Dyyni

Hihhei! Meinasin taas jumittaa Bordeaux'ssa kaiken sunnuntaipäivää (tosin pidän siitä kerta kerralta enemmän, tajusin että SYKSYLLÄ olisi pitänyt matkailla ja keväällä keskittyä paremmin itse kaupunkiin, opiskeluun, jne, lähellä oleviin asioihin, vaikka ajattelin päinvastoin).

Mutta sainkin kyydin meren rannalle Arcachonista joitakin kilometrejä etelään, jossa kohoaa upea Dune du Pilat (où bien Dune du Pyla : l'ortographie varie parce que Pyla est le nom du village et Pilat celui de la dune elle-même). Hiekkaläjä on Euroopan suurin, (joku saattaa taas naureskella taipumukselleni kehua Bordeaux'n seudun EM-titteleitä, mutta ihan totta!). Meille siunaantui aurinkoinen keli, voimakastuulinen vielä eilisen myrskyn jäljiltä.



Menomatkan maisemat: hyvin, hyvin littanaa, rannikon männikköä paperitehtaan tuulahduksineen ja tehomaataloutta kastelukoneineen. Lähellä dyyniä maasto hieman kukkuloituu, ja mäntyjen takaa näkyy hiekkaseinämä (105m korkeutta). Sen vieressä seisominen tuntuu ihan ihmeelliseltä: Miten, siis miten, tämmöinen hiekkakasa voi pamahtaa tähän metsän keskelle? Kipuaminen innostuneena sujuu yllättävän nopsaan, ja ylhäältä on mahtavat näkymät: pohjoisessa le Bassin d'Arcachon ja Cap Ferret'n niemimaa Arcachonia vastapäätä, idässä mäntymetsää silmänkantamattomiin (ja pieniä pittoreskejä kukkulannypäreitä), etelässä dyynin korkeampia huippuja, ja lännessä meri. Tallustimme, osa paljasjaloin, osa hiekkaa seulovin kengin, dyynin toiseen päähän, jossa varjoliitäjät nousivat meren ylle. Tuuli vieritti hiekkaa kauas reunan yli ja pöllytti hiuksiamme. Hiekassa kiva leikkiä. Palasimme rannikkoa pitkin, ihmetellen rantaan huuhtoutunutta roskaa, maaperää ja hiekan läpi tihkuvaa vettä, meren kuohuja. Ilta-auringon puna ja tyyntynyt, raikas ilma hyvästeli meidät lähtiessämme.

Ja sitähän riitti.







Voisi kuvitella, että ollaan jossain muualla...





Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, Dune du Pyla koko komeudessaan syntyi vasta satakunta vuotta sitten, kun merivirtojen kuljettama hiekkakynnys rannikon edustalla murtui. Sittemmin meri ja tuuli ovat tehneet työtään. Dyynin edessä on muotoaan muuttava hiekkasaari, jonne ihmiset veneilevät kesällä piknikille.

Hounona puolena tuon ihmeellisen luonnonmuodostelman kanssa on tietty se, että la fôret landaise, metsä siinä vieressä, ottaa vahinkoa. Dyyni hiipii sisämaahan...

Et j'ai toujours du sable dans les cheveux.



Kuviani:

Liukumäki?


Parapente.


Urhea kasvillisuustönö tuulen ja hiekan kurimuksessa.


Tuulen ja ihmisen jälkiä.


Huikaisevaa!


Joku/jotkut olivat taiteilleet rannan roskat raaka-aineenaan. Nousessa vastassa oli jonkinlainen hiekkaeste!






Katso myös
Simonen nappaamia kuvia.


Kerrassaan kiva retki.

Kesätyöahdistusta ei pääse pakoon Bordeaux'ssakaan. Tarkoitus olisi hakea vähän kansainvälisesti sinne tänne, mutta oisi tässä muutakin tekemistä ja niitä olisi lähetettävä aika pakkosyötöllä. Arkipäivä meinaa ajaa aina ohi. Tai sit vain hörhöilen liikaa. Tänään istuin lukemassa, kyynelehtimässä ja nauramassa japanilaiselle sarjakuvalle Maison des étudiantsissa, siellä kun on vuorokauden yli jatkuva sarjakuvapiirustuskilpailu. Näkyi paljon piirtokurssiryhmäni ekan vuoden opiskelijoita. Tiesinhän päässeeni kunnon porukan messiin.

Hehe. Siellä ne istuvat piirtämässä ja rupattelemassa koko yön. Jotenkin ihania nää ranskalaiset.

No, kävin tänään rokotettavana (le tétanos, la diphtérie ja le polio, arvaa, mitkä taudit kyseessä) ja yritin vihdoin palauttaa inscription pédagogiquen. Pitää venailla vielä ensi viikkoon. Pitäisi myös järjestellä ensi viikonlopun Cherbourg-reissua, ulkoilla ja kirjoittaa tekstiä.

Kämppis on paiskinut töitä hullun lailla eikä ole paljon huoneestaan kurkistanut, raasu. Argentiinalaisemme nauttivat kaupungista vielä kuukauden päivät ennen Eurooppa-kiertuettaan. Saan uuden kämppiksen ihan kohta, hymyilevän tytön. Toivottavasti hän antaa anteeksi ajoittaiset väsähdystilani.

Aurinko paistoi ja vettä satoi tänään. Taitaa tulla kesä.

Taiteiden opiskelua Bordeaux'ssa (vaut-elle la peine?)

Tuli julkaistua edellinen merkintä kovin typistettynä, mutta nyt kiirettä piisaa sen verran, etten ole ehtinyt koostaa kunnon katsausta kaupungin historialliseen, ajanvietteelliseen ja kulttuuriseen puoleen. Tutkin tänä keväänä vähän uusia mahdollisuuksia, tai niitä vanhoja jotka vaan vähän piilottelevat aika ajoin, ja kurssivalintojen kautta harrastan tätä tutkimusmatkaa itseeni.

Tyypillisen laiskana opiskelijana kävin tämän päivän läksyjen kimppuun vasta edellisiltana; tehtävänä oli piirtää "ma chambre - terrifiante" (pelottava huoneeni). Tunnelma olikin sen mukainen, kun ilta pimeni, ja venyi, ja istuin sängylläni piirtäen... Kyllä, tämän lukukauden ohjelmaani kuuluu kolme kurssia Arts appliqués -UFR:ltä. Tästä piirustuskurssista opettajineen, ilmapiireineen ja tekniikoineen tykkään kovasti. Toinen kurssi, värien kanssa pelleily, on hyödyllinen myös, vaikka kyseenalaistan eräät omavaltaiset opetusmetodit. Kolmannella kurssilla, jolla luomme tietokonegrafiikkaa (Adobe Illustratorilla), tulee jo koe ensi viikolla. Iik. No, joka tapauksessa töitä riittää ja rahaa palaa materiaaliostoksiin (tähän mennessä sata euroa). Arts de spectaclen kaapatessa toiset kolme kurssipaikkaa aikataulustani ollaankin jo kaukana ekan lukukauden Sciences du langage - ja Lettres Modernes - kasaumista. Edellämainitusta minulla on vain leksikologiaa (sanakirjoja yms.), jälkimmäisestä kirjallisuusteoriaa mimesiksen tiimoilta ja elokuva+kirjallisuus, teemana eepos. Sit lisäksi edelleen englanti-ranska ja ranska-englanti -käännöskurssit ja venäjän kielivalmennus.

Mihin jäinkään? Siihen piirtämiseen. Löysin "kauhistuttavasta" huoneestani paljon merkityksiä, jotka onnistuin jossain määrin siirtämään paperille: kaupungin kartasta hahmottui esiin käärme, seinän tahroista kurkottava käsi, seepra-peitosta nukkuva tiikeri. Tästä leikkimisestä huolimatta onnistuin myös piirtämään sangen realistisesti. Kurssilla ope painottaa ennen kaikkea merkeistä eroon pääsemistä: ettemme piirrä ihmistä silmä-silmä-nenä-suu, vaan todella sen, minkä näemme.
Antoisaa, vaikka meninkin kolmelta nukkumaan.

Se pitää sanoa, että piirtäminen tekee minulle hyvää. En ole todella paneutunut siihen sitten yliopiston alkutaipaleiden, mutta vanhat kunnon projektit rikastuttavat elämää. Tietysti pidän tuntien keskittyneestä tuherruksesta ja pienestä rupatuksesta, sinne molemmat ovat paikallaan. Opiskelijat juttelevat myös helpommin ja vaikuttavat kivoilta. Ce qui est le plus important, tekee hyvää nähdä kättensä jäljet.

Huomiseksi ahkeroitava englannin käännöksiä ja luettava Auerbachia.

(Unohdin melekin kertoa mitä kivaa olen tehnyt kurssien ulkopuolella. No käynyt museossa tietenkin! Juu, opin vähän Bordeaux'n kytköksistä (orja-)kaupan historiaan. Lauantaina-sunnuntaina puolestaan pyöri yhdellä teatterilla vuorokauden kestävä performanssisarja, jossa piipahdimme kello yhden maissa ihanan tunnelmallisen illallisen jälkeen; Vanhaan kenkätehtaaseen oli rakennettu kiintoisa ääni- ja valomaailma, joka haastoi vierailijan kokeilemaan ja osallistumaan näytökseen. Poistuessamme verkkokarvoilleni piirtyi ihmeellinen näky; poukkoilevan, valosuihkussa kylpevän auton päällä joukko tanssivia hahmoja; Extraordinaire, tietyssä väsymyksen tilassa.)

Katastrofialttiina

Viikon päivät olo on kääntynyt väliin hyvin surkeaksi, mutta silti kevät tekee tuloaan tännekin. Uusi lukukausi jatkuu nyt kolmatta viikkoa, ja hommien pitäisi loksahtaa nyt kohdilleen. Summaan ensin lyhyesti viime aikojen törttöilyt (kiva kun en koskaan kerro hyviä uutisia).

Viikonloppuna jouduin vuoteenomaksi juotuani pahaa kahvia (varmasti myrkkyä) ja syötyäni lihaa (kasvissyöjänä kaunihimpaa). Maanantain vain hortoilin hämmentyneenä nukuttuani kahvin takia edellisenä yönä minimaalisen vähän, ja tiistaina heräsin niska niin kipeänä, etten pystynyt kääntämään päätä yhtään vasemmalle. Keskiviikkona (sateessa) kaaduin pyörällä ja sain mustelman leukaani. Tänä iltana teatterissa (TNBA:n Blackbird, vähäeleinen pedofilia-aiheinen vientituote) meidät hätistettiin sireenein ulos, ja kymmenien minuuttien ulkona odottelun, sisäänpääsyn ja ahtaissa käytävissä venailun jälkeen välikohtausta ei selitetty mitenkään. Esityksessä väsytti niin, että melkein nukahdin penkkiin - täytyi sulkea silmät jaksaakseen kuunnella. Teatteriyleisö suhtautui melko hilpeästi ja korrektisti.

Viime viikon kylmyys hellitti ensin harmaan sateen tieltä; tänään saatiinkin jo kirkasta aurinkoa aamusta alkaen, ihmiset vähensivät oitis vaatetta ja siirtyivät terasseille rupattelemaan. Kylmt bordelaisit lämpiävät ilmojen mukana. Rantakaduilla silmä ja mieli lepäsi: Illan hämärtäessä lamput syttyvät, ihmiset kuljeskelevat - lenkkeilijät, eläkeläiset, skeittaajat, naamioituneet jengit, pikkulapset sulassa sovussa.

Valitsin keskiviikkopäiväksi pelkkiä taidekursseja - eikä niitä mahdukaan kuin kaksi päivään, kolmen tunnin sessiot maalausta ja piirtämistä. Torstai taas on pisin päivä, alkaa leksikografialla (aika sanakirjapainotteista), jatkuu taidehissalla (pääsen tutkiskelemaan hutkiskelemaan jotain Bordeaux'n taideaarteista / monumenteista), ruokatauon jälkeen rautaisannos kääntämistä: Version anglais ja Thème anglais. Peräkkäiset tunnit täyttä asiaa pienine yksityiskohtineen. Jostain pamahti ryhmä melkein puolilleen amerikkalaisia ja irlantilaisia vaihtareita, kun ekalla lukukaudella oli mun lisäkseni yksi britti. Opettajilla on ainakin hauskaa tehdä galluppeja ja testata porukan kielikorvaa, ja pidän ryhmien ilmapiiristä. Ranskalaistenkin kanssa vois jutskata enempi. Tapasin heitä viime viikon Kino-sessionissa, jokakuukautisessa amatöörifilmien katselmuksessa (pidän tästä yritteliäisyydestä elokuvan saralla).

Cinémassa luennoitsijat ovat nuoria ja innostuneita herroja, sitäkin tekis mieli opiskella lisää, mut en taida keretä. Tosin voihan sinne luennoille mennä kirjautumattakin. Tykkään myös kovasti Arts de spectacle : Théâtren väestä ja ohjauksesta. Oikeestaan joka puolella on hyvin anteliasta ja avuliasta väkeä, niin että on mutkikasta valita vaan parhaat päältä.

Vieläkin on urheilukursseille menemättä! Aina on ollut jotain ihme väsytystä, myöhästymisiä, kokeiltavia kursseja. Olin kyllä pihalla lukuvuoden alussa, mut olen kyllä edelleenkin.

Mut keskittymistä.

Pieni Bordeaux- oppaasi

Kevään lähestyy. Hoksasin, että tulevat vaihtarit ovat valitsemassa kohteitaan jolleivat ole sitä hyvin ennakoivina jo tehneet. Lähdin itse (liian) kylmiltäni, nyt vasta alan tajuta kaupungin hienoutta. Luodanpa siis pieni katsaus nykyiseen asuinpaikkaani:

Bordeaux'n nimi (veden ranta) häämää näennäisellä helppoudellaan, ts. nykyaikaisella asullaan - oikesti se tulee "Burdigalasta", jona se tunnettiin Rooman valtakunnassa. Kyse on ilmesti ns. 'mutaisesta (meren-)lahdesta', mikä ajoittain vastaa aika hyvin todellisuutta, vaikka Garonnen maapigmenttien värittämän uoman vuorovesivaihtelua onkin mukava seurata - ja toisinaan iltaisin se kiiltää koboltinsinisenä tai hehkuu taivaan roosaa.

Kelttejä täällä eli jo 500-luvulla eaa. (mutta ei juurikaan enää Garonnen eteläpuolella) - he saivat ilmeisesti roomalaisilta luvan asustella paikalla, harjoittaa armoricalaisten kanssa tinakauppaa ja istutella viiniä suotuisaan ilmastoon ja maaperään. Roomalaiset asettuivat paikalle pysyvämmin ja Burdigala kehittyi tärkeäksi (tina- ja lyijy-)kaupan keskukseksi.

Historiasta on kiva tuntea ainakin Alienor d'Aquitaine, joka oli naimisissa, Louis VII:n, sitten Henri II, Normandin herttuan ja Englannin kuninkaan kanssa (ja joka oli myös "trubaduurien kuningtar", siis suosiollinen uudelle lyriikalle). Siitä mm. englantilaisvaikutteet.

Kaupunki eli kultakauttaan 1700-luvulla viini-, orja- ja sokerikaupan ansiosta. Komea, koristeellisten kivikerrostalojen keskusta periytyy tältä vuosisadalta, jolloin Bordeaux oli kuulemma maailman tärkein satama.
Sanoisin, että keskustan UNESCO-kohde, Port de la Lune (Kuun satama, nimi Garonnen kaaresta), on ainutlaatuinen miljöö Ranskassa - Hausmann otti Bordeaux'sta oppia suunnitellessaan Pariisin modernin keskustan Napoleon II:n aikana.

Viime vuosina kaupunki on kohentanut ilmettään: Jotta likaisen kaupungin maine hieman puhdistuisi, ranta on siivottu autoteistä, ränsistyneistä satama-alueista ja parkkipaikoista, ja rantakadut levitetty kaupunkilaisten oleskelutilaksi: puutarhakujilla, urheilupuistossa, veden peilin äärellä, valopuutarhan loistossa liikkuu nyt sunnuntaikävelijöitä, skeittaajia, rakastuneita pareja ja piknikkiä pitäviä nuoria ja vanhoja. Bastiden puolella rakentuu "ekokaupunginosa", Bordeaux-Lac tarjoaa puitteet näyttelyille, konferensseille, markkinoille ja Place de Quinconces, Euroopan suurin julkinen aukio vaikkapa sirkusseurueille; Sen Quinconces on tehnyt jo vuosisatojen ajan; aiemmin paikalla oli ruma linnoitus, jonka bordelaisit hävittivät, ja sen jälkeen keskeisellä paikalla sijaitsevaa tyhjää tilaa ei ole koskaan täytetty rakennuksilla, kumam kyllä. Tramway-linjojen rakentaminen muutama vuosi sitten kohensi tuntuvasti joukkoliikennetilannetta, ja toissapäivänä Musée d'Aquitainen edessä olikin upouusia Vélo libre service -pyöriä. Vuonna 2012 neljän Garonnen ylittävän sillan joukkoon, Pont d'Aquitainen ja Pont de Pierren väliin kaartuu uusi Bastiden ja Bacalanin yhdistävä, kevyelle liikenteellekin ajateltu silta.
Vaihtarina on hienoa kokea kaupunki niin omakseen, että iloitsee sen uusista rakennusprojekteista ja kehityksestä ihmisystävällisempään suuntaan (tai ehkä se on vain talouskasvua).

Entä ihmiset, les Bordelais? Asukkailla on kylmä maine muilla Ranskan alueilla, joskin voi epäillä, liittyykö se ilmastoon. Heitä myös pidetään "bourgeois"-väkenä, eli vähän konservatiivisina, rikkaina, kylmäkiskoisina. Korttelien värikkyydestä saa silti: Quartier Saint Michelin kielten ja kasvojen värikkyys, sunnuntaitorit täynnä varastettua tavaraa, rikastunut Chartrons taide- ja antiikkikauppoineen ja tsokkaine ravintoloineen, Mériadeck monitasoisine hallintorakennuksineen. Nähdäkseni Bordeaux on hyvä välivaihtoehto Pariisin vilskeen ja Provinssin rauhan välillä. Ihmiset, puhuvat hyvin kieliä ja vastaavat järjestään ystävällisesti avun tarvitsijalle, vaikka, kuten Suomessakin ulkomaalaiselle, syvempien suhteiden solmiminen vaatii työtä.

Kaupungissa tapahtuu paljon, mutta pienessä mittakaavassa; Löytääkseen haluamansa (ja haluamansa yllätykset), on pidettävä silmät, korvat (ja suu) auki sekä opittava tuntemaan ns. piirejä.

Ympäristö on täynnään maanviljelijöitä; Akvitania on viime aikoina rikastunut, koska täällä on stsattu maatalouteen, ja olkoon maailmss millaisia kriisejä tahansa, ihmisten täytyy syödä. Erityisen kiinnostava (mielen-)maisemiensa puolesta on le Pays Basque Pyreneiden kupeessa. Akvitanian asukkaat ovat periranskalaiseen tapaan ylpeitä maansa monimuotoisuudesta - on merta, viljelmiä, metsää, vuoria.

Sää on - vaihteleva. Saapuessani syyskuussa kuivat helteet olivat kauheimmillaan, ja kärsimme itikoista. Sitten tuli joitakin kuulaita päiviä, mutta ei sadetta ennen loppusyksyä, jolloin meitä alkoikin paleltaa. Tammikuu näytti aika epävakaiselta, mutta sateet eivät vilututtaneet aivan samalla tavalla. Nyt on saatu aurinkoa yllin kyllin, ja keli tuntuu suomalaiselle keväiseltä - jopa kesäiseltä uutta tarmoa uhkuvalla ruohikolla kirmatessa (sieltä nousee valkoisia ja keltaisia kukkia). Vaikka meri tuokin ilmastoon arvaamattomia elementtejä (tänään lämpimän päivän jälkeen kuului ja näkyi kevään ensimmäinen ukkonen), aika eteläisillä leveyspiireillä kuitenkin ollaan, ja kun pilvet hajaaantuvat, päiväntähti kuumottaa tai miellyttävämmin lämmittää.

Talvipyöräilyä

Jököttäminen kaupungissa kyllästytti siinä määrin, että karkasin perjantaiaamuna pyörällä maaseudulle. Otin suunnaksi Sauveterre de Guyennen (sisämää itä-kaakkoon), jonne johtaa pyöräilybaanaksi muutettu vanha rautatieura (D803, Piste Roger Lapébie Gironden oman pyöräilijäpojan mukaan). Aikoinaan väylä toi seudun kyliin teollisuutta, nyttemmin kesäisin pikemminkin kunto- ja lomapyöräilijöitä.

Keli on ollut hyytävän kylmä, todellakin talvinen (kuulemma yleensä talvi on kestänyt joulukuussa niin vähän aikaa, ettei sitä tajuakaan, mutta tänä vuonna oloja kärjistää kaiketi changement climatiiik...)

Joka tapauksessa aamut tuovat mieleen Suomen hyvin varhaiset kesäaamut, kun ilmassa on pientä usvaa. Taivaalla on samoja värejä.

Poljin rämisevällä pyörälläni ja pyshdyttyäni viimein kymmenisen kilometrin päässä keskustasta, oli oikeasti hiljaista ja rauhallista. Avara tila vailla mekaanista melua. Linnut visersivät. Metsä tuoksui yön kylmyydelle. Maa oli märkä ja aurinko raotti pilviharsoa. Muistein vaelluksia ja lapsuuden lomamatkoja, kun noustiin ennen aurinkoa. Parhaimpia hetkiä elämässäni.

Tie oli juuri sopivan leveä ja jaksoin aamulla leivottujen keksin voimalla pyöräillä pitkälle. Gironden luonnon värit olivat haalistuneet syksyisiksi; maisemina viiniviljelmät, muratinpeittämien pilarien lehdettömät metsät, vaatimattomat kellertävät kylät hienoine kirkkoineen. Ihmisiä näkyi aamulla tuskin lainkaan, mutta karvaisia nautoja, mustia rotevia hevosia, valkoisia laihoja hevosia, aaseja, ruskeita kanoja, (kovaäänisiä) kukkoja, karanneita hanhenpoikasia, laiskoja koiria, lupsakoita koiria jne. jne. sitäkin enemmän. Ihmisen jäljet näkyivät kallioon koverretuissa luolissa, mutta väliin villi luonto ylätti, kun kauris loikki vanhan rautatien poikki. Pikku hiljaa katseeni tarkentui ihastelemaan mustia lintuja, joilla oli kirkkaan oranssi nokka. Nättejä; nyt huomaan niiden piilottelevan kaupungissakin. Mustarastaita, vai liekö muita? Oli kiva tarkkailla näitä erilaisia virikkeitä.

Pysähdyin ravintolaan syömään, samaan pöytään kahden "maahanmuuttajan" kanssa, toinen Pariisista ja toinen Englannista - viiniala tietysti vetänyt. "Le travail dans le vin" vaatii usein melkoisesti pikkukylissä kiertelyä.

Laskettelu takaisin kohti rannikkoa tai pikemminkin Garonnea sujui kohtuu nopsaan erittäin energiapitoisen aterian jälkeen. Iltapäivällä matkalla näkyi enemmän pipopäisiä pariskuntia, hassuja ukkeleita, lenkkeilijöitä ja perjantaikävelijöitä, muita kaksipyöräisiä minun lisäkseni. Tervehdin vastaantulijoita, vaikka jotkut toljottivat ikään kuin eivät olisi iäissään pyöräilykypärää nähneet.

Juuri ennen Francois Mitterandin siltaa se alkoi haista. Kaupunki. Liikenne. Tehtaat. Mikälie. Melukylä tuli takaisin. Puolensa silläkin. Illalla maisteltiin kämppisten kanssa vähän shampanjaa - ja belgiolutta.

Matkalla pohdin vähän sopeutumisvaikeuksiani, jotka ilmenivät erityisesti joukuussa (kun olin kipeä sen takia, etten ollut jaksanut liikkua, levätä ja harrastaa kulttuuria, juttuja jotka pitävät ihmisen raiteillaan). Kritisoin ajatteluani ja tekojani: Olenko oikeasti globaali kansalainen, joka ajattelee maailmanlaajuisesti ja toimii paikallisesti, vaiko sittenkin maailmanlaajuisesti mesova nurkkakuntalainen? Kieltäydynkö liiaksi ottamasta tätä kulttuuria vastaan, pitäydynkö liikaa siinä maassa, joka on kasvattanut minut? Täällä ollaan hyvin ylpeitä omasta alueesta, kylästä, paikallispiirteistä, ja ulkomaalainen on niistä ympyröistä varsin étranger. Oikeastaan koko syksyn olin kokenut olevani "alakynnessä" Mahtawaan Ranskaan, ranskalaisiin ja ranskalaiseen kulttuuriin nähden, puutteellisen ilmaisuni ja sitä kautta vaillinaisen yhteenkuuluvuuden tunteen takia. Nyt elettyäni vaihdossa voin ymmärtää paremmin kenen tahansa maahanmuuttajan tunteet ja pakolaisuuteen liittyvät ongelmat; Jokaisella meillä on "koti" kielessä, tietty osa identiteettiä, joka on rakentunut meille kerrotuista tarinoista, meidän ottamisestamme mukaan puhujayhteisöön, meille pikku hiljaa opetetuista normeista, meille osoitetuista tavoitteista. Sanon vaihtoon lähtijälle, että on aika tärkeää tuntea olonsa kotoisaksi vieraassa kielessä. Pelkkä uutuudenviehätys ei vielä takaa kestävää parisuhdetta. :) Toki myös fyysistä kotia kannattaa miettiä: lempipaikkojasi, missä viihdyt, millaisessa ympäristössä, millainen on sinulle sopiva sää, maa, kaupunki, mikä on sinun maailmasi? Loppujen lopuksi tult kotiin, kun tulet hyvien, sinut huomioivien ja sinua rakastavien ihmisten luo. Siksi sinun on oltava valmis ystävystymään.

Kun ajattelen omaa pakolaisuuttani Ranskaan... Tulin yhden pienen repun kanssa. Ehkä siihen reppuun ei mahtunut koko maailmani. Ehkä jouduin jättämään jotain taakseni. Maailmani ei ole materiassa, mutta kuitenkin... materia auttaa pitämään (hyvt) tavat yllä, mielen raiteillaan. Virkeänä pysyäkseen tarvitsee sekä tuttuuden että raikkauden kokemuksia. Hiljattain tutustuin pariin italialaiseen, jotka olivat tuoneet mukanaan... kissat. Kadulta pelastetut kissat. Aika hieno ele. Varmasti stessiä vähentävä (vaikka toinen katti vähän villikoksi yltyykin välillä).

Nämä italialaiset tahtovat tosiaan tehdä kotinsa tänne.

(Katsoin muuten Clooneyn tähdittämän In the air -leffan hiljattain, sopiva juurettomalle ja juurelliselle pakolaiselle).

Avautuakseen uudelle kulttuurille täytyy jossain määrin jättää "vanha maailma" taakseen ja jossain määrin tuoda esille ominaislaatuaan. Minulla on paljon opetettavaa ranskalaisille? (Täällä Suomea ihaillaan ihan vilpittömästi, mutta vesitän kehut perisuomalaisella vähättelyllä.)

Ajattelen hyödyttömäksi käynyttä avainta, jota kannoin kaulassani koko syksyn, vaikken ole koskaan uskonut talismaaneihin. Totta, se ankkuroi minut (muistoihin perheestäni), mutta toisaalta se piti minut toisaalla Rasnkasta. Eläminen päivässä ja arkipäivässä on vaikeaa, jos sydän on muualla, jos avain ei avaa mitään tässä päivässä.

***

Suokaa anteeksi pohdiskelu, opiskelenhan kirjallisuutta (Proust muuten miellyttää!) ja olen juonut viiniä. Tapasin tänään "parrain"-opiskelija-apurini, oikein kivan bordelais-nuorukaisen. Historianopiskelijana hän tietää paljon kaikesta ja esitti kiperiä kysymyksiä ja pohdintoja skandinaavisista maista. Vi ses bientôt !

Säätiedotuksia

Tänään viiden jälkeen kampukselta pyöräillessäni kävi vieno lämmin tuuli, joka puhalsi ilman raikkaaksi, oli ihmeen hiljaista ja kulku kävi kevyesti. Tosin se saattoi johtua siitä, että nenäni on tukossa samoin kuin korvani ja etten ollut syönyt mitään päivällä. Mais allez quand même, c'est la bonne vie pour les étudiants !