaisia maastoja intohimoilleen.
Saavuin Avignonin, Orangen ja Valencen kautta junaillen St-Marcelliniin, missä suloinen nuoripari oli pian vastassa. Seuraavana päivänä patikoimme komeille huipuille, joilta näki lähempänä Grenoblea sijaitseville rinteille. Siellä oli vielä lunta, joskin varmaan hurjasti vähemmän kuin jokin viikko aiemmin. Alppien ja Välimeren vaikutusalueiden rajalla (Rhônen laakso vetää lämpöä pohjoiseen) sijaitseva lumoava seutu oli vaihtanut äkkiä viimeiset talvikylmät kesän lämpöön.
Laskeuduimme kaunista maaseutua ihaillen, ja tilasimme herran hakemaan lounaalle autolla. Iltapäivä meni rentoutuessa. Käytiin kylpemässä Pont-en-Royansin läpi juoksevassa kirkkaassa virrassa, loikoilemassa ja loikkimassa kivillä, ja ajeltiin polveilevia vuoristoteitä. Illallisella rentouduimme.
Aamulla Katja lähti töihin, ja minä lähdin patikoimaan melkein sateisessa ja ihanan viilentävässä säässä kohti tarun mukaan upeita tippukiviluolia. Les grottes de Choranche jäivät kuitenkin tällä kertaa näkemättä, koska unohdin opiskelijakorttini kotiin ja hinta olikin kallistunut sitten viime näkemän. Tutkiskelin kuitenkin alueen historiaa, maanmuodostumia ja eläimistöä&kasvistoa selvittäviä kylttejä ja käpöttelin alas vuoren rinteitä myöten. "Löysin" myös upean, upean maanalaisen järven, joka tummeni pimeyteen ja heijasti sisään sirottuvaa päivänvaloa lumoavan satumaisen sähkönsinisenä. Luolan toista maailmaa henkivässä hiljaisuudessa ymmärsin, mikä maanalaisissa vesistöissä sukeltelevia ja kiipeileviä speleologeja kiehtoo. Ehdin kylään puhelemaan vielä hetkeksi.
Nämä pari päivää sujahtivat kuin siivillä, ja illalla valmistauduin jo lähtöön. Hieman haikeana ja huolissaan, silti hymyillen nukkumani yön jälkeen koitti aikainen lähtö. Sen ei olisi tarvinnut, sillä asemalla kuulin junalakon vaikutuksista ja monen tunnin myöhästyksistäni. Aloitin pitkän paluuni konkkaamalla tavaroineni St-Marcellinissä ostellen matkaevästä, ja hidakseen puksuttelevien junien kyydessä katselin Rhônea, katselin kukkuloita ja vuoria, ja palasin hiljalleen kodista kotiin.
1.6.2010
Je vous attends à ma maison.
Tärkeä kirjoitella ja analysoida kaiken aikaa. Lisään piakkoin kertomukset viimeisestä ihanasta viikostani Ranskassa, nyt ihmettelen lähinnä kotiinpaluutunnelmia.
Tunttui kumman sopivalta palata taas junalla ja laivalla - niin kuin olin lähtenytkin tammikuussa takaisin Ranskaan uutta kiinnostusta ja tarmoa täynnä. Nyt kolmen päivän ja kahden yön paluu oli tuskaisempi, koska kolme matkasäkkiäni pakottivat minut nököttämään paikallani. Muuten olisin pyrähtänyt nopeille kävelyretkille junanvaihtojen yhteydessä Lyonissa, Genevessä, Hampurissa, Kööpenhaminassa ja Malmössä - haistelemaan ympäristön tunnelmia. Tällä kertaa vietin ajan rautatien metallin, lähdön ja odotuksen tuoksuissa. Omaisuus naulasi minut paikoilleni. Lauantaiaamuna Tukholmassa kävelin Vikingin terminaalille ähkien, puhkien ja suomalaisia ärräpäitä päästellen ja laivassa jouduin orientoitumaan takaisiin moukkamaiseen, mitäänsanomattomaan, absurdiin suomalaiseen puheenparteen. Tyrskähtelin äimistyneenä, kuumeisena istuessani hiljaisessa nurkassani ja mietin että tätäkö se sitten olikin. Ranskalaisen puheen älyttömyydet pystyy jokseenkin kilpistämään pois, mutta suomi tulee suoraan päähän eikä pahintakaan höpötystä voi sulkea ajatusmaailmasta. Ihmettelin kumman lättänää maisemaa, katselin saariston karuutta ja meren harmautta (näinkö pohjoiseen olen tullut?) Terminaalissa oli tutut vanhat naamat vastassa. Hymyilin höntisti ja sälytin kantamukseni rakkaitteni selkään. Ulkona satoi, pehmeästi, harmaasti. Yhä pohjoiseen kulkiessa katsoin metsää, metsää; autoja ihmisiä ääniä harvakseltaan. Tyhjyys. -
En ollut vuosiin ajatellut, että metsä on tyhjä. Tajusin, että vuoden asuminen jatkuvan ihmiskulttuurin keskellä oli muuttanut tapaani kokea ympäristöä; Olin tottunut kulttuuriympäristön, ihmisen muovaaman historian täyteyteen, joka ensin oli sekin tuntunut tyhjältä lehtien näkemiseen tottuneille silmilleni. Kesti hetki, ennen kuin jaksoin rauhoittua ja antaa itseni upota luonnon näkymään (aivan kuin kesti pitkään, ennen kuin ihailin kiven elävyyttä, mascaroneja, siroja fleche-torneja, eksyttävää Bordeaux'n asemakaavaa). Luontomme on samaan aikaan karu ja herkkä; vaikeneva ja ihmeen vihreä. Linnut laulavat harvakseltaan, vesi järvissä on tyyni ja taivasta heijastava. Pohjoisen luonnon rauha.
Olen tosi tyytyväinen viisaasta päätöksestäni pysyä koko vuoden vaihdossa. Kolme-neljä kuukautta ei riitä kuin siihen, että tuntee olonsa vieraaksi, ikävöi ja kummastelee. Kaksinkertainen aika sallii sopeutumisen, omien juttujen löytämisen. Uusi kotikulttuuri käytäntöineen alkaa tuntua itsestäänselvältä. Joulukuussa palatessani sen huomasi vasta siitä, että tiskasin pesusienellä enkä harjalla. Nyt, en tiedä mistä sen huomaa, jos mistään? Mutta minä kaipaan ranskalaisten vuorovaikutusta, sivistyneisyyttä ja tiettyä "asiat hoituu" -asennetta. Olisin voinut sopeutua paremmin, tehdä vaikka vapaaehtoishommia jotka mulle niin hyvin sopivat. Muutamat vaihtarit, jotka tunnen, jotka olivat vain kevään vaihdossa, olivat aika nuivalla tuulella kun viimeksi näin; kyllästyneinä tahtoivat kotiin, ikävöivät kissojaan (tunnistin itseni tilan kuutisen kuukautta sitten, vaikka oli meidän vanhaa harmaata herraa kiva nytkin rapsuttaa). Toiset olivat sopeutuneet lyhyessä ajassa - tehneet heti alusta asti kaikenlaista, aktiivisen uteliaasti, menneet mukaan harrastuksiin, jutelleet, tutustuneet ranskalaisiin. Tosi tärkeää: Tutustua paikallisiin. Sitten ovat hekin, jotka ovat olleet koko vuoden vaihdossa ja koonneet ympärilleen vankan vaihtarijoukon, ja kokevat nyt kotiin palattuaan kulttuurishokin vielä vahvemmin kuin minä.
Joku kyseenalaisti blogini nimen. Mihin viittasin sillä vuosi sitten? Kaiketi haluuni matkata fiksusti (junalla, sopivia etäisyyksiä ja sopivalla nopeudella), toisaalta vertauskuvallisesti löytää omat tieni (kaksimerkityksisesti pysyä raiteillani ja kävellä kotoisilla raiteilla). Ja soinnullisuus - ehkä vaan tykkään ranskan kielen ärrrästä!
Halusin mennä Ranskaan oppimaan jotakin, koska kansainvälistyminen on tärkeää (näin sanovat meille auktoriteetit!). Mutta mitä se minulle henkilökohtaisesti merkitsee? "Omasta" kulttuurista ulos astumista, oven raottamista ja avaamista toisille, tietynlaista ymmärtämisen kamppailua, palkitsevaa haasteellisuutta. Erilaiset toimintatavat opettavat kuulostelemaan niitä syvemmällä piileviä asenteita. Ja kansat kohtaavat ihmisten tasolla.
Jätän kohtapuoleen pikku blogini tänne istuskelemaan. Saatanhan jatkaa siihen kirjoittamista vaikka ranskaksi, suomalaisuuden ihmeellisyyksistä. Palaan ehkä linkittämään joitakin vanhempia merkintöjä, lisäämään kuvia ja sen semmoista, mutta paljon en niihin koske. Ne ovat syntyneet silloisessa ympäristössään, ja hyvä niin.
Tunttui kumman sopivalta palata taas junalla ja laivalla - niin kuin olin lähtenytkin tammikuussa takaisin Ranskaan uutta kiinnostusta ja tarmoa täynnä. Nyt kolmen päivän ja kahden yön paluu oli tuskaisempi, koska kolme matkasäkkiäni pakottivat minut nököttämään paikallani. Muuten olisin pyrähtänyt nopeille kävelyretkille junanvaihtojen yhteydessä Lyonissa, Genevessä, Hampurissa, Kööpenhaminassa ja Malmössä - haistelemaan ympäristön tunnelmia. Tällä kertaa vietin ajan rautatien metallin, lähdön ja odotuksen tuoksuissa. Omaisuus naulasi minut paikoilleni. Lauantaiaamuna Tukholmassa kävelin Vikingin terminaalille ähkien, puhkien ja suomalaisia ärräpäitä päästellen ja laivassa jouduin orientoitumaan takaisiin moukkamaiseen, mitäänsanomattomaan, absurdiin suomalaiseen puheenparteen. Tyrskähtelin äimistyneenä, kuumeisena istuessani hiljaisessa nurkassani ja mietin että tätäkö se sitten olikin. Ranskalaisen puheen älyttömyydet pystyy jokseenkin kilpistämään pois, mutta suomi tulee suoraan päähän eikä pahintakaan höpötystä voi sulkea ajatusmaailmasta. Ihmettelin kumman lättänää maisemaa, katselin saariston karuutta ja meren harmautta (näinkö pohjoiseen olen tullut?) Terminaalissa oli tutut vanhat naamat vastassa. Hymyilin höntisti ja sälytin kantamukseni rakkaitteni selkään. Ulkona satoi, pehmeästi, harmaasti. Yhä pohjoiseen kulkiessa katsoin metsää, metsää; autoja ihmisiä ääniä harvakseltaan. Tyhjyys. -
En ollut vuosiin ajatellut, että metsä on tyhjä. Tajusin, että vuoden asuminen jatkuvan ihmiskulttuurin keskellä oli muuttanut tapaani kokea ympäristöä; Olin tottunut kulttuuriympäristön, ihmisen muovaaman historian täyteyteen, joka ensin oli sekin tuntunut tyhjältä lehtien näkemiseen tottuneille silmilleni. Kesti hetki, ennen kuin jaksoin rauhoittua ja antaa itseni upota luonnon näkymään (aivan kuin kesti pitkään, ennen kuin ihailin kiven elävyyttä, mascaroneja, siroja fleche-torneja, eksyttävää Bordeaux'n asemakaavaa). Luontomme on samaan aikaan karu ja herkkä; vaikeneva ja ihmeen vihreä. Linnut laulavat harvakseltaan, vesi järvissä on tyyni ja taivasta heijastava. Pohjoisen luonnon rauha.
Olen tosi tyytyväinen viisaasta päätöksestäni pysyä koko vuoden vaihdossa. Kolme-neljä kuukautta ei riitä kuin siihen, että tuntee olonsa vieraaksi, ikävöi ja kummastelee. Kaksinkertainen aika sallii sopeutumisen, omien juttujen löytämisen. Uusi kotikulttuuri käytäntöineen alkaa tuntua itsestäänselvältä. Joulukuussa palatessani sen huomasi vasta siitä, että tiskasin pesusienellä enkä harjalla. Nyt, en tiedä mistä sen huomaa, jos mistään? Mutta minä kaipaan ranskalaisten vuorovaikutusta, sivistyneisyyttä ja tiettyä "asiat hoituu" -asennetta. Olisin voinut sopeutua paremmin, tehdä vaikka vapaaehtoishommia jotka mulle niin hyvin sopivat. Muutamat vaihtarit, jotka tunnen, jotka olivat vain kevään vaihdossa, olivat aika nuivalla tuulella kun viimeksi näin; kyllästyneinä tahtoivat kotiin, ikävöivät kissojaan (tunnistin itseni tilan kuutisen kuukautta sitten, vaikka oli meidän vanhaa harmaata herraa kiva nytkin rapsuttaa). Toiset olivat sopeutuneet lyhyessä ajassa - tehneet heti alusta asti kaikenlaista, aktiivisen uteliaasti, menneet mukaan harrastuksiin, jutelleet, tutustuneet ranskalaisiin. Tosi tärkeää: Tutustua paikallisiin. Sitten ovat hekin, jotka ovat olleet koko vuoden vaihdossa ja koonneet ympärilleen vankan vaihtarijoukon, ja kokevat nyt kotiin palattuaan kulttuurishokin vielä vahvemmin kuin minä.
Joku kyseenalaisti blogini nimen. Mihin viittasin sillä vuosi sitten? Kaiketi haluuni matkata fiksusti (junalla, sopivia etäisyyksiä ja sopivalla nopeudella), toisaalta vertauskuvallisesti löytää omat tieni (kaksimerkityksisesti pysyä raiteillani ja kävellä kotoisilla raiteilla). Ja soinnullisuus - ehkä vaan tykkään ranskan kielen ärrrästä!
Halusin mennä Ranskaan oppimaan jotakin, koska kansainvälistyminen on tärkeää (näin sanovat meille auktoriteetit!). Mutta mitä se minulle henkilökohtaisesti merkitsee? "Omasta" kulttuurista ulos astumista, oven raottamista ja avaamista toisille, tietynlaista ymmärtämisen kamppailua, palkitsevaa haasteellisuutta. Erilaiset toimintatavat opettavat kuulostelemaan niitä syvemmällä piileviä asenteita. Ja kansat kohtaavat ihmisten tasolla.
Jätän kohtapuoleen pikku blogini tänne istuskelemaan. Saatanhan jatkaa siihen kirjoittamista vaikka ranskaksi, suomalaisuuden ihmeellisyyksistä. Palaan ehkä linkittämään joitakin vanhempia merkintöjä, lisäämään kuvia ja sen semmoista, mutta paljon en niihin koske. Ne ovat syntyneet silloisessa ympäristössään, ja hyvä niin.
27.5.2010
Au pays cathare tai: Hurmaavaa retkeilyä
Viimeisellä viikollani Ranskassa tein juuri sitä, mitä tahdoin: Vaelsin luonnonihmeiden keskellä, tapasin vanhoja ja uusia tuttuja ja ystäviä.
Aloitetaan Andreista ja Paulinesta, Montpellieristä ja Auden vuoristoisesta, rauhallisesta kataarimaasta.
Perjantaina 21.5. jätin Bordeaux'n ja junailin itseni kohti Montpellieriä - halusin tavata jälleen Andrein ja Paulinen, jotka olin Lyonissa kohdannut. Kaupunki on Languedoc-Roussillonin opiskelijoiden vireyttämä keskus. Rannikkoseudun seisovat ruovikkoiset merivesijärvet eivät sovi uiskenteluun, mutta "l'arrière-pays" eli takamaat kuulemma tarjoavat sitäkin enemmän seikkailua. Saavuttuani Montpellieriin könysin rinkkoineni, reppuineni, laukkuineni ja kasseineni melko läheiselle asunnolle, jonka ihana viileys ja inhimillinen lämpö ottivat minut lempeästi vastaan. Andrei lähti opetustöihin ja minä kiertelemään kaupunkia kesän ensimmäisessä tosi helteessä; tarkistin ainakin akveduktin, polleat patsaat, viihtyisän keskustan boulevardin, joka vihersi entisestään monimuotoisuus-viikonlopun erilaisista tietoa pursuavista kojuista, ja jatkoin itään joen rantaan suureellisten modernimpien rakennusten katveessa. Takaisin tulin kyseenalaisempia suurien teiden varsia kunnes sain eksytettyä itseni suloisille vanhan kaupungin kujille: eritasoisia, sokkeloisia ja kapeita, varjoisia. Ihmiset palailevat leppoisasti kotiin perjantain illalliselle, kohtaavat ja juttelevat (yksi lempiajankohdistani Ranskassa, sama juttu Pariisissakin silloin kun siellä vähän rytmi rauhoittuu). Tarkistin vielä vanhan observatorion, ostin juustoa ja omenoita ja saavuin asunnolle hörppimään seudun roséeta töistä palailleen Paulinen kanssa. Juteltiin, relattiin. Aikamoista hommaa tuo sosiaalipuolen työ. Illan mittaan toinen vieras, englantilainen Harri liittyi mukaan.
Viikonlopuksi aioimme suunnata hienolle luonnontilaisen joen rotkolle Duilhac-Sous-Peyrepertusen kylän lähettyville: Gorges du Verdouble (kuvat aika turistipitoisia, meillä oli hiljaisempaa ja enemmän vettä). Suunnistusavuksi: Auden département, lähellä Pyreneitä, Carcassonnesta etelään ja Perpignanista länteen. Seutu on pienipiirteisen vuoristoista, monipuolista viiniviljelmineen, pienkarjoineen ja kataarihistorioineen.
Lähdimme sinne kuuden porukalla lauantaina, keskipäivällä, liftaten. Menimme tramwayllä ja kävellen eräälle Ranskan parhaista liftauspaikoista, suurelle péagelle Montpellierin eteläpuolella. Minä ja Harri saimme melkein heti romanialaisen rekkakyydin lähelle Sigéania, josta meidän piti suunnitelman mukaan erota lounaaseen, mutta myöhemmin kuulimme, että Paulinella ja Julianilla oli käsittämättömästä syystä mennyt miltei tunti odotellessa. Meilläkin oli ongelmia päästä eroamaan lounaan suuntaan ja sitten saada kyytejä hiljaisilla maaseututeillä, mutta mikäs siinä maisemia ihaillessa ja tarinoidessa. Harri tunsikin aluetta, koska oli työskennellyt seuduilla parisen viikkoa vapaaehtoisena lammas- ja vuohitiloilla (kts mitä on "wwoofing").
Iltahämärissä olimme lopulta selvittäneet ne muutamat kymmenet kilometrit, joissa meni paljon pidempään kuin aiemmissa 150 km:issä, ja kohtasimme pikaisesti paikalle päässeen parivaljakon Ellynin ja Andrein (jolla on kultapeukalo) uinuvan kylän yhdistetyn kaupungintalon/postin/majatalon pihalla. Meitä hieman hämmensi ympärillä parveileva, hääräilevä ja pälisevä parinkymmenen timmin pyöräilijän joukkio, joka suihkussa käytyään pani pystyyn varsin juomapitoisen piknikin. Tiirailimme vuoren harjalla häämöttävää kataarilinnaa ja aavistelimme vain, miten hienolta auringonlasku olisi sieltä mahtanut näyttää, mutta päätimme suunnata yöksi Verdoublen rotkoon.
Ihana laskeutua illan pehmeyden täyttämään keväiseen laaksoon. Ylitimme kuivuneita puronuomia, kuuntelimme kaskaita, juttelimme reitistä, kasveista ja matkoista ja hiljennyimme aistimaan luonnon rauhallisen, avaran, keväisen tilan. Virran rantaan. Upeat kallionmuodostumat, maan"repeämät" seinämissä ja pehmeänkaarevat "hiidenkirnut" ja altaat siellä, missä vesi oli päässyt pyörimään enemmän. Illan mittaan loikittiin kivillä, nautittiin patonkia kaikilla täytteillä, ja yön pimettyä harrastettiin satelliittibongausta makoillen kivillä virran keskellä. Teltaksi kuudelle riitti katokseksi pingotettu nylon-kangas.
Aamulla nousin kalliolle ja seurasin auringon hiipimistä länsijyrkännettä alas. Kuljimme takaisin kylään (kahlaten virran halki), jätimme rinkat kaupungintaloon, josta pyöräilijäporukka oli häipynyt kaiketi jo aamuhämärissä ja jossa ei muutenkaan näkynyt ristin sielua. Niinpä kävely/lifti kukkula-vuorelle linnan juurelle sujui kevyesti kuumassakin auringossa. Pääsymaksu harjanteelta tähyävään Peyrepertusen linnaan oli 4€. 1960-luvulle saakka alueelle ei ollut edes teitä, joten vain intohimoisimmat asianharrastajat kipusivat aikoinaan strategisesti tärkeään Aragonin ja Ranskan rajoja vartioineeseen linnaan (raja siirtyi etelämmäksi 1600-luvulla). Kataarilinnaksi sitä voi nimittää, koska 1224 Guillaume de Peyrepertuse kieltäytyi liittymästä ristiretkeen albigenssejä vastaan. Hieno paikka, hyvä puolustaa, jos puolustajilla vain riitti vettä ja syömistä.
Muut saivat autokyydit alas ja minä tulin jalan. Saapuessani Duilhaciin Julianin oli täytynyt jo liftata kotia kohti. Lähdimme itsekin odottelemaan peukalot pystyssä hiljaisen kylän porteille, ja ennen pitkää pääsimme matkailuautossa ja täyteen ahdetussa henkilöautossa Paderniin, jossa aioimme hakeutua toisten rotkojen äärelle. Minä, Harri ja Pauline lepäilimme oliivipuiden varjossa odotellessamme patikoimaan lähteneitä Andreita ja Ellynia. Kyselimme neuvoa ja neuvoimme muita matkailijoita, esimerkiksi vanhaa patikoivaa sveitsiläistä pariskuntaa, ja puhuimme keskenämme ulkomaalaisten vaikeuksista hallinnon ja sopeutumisen tasoilla sekä siitä, mitä olimme oppineet eri puolilta maailmaa ja erilaisilta ihmisiltä. Saatuamme tietää parivaljakon jo löytäneen rotkot, patikoimme kauniin maaseudun läpi. Hämmästelin, kun Pauline opetti minut hoksaamaan parsanvarsia ja metsästämään niiden kukintoja - siis tankoparsa kasvaa alueella villinä ja syötävänä. Jo edellisenä iltana olinkin pannut merkille joka paikassa villinä kasvavan tillin ja rosmariinin, jotka täyttivät kevään ihanilla tuoksuillaan (varsinkin kun istahdit tai astahdit niiden päälle). Paikansimme toverit kiljahdusten perusteella ja liityimme mukaan uiskentelemaan ja paistattelemaan päivää rotkon kivillä.
Illan leiripaikan löytyminen osoittautui ongelmalliseksi - hyviä paikkoja vähän kauempana asutuksesta oli hankala löytää - joten palasimme pusikoista jo ohittamaamme Padernin kylään, mielessämme oliivipuut. Siellä Andrei tuumi menevänsä etsimään saksalaisia, jotka olivat ottaneet hänet ja Ellynin kyytiin jossain vaiheessa, ja jotka majailivat eräässä kylän talossa lomamatkallaan.
Ei näkynyt kettään talolla. Mutta kävellessämme pääkatua pitkin vastassa olikin vilkutteleva ja hyväntuulinen saksalaislössi. Porukan englantia taitava puhemies (opiskeli Karlsruhessa, muuten perhe kotoisin Freiburgista - taas sain hyviä kokemuksia lounaissaksalaisista) otti meidät hymyllä vastaan, ja tuumasi, ettemme me kauas olleet kerinneet. Selvitimme siinä tilanteemme, ja eipä aikaakaan kun uudet tuttumme olivat kysyneet kylässä asuvalta kaveriltaan, saisiko viisikkomme leiriytyä hänen puutarhaansa. Ranskalaisherra myöntyi, opasti meidät paikalle, ja pystytimme leirimme ylen tyytyväisinä. Illan viiletessä kierrätimme ensimmäistä tai toista viinipullollista nuudeliaterian kyytipoikana (ateriassa maistui myös Paulinen keräämä villiminttu). Silloin perheen pojat tallustivat vakavannäköisinä luoksemme. Puhemies aloitti "tuota, tuossa tuli kiistaa isännän kanssa ja nyt kävikin niin ikävästi että teidän pitäisi lähteä tästä..." -
Nähtyään ilmeemme kaveri virnisti ja totesi "vitsi vitsi!" Naureskeltuamme hetken hän jatkoi: "Mut ajateltiin kysyä, jos haluaisitte tulla aamiaiselle huomenna..." Me toljotimme vielä hetken ja "Kyyyllä kiitos!" ja säteilimme kiitosta koko viisikon voimin. Vaikka jalomieliset ystävämme lupailivat vain "no vähän leipää, voita ja hunajaa" oli aamiaispöytä rakakudella ja auliudella katettu seuraavana aamuna. Turinoimme aikamme, montpellieriläiset pyysivät saksalaiset vastavierailuille ja tiskattuamme lähdimme palaamaan hyvää tuulta pullollamme.
Paluumatkalla selvisimme mielestäni ihan hyvin, ja minusta oli kiva ottaa oppia kokeneilta Andreilta ja Paulinelta (jotka matkustavat oikeastaan aina "autolla" eli liftaten). Kuumuus ja pitkä kävelymatka péagelle (samalle, jossa olimme pitkään Brahimin kanssa jumissa Barcelonaan peukaloidessa) uuvutti matkatoverini, eivätkä he vaikuttaneet tyytyväisiltä tämänkertaisiin matkoihin. Iloitsin kaikesta huolimatta viikonlopun kokemuksista; Liftasin ensimmäistä kertaa kolmestaan, uin ranskalaisissa luonnonjo'issa, yövyin porukalla luonnossa, vierailin kataarilinnassa, keräsin villiä tilliä; ylipäätään vietin niin täydellisen viikonlopun hyvässä seurassa.
Perille Montpellieriin päästiin, juotiin kylmää ja minä aloin uudelleenpakata raskasta omaisuuttani. Hyvästelin kaihoisana kaverit, ja kerkesin juuri ja juuri junaan Avignoniin ja Valencen kautta Pont-en-Royansiin, jossa odotti uusi seikkailu.
PS. Vilkaiskaahan Google Mapsista miten vihreää Audessa on.
PPS. Sananen liftauksesta: Kaikki eivät ota kyytiin, mutta yleensä ne, jotka huomioivat liftaajat, ovat aika huippuja. Liftatessa on tavallaan sen velkaa, että muistaa jälkeenpäin kohtaamiset ja persoonat - ja sen velan maksaa hyvillä mielin.
Aloitetaan Andreista ja Paulinesta, Montpellieristä ja Auden vuoristoisesta, rauhallisesta kataarimaasta.
Perjantaina 21.5. jätin Bordeaux'n ja junailin itseni kohti Montpellieriä - halusin tavata jälleen Andrein ja Paulinen, jotka olin Lyonissa kohdannut. Kaupunki on Languedoc-Roussillonin opiskelijoiden vireyttämä keskus. Rannikkoseudun seisovat ruovikkoiset merivesijärvet eivät sovi uiskenteluun, mutta "l'arrière-pays" eli takamaat kuulemma tarjoavat sitäkin enemmän seikkailua. Saavuttuani Montpellieriin könysin rinkkoineni, reppuineni, laukkuineni ja kasseineni melko läheiselle asunnolle, jonka ihana viileys ja inhimillinen lämpö ottivat minut lempeästi vastaan. Andrei lähti opetustöihin ja minä kiertelemään kaupunkia kesän ensimmäisessä tosi helteessä; tarkistin ainakin akveduktin, polleat patsaat, viihtyisän keskustan boulevardin, joka vihersi entisestään monimuotoisuus-viikonlopun erilaisista tietoa pursuavista kojuista, ja jatkoin itään joen rantaan suureellisten modernimpien rakennusten katveessa. Takaisin tulin kyseenalaisempia suurien teiden varsia kunnes sain eksytettyä itseni suloisille vanhan kaupungin kujille: eritasoisia, sokkeloisia ja kapeita, varjoisia. Ihmiset palailevat leppoisasti kotiin perjantain illalliselle, kohtaavat ja juttelevat (yksi lempiajankohdistani Ranskassa, sama juttu Pariisissakin silloin kun siellä vähän rytmi rauhoittuu). Tarkistin vielä vanhan observatorion, ostin juustoa ja omenoita ja saavuin asunnolle hörppimään seudun roséeta töistä palailleen Paulinen kanssa. Juteltiin, relattiin. Aikamoista hommaa tuo sosiaalipuolen työ. Illan mittaan toinen vieras, englantilainen Harri liittyi mukaan.
Viikonlopuksi aioimme suunnata hienolle luonnontilaisen joen rotkolle Duilhac-Sous-Peyrepertusen kylän lähettyville: Gorges du Verdouble (kuvat aika turistipitoisia, meillä oli hiljaisempaa ja enemmän vettä). Suunnistusavuksi: Auden département, lähellä Pyreneitä, Carcassonnesta etelään ja Perpignanista länteen. Seutu on pienipiirteisen vuoristoista, monipuolista viiniviljelmineen, pienkarjoineen ja kataarihistorioineen.
Lähdimme sinne kuuden porukalla lauantaina, keskipäivällä, liftaten. Menimme tramwayllä ja kävellen eräälle Ranskan parhaista liftauspaikoista, suurelle péagelle Montpellierin eteläpuolella. Minä ja Harri saimme melkein heti romanialaisen rekkakyydin lähelle Sigéania, josta meidän piti suunnitelman mukaan erota lounaaseen, mutta myöhemmin kuulimme, että Paulinella ja Julianilla oli käsittämättömästä syystä mennyt miltei tunti odotellessa. Meilläkin oli ongelmia päästä eroamaan lounaan suuntaan ja sitten saada kyytejä hiljaisilla maaseututeillä, mutta mikäs siinä maisemia ihaillessa ja tarinoidessa. Harri tunsikin aluetta, koska oli työskennellyt seuduilla parisen viikkoa vapaaehtoisena lammas- ja vuohitiloilla (kts mitä on "wwoofing").
Iltahämärissä olimme lopulta selvittäneet ne muutamat kymmenet kilometrit, joissa meni paljon pidempään kuin aiemmissa 150 km:issä, ja kohtasimme pikaisesti paikalle päässeen parivaljakon Ellynin ja Andrein (jolla on kultapeukalo) uinuvan kylän yhdistetyn kaupungintalon/postin/majatalon pihalla. Meitä hieman hämmensi ympärillä parveileva, hääräilevä ja pälisevä parinkymmenen timmin pyöräilijän joukkio, joka suihkussa käytyään pani pystyyn varsin juomapitoisen piknikin. Tiirailimme vuoren harjalla häämöttävää kataarilinnaa ja aavistelimme vain, miten hienolta auringonlasku olisi sieltä mahtanut näyttää, mutta päätimme suunnata yöksi Verdoublen rotkoon.
Ihana laskeutua illan pehmeyden täyttämään keväiseen laaksoon. Ylitimme kuivuneita puronuomia, kuuntelimme kaskaita, juttelimme reitistä, kasveista ja matkoista ja hiljennyimme aistimaan luonnon rauhallisen, avaran, keväisen tilan. Virran rantaan. Upeat kallionmuodostumat, maan"repeämät" seinämissä ja pehmeänkaarevat "hiidenkirnut" ja altaat siellä, missä vesi oli päässyt pyörimään enemmän. Illan mittaan loikittiin kivillä, nautittiin patonkia kaikilla täytteillä, ja yön pimettyä harrastettiin satelliittibongausta makoillen kivillä virran keskellä. Teltaksi kuudelle riitti katokseksi pingotettu nylon-kangas.
Aamulla nousin kalliolle ja seurasin auringon hiipimistä länsijyrkännettä alas. Kuljimme takaisin kylään (kahlaten virran halki), jätimme rinkat kaupungintaloon, josta pyöräilijäporukka oli häipynyt kaiketi jo aamuhämärissä ja jossa ei muutenkaan näkynyt ristin sielua. Niinpä kävely/lifti kukkula-vuorelle linnan juurelle sujui kevyesti kuumassakin auringossa. Pääsymaksu harjanteelta tähyävään Peyrepertusen linnaan oli 4€. 1960-luvulle saakka alueelle ei ollut edes teitä, joten vain intohimoisimmat asianharrastajat kipusivat aikoinaan strategisesti tärkeään Aragonin ja Ranskan rajoja vartioineeseen linnaan (raja siirtyi etelämmäksi 1600-luvulla). Kataarilinnaksi sitä voi nimittää, koska 1224 Guillaume de Peyrepertuse kieltäytyi liittymästä ristiretkeen albigenssejä vastaan. Hieno paikka, hyvä puolustaa, jos puolustajilla vain riitti vettä ja syömistä.
Muut saivat autokyydit alas ja minä tulin jalan. Saapuessani Duilhaciin Julianin oli täytynyt jo liftata kotia kohti. Lähdimme itsekin odottelemaan peukalot pystyssä hiljaisen kylän porteille, ja ennen pitkää pääsimme matkailuautossa ja täyteen ahdetussa henkilöautossa Paderniin, jossa aioimme hakeutua toisten rotkojen äärelle. Minä, Harri ja Pauline lepäilimme oliivipuiden varjossa odotellessamme patikoimaan lähteneitä Andreita ja Ellynia. Kyselimme neuvoa ja neuvoimme muita matkailijoita, esimerkiksi vanhaa patikoivaa sveitsiläistä pariskuntaa, ja puhuimme keskenämme ulkomaalaisten vaikeuksista hallinnon ja sopeutumisen tasoilla sekä siitä, mitä olimme oppineet eri puolilta maailmaa ja erilaisilta ihmisiltä. Saatuamme tietää parivaljakon jo löytäneen rotkot, patikoimme kauniin maaseudun läpi. Hämmästelin, kun Pauline opetti minut hoksaamaan parsanvarsia ja metsästämään niiden kukintoja - siis tankoparsa kasvaa alueella villinä ja syötävänä. Jo edellisenä iltana olinkin pannut merkille joka paikassa villinä kasvavan tillin ja rosmariinin, jotka täyttivät kevään ihanilla tuoksuillaan (varsinkin kun istahdit tai astahdit niiden päälle). Paikansimme toverit kiljahdusten perusteella ja liityimme mukaan uiskentelemaan ja paistattelemaan päivää rotkon kivillä.
Illan leiripaikan löytyminen osoittautui ongelmalliseksi - hyviä paikkoja vähän kauempana asutuksesta oli hankala löytää - joten palasimme pusikoista jo ohittamaamme Padernin kylään, mielessämme oliivipuut. Siellä Andrei tuumi menevänsä etsimään saksalaisia, jotka olivat ottaneet hänet ja Ellynin kyytiin jossain vaiheessa, ja jotka majailivat eräässä kylän talossa lomamatkallaan.
Ei näkynyt kettään talolla. Mutta kävellessämme pääkatua pitkin vastassa olikin vilkutteleva ja hyväntuulinen saksalaislössi. Porukan englantia taitava puhemies (opiskeli Karlsruhessa, muuten perhe kotoisin Freiburgista - taas sain hyviä kokemuksia lounaissaksalaisista) otti meidät hymyllä vastaan, ja tuumasi, ettemme me kauas olleet kerinneet. Selvitimme siinä tilanteemme, ja eipä aikaakaan kun uudet tuttumme olivat kysyneet kylässä asuvalta kaveriltaan, saisiko viisikkomme leiriytyä hänen puutarhaansa. Ranskalaisherra myöntyi, opasti meidät paikalle, ja pystytimme leirimme ylen tyytyväisinä. Illan viiletessä kierrätimme ensimmäistä tai toista viinipullollista nuudeliaterian kyytipoikana (ateriassa maistui myös Paulinen keräämä villiminttu). Silloin perheen pojat tallustivat vakavannäköisinä luoksemme. Puhemies aloitti "tuota, tuossa tuli kiistaa isännän kanssa ja nyt kävikin niin ikävästi että teidän pitäisi lähteä tästä..." -
Nähtyään ilmeemme kaveri virnisti ja totesi "vitsi vitsi!" Naureskeltuamme hetken hän jatkoi: "Mut ajateltiin kysyä, jos haluaisitte tulla aamiaiselle huomenna..." Me toljotimme vielä hetken ja "Kyyyllä kiitos!" ja säteilimme kiitosta koko viisikon voimin. Vaikka jalomieliset ystävämme lupailivat vain "no vähän leipää, voita ja hunajaa" oli aamiaispöytä rakakudella ja auliudella katettu seuraavana aamuna. Turinoimme aikamme, montpellieriläiset pyysivät saksalaiset vastavierailuille ja tiskattuamme lähdimme palaamaan hyvää tuulta pullollamme.
Paluumatkalla selvisimme mielestäni ihan hyvin, ja minusta oli kiva ottaa oppia kokeneilta Andreilta ja Paulinelta (jotka matkustavat oikeastaan aina "autolla" eli liftaten). Kuumuus ja pitkä kävelymatka péagelle (samalle, jossa olimme pitkään Brahimin kanssa jumissa Barcelonaan peukaloidessa) uuvutti matkatoverini, eivätkä he vaikuttaneet tyytyväisiltä tämänkertaisiin matkoihin. Iloitsin kaikesta huolimatta viikonlopun kokemuksista; Liftasin ensimmäistä kertaa kolmestaan, uin ranskalaisissa luonnonjo'issa, yövyin porukalla luonnossa, vierailin kataarilinnassa, keräsin villiä tilliä; ylipäätään vietin niin täydellisen viikonlopun hyvässä seurassa.
Perille Montpellieriin päästiin, juotiin kylmää ja minä aloin uudelleenpakata raskasta omaisuuttani. Hyvästelin kaihoisana kaverit, ja kerkesin juuri ja juuri junaan Avignoniin ja Valencen kautta Pont-en-Royansiin, jossa odotti uusi seikkailu.
PS. Vilkaiskaahan Google Mapsista miten vihreää Audessa on.
PPS. Sananen liftauksesta: Kaikki eivät ota kyytiin, mutta yleensä ne, jotka huomioivat liftaajat, ovat aika huippuja. Liftatessa on tavallaan sen velkaa, että muistaa jälkeenpäin kohtaamiset ja persoonat - ja sen velan maksaa hyvillä mielin.
17.5.2010
Ensilumi
Lauantaina oli euroopanlaajuinen museoiden yö, ja mekin kävimme pyörähtämässä tullimuseossa, vaeltelemassa modernin taiteen amerikkalaiskuvastoluomusten keskellä (Jim Shaw) ja sitten hoipperoin vielä itsekseni Musée des Beaux-Artsiin katsomaan sitä kaunotaidetta, joa en vuoden aikana ollut vaivautunut näkemään. Pienen sympaattinen ja vähän ahdaskin museo, varsinkin kun keskiyötä kohden väkimäärä vain lisääntyi: kaikenlaista kansaa taapertavista lapsukaisista vaareihin, unohtamatta moottoripyöräpoikia. Nautin Delacroix'n ja Matissen töistä, tietysti nimettömämpienkin taiteilijoiden.
Viikonlopun päätteeksi univelkaa ei ainakaan vähennetyksi saanut; piti vielä nähdä vähän kaupungin CS-ihmisiä. Pelattiin Loïcin luona ihmissusipeliä myöhään yöhön.
Tänään palautin pyöräni ja sovin tapaamisen pankkiin. Huolissani kodin ilmapiiristä. Hoksasin viime tingassa tapaamisen ja viiletin tukka putkella yliopistolle hakemaan allekirjoitusta tietokonegrafiikan/videon opeltani. Tapasin pari tuttua. Murjotettiin hetki surullisina yhdessä, kun kaikki lähtee. Naurahdin; eiköhän sitä sovi juhliakin!
Minä tapaan runoilla.
Takaisin tullessani auringon lämpö tuntui jo voimakkaana. Matkani varrella suuret puut; niiden juurelle oli kerääntynyt kukkien kevään pehmeää valkoista hahtuvaa, peitteeksi vihreän nurmen ja asfaltin iholle. Valkoisenaan. Kyykistyin ja keräsin kourallisen kämmenieni väliin. Se oli mitä pehmeintä villaa ja valoi lämpöä käsiini; kuin taivailta olisi leijunut maahan auringon lämmittämää pilvipeitettä.
Kevään lumi.
Viikonlopun päätteeksi univelkaa ei ainakaan vähennetyksi saanut; piti vielä nähdä vähän kaupungin CS-ihmisiä. Pelattiin Loïcin luona ihmissusipeliä myöhään yöhön.
Tänään palautin pyöräni ja sovin tapaamisen pankkiin. Huolissani kodin ilmapiiristä. Hoksasin viime tingassa tapaamisen ja viiletin tukka putkella yliopistolle hakemaan allekirjoitusta tietokonegrafiikan/videon opeltani. Tapasin pari tuttua. Murjotettiin hetki surullisina yhdessä, kun kaikki lähtee. Naurahdin; eiköhän sitä sovi juhliakin!
Minä tapaan runoilla.
Takaisin tullessani auringon lämpö tuntui jo voimakkaana. Matkani varrella suuret puut; niiden juurelle oli kerääntynyt kukkien kevään pehmeää valkoista hahtuvaa, peitteeksi vihreän nurmen ja asfaltin iholle. Valkoisenaan. Kyykistyin ja keräsin kourallisen kämmenieni väliin. Se oli mitä pehmeintä villaa ja valoi lämpöä käsiini; kuin taivailta olisi leijunut maahan auringon lämmittämää pilvipeitettä.
Kevään lumi.
16.5.2010
Kelailua
Tänään kelailin muistoja ja ihmissuhteita mielessäni. Edestakaisin, kelanauhuri välillä takkuillen tai jääden tykyttämään johonkin kohtaan. Lopulta tulin kuitenkin siihen päätökseen, etten minä niitä nauhoja säre kelailemalla, huiskinpa vaan turhat pölyt pois, ehkä vähän editoin - mutta sehän on director's cut.
Hyvä vuosi on ollut. Ei elämää voi elää eikä Erasmuksena voi touhuta tekemättä tavattomasti virheitä, erehdyksiä, olemalla tyytymätön itseensä ja toisiin ja ihan kaikkeen. Mut ei sitä voi elää nauttimattakaan. Siinä sivussa. Ei elämäänsä voi elää täydellisenä, mutta olen iloinen, kunhan se pysyy liikkeessä - hengitys, veri, elämä, kaikki lähtee ja palaa ja palautuu.
Kelailtuani ja ahdisteltuani itseäni koko päivän työnsin itseni ulos, vaikka vaikeaa olikin (voi kun en olisi niin syöppö ahdistellessani). Rannalla tuuli kävi, puhalsi hiukset silmille ja pois silmiltä, ihmiset istuivat sillan alla ja lauloivat kitaroineen, tehdasalueen altaiden rauhassa rakennusteline muistutti Eiffelin tornia, tapasin pari kaveria, vihreys paistoi Quinconcesilla. Palasin. Lähden taas, en tiedä miten pitkäksi aikaa.
Ai niin, varmaan ekaa kertaa teki todella mieli saunaan. Järveen. Suviyöhön.
Oh. Là. Là.
Hyvä Lukija, harkitsitpa vaihtoa tai muuta sellaista tai olitpa oikein mukavasti käpertyneenä omaan pikku koloosi, niin kehotan sinua lähtemään, olemaan ja palaamaan, missä ja milloin tahansa. Hemmetin hyvä kokemus, tänään, tässä, täten.
Opiskelijavaihto (Erasmus) ja vieraanvaraisuuteen perustuva matkailu (Couch surfing) luovat oman kokemusilmastonsa. Erasmuksena jaat erityisen tilanteen, tapaat juuri sen lähtemisen takia avoimia, uteliaita ihmisiä, löydät bileet mistä tahansa. Surffaaminen VOI OLLA (koska se voi olla monia asioita) vielä parempi keino tavata erilaisia ihmisiä, haastaa itseäsi ja jakaa kokemuksia. Kumpikin ovenavaus maailmaan.
Terve. Ja kiitos kaloista.
Hyvä vuosi on ollut. Ei elämää voi elää eikä Erasmuksena voi touhuta tekemättä tavattomasti virheitä, erehdyksiä, olemalla tyytymätön itseensä ja toisiin ja ihan kaikkeen. Mut ei sitä voi elää nauttimattakaan. Siinä sivussa. Ei elämäänsä voi elää täydellisenä, mutta olen iloinen, kunhan se pysyy liikkeessä - hengitys, veri, elämä, kaikki lähtee ja palaa ja palautuu.
Kelailtuani ja ahdisteltuani itseäni koko päivän työnsin itseni ulos, vaikka vaikeaa olikin (voi kun en olisi niin syöppö ahdistellessani). Rannalla tuuli kävi, puhalsi hiukset silmille ja pois silmiltä, ihmiset istuivat sillan alla ja lauloivat kitaroineen, tehdasalueen altaiden rauhassa rakennusteline muistutti Eiffelin tornia, tapasin pari kaveria, vihreys paistoi Quinconcesilla. Palasin. Lähden taas, en tiedä miten pitkäksi aikaa.
Ai niin, varmaan ekaa kertaa teki todella mieli saunaan. Järveen. Suviyöhön.
Oh. Là. Là.
Hyvä Lukija, harkitsitpa vaihtoa tai muuta sellaista tai olitpa oikein mukavasti käpertyneenä omaan pikku koloosi, niin kehotan sinua lähtemään, olemaan ja palaamaan, missä ja milloin tahansa. Hemmetin hyvä kokemus, tänään, tässä, täten.
Opiskelijavaihto (Erasmus) ja vieraanvaraisuuteen perustuva matkailu (Couch surfing) luovat oman kokemusilmastonsa. Erasmuksena jaat erityisen tilanteen, tapaat juuri sen lähtemisen takia avoimia, uteliaita ihmisiä, löydät bileet mistä tahansa. Surffaaminen VOI OLLA (koska se voi olla monia asioita) vielä parempi keino tavata erilaisia ihmisiä, haastaa itseäsi ja jakaa kokemuksia. Kumpikin ovenavaus maailmaan.
Terve. Ja kiitos kaloista.
14.5.2010
De Toulouse à BCN et à Madrid - y ahora en Burdeos para unos pequeños días
Varoitus; sisältää jaarittelua.
Alla Barcelonan kattoja Parc Montjuïcista katsoen.
Minkähän takia teen tämmöisiä äkkilähtöjä? Kevät on niin pitkällä, että opiskeluni tökkäsivät tykkänään. Sen sijaan pakenin asunnosta (jätin tilaa seuraavalle asukille) ja liftasin neljän porukalla Toulouseen 7.5. Kyseessä oli Couch Surfing -tapahtuma, ehkä hiukka löyhästi organisoitu Barcelonan osalta mutta muuten oikeen kiva. Meitä oli kuutisenkymmentä täyttämässä tienposkia (eräät olin tavannut jo Cherbourgissa), pareittain ja jotkut yksinäiset miehet yksitellen. Perjantaina liftauskaverini Mingin majoittaja, herttainen Alicen otti minutkin vastaan ihanaan pikku opiskelijakämppäänsä. Laitoimme kiinalaista ruokaa kiitokseksi. Pienen illanvieton jälkeen (NYT tajuan Toulousen lempeän tunnelman!), seuraavana aamuna ennen seitsemää, kohtasin metrossa lauantain liftauspartnerini, marokkolais-kanadialaisen Brahimin Pariisista. Oikein viihtyisä heppu, sain ideoita toimia Punaisen ristin vapaaehtoisenakin. Selvisimme neljällä kyydillä ennen kolmea Barcelonaan, vähän neuvotellen ja auringossa seilaillen silloin tällöin. (Välipysäkit: Kaakkois-Toulousen suurelta pèagelta Narbonnen liepeille upean, viisaan herran seurassa, Perpignanin pohjoispuolelle "voi teitä nuoria!" -pariskunnan kanssa, Perpignanin eteläpuolelle polttelevan, rennon rastafarin kyydillä ja viiden kilometrin päähän arcelonan keskuksesta nuokkuen huippukivan ja rikkautta uhkuvan nuorenparin takapenkillä.) Ainutlaatuisia kohtaamisia tietysti, vaikka vähän nuokuimmekin.
Barcelonassa tungin rahat sukkahousuihin (no kuvainnollisesti) ja pälyilin ympärilleni - kaupunkia vaivaa pihistelijäongelma. Rauhallisella tramilla keskustaa lähestyessämme, pikku puistossa nurtsilla makoillen, pistaasipähkinöitä syöden alkoi mielen vallata jonkinlainen katalonialainen leppoisuus. Talsimme keskustaan ja haimme kartat, kohta bongasimmekin tuttuja naamoja Plaza de Catalunyalla. Iltapäivä meni kuulumisia vaihtaessa - monet olivat liftanneet ensi kertaa - ja tulijoita venaillessa. Sitten käveleskeltiin etsimään hostelli (sohvia ei ollut millään kaikille löytynyt pyynnöistä huolimatta), majoituttiin kahdeksan hengen huoneeseen ja löydettyämme lisää poppoota, käveleskeltiin Glacier-baariin, pitkällisen jutustelun jälkeen ilta vähän hajosi, kun barcelonalaiset johdattivat meitä vaikka vallan mihin epäkiinnostaviin paikkoihin. En päässyt tanssimaan, mutta en varmaan olisi päässytkään risaisissa kengissäni. Porukan hajaannuttua ihan täysin yksi ystävällinen ecuadorilainen saatteli tympääntyneen meikäläisen hostellin ovelle, ja pääsin nukkumaan.
Seuraava päivä meni tietynläisessa suuren joukon aiheuttamassa tekemättömyydessä. Teimme sentään kierroksen kaupungilla. Johdatin porukan halki vanhan osan, riemukaarelle, Sagrada familian kupeeseen (siellä sisällä OLISI pitänyt käydä!) ja Güell-puistoon, jossa ihastelimme lisää Gaudin luomuksia. Kipaistessani kukkulan huipulle kohtasin suomalaisia, ja huomasin miten kivaa ja inhottavaa on puhua äidinkieltään pitkästä aikaa - se on samaan aikaan kauniin luonnollinen, mutta miten rumasti sitä puhunkaan! Hyi! Noh. Itseinhosta päästyäni etsin pudonneen takkini Xavier apunani (häneltä sain kehotuksen maistaa horchata-juomaa, joka puristetaan ilmeisesti pienistä perunoista - no, tällä kertaa en löytänyt sitä, juoman on selvästikin oltava hyvin raikasta). Metroiltiin rannalle ja jotkut uivat taivaan pilvistyessä. Juoksimme ennen pitkää sateesta baariin, josta erään edellisyön kodittomana eläneen pariskunnan oli lähdettävä lentokentälle. Surullista, jotenkin. Kaikki näkevät sen vaivan päästäkseen kohtaamiseen pariksi päiväksi, vähän ehtii tutustua ja sitten tiet jo eroavat.
Illalla käytiin oikeasti hyvässä ravintolassa, Blue Rita ihan hostellin vieressä lähellä Las Ramblasia. Ruoka, miljöö, seura ilostuttivat kaikkia aisteja. Seuraavaksi yöksi lähdin telttailemaan Helderin kanssa pohjois-Barcelonaan, koska halusin säästää hostellikuluissa ja koska pidän telttailusta. Kirjoitimme seinään "Barcelona", koska kankainen majamme kerää merkinnän joka yöpymisellään. Aurinko kurotteli ensi säteitään Montbaun kukkuloille ennen seitsemää, ja saimme aivan uskomattoman herätyksen. Mahdoton hard rock jytinä lähestyi, lähestyi, ja olisi kaatanut meidät kumoon jollemme olisi jo makoilleet pusseissamme. Täysillä bassoilla jytyyttävä kaara pysäköi aivan telttamme viereen - varmaan kaveri teki sen tahallaan! Puhkesimme epäuskoiseen nauruun, joka jatkoi pyrskähdyksittäin aamutoimien ja teltan kokoonpanon ajan. Olimme tainneet pystyttää teltan yliopistoalueen parkkipaikalle.
Helder lähti liftaamaan, ja minä kävelemään kohti aurinkoa ja merta. Siitä tulikin pitkä päivä. Hortoilin vaikka vallan missä, kukkuloilla Barcelonan pohjoispuolella, löysin lopulta tieni takaisin Park Güelliin ja kiersin hieman etelämpää keskustaan (jossain vaiheessa tuli vastaan lisää gaudimaisia taloja, panikoin kännykkäni katoamisesta ja löysin sen makuupussini uumenista). Suunnitelmani vesittyivät, kun tajusin että maanantaisin museot, mm. Mirón museo, ovat kiinni. Päivän kuumetessa kävin kirjoittamassa viestejä Madridiin, löysin toverini ja kadotin heidät taas, kiipesin Montjuïcin puistoon (mikä ihmeen vimma kiivetä kun kantaa kymmenkiloista rinkkaa?) ja ihailin maisemia. Maksoin Pueblo españoliin pääsemisestä ; kyseessä on maailmannäyttelyyn rakennettu, asuttavaksi suunniteltu kylä, joka mallintaa eri Espanjan alueiden rakennustaidetta. Se piti purkaa, mutta kävi kuten sille Eiffelin luomukselle; liian suosittu. Nyt kylässä asustelee hiljakseen puuhaavia käsityöläisiä ja ranskalaisia pöliseviä luokkaretkiseurueita. 6,50 oli vähän kallis samanlaisen arkkitehtuurin näkemisestä, kuin mitä kokee matkustamalla aidommin, tietysti käsityöläisten tuotteet ovat taattua tavaraa vaan enhän minä niitä osta. Sen sijaan löysin kulkukissoja, kivan taidemuseon, jossa oli vähän Dalíakin, ja erityisesti kuubalaisen nykytaiteilijan gallerian, jossa politiikka näkyi ja itse taiteilijakin turaili nurkassaan ; pidin kovasti hänen materiaalivalinnoistaan ja kekseliäisyydestään niiden muuntamisessa aiheiksi. Transsendentaali kokemus parhaimmillaan, tuo taide.
Parc Montjuïcin kukkulan puutarhoja; tietenkin jätin mahtavat palatsit kuvaamatta, eivätkä ne olisi kameraan mahtuneetkaan.
Patikoin osittain kuolevin jaloin takaisin bussiasemalle (löysin lisää tunnelmallisia hetkiä, ihmisiä ja (uupumus-)tiloja vanhan kaupungin uumenista) ja odotin bussia Madridiin. Lähtö 22.15, saapuminen 5.50, hinta 28 € ja risat. Bussi oli täynnä, miltei mahdoton nukkua, mahdollista nuokkua. Aamulla kuunsirppi loisti, vaihdoin hameen housuihin koska pääkaupungissa ol kylmä. Lähistön kukkulalla tarkastelin liikenteen virtoja, bongasin sen, minkä oletin olevan keskusta ja laskeuduin hölkkääjien seurassa. Lähdin kävelemään keskustaan, varsinaisena määränpäänäni kohtaaminen Madridin luoteisosassa klo 10. Auringon helottaessa aamutaivaalla tajusin, että kävelin väärään suuntaan. Tarkistin asemani kysymällä ja tein täyskäännöksen, vaikka minua neuvottiin ottamaan metro (kuten jokaisella tientarkistuksella siitä eteenpäin). Dumpadi dumpadi. Isohko kaupunki, muttei kuitenkaan mahdottoman iso. Yhdeksän aikoihin olin ohittanut jo Pradon ja kuljeskelin halki hallintokortteleitten, joissa pukumiehet menivät töihin. Ihastelin samaa 20-luvun rikkauden charmia, jonka olin jo aistinut Barcelonan tietyissä osissa sateisen illan selkiytyessä. Tajusin mistä tuli nostalginen, surumielinen vaikutelmani: Kauan sitten katsotusta Andrew Lloyd Webberin Evitasta. Diktatuurin loistoa, kiintymystä suuruuteen.
Kyselin, katselin karttoja, suunnistin. Aavistelin olevani myöhässä, ja lopulta saavuin metroasemalle, jossa Victor minua odotteli. Isäntäni myöntyi iltapäivätorkkusuunnitelmiini, mutta lähdin sentään hänen kanssaan päivän ostoksille: kaksikerroksiseen kauppahalliin kasvisten perään, kiinalaiskauppaan hakemaan tofua (75 senttiä yksi paketti!). Vic meni töihin ja minä nukkumaan. Tarkoitus oli vain torkahtaa, mutta lopulta heräsin ennen kuutta, söin lounaan ja lähdin keskustaan häntä vastaan. Teimme pienen kieroksen katselemassa egyptiläistä temppeliä (siirretty Madridiin kiitokseksi Suezin kanavan rakennustöissä auttamisesta) ja muita keskustan kivan tuntuisia paikkoja. Söimme madridilaista: parit tapakset/pitxhot ja patentoidulla reseptillä valmistettuja uppopaistettuja perunoita mausteisella kastikkeella. Siankorvatkin olivat ihan jees. Hirmu täyttävää. Mietin pääni puhki, menisinkö Toledoon vielä torstaina, mutta jätin pohtimisen seuraavaan päivään.
Aamulla kuuntelimme musiikkia keskiaikatorilta ostetun juuston maistelun lomassa (Extremadurasta, eeerittäin hyvää). Kävelyllä opin lisää musiikista, kuten miten paljon sitä rakastan, ja mitä tämä vuoden aukko musiikinkuuntelussa on tehnyt minulle (ei kovin hyvää).
Söimme Viva la vida -vegekaupassa/buffetissa varmaan parhaan koskaan nauttimani kasvisaterian, ja Reina Sofian kirjakaupassa Vic jätti miut mennäkseen töihin. Jatkoin el Pradoon, vanhemman taiteen museoon, ja viivyin siellä sulkemisajan tienoille. Huh, näitä valtavia kuninkaallisia museoita. Kun pienessäkin menee se pari tuntia. Noh, aloitin historiamaalauksilla jotka miellyttivät minua enemmän kuin Louvressa ihailemani ranskalaiset (joista monet Académien oppien läpitunkemat - aika kolkkoja; Pradossa esillä olleet olivat taasen ihmiselämää henkiviä ja ilmehikkäämpiä). Löysin ennen pitkää italialaiset vanhat mestarit, harvat mutta hyvät Düreriltä, lepäsin El Grecon tumman manierismin katveessa, ja löytyihän myös se Velázquez'n laaja tuotanto - kuuntelin kolmella kielellä selityksiä Las Meniñasin edessä, mutta oikeastaan jäin tuijottamaan pidempään sitä Bacchusta.
Kutkuttava, jotenkin. Melkein viimeisenä löytyi Goya: Pinturas negras, tekivät todella vaikutuksen, ja muistelin lastaan syövän Saturnuksen edessä niitä valaistuksen hetkiä itsenäistä taidehissan kurssia tehdessä ; yläkerrassa tutkailin eroa Goyan värikkäisiin viattomiin nuoruudentöihin. Totesin myös että kyllä, alaston Maja on nätimpi kuin Maja pukeissa (Ihana kun voi vertailla niitä, vähän kuin ne "etsi 5 virhettä" -piirrokset lehtien ajanvietesivuilla).
Sit olinkin tosi väsynyt, mikä on erinomainen mielentila hämärtyvän El Retiron puiston läpi kulkemiseen. Tunnen englantilaiset ja ranskalaiset puutarhat, espanjalaiseen kuuluvat sit kaiketi pensasaidat. Kaupungilla harrastettiin breakdancea. Hortoilin viimeisessä korttelissa pitkään. Kerroin Vicille syyllisyyden (täällä mie vaan hummailen...) painavan siinä määrin, että menisin seuraavana päivänä kotiin. Illalliseksi söimme vielä uppopaistettua bataattia ja kanaa. Kiittelin. Pidin todella paljon tästä seurasta ja fiiliksestä. Toivon, etten ollut ihan liian pööp koko ajan, jotta isäntänikin sai hyvän kokemuksen.
Madridin päärautatieaseman halliin oli rakennettu trooppinen puutarha, jossa hiljalleen toistensa päälle mönkiväö kilpikonnayhdyskunta lumoaa odottelevan matkustavaisen.
Aamulla hipsin asemalle, hyppäsin yhdeksältä bussiin San Sebastianiin, olin baskirannikolla kolmelta, kävelin, katselin kaunista kaupunkia ja meren sineen, söin hyvän pintxhon, join liikaa viiniä ja menin euskotrenillä Irúniin. Sieltä kävelin Hendayeen, huomasin luottokorttini olevan kadoksissa, hyppäsin junaan ja soittelin illalla että voisivat panna kortin pois käytöstä. Ja sitten nukuin sohvalla, aivan kuin silloin syksyllä tullessani, ja käytyäni baskimaan puolella. Aah. Que país! Que maravilla! Mielentilani pyörii jossain tympääntyneen ja väsähtäneen rajamailla, tajuan, että keväätkin käyvät koville, ja tunnen jälkimainingit matkasta matkan sisällä, mistä päättelen voivani odottaa tiettyjä sopeutumiskahnauksia jahka palaan Suomeen.
Alla Barcelonan kattoja Parc Montjuïcista katsoen.
Minkähän takia teen tämmöisiä äkkilähtöjä? Kevät on niin pitkällä, että opiskeluni tökkäsivät tykkänään. Sen sijaan pakenin asunnosta (jätin tilaa seuraavalle asukille) ja liftasin neljän porukalla Toulouseen 7.5. Kyseessä oli Couch Surfing -tapahtuma, ehkä hiukka löyhästi organisoitu Barcelonan osalta mutta muuten oikeen kiva. Meitä oli kuutisenkymmentä täyttämässä tienposkia (eräät olin tavannut jo Cherbourgissa), pareittain ja jotkut yksinäiset miehet yksitellen. Perjantaina liftauskaverini Mingin majoittaja, herttainen Alicen otti minutkin vastaan ihanaan pikku opiskelijakämppäänsä. Laitoimme kiinalaista ruokaa kiitokseksi. Pienen illanvieton jälkeen (NYT tajuan Toulousen lempeän tunnelman!), seuraavana aamuna ennen seitsemää, kohtasin metrossa lauantain liftauspartnerini, marokkolais-kanadialaisen Brahimin Pariisista. Oikein viihtyisä heppu, sain ideoita toimia Punaisen ristin vapaaehtoisenakin. Selvisimme neljällä kyydillä ennen kolmea Barcelonaan, vähän neuvotellen ja auringossa seilaillen silloin tällöin. (Välipysäkit: Kaakkois-Toulousen suurelta pèagelta Narbonnen liepeille upean, viisaan herran seurassa, Perpignanin pohjoispuolelle "voi teitä nuoria!" -pariskunnan kanssa, Perpignanin eteläpuolelle polttelevan, rennon rastafarin kyydillä ja viiden kilometrin päähän arcelonan keskuksesta nuokkuen huippukivan ja rikkautta uhkuvan nuorenparin takapenkillä.) Ainutlaatuisia kohtaamisia tietysti, vaikka vähän nuokuimmekin.
Barcelonassa tungin rahat sukkahousuihin (no kuvainnollisesti) ja pälyilin ympärilleni - kaupunkia vaivaa pihistelijäongelma. Rauhallisella tramilla keskustaa lähestyessämme, pikku puistossa nurtsilla makoillen, pistaasipähkinöitä syöden alkoi mielen vallata jonkinlainen katalonialainen leppoisuus. Talsimme keskustaan ja haimme kartat, kohta bongasimmekin tuttuja naamoja Plaza de Catalunyalla. Iltapäivä meni kuulumisia vaihtaessa - monet olivat liftanneet ensi kertaa - ja tulijoita venaillessa. Sitten käveleskeltiin etsimään hostelli (sohvia ei ollut millään kaikille löytynyt pyynnöistä huolimatta), majoituttiin kahdeksan hengen huoneeseen ja löydettyämme lisää poppoota, käveleskeltiin Glacier-baariin, pitkällisen jutustelun jälkeen ilta vähän hajosi, kun barcelonalaiset johdattivat meitä vaikka vallan mihin epäkiinnostaviin paikkoihin. En päässyt tanssimaan, mutta en varmaan olisi päässytkään risaisissa kengissäni. Porukan hajaannuttua ihan täysin yksi ystävällinen ecuadorilainen saatteli tympääntyneen meikäläisen hostellin ovelle, ja pääsin nukkumaan.
Seuraava päivä meni tietynläisessa suuren joukon aiheuttamassa tekemättömyydessä. Teimme sentään kierroksen kaupungilla. Johdatin porukan halki vanhan osan, riemukaarelle, Sagrada familian kupeeseen (siellä sisällä OLISI pitänyt käydä!) ja Güell-puistoon, jossa ihastelimme lisää Gaudin luomuksia. Kipaistessani kukkulan huipulle kohtasin suomalaisia, ja huomasin miten kivaa ja inhottavaa on puhua äidinkieltään pitkästä aikaa - se on samaan aikaan kauniin luonnollinen, mutta miten rumasti sitä puhunkaan! Hyi! Noh. Itseinhosta päästyäni etsin pudonneen takkini Xavier apunani (häneltä sain kehotuksen maistaa horchata-juomaa, joka puristetaan ilmeisesti pienistä perunoista - no, tällä kertaa en löytänyt sitä, juoman on selvästikin oltava hyvin raikasta). Metroiltiin rannalle ja jotkut uivat taivaan pilvistyessä. Juoksimme ennen pitkää sateesta baariin, josta erään edellisyön kodittomana eläneen pariskunnan oli lähdettävä lentokentälle. Surullista, jotenkin. Kaikki näkevät sen vaivan päästäkseen kohtaamiseen pariksi päiväksi, vähän ehtii tutustua ja sitten tiet jo eroavat.
Illalla käytiin oikeasti hyvässä ravintolassa, Blue Rita ihan hostellin vieressä lähellä Las Ramblasia. Ruoka, miljöö, seura ilostuttivat kaikkia aisteja. Seuraavaksi yöksi lähdin telttailemaan Helderin kanssa pohjois-Barcelonaan, koska halusin säästää hostellikuluissa ja koska pidän telttailusta. Kirjoitimme seinään "Barcelona", koska kankainen majamme kerää merkinnän joka yöpymisellään. Aurinko kurotteli ensi säteitään Montbaun kukkuloille ennen seitsemää, ja saimme aivan uskomattoman herätyksen. Mahdoton hard rock jytinä lähestyi, lähestyi, ja olisi kaatanut meidät kumoon jollemme olisi jo makoilleet pusseissamme. Täysillä bassoilla jytyyttävä kaara pysäköi aivan telttamme viereen - varmaan kaveri teki sen tahallaan! Puhkesimme epäuskoiseen nauruun, joka jatkoi pyrskähdyksittäin aamutoimien ja teltan kokoonpanon ajan. Olimme tainneet pystyttää teltan yliopistoalueen parkkipaikalle.
Helder lähti liftaamaan, ja minä kävelemään kohti aurinkoa ja merta. Siitä tulikin pitkä päivä. Hortoilin vaikka vallan missä, kukkuloilla Barcelonan pohjoispuolella, löysin lopulta tieni takaisin Park Güelliin ja kiersin hieman etelämpää keskustaan (jossain vaiheessa tuli vastaan lisää gaudimaisia taloja, panikoin kännykkäni katoamisesta ja löysin sen makuupussini uumenista). Suunnitelmani vesittyivät, kun tajusin että maanantaisin museot, mm. Mirón museo, ovat kiinni. Päivän kuumetessa kävin kirjoittamassa viestejä Madridiin, löysin toverini ja kadotin heidät taas, kiipesin Montjuïcin puistoon (mikä ihmeen vimma kiivetä kun kantaa kymmenkiloista rinkkaa?) ja ihailin maisemia. Maksoin Pueblo españoliin pääsemisestä ; kyseessä on maailmannäyttelyyn rakennettu, asuttavaksi suunniteltu kylä, joka mallintaa eri Espanjan alueiden rakennustaidetta. Se piti purkaa, mutta kävi kuten sille Eiffelin luomukselle; liian suosittu. Nyt kylässä asustelee hiljakseen puuhaavia käsityöläisiä ja ranskalaisia pöliseviä luokkaretkiseurueita. 6,50 oli vähän kallis samanlaisen arkkitehtuurin näkemisestä, kuin mitä kokee matkustamalla aidommin, tietysti käsityöläisten tuotteet ovat taattua tavaraa vaan enhän minä niitä osta. Sen sijaan löysin kulkukissoja, kivan taidemuseon, jossa oli vähän Dalíakin, ja erityisesti kuubalaisen nykytaiteilijan gallerian, jossa politiikka näkyi ja itse taiteilijakin turaili nurkassaan ; pidin kovasti hänen materiaalivalinnoistaan ja kekseliäisyydestään niiden muuntamisessa aiheiksi. Transsendentaali kokemus parhaimmillaan, tuo taide.
Parc Montjuïcin kukkulan puutarhoja; tietenkin jätin mahtavat palatsit kuvaamatta, eivätkä ne olisi kameraan mahtuneetkaan.
Patikoin osittain kuolevin jaloin takaisin bussiasemalle (löysin lisää tunnelmallisia hetkiä, ihmisiä ja (uupumus-)tiloja vanhan kaupungin uumenista) ja odotin bussia Madridiin. Lähtö 22.15, saapuminen 5.50, hinta 28 € ja risat. Bussi oli täynnä, miltei mahdoton nukkua, mahdollista nuokkua. Aamulla kuunsirppi loisti, vaihdoin hameen housuihin koska pääkaupungissa ol kylmä. Lähistön kukkulalla tarkastelin liikenteen virtoja, bongasin sen, minkä oletin olevan keskusta ja laskeuduin hölkkääjien seurassa. Lähdin kävelemään keskustaan, varsinaisena määränpäänäni kohtaaminen Madridin luoteisosassa klo 10. Auringon helottaessa aamutaivaalla tajusin, että kävelin väärään suuntaan. Tarkistin asemani kysymällä ja tein täyskäännöksen, vaikka minua neuvottiin ottamaan metro (kuten jokaisella tientarkistuksella siitä eteenpäin). Dumpadi dumpadi. Isohko kaupunki, muttei kuitenkaan mahdottoman iso. Yhdeksän aikoihin olin ohittanut jo Pradon ja kuljeskelin halki hallintokortteleitten, joissa pukumiehet menivät töihin. Ihastelin samaa 20-luvun rikkauden charmia, jonka olin jo aistinut Barcelonan tietyissä osissa sateisen illan selkiytyessä. Tajusin mistä tuli nostalginen, surumielinen vaikutelmani: Kauan sitten katsotusta Andrew Lloyd Webberin Evitasta. Diktatuurin loistoa, kiintymystä suuruuteen.
Kyselin, katselin karttoja, suunnistin. Aavistelin olevani myöhässä, ja lopulta saavuin metroasemalle, jossa Victor minua odotteli. Isäntäni myöntyi iltapäivätorkkusuunnitelmiini, mutta lähdin sentään hänen kanssaan päivän ostoksille: kaksikerroksiseen kauppahalliin kasvisten perään, kiinalaiskauppaan hakemaan tofua (75 senttiä yksi paketti!). Vic meni töihin ja minä nukkumaan. Tarkoitus oli vain torkahtaa, mutta lopulta heräsin ennen kuutta, söin lounaan ja lähdin keskustaan häntä vastaan. Teimme pienen kieroksen katselemassa egyptiläistä temppeliä (siirretty Madridiin kiitokseksi Suezin kanavan rakennustöissä auttamisesta) ja muita keskustan kivan tuntuisia paikkoja. Söimme madridilaista: parit tapakset/pitxhot ja patentoidulla reseptillä valmistettuja uppopaistettuja perunoita mausteisella kastikkeella. Siankorvatkin olivat ihan jees. Hirmu täyttävää. Mietin pääni puhki, menisinkö Toledoon vielä torstaina, mutta jätin pohtimisen seuraavaan päivään.
Aamulla kuuntelimme musiikkia keskiaikatorilta ostetun juuston maistelun lomassa (Extremadurasta, eeerittäin hyvää). Kävelyllä opin lisää musiikista, kuten miten paljon sitä rakastan, ja mitä tämä vuoden aukko musiikinkuuntelussa on tehnyt minulle (ei kovin hyvää).
Söimme Viva la vida -vegekaupassa/buffetissa varmaan parhaan koskaan nauttimani kasvisaterian, ja Reina Sofian kirjakaupassa Vic jätti miut mennäkseen töihin. Jatkoin el Pradoon, vanhemman taiteen museoon, ja viivyin siellä sulkemisajan tienoille. Huh, näitä valtavia kuninkaallisia museoita. Kun pienessäkin menee se pari tuntia. Noh, aloitin historiamaalauksilla jotka miellyttivät minua enemmän kuin Louvressa ihailemani ranskalaiset (joista monet Académien oppien läpitunkemat - aika kolkkoja; Pradossa esillä olleet olivat taasen ihmiselämää henkiviä ja ilmehikkäämpiä). Löysin ennen pitkää italialaiset vanhat mestarit, harvat mutta hyvät Düreriltä, lepäsin El Grecon tumman manierismin katveessa, ja löytyihän myös se Velázquez'n laaja tuotanto - kuuntelin kolmella kielellä selityksiä Las Meniñasin edessä, mutta oikeastaan jäin tuijottamaan pidempään sitä Bacchusta.
Kutkuttava, jotenkin. Melkein viimeisenä löytyi Goya: Pinturas negras, tekivät todella vaikutuksen, ja muistelin lastaan syövän Saturnuksen edessä niitä valaistuksen hetkiä itsenäistä taidehissan kurssia tehdessä ; yläkerrassa tutkailin eroa Goyan värikkäisiin viattomiin nuoruudentöihin. Totesin myös että kyllä, alaston Maja on nätimpi kuin Maja pukeissa (Ihana kun voi vertailla niitä, vähän kuin ne "etsi 5 virhettä" -piirrokset lehtien ajanvietesivuilla).
Sit olinkin tosi väsynyt, mikä on erinomainen mielentila hämärtyvän El Retiron puiston läpi kulkemiseen. Tunnen englantilaiset ja ranskalaiset puutarhat, espanjalaiseen kuuluvat sit kaiketi pensasaidat. Kaupungilla harrastettiin breakdancea. Hortoilin viimeisessä korttelissa pitkään. Kerroin Vicille syyllisyyden (täällä mie vaan hummailen...) painavan siinä määrin, että menisin seuraavana päivänä kotiin. Illalliseksi söimme vielä uppopaistettua bataattia ja kanaa. Kiittelin. Pidin todella paljon tästä seurasta ja fiiliksestä. Toivon, etten ollut ihan liian pööp koko ajan, jotta isäntänikin sai hyvän kokemuksen.
Madridin päärautatieaseman halliin oli rakennettu trooppinen puutarha, jossa hiljalleen toistensa päälle mönkiväö kilpikonnayhdyskunta lumoaa odottelevan matkustavaisen.
Aamulla hipsin asemalle, hyppäsin yhdeksältä bussiin San Sebastianiin, olin baskirannikolla kolmelta, kävelin, katselin kaunista kaupunkia ja meren sineen, söin hyvän pintxhon, join liikaa viiniä ja menin euskotrenillä Irúniin. Sieltä kävelin Hendayeen, huomasin luottokorttini olevan kadoksissa, hyppäsin junaan ja soittelin illalla että voisivat panna kortin pois käytöstä. Ja sitten nukuin sohvalla, aivan kuin silloin syksyllä tullessani, ja käytyäni baskimaan puolella. Aah. Que país! Que maravilla! Mielentilani pyörii jossain tympääntyneen ja väsähtäneen rajamailla, tajuan, että keväätkin käyvät koville, ja tunnen jälkimainingit matkasta matkan sisällä, mistä päättelen voivani odottaa tiettyjä sopeutumiskahnauksia jahka palaan Suomeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
.jpg){kind=link}