Il me faudrait remonter en temps et vous expliquer ce que j'ai vécu, ce que j'ai pensé sur mes voyages... Mais tiens, je suis toujours partante et sur la route ! Cela veut dire, que je commence par une résumé de cette journée un peu folle, pour pouvoir m'arrêter et continuer à la suivante.
Mon dos brule, toujours, je crois que mon ordi est le péché originel en même temps qu'il me donne le plaisir de me connecter autour et plus loin. Je suis partie avec une douleur de la nostalgie et de l'aventure, et j'en a acquis d'autres. D'autres vues et d'autres personnes qui me vont manquer, d'autres portes qui me vont s'ouvrir. La vie m'a déjà donné la fatigue, et cela m'impressionne.
Aamulla koe elokuvan historiasta. Kummin koe aikoihin, koska opettaja oli saanut kuulla viimetingassa, että (n. sadan opiskelijan) tulokset tulee toimittaa eteenpäin 26.4. mennessä. Hip. Ei siis muuta mahdollisuutta kuin tehdä äkkipikainen koe. Kysymykset olivat tyyppiä "Kuka ohjasi "L'homme à la caméran ja minä vuonna?" Hip. Hilpeä koe.
Sit videoo. Autoportraittini meni vähän mönkiä päin, koska montaasi jäi vaiheeseen. Mutta Airin Radian tulee soittaa hautajaisissani.
Hip. Russe. Venäjän vika tunti. Kiva. Ymmärsin kaikkinaisia tilanteita väärin, mutta se on yksi näistä päivistä, kun väsyttää. Silti hymyilyttää. Saa väsyä.
Juttelin kurssikaverini kanssa etsiessämme toukokuun tentin salia; Hänen instituutionsa välittää korkeammille tahoille todennettua tutkimustietoa maataloudesta ja ympäristön tilasta, ympäristötietoisesta maataloudesta puhuimme, Itämerestäkin, maanviljelijöistä täällä, sen sellaisesta. Mietin aina, että minun elämäni kulkee mukana. Se maa, jossa olen syntynyt ja se maatila, jolla olen kasvanut. L'essentiel, c'est de trouver des solutions ; se connecter, mettre ses pieds bien sur le sol.
Pyöräilin vihertyvän yliopistoalueen halki. Aistini ja havaintoni, se mitä saan ja mihin sen yhdistän, kaksi pohjoisiin olosuhteisiin hienostunutta järjestelmää, ovat kyllä olleet täällä vaihdossa, talvettomassa tilassa, toisinaan ihan ulalla. Nyt tuoksui heinäntekoaika, suuret vastaleikatut nurmikentät pöllyävän, kuivan hiekkaisen maaperän vivahteineen. Ihan kuin näkisi sireenejä. Kesäkuu siis, lakkiaisaika. Miten kauan on siitäkin? Harvoin sitä tuntee saavuttaneensa jotakin. Puhalsin voikukan höytyviä...
Katselen tämän tekstin ranskan ja suomen kappaleita. Je jette un coup d'oeil sur les paragraphes en francais ou en finnois. Ce sont deux de mes langues. Regarde leur rythme, comment l'autre explique, l'autre danse, l'autre se rend dense, l'autre reste perplexe. Lequel ?
Tu sais bien t'amuser, et bien te taire. Mais sais-tu comment bien le faire ?
Olen vain puoliluovassa mielentilassa, pakko ajatella ja pallotella, pakko nauttia lähtemisen ja täällä olemisn tunteesta, pakko kirjoittaa ja jättää jälkiä. Niin monta yksityiskohtaa huomasit taas kotimatkalla... Ja kun pysähdyn tähän matkan varrelle ja lakkaan juoksemasta aikaa karkuun, huomaan huomaamattani, miten kaikki kokemani hetket, jolloin olen ollut läsnä, kutoutuvat ympärilleni ihmeelliseksi tilkkutäkiksi.
Tämä oli yksi näistä päivistä, jolloin olin väsynyt, mutta kuljin, jolloin koin ja tein sitä samaa vanhaa vaan improvisoiden ulos käsikirjoituksen sanasta, silti sisällä sen hengessä.
Et pourtant il faut vivre, et survivre.
17.4.2010
Kesä niin lähellä
Hei, pitkästä tai lyhyestä aikaa. Pari viikkoa on vierähtänyt rakkaiden vieraideni vierellä, tai pää puhki jossain kampuksella. Kesä syöksyy kaupunkiin, ja kurssit vierivät loppuun, ja kahden viikon tunnelmat vaatisivat setvimistä. Silti samaan aikaan viinilasillisen unettamana, auringon kauttaaltaan lämmittävänä, kadun kiireettömän tunnelman rauhoittamana istahdan katsomaan papereitani, pidän siitä, mitä opiskelen, ja keskustelut jatkuvat yhä mielessäni. Jatkan kirjoittamista ja kenties minun on palattava askeleitani takaisin aina Alpeille ja Toulousen öiselle asemalle, jolla jätin yhden kirjeen kesken. Ikävöin vieraitani, kaikkia vieraita joista on tullut ystäviä elämässäni, ja toivon vain, että voisin aina olla parempi emäntä. Aina parempi.
Jokakeväinen junalakko yhdessä Islannin puhkuvan tulivuoren kanssa mutkistuttavat ystäväni paluumatkaa. Sanoin tänään hyvästit ja saattelin katseellani etääntyvää junaa, kuten sitä toista Paris Nordilla. Odotellessamme miltei helteisessä iltapäivässä piipahdimme urkujen kutsumana St Croix'n kirkkoon. Romaanisen massiivinen, seesteisen kivinen ja harmaja arkkitehtuuri, joka vaikuttaa pelkällä läsnäolollaan. Kauniit vihreänkultaiset urut. Niiden virtaava solina kuljetti minut vastustamattomasti syvään rauhan mielihyvään ja muistutti Pink Floydin Live at Pompeïia. Äänimaalailu, jos mikään, antaa minulle voimallisia elämyksiä.
Kun kuljin asemalta takaisin, kadulle soljui jostakin yläkerran ikkunasta saksofonin lauleskelu.
Elän rauhassa tässäkin kaupungissa. Tässäkin. Kaupungissa. Pidän siitä, mitä teen. Loppujen lopuksi. On vain puhuttava, on annettava aikaa, on rauhoituttava, kysyttävä, mitä, missä ja miksi.
Jätetään loppu loruilu kirjeisiin. Kerron kurssikuulumiset: Maalauksesta ja taidehissasta sain arvosanan, ensi tiistaina olisi tehtävä video (omamuotokuva) valmiiksi, aamulla tentittävä elokuvahistoriaa (eli lueskeltava huomenna). Kirjoitettavana leksikologiaan Le Petit Robertin, Dictionnaire du francais contemporainin ja Le Robert Brion artikkelin vertailu (vaikeampaa kuin miltä kuulostaa, kun tunneilta on ollut poissa ja sanasto ei ole kunnolla päässä), teatterihistorian pieni katsaus (Edward II, Christopher Marlowe ja Elisabethin aikainen erityislaatuinen teatterikulttuuri) sekä tutkimus jonkin eeppisen elokuvan eeppisyydestä (Cinéma et littérature -kurssille). Harjoiteltavana näyttelyä (pohjateksti Thomas Fersenin Deux pieds tilallisemmin, suuremmalla syyllä ja yleisölle suunnatummin, sekä eräänlainen matkallelähdön kuvittelu höystettynä epävarmuudella). Venäjän melkein unohdin: tehtävät ja kirje tehtävä.
Terveysuutiset (tietää tulevnsa vanhaksi kun tämä puheenaihe nousee esiin): Oikean lonkan sivu jomottaa ja polttaa, nuha jatkuu monikuukautiseen tapaansa ja tirisee välillä otsan limakalvoilla, mutta unta saan aina välillä tarpeeksi!
Kämppiksen bassot tuntuvat korvissa. En tiedä vielä, mitä teen kahden viikon päästä. Mietin sitä seuraavaksi. Kesä kutsuu, viileät järvet, pohjoiset kukat, pilvet ja aika. Kesä on myyttinen aika.
Jokakeväinen junalakko yhdessä Islannin puhkuvan tulivuoren kanssa mutkistuttavat ystäväni paluumatkaa. Sanoin tänään hyvästit ja saattelin katseellani etääntyvää junaa, kuten sitä toista Paris Nordilla. Odotellessamme miltei helteisessä iltapäivässä piipahdimme urkujen kutsumana St Croix'n kirkkoon. Romaanisen massiivinen, seesteisen kivinen ja harmaja arkkitehtuuri, joka vaikuttaa pelkällä läsnäolollaan. Kauniit vihreänkultaiset urut. Niiden virtaava solina kuljetti minut vastustamattomasti syvään rauhan mielihyvään ja muistutti Pink Floydin Live at Pompeïia. Äänimaalailu, jos mikään, antaa minulle voimallisia elämyksiä.
Kun kuljin asemalta takaisin, kadulle soljui jostakin yläkerran ikkunasta saksofonin lauleskelu.
Elän rauhassa tässäkin kaupungissa. Tässäkin. Kaupungissa. Pidän siitä, mitä teen. Loppujen lopuksi. On vain puhuttava, on annettava aikaa, on rauhoituttava, kysyttävä, mitä, missä ja miksi.
Jätetään loppu loruilu kirjeisiin. Kerron kurssikuulumiset: Maalauksesta ja taidehissasta sain arvosanan, ensi tiistaina olisi tehtävä video (omamuotokuva) valmiiksi, aamulla tentittävä elokuvahistoriaa (eli lueskeltava huomenna). Kirjoitettavana leksikologiaan Le Petit Robertin, Dictionnaire du francais contemporainin ja Le Robert Brion artikkelin vertailu (vaikeampaa kuin miltä kuulostaa, kun tunneilta on ollut poissa ja sanasto ei ole kunnolla päässä), teatterihistorian pieni katsaus (Edward II, Christopher Marlowe ja Elisabethin aikainen erityislaatuinen teatterikulttuuri) sekä tutkimus jonkin eeppisen elokuvan eeppisyydestä (Cinéma et littérature -kurssille). Harjoiteltavana näyttelyä (pohjateksti Thomas Fersenin Deux pieds tilallisemmin, suuremmalla syyllä ja yleisölle suunnatummin, sekä eräänlainen matkallelähdön kuvittelu höystettynä epävarmuudella). Venäjän melkein unohdin: tehtävät ja kirje tehtävä.
Terveysuutiset (tietää tulevnsa vanhaksi kun tämä puheenaihe nousee esiin): Oikean lonkan sivu jomottaa ja polttaa, nuha jatkuu monikuukautiseen tapaansa ja tirisee välillä otsan limakalvoilla, mutta unta saan aina välillä tarpeeksi!
Kämppiksen bassot tuntuvat korvissa. En tiedä vielä, mitä teen kahden viikon päästä. Mietin sitä seuraavaksi. Kesä kutsuu, viileät järvet, pohjoiset kukat, pilvet ja aika. Kesä on myyttinen aika.
29.3.2010
Kipuilua
Viime yö - näitä kummia öitä. Jossain vaiheessa heräsin pahan oloon ja argentiilalaiskämpisteni kimeään hihkumiseen. Siirryin oksentamaan ja palatessani Sara ja Lucia kertoivat, että heidän huoneessaan lymyää rotta. He siirtyivät nukkumaan olkkarin sohvalle ja mie hipsuin tai hoipertelin useaan otteeseen yöllä kääntämään sisuskalujani ylösalaisin. Aamuksi sain ajan keskustan Mutualiste-lääkäriin, ja hoipuin sieltä apteekin kautta kotiin puoliltapäivin, mukanani jos jonkinlaista purkkia: antibioottikuuri, yskänlääke, kipulääkettä, oksennusrefleksin lievittäjä. Toivottavasti Kela korvaa.
Tänään maastoudun petiin ja katselen kattoikkunasta sinistä taivasta.
Tänään maastoudun petiin ja katselen kattoikkunasta sinistä taivasta.
25.3.2010
Teatterista sateeseen
Viikon lämpimien ja aurinkoisten kelien jälkeen sää muuttui vähän hassuksi. Armottomat tuulenpuuskat puhkuvat välillä, eilen jyrisi ukkonen ja eilen illalla palasin teatterista juosten halki lainehtivien katujen. Piti ihmetellä, millainen näytelmä se Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema mahtaa olla. Ammattitaidolla tehty, syystä kehuttu, pidin lavastuksellisista ratkaisuista ja tavallisten ihmisten mallintamisesta. Silti odotin jotain rankempaa ja ravistelevampaa. Hassua kyllä, olen saanut ihan Suomessa järkyttävämpiä lavaelämyksiä. Ehkä tuhansien murheellisten laulujen maassa voi helpommin eläytyä syvemmin talouskriisin ja ratkaisemattomien ongelmien puristaman perheen elämään, tai sitten toisella kielellä seuraaminen etäännyttää jonkin verran tarkastelemaan esitystä esityksenä: La crédibilité de fiction, il faut faire ce contrat.
Rasittavinta vuoden jälkeen ranskalaisten elämän seuraamisessa ja touhuiluun osallistumisessa on se, että ei ymmärrä vitsejä: On nuansseja, nopeita heittoja, jaettua tietoa ja kulttuurin sanelemia vitsejä. Ja sitten kun jotain ymmärtää, päivä kirkastuu. Jollei täysin ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu, kulkee ainakin ihan vähäsen tietämättömyyden sumussa.
Ensi viikolla tulee taas lähtö, ja mun ihan oikeasti pitäisi työskennellä tänä viikonloppuna. Ihan oikeesti hei. Silti, en jaksa enää niin hirmusti stressata kaikenmaailman murheista, osasta vain. Pitäisi kai käyttää itsensä lääkärissä, kun semmoinen flunssa, joka aina on mennyt ohi siinä vaiheessa kun ehdin vastaanotolle, ei ole vielä hellittänyt. Ranska on tehnyt kipeäksi, lihavaksi ja laiskaksi, mutta liekö se jotain antanutkin? Aivan varmasti. Kaikki oppi on hyödyksi, kaikki tieto auttaa elämään, ehkä itsensäkin kanssa.
Enpä usko, että kukaan vaihtari törmää siihen tavalliseen Erasmus-elämään ; Il ne faut pas généraliser. Jokainen törmää omiin ongelmiinsa ja löytää erikoiset ratkaisunsa.
Nyt riittää filosofointi! Tänä iltana lukemista, jos sataa, ja konserttiin, jollen ole ihan poikki. Ja jännäämään kaikkea kivaa puuhaa.
Rasittavinta vuoden jälkeen ranskalaisten elämän seuraamisessa ja touhuiluun osallistumisessa on se, että ei ymmärrä vitsejä: On nuansseja, nopeita heittoja, jaettua tietoa ja kulttuurin sanelemia vitsejä. Ja sitten kun jotain ymmärtää, päivä kirkastuu. Jollei täysin ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu, kulkee ainakin ihan vähäsen tietämättömyyden sumussa.
Ensi viikolla tulee taas lähtö, ja mun ihan oikeasti pitäisi työskennellä tänä viikonloppuna. Ihan oikeesti hei. Silti, en jaksa enää niin hirmusti stressata kaikenmaailman murheista, osasta vain. Pitäisi kai käyttää itsensä lääkärissä, kun semmoinen flunssa, joka aina on mennyt ohi siinä vaiheessa kun ehdin vastaanotolle, ei ole vielä hellittänyt. Ranska on tehnyt kipeäksi, lihavaksi ja laiskaksi, mutta liekö se jotain antanutkin? Aivan varmasti. Kaikki oppi on hyödyksi, kaikki tieto auttaa elämään, ehkä itsensäkin kanssa.
Enpä usko, että kukaan vaihtari törmää siihen tavalliseen Erasmus-elämään ; Il ne faut pas généraliser. Jokainen törmää omiin ongelmiinsa ja löytää erikoiset ratkaisunsa.
Nyt riittää filosofointi! Tänä iltana lukemista, jos sataa, ja konserttiin, jollen ole ihan poikki. Ja jännäämään kaikkea kivaa puuhaa.
20.3.2010
Hajapäisyyttä ou : Comment rater ses cours.
Vieraan kielen ja kulttuurin keskellä eläminen ja siihen sopeutuminen vaatii energiaa, aikaa, keskittymistä ja tahtoa. Siksi kehotankin vahvasti ketä tahansa vaihtaria tuntemaan olonsa kotoisaksi kohdemaansa kulttuuripiirissä jo hyvissä ajoin ennen lähtöä (toisaalta ei sitä tule liikaa pelätäkään). Kannattaa tietää tietää mitä hakee ja liikkua sen saavuttaakseen. Ranskassa kaikki sujuu hyvin kun on se, joka lähestyy. Kuten me Suomessa, paikalliset olettavat kuitenkin maahanmuuttajan tekevän työnsä, ja auttavat vastavuoroisesti kun osoittaa kiinnostuksensa. Kyse on eräänlaisesta kirjoittamattomasta sopimuksesta: Jos tulet tänne, opit tavoillemme. Maahanmuuttajalle tai vaihtarille tulee hetkiä, kun tulee käyttäydyttyä nuivasti ja kuivasti ja vihamielisesti, kukin omalla tavallaan. Jatkuva väsymys (ja flunssa, voi hitto tätä kipeyskierrettä!) panee käyttäytymään antisosiaalisemmin. Mutta peräänantamattomuus omassa projektissaan (koska jos tulet tänne, sinun täytyy tietää, miten se sopii elämänprojektiisi, tehtäviin, jotka olet asettanut itsellesi) auttaa hoksaamaan antoisia tilanteita, ja ennen kaikkea olemaan läsnä niissä hetkissä, jotka kävelevät vastaan. Vaikka väsyttää, aina nukkuminen ei ole paras vaihtoehto.
Kurssitehtäväni menivät aika huonosti tällä viikolla. Installaation kanssa tuli täysi toppi, koska en jaksanut vaan todella työskennellä sen parissa älylläni, tavoitteellisesti ja harkiten. Kyhäsin kamalan rötiskön muovista ja pahvipurkeista + surkean ripustusjärjestelmän. Sulloin sen muovipussiin muun irtosälän kanssa. Kampuksella ennen tunnin alkua nautin auringosta nurtsilla ja söin eväitäni, ja tuumin hajamielisesti työtäni. Tajusin, että pienempikin ehkä riittää, koska vaistosin, ettei rötisköni onnistunut kunnolla välittämään tilavaikutelmaa (+ sen rumuus kiinnitti liikaa huomiota itseensä objektina, ei tilana, minkä hoksasin jälkeenpäin). Taiteilin siis kymmenessä minuutissa pahvisesta kenkäsiluetista, kepeistä ja silauksesta guasseja toisen hökötyksen ja menin tunnille. Kaikkien muiden, enimmäkseen ripustettavien töiden tarkastelun, arvostelun ja analysoimisen jälkeen ope melkein unohti tekeleeni. Lyhyt kuittaus riitti: "Bon, c'est rigolo." Olihan se hupaisa juttu, ja viesti, jonka luin, meni suunnilleen näin: "Annetaan nyt anteeksi tällä kertaa, mutta et ole kyllä työskennellyt tai käyttänyt harkintaasi sen eteen. Pystyt kyllä parempaankin."
Tuntin antoi ymmärrystä näkemisestä ja näkemämme muokkaamisesta uuteen muotoon, huolellisuudesta, ja siitä, että irrotaan objekteista tilassa itse tilan merkitsemiseen. Ope tekee usein niin: Antaa vaikeita tehtäviä, jotka tajuamme vasta jälkeenpäin. Ihan hyvä opetusmetodi.
Suullinen esitys mimesiksen teoriasta Peletier du Mansin mukaan meni myös poskelleen. Yllättäen sama metodi, jolla suomeksi teen esitelmät, ei toiminutkaan: fragmentit ja elliptiset viittaukset paperilla eivät riittäneet, jotta olisin saanut kiinni siitä, mitä olin ajatellut aiemmin, kehittänyt ajatusta puhuessani ja vieläpä saanut välitettyä sen kauniilla, kokonaisella ranskan kielellä. Hmph. Menin solmuun, ja parini pelasti tilanteen selittämällä oman osuutensa koherentisti. Olen kyllä pahoillani parini puolesta - jos olisi mokannut ihan vaan itsekseen, ei harmittaisi niin paljon. Mut ainakin yleisö kuunteli kohteliaasti ja tuntui antavan liikaa anteeksi. Mutta seuraavan kerran luen paperista, tai oikeammin, muotoilen ajatukset täysin lausein paperille, voidakseni muuttaa ne tilanteen mukaan.
Ihmisen aivot ovat ihmeellinen kapistus; ne alkavat toimia aktiivisesti jo ennen kuin synnymme, ja lakkaavat toimimasta vasta kun meidän on puhuttava julkisesti.
Mutta mutta. Ei niin noloa etteikö jotain kivaakin. Keskiviikkona oli ilmaiskonsetti Krakatoassa - tai oikeammin sarja lukuisia pikku konsertteja, koska konserttitalo Merignacissa juhli 20-vuotispäiväänsä. Konserttiin olisi luonnollisesti pitänyt ilmoittautua (s'inscrire) etukäteen, mikä on aika yleinen käytäntö tilaisuuksiin, joihin on vapaa pääsy, mutta kiltti lipputiskin rouva antoi mun mennä sisään, kun vaikutin niin pettyneeltä. Musiikki oli laidasta laitaan, rap ei niin innostanut, zaragozalainen ameriikan malliin soittava bändi oli ok, alkuillan humoristisen tyylikäs parivaljakko miellytti, mutta nouseva pariisilainen poppoo Gush vei kyllä voiton kotiin. Kiilasin tyylikkäiden teinityttöjen mukaan eturiviin. Bändin mukana lavalle tulvahti aito 70-luvun henki (eikä edes mikään glam-kopio): okei, ne hiukset, ja ne vaatteet, ja myös se hoikan rennon rokkarin imago, joka toi vähän mieleen Pink Floydin, Queenin tai Led Zeppelinin. Mutta tanssittava ja tunnelmallinen musiikki ennen kaikkea ; välillä 60-luvun harmonian pehmentämää toosi suloista kuorolaulua - Lopuksi herkistyttiin täysin akustisiksi, miltei pelkkää laulua ilman mikrofoneja. Rokimmassa menossa mahtavaa lavakarismaa. Kuin Beatles olisi jatkanut 70-luvulle, jakanut bändin vetovastuun tasaisemmin (kaikki lauloivat, rumpali välillä parhaiten!), nuortunut jälleen teini-idoliksi ja tietysti ranskalaistunut (tai pikemminkin pariisilaistunut). Hih, fanitan.
Ai niin, vielä yksi avautuminen! Eilen alkoi teatterikurssi Art de l'acteur. Katselin iltapäivällä, että vielähän tässä on pari tuntia aikaa käydä syömässä Ed Wood Caféssa. Raskaan pitsan jälkeen saavuin tunnille - kaksi tuntia myöhässä! Aikataulumoka! Ärrh. Tosi turhauttavaa. Selvisin kuitenkin tunnin aikana löyhäpäisyydestäni, tosi kiinnostavaa: oma tekeminen, kurssitoverit, yleisön huomioiminen, teatterin ammattilaisille opetettava ajattelu. Seuraavaksi viikoksi: réfléxion sur le lien direct entre l'acteur et le spectateur.
Illalla kävin teesalongissa (hehe, kivaa kääntää tää näin hienostelevasti) toisten CS-immeisten kanssa, ja sitten vähän kuljettiin yössä. Ihan kivaa, mut en kerennyt tänä aamuna uimaan. Flunssasta huolimatta. Mut ei se saa estää elämääkään.
Eilen satoi, lämmintä kesäsadetta (minun mielestäni), ilma tuoksui raikkaalle. Auringonlasku väritti taivaan hurjan kauniiksi. Kurssikaverilla oli kukka hiuksissaan. Ihmiset kulkevat kevyissä vaatteissa (ja mie villatakissa, koska en ole vielä tajunnut muutosta). Yö tuntui viileältä, mutta ei enää kylmältä.
C'est bien le printemps.
Kurssitehtäväni menivät aika huonosti tällä viikolla. Installaation kanssa tuli täysi toppi, koska en jaksanut vaan todella työskennellä sen parissa älylläni, tavoitteellisesti ja harkiten. Kyhäsin kamalan rötiskön muovista ja pahvipurkeista + surkean ripustusjärjestelmän. Sulloin sen muovipussiin muun irtosälän kanssa. Kampuksella ennen tunnin alkua nautin auringosta nurtsilla ja söin eväitäni, ja tuumin hajamielisesti työtäni. Tajusin, että pienempikin ehkä riittää, koska vaistosin, ettei rötisköni onnistunut kunnolla välittämään tilavaikutelmaa (+ sen rumuus kiinnitti liikaa huomiota itseensä objektina, ei tilana, minkä hoksasin jälkeenpäin). Taiteilin siis kymmenessä minuutissa pahvisesta kenkäsiluetista, kepeistä ja silauksesta guasseja toisen hökötyksen ja menin tunnille. Kaikkien muiden, enimmäkseen ripustettavien töiden tarkastelun, arvostelun ja analysoimisen jälkeen ope melkein unohti tekeleeni. Lyhyt kuittaus riitti: "Bon, c'est rigolo." Olihan se hupaisa juttu, ja viesti, jonka luin, meni suunnilleen näin: "Annetaan nyt anteeksi tällä kertaa, mutta et ole kyllä työskennellyt tai käyttänyt harkintaasi sen eteen. Pystyt kyllä parempaankin."
Tuntin antoi ymmärrystä näkemisestä ja näkemämme muokkaamisesta uuteen muotoon, huolellisuudesta, ja siitä, että irrotaan objekteista tilassa itse tilan merkitsemiseen. Ope tekee usein niin: Antaa vaikeita tehtäviä, jotka tajuamme vasta jälkeenpäin. Ihan hyvä opetusmetodi.
Suullinen esitys mimesiksen teoriasta Peletier du Mansin mukaan meni myös poskelleen. Yllättäen sama metodi, jolla suomeksi teen esitelmät, ei toiminutkaan: fragmentit ja elliptiset viittaukset paperilla eivät riittäneet, jotta olisin saanut kiinni siitä, mitä olin ajatellut aiemmin, kehittänyt ajatusta puhuessani ja vieläpä saanut välitettyä sen kauniilla, kokonaisella ranskan kielellä. Hmph. Menin solmuun, ja parini pelasti tilanteen selittämällä oman osuutensa koherentisti. Olen kyllä pahoillani parini puolesta - jos olisi mokannut ihan vaan itsekseen, ei harmittaisi niin paljon. Mut ainakin yleisö kuunteli kohteliaasti ja tuntui antavan liikaa anteeksi. Mutta seuraavan kerran luen paperista, tai oikeammin, muotoilen ajatukset täysin lausein paperille, voidakseni muuttaa ne tilanteen mukaan.
Ihmisen aivot ovat ihmeellinen kapistus; ne alkavat toimia aktiivisesti jo ennen kuin synnymme, ja lakkaavat toimimasta vasta kun meidän on puhuttava julkisesti.
Mutta mutta. Ei niin noloa etteikö jotain kivaakin. Keskiviikkona oli ilmaiskonsetti Krakatoassa - tai oikeammin sarja lukuisia pikku konsertteja, koska konserttitalo Merignacissa juhli 20-vuotispäiväänsä. Konserttiin olisi luonnollisesti pitänyt ilmoittautua (s'inscrire) etukäteen, mikä on aika yleinen käytäntö tilaisuuksiin, joihin on vapaa pääsy, mutta kiltti lipputiskin rouva antoi mun mennä sisään, kun vaikutin niin pettyneeltä. Musiikki oli laidasta laitaan, rap ei niin innostanut, zaragozalainen ameriikan malliin soittava bändi oli ok, alkuillan humoristisen tyylikäs parivaljakko miellytti, mutta nouseva pariisilainen poppoo Gush vei kyllä voiton kotiin. Kiilasin tyylikkäiden teinityttöjen mukaan eturiviin. Bändin mukana lavalle tulvahti aito 70-luvun henki (eikä edes mikään glam-kopio): okei, ne hiukset, ja ne vaatteet, ja myös se hoikan rennon rokkarin imago, joka toi vähän mieleen Pink Floydin, Queenin tai Led Zeppelinin. Mutta tanssittava ja tunnelmallinen musiikki ennen kaikkea ; välillä 60-luvun harmonian pehmentämää toosi suloista kuorolaulua - Lopuksi herkistyttiin täysin akustisiksi, miltei pelkkää laulua ilman mikrofoneja. Rokimmassa menossa mahtavaa lavakarismaa. Kuin Beatles olisi jatkanut 70-luvulle, jakanut bändin vetovastuun tasaisemmin (kaikki lauloivat, rumpali välillä parhaiten!), nuortunut jälleen teini-idoliksi ja tietysti ranskalaistunut (tai pikemminkin pariisilaistunut). Hih, fanitan.
Ai niin, vielä yksi avautuminen! Eilen alkoi teatterikurssi Art de l'acteur. Katselin iltapäivällä, että vielähän tässä on pari tuntia aikaa käydä syömässä Ed Wood Caféssa. Raskaan pitsan jälkeen saavuin tunnille - kaksi tuntia myöhässä! Aikataulumoka! Ärrh. Tosi turhauttavaa. Selvisin kuitenkin tunnin aikana löyhäpäisyydestäni, tosi kiinnostavaa: oma tekeminen, kurssitoverit, yleisön huomioiminen, teatterin ammattilaisille opetettava ajattelu. Seuraavaksi viikoksi: réfléxion sur le lien direct entre l'acteur et le spectateur.
Illalla kävin teesalongissa (hehe, kivaa kääntää tää näin hienostelevasti) toisten CS-immeisten kanssa, ja sitten vähän kuljettiin yössä. Ihan kivaa, mut en kerennyt tänä aamuna uimaan. Flunssasta huolimatta. Mut ei se saa estää elämääkään.
Eilen satoi, lämmintä kesäsadetta (minun mielestäni), ilma tuoksui raikkaalle. Auringonlasku väritti taivaan hurjan kauniiksi. Kurssikaverilla oli kukka hiuksissaan. Ihmiset kulkevat kevyissä vaatteissa (ja mie villatakissa, koska en ole vielä tajunnut muutosta). Yö tuntui viileältä, mutta ei enää kylmältä.
C'est bien le printemps.
11.3.2010
Sitä sun tätä
Viime viikolla katseltiin Théâtren L3-opiskelijoiden lopputyötä: alkulämmittelynä eräänlainen hysteerisen absurdi kilpalaulanta, äänimaalailua. Varsinaisena kipaleena monikymmenpäinen, kirjava porukka esitti ruotsalaisen yläluokkalaisen perheen sukujuhlan. Patriarkka täytti 50 vuotta, kutsuvierina lapset perheineen ja liuta tuttuja ym sakkia, seassa myös me, katsojat, jotka näyttelijät paimensivat mukaan esitykseen. Alussa liike, saapuminen, odotukset, vaikutelmat henkilöistä olivat tärkeämpiä, hiljalleen hahmottuivat esiin päähenkilöiden piirteet, elämänhistoria, salaisuudet; luurangot kopistelivat kaapissa. Eitys erottui kaikista näkemistäni siinä, että näyttelijät vaihtoivat yhtenään roolia - yllättäen se (minun mielestäni) toimi esityksen eduksi, salli erittäin hyvin opiskelijoiden taitojen valopilkkujen ja katvealueiden arvioimisen, lisäten oman mausteensa "ketä on uskottava ja mistä syistä?" -teemaan, ja opetti minulle jotain omalaatuista teatterista: vaikka kasvot, ääni, kohtauksen sielu vaihtuvat, rooli ja henkilö pysyy.
Tulossa on sekä aluevaalit, joissa vasemmisto on ilmeiseti vähän vahvemmilla, että opiskelijaedustajien valitseminen yliopiston toimielimiin (hallinto-, tutkimus- ja opiskeluneuvostoihin): Siitä syystä huomioin taas eroja vaalimainonnassa suomalaisiin käytäntöihin nähden; Yhtenä päivänä en voinut kuin naureskella ryöhkeydelle, kun yhden ilmeisesti pienkauppiaiden asiaa ajavan kaverin maalimainoksilla oli teipattu BU-kirjaston sisäänkäynnin fasadi täyteen. Slogan: "Ette vielä tiedä sitä, mutta äänestätte minua." Certes.
Muuten kampuksella mainostetaan "Sauvons la fac" ("Pelastakaamme yliopisto" epäformaalimpaan sävyyn.) UNEFin, eli opiskelijajärjestöjen syndikaatin lausahdus "Ètudier est un droit, pas une privilège" kääntyy kerrankin näppärästi suomeksi: "Opiskelu on oikeus, ei etuoikeus."
Tänään leksikologian ope kannusti meitä täyttämään kansalaisvelvollisuutemme. Sanoisin, että velvollisuudet koetaan täällä vielä merkittävimpinä kuin individualismin ihmemaassamme, tai sitten se on vain vanhemman sukupolven hapatusta. (Toivottavasti en kirjoita liian piiloironisesti.) Mutta ajatelkaapa tätä: Ranskalainen kämppikseni ei saanut äänestää, koska unohti ilmoittautua joulukuussa äänestäjäksi ("se déclarer"). Jos Suomessa ei saisi vaan marssia vaaliuurnille, tokkopa äänestysaktiivisuus olisi niinkään korkealla? Toisaalta, jos vähän vaikeutat asioiden hoitoa, joskus ihmiset kiinnostuvat entisestään.
Mulle on tullut kaksi uutta kämmpistä, ja vanhalla neljän porukalla käytiin kiinalaisessa ahtamassaitsemme täyteen ja vetäydyttiin palellen kotiin. Argentiinalaistyttömme lähtevät piakkoin kuukauden reissulleen ja ranskalaiskämppikseni työskentelee kuin hullu.
Lämpimän jakson jälkeen odottelemme vielä kevättä, kampuksella kukkii silti. Viime viikolla hytistiin vähän ulkona piirtämässä betonikolossiemme upeita, hyvin suunniteltuja perspektiivejä. Yllättäen arvostelu oli suosiollinen tuherrukselleni, nyt pitäisi väkertää sen vertikaaleista installaatio (tout en couleur, tout en gaieté) ; Älä kysy, ihmettelen edelleen tehtävänantoa.
Ensi viikolla puhutaan ranskalaisen parini kanssa mimesiksestä siitä näkökulmasta, josta Pelletier du Mans sen selitti. Ja kirjoittelen esitelmää viereisen aukion Porte de Cailhau -monumentista. Ihan kivaa lukea kaupungin historiasta. Opin mm. että kivenheiton päässä Impasse Rue Neuvessa on Bordeaux'n vanhin talo, koska kaupungin laajetessa tähän kortteliin rakennettiin uusia taloja (siitä meidänkin katumme nimi). Hortoilen aina välillä pää kenossa ja ihastelen velmuja mascaroneja, kasvoja kivessä.
Tulossa on sekä aluevaalit, joissa vasemmisto on ilmeiseti vähän vahvemmilla, että opiskelijaedustajien valitseminen yliopiston toimielimiin (hallinto-, tutkimus- ja opiskeluneuvostoihin): Siitä syystä huomioin taas eroja vaalimainonnassa suomalaisiin käytäntöihin nähden; Yhtenä päivänä en voinut kuin naureskella ryöhkeydelle, kun yhden ilmeisesti pienkauppiaiden asiaa ajavan kaverin maalimainoksilla oli teipattu BU-kirjaston sisäänkäynnin fasadi täyteen. Slogan: "Ette vielä tiedä sitä, mutta äänestätte minua." Certes.
Muuten kampuksella mainostetaan "Sauvons la fac" ("Pelastakaamme yliopisto" epäformaalimpaan sävyyn.) UNEFin, eli opiskelijajärjestöjen syndikaatin lausahdus "Ètudier est un droit, pas une privilège" kääntyy kerrankin näppärästi suomeksi: "Opiskelu on oikeus, ei etuoikeus."
Tänään leksikologian ope kannusti meitä täyttämään kansalaisvelvollisuutemme. Sanoisin, että velvollisuudet koetaan täällä vielä merkittävimpinä kuin individualismin ihmemaassamme, tai sitten se on vain vanhemman sukupolven hapatusta. (Toivottavasti en kirjoita liian piiloironisesti.) Mutta ajatelkaapa tätä: Ranskalainen kämppikseni ei saanut äänestää, koska unohti ilmoittautua joulukuussa äänestäjäksi ("se déclarer"). Jos Suomessa ei saisi vaan marssia vaaliuurnille, tokkopa äänestysaktiivisuus olisi niinkään korkealla? Toisaalta, jos vähän vaikeutat asioiden hoitoa, joskus ihmiset kiinnostuvat entisestään.
Mulle on tullut kaksi uutta kämmpistä, ja vanhalla neljän porukalla käytiin kiinalaisessa ahtamassaitsemme täyteen ja vetäydyttiin palellen kotiin. Argentiinalaistyttömme lähtevät piakkoin kuukauden reissulleen ja ranskalaiskämppikseni työskentelee kuin hullu.
Lämpimän jakson jälkeen odottelemme vielä kevättä, kampuksella kukkii silti. Viime viikolla hytistiin vähän ulkona piirtämässä betonikolossiemme upeita, hyvin suunniteltuja perspektiivejä. Yllättäen arvostelu oli suosiollinen tuherrukselleni, nyt pitäisi väkertää sen vertikaaleista installaatio (tout en couleur, tout en gaieté) ; Älä kysy, ihmettelen edelleen tehtävänantoa.
Ensi viikolla puhutaan ranskalaisen parini kanssa mimesiksestä siitä näkökulmasta, josta Pelletier du Mans sen selitti. Ja kirjoittelen esitelmää viereisen aukion Porte de Cailhau -monumentista. Ihan kivaa lukea kaupungin historiasta. Opin mm. että kivenheiton päässä Impasse Rue Neuvessa on Bordeaux'n vanhin talo, koska kaupungin laajetessa tähän kortteliin rakennettiin uusia taloja (siitä meidänkin katumme nimi). Hortoilen aina välillä pää kenossa ja ihastelen velmuja mascaroneja, kasvoja kivessä.
8.3.2010
Cherbourg-Cotentin
Maaliskuun ekaksi viikonlopuksi oli lähdettävä CouchSurfing-tapaamiseen, Normandiaan Cherbourgiin. Lähtö vähän kismitti, kun juuri koin asettuneeni tänne. Eipä silti, olin päättänyt vuoden alussa haluavani johonkin isoon tapaamiseen, ja sanoisin viihtyneeni.
Torstai-iltana hyppäsin TGV-junaan ja päädyin Toursiin, jonka pitkät suorat bulevardit ja leveä Loire-joki jäivät mieleen. Nukuin Rosalian luona, josta jatkettiin perjantaina kaksi surffaajaneitoa kyytiin kopattuamme.
(Perjantaipäivänä tutkin vanhaa Toursia, ulkokoristeiltaan omalaatuista katedraalia, ja kävelin Loiren pohjoisrantaa itään aina Périphérique-autoreitin juurelle, jossa kysyin vastaantulevalta herralta, voiko sillan ylittää. "Se on kiellettyä, voi yrittää, mut jos jeparit (flics) näkee, niin..." Ois ehkä pitänyt jäädä voivottelemaan sitä miten kaikki rakennetaan autoille ja tuskin mitään kevyelle liikenteelle, mutta luontainen kainouteni voimakkaita mielipiteitä kohtaan esti minua lietsomasta monsieurin mielialaa.)
Vanhaa Toursia.
Matka meni unisesti ja pumpulipäisesti, rupatteleva seura kyllä miellytti. Cherbourgiin päästyämme oli iltayhdeksän, majoitimme osan porukkaa, eksyimme satamaan ja löysimme oman laivamme. Kyytiin nousi kolmekymmentä sohvasurffaajaa (toiset kolmisenkymmentä olivat purjehtineet jo paria tuntia aiemmin), osa naamioituneena meriteeman mukaan vaikkapa piraateiksi. Pörisevän pikku laivan kannella höpöteltiin, juotiin viiniä, katseltiin tähtitaivasta.
Nautin elämäni ensimmäisen osterin (dégustation des huitres). Se tapahtuu niin, että kupu laikataan sivusta auki ja tarkastellaan otusparan väriä ja olemusta. Parasta on, jos osterin sisällä on vielä runsaasti vettä ja se elää. Tuoretta ruokaa! Osteri syödään siten, että päätä kallistetaan, puraistaan kuoren puoliskolla lepäävää osteria ja sitten nielaistaan se saman tien. Tekniikassani riitti parantamisen varaa, koska jäin pureskelemaan merenelävää: Rakenne ei miellyttänyt, mutta jälkimaku oli kyllä hyvä. Tyydyin silti sillä erää yhteen suupalaan.
Rantauduttuamme tutustumista jatkettiin baarissa Rue de la Paix:llä (Rauhan katu, kovin nimensä vastainen). Kamppeita autolta hakiessani eksyin taas toisen suomalaisen kanssa. Alexisin kämpässä koisi vain seitsemän henkeä (seuraavana yönä pari lisää). Huolimatta siitä, että nukkumaanmeno oli myöhästynyt klo kolmeen, aamulla heräsin ensimmäisenä ja nautin hiljaisesta hetkestä. Aamupalan nautittuamme oli vuorossa kaupunkikierros, jolla vuosiluvut ja historialliset anekdootit satelivat. Ihasteltiin mm. Cité de la mer -kompleksia historiallisine sukellusvehjeineen.
Seuraavaksi kimppakyydillä Manchen louteiskolkkaan pienelle patikkaretkelle. Aurinko puhkoi juuri sopivasti harmaan pilvisen massan, ja tuuli riuhtoi takkia kun hypättiin autosta majakan lähistöllä ja loikittiin rosoisilla rantakallioilla. Käveltiin erityisen jyrkästi nousevaa Normandian rannikkolinjaa myöten, maalaisromanttisten kivitalojen ja -aitojen viertä, kullankeltainen piikikäs kasvi kukki valtoimenaan, aurinko laski länteen, meren taakse, kaukana siinsi saaria, ruoho suhisi ja tuntui pehmeänä jopa jyhkeiden kengänpohjien läpi. Siltä paratiisi näyttäisi syksyllä, minun mielessäni.
Päädyttiin upealle ranta-aavalle, jossa teksasilainen kävi uimassa. Refreshing!
Illalla ravintolaan. Raskasta ruokaa, hyvää kieltämättä, mutta vähempäänkin olisin tyytynyt. (Ravintoloissa on harmillista se, että tuhdit annokset jäävät usein miltei puoliksi syömättä - mikä tietysti säälittää "ei mitään hukkaan" -tyyppiä. Ranskalaiset käyvät ravintoloissa ennemminkin tunnelman, seurustelun ja palvelun takia, ja laittavat itse parempaa kotiruokaa.)
Yöllä yökerhoon. Päätin nyt lähteä "ny kerrankin, kun muuten käyn niin vähän ulkona". Täysi illallinen, mälsähkö musiikki ja uudet kengät haittasivat tanssimista, mutta la danse ne perd jamais sa magie, les sorties ont toujours leur sortilège.
Heräsin virkeänä viiden ja puolen tunnin unien jälkee, ja sitten brunchille. Maisteltavana oli jos jonkinlaista enimmäkseen paikallista erikoisuutta ja herkkua. Yltäkylläisyydestä jatkoimme viikonlopun vikaan rientoon, rannalle ajelemaan tuulen voimalla!
Le char à voile on hupaisa ekologinen vastine perisuomalaiselle ralliajelulle, tai niille ihme maa-autohäkkyröille. Tuulihan ei koskaan jätä Normandian rannikkoa. Tunnin ajelulla opin säätelemään nopeuttani ja kääntymään myötätuulesta vastatuuleen, mutta en vastatuulesta myötätuuleen - se pitäisi tehdä hyvin jyrkästi suuresta nopeudesta. Osa aikaa meni myös purjeväkkyrän kiskomiseen märästä hiekasta.
Porukka hajaantui jo, mutta iltasella ihmeteltiin vielä Élisen, Rennesiin kyyditsijäni tekemää söpöä Cow'chSurfing-kaakkua (Normandia on täynnä söpöjä lehmiä, joten... hieman paikallisväriä). Mie ja kaksi saksalaista (nyttemmin toinen Nantaise) ajeltiin Élisen kyydissä puoleksiyöksi Rennesiin taiteelliseen pikku asuntoon. Aamulla hän vielä heitti meidät kaupungin laitaan, josta saksalaiset hyppäsivät viime tingassa saamaansa kimppakyytiin ja minä jatkoin liftaamalla.
Vain neljässä autossa Rennesistä Bordeaux'hon! Ehdin jopa iltapäivän kurssilla (joka oli vähän turha, koska katsomamme filmi oli jo tuttu). Ensin hieman varautunut rennesiläinen koppasi minut liittymästä 30 km:n matkalle, seuraavaksi 45-vuotias ja tavattoman nuorekas oman kaktusyrityksensä luonut herra, jonka kanssa parannettiin maailma puolessa tunnissa. Hän jätti minut Nantesin Périphériquelle, josta jatkoin hurjan kivan brasilialaissyntyisen naisen seurassa. Hän jätti minut toiselle puolelle kaupunkia station-servicelle (bensa-asema), ja ennen lähtöään hoksasi: "Tuossa on portugalialainen rekka, joka luultavasti menee Bordeaux'n kautta, haluatko, että kysyn kyytiä?") Kyllä kiitos. Kiitos Janainan avuliaisuuden taitoin yli kolmesataa kilometriä mukavan portugalilaisen seurassa. Hän puhui kyllä hyvin ranskaakin, molempien lastensa opiskellessa tai työskennellessä Pariisissa.
Semmoinen reissu. Normandialainen kulttuuri tuntui ystävälliseltä, ihmiset vieraanvaraisilta, maisemat kotoisilta. Kylmä tuuli taisi kyllä aiheuttaa flunssan. Unohdin myös piponi autoon. No, jos jotain voittaa, jotain häviääkin, eikös?
Lepuuttakaapa silmiänne Atlantin valtamerellä.
Torstai-iltana hyppäsin TGV-junaan ja päädyin Toursiin, jonka pitkät suorat bulevardit ja leveä Loire-joki jäivät mieleen. Nukuin Rosalian luona, josta jatkettiin perjantaina kaksi surffaajaneitoa kyytiin kopattuamme.
(Perjantaipäivänä tutkin vanhaa Toursia, ulkokoristeiltaan omalaatuista katedraalia, ja kävelin Loiren pohjoisrantaa itään aina Périphérique-autoreitin juurelle, jossa kysyin vastaantulevalta herralta, voiko sillan ylittää. "Se on kiellettyä, voi yrittää, mut jos jeparit (flics) näkee, niin..." Ois ehkä pitänyt jäädä voivottelemaan sitä miten kaikki rakennetaan autoille ja tuskin mitään kevyelle liikenteelle, mutta luontainen kainouteni voimakkaita mielipiteitä kohtaan esti minua lietsomasta monsieurin mielialaa.)
Vanhaa Toursia.
Matka meni unisesti ja pumpulipäisesti, rupatteleva seura kyllä miellytti. Cherbourgiin päästyämme oli iltayhdeksän, majoitimme osan porukkaa, eksyimme satamaan ja löysimme oman laivamme. Kyytiin nousi kolmekymmentä sohvasurffaajaa (toiset kolmisenkymmentä olivat purjehtineet jo paria tuntia aiemmin), osa naamioituneena meriteeman mukaan vaikkapa piraateiksi. Pörisevän pikku laivan kannella höpöteltiin, juotiin viiniä, katseltiin tähtitaivasta.
Nautin elämäni ensimmäisen osterin (dégustation des huitres). Se tapahtuu niin, että kupu laikataan sivusta auki ja tarkastellaan otusparan väriä ja olemusta. Parasta on, jos osterin sisällä on vielä runsaasti vettä ja se elää. Tuoretta ruokaa! Osteri syödään siten, että päätä kallistetaan, puraistaan kuoren puoliskolla lepäävää osteria ja sitten nielaistaan se saman tien. Tekniikassani riitti parantamisen varaa, koska jäin pureskelemaan merenelävää: Rakenne ei miellyttänyt, mutta jälkimaku oli kyllä hyvä. Tyydyin silti sillä erää yhteen suupalaan.
Rantauduttuamme tutustumista jatkettiin baarissa Rue de la Paix:llä (Rauhan katu, kovin nimensä vastainen). Kamppeita autolta hakiessani eksyin taas toisen suomalaisen kanssa. Alexisin kämpässä koisi vain seitsemän henkeä (seuraavana yönä pari lisää). Huolimatta siitä, että nukkumaanmeno oli myöhästynyt klo kolmeen, aamulla heräsin ensimmäisenä ja nautin hiljaisesta hetkestä. Aamupalan nautittuamme oli vuorossa kaupunkikierros, jolla vuosiluvut ja historialliset anekdootit satelivat. Ihasteltiin mm. Cité de la mer -kompleksia historiallisine sukellusvehjeineen.
Seuraavaksi kimppakyydillä Manchen louteiskolkkaan pienelle patikkaretkelle. Aurinko puhkoi juuri sopivasti harmaan pilvisen massan, ja tuuli riuhtoi takkia kun hypättiin autosta majakan lähistöllä ja loikittiin rosoisilla rantakallioilla. Käveltiin erityisen jyrkästi nousevaa Normandian rannikkolinjaa myöten, maalaisromanttisten kivitalojen ja -aitojen viertä, kullankeltainen piikikäs kasvi kukki valtoimenaan, aurinko laski länteen, meren taakse, kaukana siinsi saaria, ruoho suhisi ja tuntui pehmeänä jopa jyhkeiden kengänpohjien läpi. Siltä paratiisi näyttäisi syksyllä, minun mielessäni.
Päädyttiin upealle ranta-aavalle, jossa teksasilainen kävi uimassa. Refreshing!
Illalla ravintolaan. Raskasta ruokaa, hyvää kieltämättä, mutta vähempäänkin olisin tyytynyt. (Ravintoloissa on harmillista se, että tuhdit annokset jäävät usein miltei puoliksi syömättä - mikä tietysti säälittää "ei mitään hukkaan" -tyyppiä. Ranskalaiset käyvät ravintoloissa ennemminkin tunnelman, seurustelun ja palvelun takia, ja laittavat itse parempaa kotiruokaa.)
Yöllä yökerhoon. Päätin nyt lähteä "ny kerrankin, kun muuten käyn niin vähän ulkona". Täysi illallinen, mälsähkö musiikki ja uudet kengät haittasivat tanssimista, mutta la danse ne perd jamais sa magie, les sorties ont toujours leur sortilège.
Heräsin virkeänä viiden ja puolen tunnin unien jälkee, ja sitten brunchille. Maisteltavana oli jos jonkinlaista enimmäkseen paikallista erikoisuutta ja herkkua. Yltäkylläisyydestä jatkoimme viikonlopun vikaan rientoon, rannalle ajelemaan tuulen voimalla!
Le char à voile on hupaisa ekologinen vastine perisuomalaiselle ralliajelulle, tai niille ihme maa-autohäkkyröille. Tuulihan ei koskaan jätä Normandian rannikkoa. Tunnin ajelulla opin säätelemään nopeuttani ja kääntymään myötätuulesta vastatuuleen, mutta en vastatuulesta myötätuuleen - se pitäisi tehdä hyvin jyrkästi suuresta nopeudesta. Osa aikaa meni myös purjeväkkyrän kiskomiseen märästä hiekasta.
Porukka hajaantui jo, mutta iltasella ihmeteltiin vielä Élisen, Rennesiin kyyditsijäni tekemää söpöä Cow'chSurfing-kaakkua (Normandia on täynnä söpöjä lehmiä, joten... hieman paikallisväriä). Mie ja kaksi saksalaista (nyttemmin toinen Nantaise) ajeltiin Élisen kyydissä puoleksiyöksi Rennesiin taiteelliseen pikku asuntoon. Aamulla hän vielä heitti meidät kaupungin laitaan, josta saksalaiset hyppäsivät viime tingassa saamaansa kimppakyytiin ja minä jatkoin liftaamalla.
Vain neljässä autossa Rennesistä Bordeaux'hon! Ehdin jopa iltapäivän kurssilla (joka oli vähän turha, koska katsomamme filmi oli jo tuttu). Ensin hieman varautunut rennesiläinen koppasi minut liittymästä 30 km:n matkalle, seuraavaksi 45-vuotias ja tavattoman nuorekas oman kaktusyrityksensä luonut herra, jonka kanssa parannettiin maailma puolessa tunnissa. Hän jätti minut Nantesin Périphériquelle, josta jatkoin hurjan kivan brasilialaissyntyisen naisen seurassa. Hän jätti minut toiselle puolelle kaupunkia station-servicelle (bensa-asema), ja ennen lähtöään hoksasi: "Tuossa on portugalialainen rekka, joka luultavasti menee Bordeaux'n kautta, haluatko, että kysyn kyytiä?") Kyllä kiitos. Kiitos Janainan avuliaisuuden taitoin yli kolmesataa kilometriä mukavan portugalilaisen seurassa. Hän puhui kyllä hyvin ranskaakin, molempien lastensa opiskellessa tai työskennellessä Pariisissa.
Semmoinen reissu. Normandialainen kulttuuri tuntui ystävälliseltä, ihmiset vieraanvaraisilta, maisemat kotoisilta. Kylmä tuuli taisi kyllä aiheuttaa flunssan. Unohdin myös piponi autoon. No, jos jotain voittaa, jotain häviääkin, eikös?
Lepuuttakaapa silmiänne Atlantin valtamerellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
