Viime viikolla katseltiin Théâtren L3-opiskelijoiden lopputyötä: alkulämmittelynä eräänlainen hysteerisen absurdi kilpalaulanta, äänimaalailua. Varsinaisena kipaleena monikymmenpäinen, kirjava porukka esitti ruotsalaisen yläluokkalaisen perheen sukujuhlan. Patriarkka täytti 50 vuotta, kutsuvierina lapset perheineen ja liuta tuttuja ym sakkia, seassa myös me, katsojat, jotka näyttelijät paimensivat mukaan esitykseen. Alussa liike, saapuminen, odotukset, vaikutelmat henkilöistä olivat tärkeämpiä, hiljalleen hahmottuivat esiin päähenkilöiden piirteet, elämänhistoria, salaisuudet; luurangot kopistelivat kaapissa. Eitys erottui kaikista näkemistäni siinä, että näyttelijät vaihtoivat yhtenään roolia - yllättäen se (minun mielestäni) toimi esityksen eduksi, salli erittäin hyvin opiskelijoiden taitojen valopilkkujen ja katvealueiden arvioimisen, lisäten oman mausteensa "ketä on uskottava ja mistä syistä?" -teemaan, ja opetti minulle jotain omalaatuista teatterista: vaikka kasvot, ääni, kohtauksen sielu vaihtuvat, rooli ja henkilö pysyy.
Tulossa on sekä aluevaalit, joissa vasemmisto on ilmeiseti vähän vahvemmilla, että opiskelijaedustajien valitseminen yliopiston toimielimiin (hallinto-, tutkimus- ja opiskeluneuvostoihin): Siitä syystä huomioin taas eroja vaalimainonnassa suomalaisiin käytäntöihin nähden; Yhtenä päivänä en voinut kuin naureskella ryöhkeydelle, kun yhden ilmeisesti pienkauppiaiden asiaa ajavan kaverin maalimainoksilla oli teipattu BU-kirjaston sisäänkäynnin fasadi täyteen. Slogan: "Ette vielä tiedä sitä, mutta äänestätte minua." Certes.
Muuten kampuksella mainostetaan "Sauvons la fac" ("Pelastakaamme yliopisto" epäformaalimpaan sävyyn.) UNEFin, eli opiskelijajärjestöjen syndikaatin lausahdus "Ètudier est un droit, pas une privilège" kääntyy kerrankin näppärästi suomeksi: "Opiskelu on oikeus, ei etuoikeus."
Tänään leksikologian ope kannusti meitä täyttämään kansalaisvelvollisuutemme. Sanoisin, että velvollisuudet koetaan täällä vielä merkittävimpinä kuin individualismin ihmemaassamme, tai sitten se on vain vanhemman sukupolven hapatusta. (Toivottavasti en kirjoita liian piiloironisesti.) Mutta ajatelkaapa tätä: Ranskalainen kämppikseni ei saanut äänestää, koska unohti ilmoittautua joulukuussa äänestäjäksi ("se déclarer"). Jos Suomessa ei saisi vaan marssia vaaliuurnille, tokkopa äänestysaktiivisuus olisi niinkään korkealla? Toisaalta, jos vähän vaikeutat asioiden hoitoa, joskus ihmiset kiinnostuvat entisestään.
Mulle on tullut kaksi uutta kämmpistä, ja vanhalla neljän porukalla käytiin kiinalaisessa ahtamassaitsemme täyteen ja vetäydyttiin palellen kotiin. Argentiinalaistyttömme lähtevät piakkoin kuukauden reissulleen ja ranskalaiskämppikseni työskentelee kuin hullu.
Lämpimän jakson jälkeen odottelemme vielä kevättä, kampuksella kukkii silti. Viime viikolla hytistiin vähän ulkona piirtämässä betonikolossiemme upeita, hyvin suunniteltuja perspektiivejä. Yllättäen arvostelu oli suosiollinen tuherrukselleni, nyt pitäisi väkertää sen vertikaaleista installaatio (tout en couleur, tout en gaieté) ; Älä kysy, ihmettelen edelleen tehtävänantoa.
Ensi viikolla puhutaan ranskalaisen parini kanssa mimesiksestä siitä näkökulmasta, josta Pelletier du Mans sen selitti. Ja kirjoittelen esitelmää viereisen aukion Porte de Cailhau -monumentista. Ihan kivaa lukea kaupungin historiasta. Opin mm. että kivenheiton päässä Impasse Rue Neuvessa on Bordeaux'n vanhin talo, koska kaupungin laajetessa tähän kortteliin rakennettiin uusia taloja (siitä meidänkin katumme nimi). Hortoilen aina välillä pää kenossa ja ihastelen velmuja mascaroneja, kasvoja kivessä.
11.3.2010
8.3.2010
Cherbourg-Cotentin
Maaliskuun ekaksi viikonlopuksi oli lähdettävä CouchSurfing-tapaamiseen, Normandiaan Cherbourgiin. Lähtö vähän kismitti, kun juuri koin asettuneeni tänne. Eipä silti, olin päättänyt vuoden alussa haluavani johonkin isoon tapaamiseen, ja sanoisin viihtyneeni.
Torstai-iltana hyppäsin TGV-junaan ja päädyin Toursiin, jonka pitkät suorat bulevardit ja leveä Loire-joki jäivät mieleen. Nukuin Rosalian luona, josta jatkettiin perjantaina kaksi surffaajaneitoa kyytiin kopattuamme.
(Perjantaipäivänä tutkin vanhaa Toursia, ulkokoristeiltaan omalaatuista katedraalia, ja kävelin Loiren pohjoisrantaa itään aina Périphérique-autoreitin juurelle, jossa kysyin vastaantulevalta herralta, voiko sillan ylittää. "Se on kiellettyä, voi yrittää, mut jos jeparit (flics) näkee, niin..." Ois ehkä pitänyt jäädä voivottelemaan sitä miten kaikki rakennetaan autoille ja tuskin mitään kevyelle liikenteelle, mutta luontainen kainouteni voimakkaita mielipiteitä kohtaan esti minua lietsomasta monsieurin mielialaa.)
Vanhaa Toursia.
Matka meni unisesti ja pumpulipäisesti, rupatteleva seura kyllä miellytti. Cherbourgiin päästyämme oli iltayhdeksän, majoitimme osan porukkaa, eksyimme satamaan ja löysimme oman laivamme. Kyytiin nousi kolmekymmentä sohvasurffaajaa (toiset kolmisenkymmentä olivat purjehtineet jo paria tuntia aiemmin), osa naamioituneena meriteeman mukaan vaikkapa piraateiksi. Pörisevän pikku laivan kannella höpöteltiin, juotiin viiniä, katseltiin tähtitaivasta.
Nautin elämäni ensimmäisen osterin (dégustation des huitres). Se tapahtuu niin, että kupu laikataan sivusta auki ja tarkastellaan otusparan väriä ja olemusta. Parasta on, jos osterin sisällä on vielä runsaasti vettä ja se elää. Tuoretta ruokaa! Osteri syödään siten, että päätä kallistetaan, puraistaan kuoren puoliskolla lepäävää osteria ja sitten nielaistaan se saman tien. Tekniikassani riitti parantamisen varaa, koska jäin pureskelemaan merenelävää: Rakenne ei miellyttänyt, mutta jälkimaku oli kyllä hyvä. Tyydyin silti sillä erää yhteen suupalaan.
Rantauduttuamme tutustumista jatkettiin baarissa Rue de la Paix:llä (Rauhan katu, kovin nimensä vastainen). Kamppeita autolta hakiessani eksyin taas toisen suomalaisen kanssa. Alexisin kämpässä koisi vain seitsemän henkeä (seuraavana yönä pari lisää). Huolimatta siitä, että nukkumaanmeno oli myöhästynyt klo kolmeen, aamulla heräsin ensimmäisenä ja nautin hiljaisesta hetkestä. Aamupalan nautittuamme oli vuorossa kaupunkikierros, jolla vuosiluvut ja historialliset anekdootit satelivat. Ihasteltiin mm. Cité de la mer -kompleksia historiallisine sukellusvehjeineen.
Seuraavaksi kimppakyydillä Manchen louteiskolkkaan pienelle patikkaretkelle. Aurinko puhkoi juuri sopivasti harmaan pilvisen massan, ja tuuli riuhtoi takkia kun hypättiin autosta majakan lähistöllä ja loikittiin rosoisilla rantakallioilla. Käveltiin erityisen jyrkästi nousevaa Normandian rannikkolinjaa myöten, maalaisromanttisten kivitalojen ja -aitojen viertä, kullankeltainen piikikäs kasvi kukki valtoimenaan, aurinko laski länteen, meren taakse, kaukana siinsi saaria, ruoho suhisi ja tuntui pehmeänä jopa jyhkeiden kengänpohjien läpi. Siltä paratiisi näyttäisi syksyllä, minun mielessäni.
Päädyttiin upealle ranta-aavalle, jossa teksasilainen kävi uimassa. Refreshing!
Illalla ravintolaan. Raskasta ruokaa, hyvää kieltämättä, mutta vähempäänkin olisin tyytynyt. (Ravintoloissa on harmillista se, että tuhdit annokset jäävät usein miltei puoliksi syömättä - mikä tietysti säälittää "ei mitään hukkaan" -tyyppiä. Ranskalaiset käyvät ravintoloissa ennemminkin tunnelman, seurustelun ja palvelun takia, ja laittavat itse parempaa kotiruokaa.)
Yöllä yökerhoon. Päätin nyt lähteä "ny kerrankin, kun muuten käyn niin vähän ulkona". Täysi illallinen, mälsähkö musiikki ja uudet kengät haittasivat tanssimista, mutta la danse ne perd jamais sa magie, les sorties ont toujours leur sortilège.
Heräsin virkeänä viiden ja puolen tunnin unien jälkee, ja sitten brunchille. Maisteltavana oli jos jonkinlaista enimmäkseen paikallista erikoisuutta ja herkkua. Yltäkylläisyydestä jatkoimme viikonlopun vikaan rientoon, rannalle ajelemaan tuulen voimalla!
Le char à voile on hupaisa ekologinen vastine perisuomalaiselle ralliajelulle, tai niille ihme maa-autohäkkyröille. Tuulihan ei koskaan jätä Normandian rannikkoa. Tunnin ajelulla opin säätelemään nopeuttani ja kääntymään myötätuulesta vastatuuleen, mutta en vastatuulesta myötätuuleen - se pitäisi tehdä hyvin jyrkästi suuresta nopeudesta. Osa aikaa meni myös purjeväkkyrän kiskomiseen märästä hiekasta.
Porukka hajaantui jo, mutta iltasella ihmeteltiin vielä Élisen, Rennesiin kyyditsijäni tekemää söpöä Cow'chSurfing-kaakkua (Normandia on täynnä söpöjä lehmiä, joten... hieman paikallisväriä). Mie ja kaksi saksalaista (nyttemmin toinen Nantaise) ajeltiin Élisen kyydissä puoleksiyöksi Rennesiin taiteelliseen pikku asuntoon. Aamulla hän vielä heitti meidät kaupungin laitaan, josta saksalaiset hyppäsivät viime tingassa saamaansa kimppakyytiin ja minä jatkoin liftaamalla.
Vain neljässä autossa Rennesistä Bordeaux'hon! Ehdin jopa iltapäivän kurssilla (joka oli vähän turha, koska katsomamme filmi oli jo tuttu). Ensin hieman varautunut rennesiläinen koppasi minut liittymästä 30 km:n matkalle, seuraavaksi 45-vuotias ja tavattoman nuorekas oman kaktusyrityksensä luonut herra, jonka kanssa parannettiin maailma puolessa tunnissa. Hän jätti minut Nantesin Périphériquelle, josta jatkoin hurjan kivan brasilialaissyntyisen naisen seurassa. Hän jätti minut toiselle puolelle kaupunkia station-servicelle (bensa-asema), ja ennen lähtöään hoksasi: "Tuossa on portugalialainen rekka, joka luultavasti menee Bordeaux'n kautta, haluatko, että kysyn kyytiä?") Kyllä kiitos. Kiitos Janainan avuliaisuuden taitoin yli kolmesataa kilometriä mukavan portugalilaisen seurassa. Hän puhui kyllä hyvin ranskaakin, molempien lastensa opiskellessa tai työskennellessä Pariisissa.
Semmoinen reissu. Normandialainen kulttuuri tuntui ystävälliseltä, ihmiset vieraanvaraisilta, maisemat kotoisilta. Kylmä tuuli taisi kyllä aiheuttaa flunssan. Unohdin myös piponi autoon. No, jos jotain voittaa, jotain häviääkin, eikös?
Lepuuttakaapa silmiänne Atlantin valtamerellä.
Torstai-iltana hyppäsin TGV-junaan ja päädyin Toursiin, jonka pitkät suorat bulevardit ja leveä Loire-joki jäivät mieleen. Nukuin Rosalian luona, josta jatkettiin perjantaina kaksi surffaajaneitoa kyytiin kopattuamme.
(Perjantaipäivänä tutkin vanhaa Toursia, ulkokoristeiltaan omalaatuista katedraalia, ja kävelin Loiren pohjoisrantaa itään aina Périphérique-autoreitin juurelle, jossa kysyin vastaantulevalta herralta, voiko sillan ylittää. "Se on kiellettyä, voi yrittää, mut jos jeparit (flics) näkee, niin..." Ois ehkä pitänyt jäädä voivottelemaan sitä miten kaikki rakennetaan autoille ja tuskin mitään kevyelle liikenteelle, mutta luontainen kainouteni voimakkaita mielipiteitä kohtaan esti minua lietsomasta monsieurin mielialaa.)
Vanhaa Toursia.
Matka meni unisesti ja pumpulipäisesti, rupatteleva seura kyllä miellytti. Cherbourgiin päästyämme oli iltayhdeksän, majoitimme osan porukkaa, eksyimme satamaan ja löysimme oman laivamme. Kyytiin nousi kolmekymmentä sohvasurffaajaa (toiset kolmisenkymmentä olivat purjehtineet jo paria tuntia aiemmin), osa naamioituneena meriteeman mukaan vaikkapa piraateiksi. Pörisevän pikku laivan kannella höpöteltiin, juotiin viiniä, katseltiin tähtitaivasta.
Nautin elämäni ensimmäisen osterin (dégustation des huitres). Se tapahtuu niin, että kupu laikataan sivusta auki ja tarkastellaan otusparan väriä ja olemusta. Parasta on, jos osterin sisällä on vielä runsaasti vettä ja se elää. Tuoretta ruokaa! Osteri syödään siten, että päätä kallistetaan, puraistaan kuoren puoliskolla lepäävää osteria ja sitten nielaistaan se saman tien. Tekniikassani riitti parantamisen varaa, koska jäin pureskelemaan merenelävää: Rakenne ei miellyttänyt, mutta jälkimaku oli kyllä hyvä. Tyydyin silti sillä erää yhteen suupalaan.
Rantauduttuamme tutustumista jatkettiin baarissa Rue de la Paix:llä (Rauhan katu, kovin nimensä vastainen). Kamppeita autolta hakiessani eksyin taas toisen suomalaisen kanssa. Alexisin kämpässä koisi vain seitsemän henkeä (seuraavana yönä pari lisää). Huolimatta siitä, että nukkumaanmeno oli myöhästynyt klo kolmeen, aamulla heräsin ensimmäisenä ja nautin hiljaisesta hetkestä. Aamupalan nautittuamme oli vuorossa kaupunkikierros, jolla vuosiluvut ja historialliset anekdootit satelivat. Ihasteltiin mm. Cité de la mer -kompleksia historiallisine sukellusvehjeineen.
Seuraavaksi kimppakyydillä Manchen louteiskolkkaan pienelle patikkaretkelle. Aurinko puhkoi juuri sopivasti harmaan pilvisen massan, ja tuuli riuhtoi takkia kun hypättiin autosta majakan lähistöllä ja loikittiin rosoisilla rantakallioilla. Käveltiin erityisen jyrkästi nousevaa Normandian rannikkolinjaa myöten, maalaisromanttisten kivitalojen ja -aitojen viertä, kullankeltainen piikikäs kasvi kukki valtoimenaan, aurinko laski länteen, meren taakse, kaukana siinsi saaria, ruoho suhisi ja tuntui pehmeänä jopa jyhkeiden kengänpohjien läpi. Siltä paratiisi näyttäisi syksyllä, minun mielessäni.
Päädyttiin upealle ranta-aavalle, jossa teksasilainen kävi uimassa. Refreshing!
Illalla ravintolaan. Raskasta ruokaa, hyvää kieltämättä, mutta vähempäänkin olisin tyytynyt. (Ravintoloissa on harmillista se, että tuhdit annokset jäävät usein miltei puoliksi syömättä - mikä tietysti säälittää "ei mitään hukkaan" -tyyppiä. Ranskalaiset käyvät ravintoloissa ennemminkin tunnelman, seurustelun ja palvelun takia, ja laittavat itse parempaa kotiruokaa.)
Yöllä yökerhoon. Päätin nyt lähteä "ny kerrankin, kun muuten käyn niin vähän ulkona". Täysi illallinen, mälsähkö musiikki ja uudet kengät haittasivat tanssimista, mutta la danse ne perd jamais sa magie, les sorties ont toujours leur sortilège.
Heräsin virkeänä viiden ja puolen tunnin unien jälkee, ja sitten brunchille. Maisteltavana oli jos jonkinlaista enimmäkseen paikallista erikoisuutta ja herkkua. Yltäkylläisyydestä jatkoimme viikonlopun vikaan rientoon, rannalle ajelemaan tuulen voimalla!
Le char à voile on hupaisa ekologinen vastine perisuomalaiselle ralliajelulle, tai niille ihme maa-autohäkkyröille. Tuulihan ei koskaan jätä Normandian rannikkoa. Tunnin ajelulla opin säätelemään nopeuttani ja kääntymään myötätuulesta vastatuuleen, mutta en vastatuulesta myötätuuleen - se pitäisi tehdä hyvin jyrkästi suuresta nopeudesta. Osa aikaa meni myös purjeväkkyrän kiskomiseen märästä hiekasta.
Porukka hajaantui jo, mutta iltasella ihmeteltiin vielä Élisen, Rennesiin kyyditsijäni tekemää söpöä Cow'chSurfing-kaakkua (Normandia on täynnä söpöjä lehmiä, joten... hieman paikallisväriä). Mie ja kaksi saksalaista (nyttemmin toinen Nantaise) ajeltiin Élisen kyydissä puoleksiyöksi Rennesiin taiteelliseen pikku asuntoon. Aamulla hän vielä heitti meidät kaupungin laitaan, josta saksalaiset hyppäsivät viime tingassa saamaansa kimppakyytiin ja minä jatkoin liftaamalla.
Vain neljässä autossa Rennesistä Bordeaux'hon! Ehdin jopa iltapäivän kurssilla (joka oli vähän turha, koska katsomamme filmi oli jo tuttu). Ensin hieman varautunut rennesiläinen koppasi minut liittymästä 30 km:n matkalle, seuraavaksi 45-vuotias ja tavattoman nuorekas oman kaktusyrityksensä luonut herra, jonka kanssa parannettiin maailma puolessa tunnissa. Hän jätti minut Nantesin Périphériquelle, josta jatkoin hurjan kivan brasilialaissyntyisen naisen seurassa. Hän jätti minut toiselle puolelle kaupunkia station-servicelle (bensa-asema), ja ennen lähtöään hoksasi: "Tuossa on portugalialainen rekka, joka luultavasti menee Bordeaux'n kautta, haluatko, että kysyn kyytiä?") Kyllä kiitos. Kiitos Janainan avuliaisuuden taitoin yli kolmesataa kilometriä mukavan portugalilaisen seurassa. Hän puhui kyllä hyvin ranskaakin, molempien lastensa opiskellessa tai työskennellessä Pariisissa.
Semmoinen reissu. Normandialainen kulttuuri tuntui ystävälliseltä, ihmiset vieraanvaraisilta, maisemat kotoisilta. Kylmä tuuli taisi kyllä aiheuttaa flunssan. Unohdin myös piponi autoon. No, jos jotain voittaa, jotain häviääkin, eikös?
Lepuuttakaapa silmiänne Atlantin valtamerellä.
28.2.2010
Dyyni
Hihhei! Meinasin taas jumittaa Bordeaux'ssa kaiken sunnuntaipäivää (tosin pidän siitä kerta kerralta enemmän, tajusin että SYKSYLLÄ olisi pitänyt matkailla ja keväällä keskittyä paremmin itse kaupunkiin, opiskeluun, jne, lähellä oleviin asioihin, vaikka ajattelin päinvastoin).
Mutta sainkin kyydin meren rannalle Arcachonista joitakin kilometrejä etelään, jossa kohoaa upea Dune du Pilat (où bien Dune du Pyla : l'ortographie varie parce que Pyla est le nom du village et Pilat celui de la dune elle-même). Hiekkaläjä on Euroopan suurin, (joku saattaa taas naureskella taipumukselleni kehua Bordeaux'n seudun EM-titteleitä, mutta ihan totta!). Meille siunaantui aurinkoinen keli, voimakastuulinen vielä eilisen myrskyn jäljiltä.
Menomatkan maisemat: hyvin, hyvin littanaa, rannikon männikköä paperitehtaan tuulahduksineen ja tehomaataloutta kastelukoneineen. Lähellä dyyniä maasto hieman kukkuloituu, ja mäntyjen takaa näkyy hiekkaseinämä (105m korkeutta). Sen vieressä seisominen tuntuu ihan ihmeelliseltä: Miten, siis miten, tämmöinen hiekkakasa voi pamahtaa tähän metsän keskelle? Kipuaminen innostuneena sujuu yllättävän nopsaan, ja ylhäältä on mahtavat näkymät: pohjoisessa le Bassin d'Arcachon ja Cap Ferret'n niemimaa Arcachonia vastapäätä, idässä mäntymetsää silmänkantamattomiin (ja pieniä pittoreskejä kukkulannypäreitä), etelässä dyynin korkeampia huippuja, ja lännessä meri. Tallustimme, osa paljasjaloin, osa hiekkaa seulovin kengin, dyynin toiseen päähän, jossa varjoliitäjät nousivat meren ylle. Tuuli vieritti hiekkaa kauas reunan yli ja pöllytti hiuksiamme. Hiekassa kiva leikkiä. Palasimme rannikkoa pitkin, ihmetellen rantaan huuhtoutunutta roskaa, maaperää ja hiekan läpi tihkuvaa vettä, meren kuohuja. Ilta-auringon puna ja tyyntynyt, raikas ilma hyvästeli meidät lähtiessämme.
Ja sitähän riitti.
Voisi kuvitella, että ollaan jossain muualla...
Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, Dune du Pyla koko komeudessaan syntyi vasta satakunta vuotta sitten, kun merivirtojen kuljettama hiekkakynnys rannikon edustalla murtui. Sittemmin meri ja tuuli ovat tehneet työtään. Dyynin edessä on muotoaan muuttava hiekkasaari, jonne ihmiset veneilevät kesällä piknikille.
Hounona puolena tuon ihmeellisen luonnonmuodostelman kanssa on tietty se, että la fôret landaise, metsä siinä vieressä, ottaa vahinkoa. Dyyni hiipii sisämaahan...
Et j'ai toujours du sable dans les cheveux.
Kuviani:
Liukumäki?
Parapente.
Urhea kasvillisuustönö tuulen ja hiekan kurimuksessa.
Tuulen ja ihmisen jälkiä.
Huikaisevaa!
Joku/jotkut olivat taiteilleet rannan roskat raaka-aineenaan. Nousessa vastassa oli jonkinlainen hiekkaeste!
Katso myös
Simonen nappaamia kuvia.
Kerrassaan kiva retki.
26.2.2010
Kesätyöahdistusta ei pääse pakoon Bordeaux'ssakaan. Tarkoitus olisi hakea vähän kansainvälisesti sinne tänne, mutta oisi tässä muutakin tekemistä ja niitä olisi lähetettävä aika pakkosyötöllä. Arkipäivä meinaa ajaa aina ohi. Tai sit vain hörhöilen liikaa. Tänään istuin lukemassa, kyynelehtimässä ja nauramassa japanilaiselle sarjakuvalle Maison des étudiantsissa, siellä kun on vuorokauden yli jatkuva sarjakuvapiirustuskilpailu. Näkyi paljon piirtokurssiryhmäni ekan vuoden opiskelijoita. Tiesinhän päässeeni kunnon porukan messiin.
Hehe. Siellä ne istuvat piirtämässä ja rupattelemassa koko yön. Jotenkin ihania nää ranskalaiset.
No, kävin tänään rokotettavana (le tétanos, la diphtérie ja le polio, arvaa, mitkä taudit kyseessä) ja yritin vihdoin palauttaa inscription pédagogiquen. Pitää venailla vielä ensi viikkoon. Pitäisi myös järjestellä ensi viikonlopun Cherbourg-reissua, ulkoilla ja kirjoittaa tekstiä.
Kämppis on paiskinut töitä hullun lailla eikä ole paljon huoneestaan kurkistanut, raasu. Argentiinalaisemme nauttivat kaupungista vielä kuukauden päivät ennen Eurooppa-kiertuettaan. Saan uuden kämppiksen ihan kohta, hymyilevän tytön. Toivottavasti hän antaa anteeksi ajoittaiset väsähdystilani.
Aurinko paistoi ja vettä satoi tänään. Taitaa tulla kesä.
Hehe. Siellä ne istuvat piirtämässä ja rupattelemassa koko yön. Jotenkin ihania nää ranskalaiset.
No, kävin tänään rokotettavana (le tétanos, la diphtérie ja le polio, arvaa, mitkä taudit kyseessä) ja yritin vihdoin palauttaa inscription pédagogiquen. Pitää venailla vielä ensi viikkoon. Pitäisi myös järjestellä ensi viikonlopun Cherbourg-reissua, ulkoilla ja kirjoittaa tekstiä.
Kämppis on paiskinut töitä hullun lailla eikä ole paljon huoneestaan kurkistanut, raasu. Argentiinalaisemme nauttivat kaupungista vielä kuukauden päivät ennen Eurooppa-kiertuettaan. Saan uuden kämppiksen ihan kohta, hymyilevän tytön. Toivottavasti hän antaa anteeksi ajoittaiset väsähdystilani.
Aurinko paistoi ja vettä satoi tänään. Taitaa tulla kesä.
24.2.2010
Taiteiden opiskelua Bordeaux'ssa (vaut-elle la peine?)
Tuli julkaistua edellinen merkintä kovin typistettynä, mutta nyt kiirettä piisaa sen verran, etten ole ehtinyt koostaa kunnon katsausta kaupungin historialliseen, ajanvietteelliseen ja kulttuuriseen puoleen. Tutkin tänä keväänä vähän uusia mahdollisuuksia, tai niitä vanhoja jotka vaan vähän piilottelevat aika ajoin, ja kurssivalintojen kautta harrastan tätä tutkimusmatkaa itseeni.
Tyypillisen laiskana opiskelijana kävin tämän päivän läksyjen kimppuun vasta edellisiltana; tehtävänä oli piirtää "ma chambre - terrifiante" (pelottava huoneeni). Tunnelma olikin sen mukainen, kun ilta pimeni, ja venyi, ja istuin sängylläni piirtäen... Kyllä, tämän lukukauden ohjelmaani kuuluu kolme kurssia Arts appliqués -UFR:ltä. Tästä piirustuskurssista opettajineen, ilmapiireineen ja tekniikoineen tykkään kovasti. Toinen kurssi, värien kanssa pelleily, on hyödyllinen myös, vaikka kyseenalaistan eräät omavaltaiset opetusmetodit. Kolmannella kurssilla, jolla luomme tietokonegrafiikkaa (Adobe Illustratorilla), tulee jo koe ensi viikolla. Iik. No, joka tapauksessa töitä riittää ja rahaa palaa materiaaliostoksiin (tähän mennessä sata euroa). Arts de spectaclen kaapatessa toiset kolme kurssipaikkaa aikataulustani ollaankin jo kaukana ekan lukukauden Sciences du langage - ja Lettres Modernes - kasaumista. Edellämainitusta minulla on vain leksikologiaa (sanakirjoja yms.), jälkimmäisestä kirjallisuusteoriaa mimesiksen tiimoilta ja elokuva+kirjallisuus, teemana eepos. Sit lisäksi edelleen englanti-ranska ja ranska-englanti -käännöskurssit ja venäjän kielivalmennus.
Mihin jäinkään? Siihen piirtämiseen. Löysin "kauhistuttavasta" huoneestani paljon merkityksiä, jotka onnistuin jossain määrin siirtämään paperille: kaupungin kartasta hahmottui esiin käärme, seinän tahroista kurkottava käsi, seepra-peitosta nukkuva tiikeri. Tästä leikkimisestä huolimatta onnistuin myös piirtämään sangen realistisesti. Kurssilla ope painottaa ennen kaikkea merkeistä eroon pääsemistä: ettemme piirrä ihmistä silmä-silmä-nenä-suu, vaan todella sen, minkä näemme.
Antoisaa, vaikka meninkin kolmelta nukkumaan.
Se pitää sanoa, että piirtäminen tekee minulle hyvää. En ole todella paneutunut siihen sitten yliopiston alkutaipaleiden, mutta vanhat kunnon projektit rikastuttavat elämää. Tietysti pidän tuntien keskittyneestä tuherruksesta ja pienestä rupatuksesta, sinne molemmat ovat paikallaan. Opiskelijat juttelevat myös helpommin ja vaikuttavat kivoilta. Ce qui est le plus important, tekee hyvää nähdä kättensä jäljet.
Huomiseksi ahkeroitava englannin käännöksiä ja luettava Auerbachia.
(Unohdin melekin kertoa mitä kivaa olen tehnyt kurssien ulkopuolella. No käynyt museossa tietenkin! Juu, opin vähän Bordeaux'n kytköksistä (orja-)kaupan historiaan. Lauantaina-sunnuntaina puolestaan pyöri yhdellä teatterilla vuorokauden kestävä performanssisarja, jossa piipahdimme kello yhden maissa ihanan tunnelmallisen illallisen jälkeen; Vanhaan kenkätehtaaseen oli rakennettu kiintoisa ääni- ja valomaailma, joka haastoi vierailijan kokeilemaan ja osallistumaan näytökseen. Poistuessamme verkkokarvoilleni piirtyi ihmeellinen näky; poukkoilevan, valosuihkussa kylpevän auton päällä joukko tanssivia hahmoja; Extraordinaire, tietyssä väsymyksen tilassa.)
Tyypillisen laiskana opiskelijana kävin tämän päivän läksyjen kimppuun vasta edellisiltana; tehtävänä oli piirtää "ma chambre - terrifiante" (pelottava huoneeni). Tunnelma olikin sen mukainen, kun ilta pimeni, ja venyi, ja istuin sängylläni piirtäen... Kyllä, tämän lukukauden ohjelmaani kuuluu kolme kurssia Arts appliqués -UFR:ltä. Tästä piirustuskurssista opettajineen, ilmapiireineen ja tekniikoineen tykkään kovasti. Toinen kurssi, värien kanssa pelleily, on hyödyllinen myös, vaikka kyseenalaistan eräät omavaltaiset opetusmetodit. Kolmannella kurssilla, jolla luomme tietokonegrafiikkaa (Adobe Illustratorilla), tulee jo koe ensi viikolla. Iik. No, joka tapauksessa töitä riittää ja rahaa palaa materiaaliostoksiin (tähän mennessä sata euroa). Arts de spectaclen kaapatessa toiset kolme kurssipaikkaa aikataulustani ollaankin jo kaukana ekan lukukauden Sciences du langage - ja Lettres Modernes - kasaumista. Edellämainitusta minulla on vain leksikologiaa (sanakirjoja yms.), jälkimmäisestä kirjallisuusteoriaa mimesiksen tiimoilta ja elokuva+kirjallisuus, teemana eepos. Sit lisäksi edelleen englanti-ranska ja ranska-englanti -käännöskurssit ja venäjän kielivalmennus.
Mihin jäinkään? Siihen piirtämiseen. Löysin "kauhistuttavasta" huoneestani paljon merkityksiä, jotka onnistuin jossain määrin siirtämään paperille: kaupungin kartasta hahmottui esiin käärme, seinän tahroista kurkottava käsi, seepra-peitosta nukkuva tiikeri. Tästä leikkimisestä huolimatta onnistuin myös piirtämään sangen realistisesti. Kurssilla ope painottaa ennen kaikkea merkeistä eroon pääsemistä: ettemme piirrä ihmistä silmä-silmä-nenä-suu, vaan todella sen, minkä näemme.
Antoisaa, vaikka meninkin kolmelta nukkumaan.
Se pitää sanoa, että piirtäminen tekee minulle hyvää. En ole todella paneutunut siihen sitten yliopiston alkutaipaleiden, mutta vanhat kunnon projektit rikastuttavat elämää. Tietysti pidän tuntien keskittyneestä tuherruksesta ja pienestä rupatuksesta, sinne molemmat ovat paikallaan. Opiskelijat juttelevat myös helpommin ja vaikuttavat kivoilta. Ce qui est le plus important, tekee hyvää nähdä kättensä jäljet.
Huomiseksi ahkeroitava englannin käännöksiä ja luettava Auerbachia.
(Unohdin melekin kertoa mitä kivaa olen tehnyt kurssien ulkopuolella. No käynyt museossa tietenkin! Juu, opin vähän Bordeaux'n kytköksistä (orja-)kaupan historiaan. Lauantaina-sunnuntaina puolestaan pyöri yhdellä teatterilla vuorokauden kestävä performanssisarja, jossa piipahdimme kello yhden maissa ihanan tunnelmallisen illallisen jälkeen; Vanhaan kenkätehtaaseen oli rakennettu kiintoisa ääni- ja valomaailma, joka haastoi vierailijan kokeilemaan ja osallistumaan näytökseen. Poistuessamme verkkokarvoilleni piirtyi ihmeellinen näky; poukkoilevan, valosuihkussa kylpevän auton päällä joukko tanssivia hahmoja; Extraordinaire, tietyssä väsymyksen tilassa.)
19.2.2010
Katastrofialttiina
Viikon päivät olo on kääntynyt väliin hyvin surkeaksi, mutta silti kevät tekee tuloaan tännekin. Uusi lukukausi jatkuu nyt kolmatta viikkoa, ja hommien pitäisi loksahtaa nyt kohdilleen. Summaan ensin lyhyesti viime aikojen törttöilyt (kiva kun en koskaan kerro hyviä uutisia).
Viikonloppuna jouduin vuoteenomaksi juotuani pahaa kahvia (varmasti myrkkyä) ja syötyäni lihaa (kasvissyöjänä kaunihimpaa). Maanantain vain hortoilin hämmentyneenä nukuttuani kahvin takia edellisenä yönä minimaalisen vähän, ja tiistaina heräsin niska niin kipeänä, etten pystynyt kääntämään päätä yhtään vasemmalle. Keskiviikkona (sateessa) kaaduin pyörällä ja sain mustelman leukaani. Tänä iltana teatterissa (TNBA:n Blackbird, vähäeleinen pedofilia-aiheinen vientituote) meidät hätistettiin sireenein ulos, ja kymmenien minuuttien ulkona odottelun, sisäänpääsyn ja ahtaissa käytävissä venailun jälkeen välikohtausta ei selitetty mitenkään. Esityksessä väsytti niin, että melkein nukahdin penkkiin - täytyi sulkea silmät jaksaakseen kuunnella. Teatteriyleisö suhtautui melko hilpeästi ja korrektisti.
Viime viikon kylmyys hellitti ensin harmaan sateen tieltä; tänään saatiinkin jo kirkasta aurinkoa aamusta alkaen, ihmiset vähensivät oitis vaatetta ja siirtyivät terasseille rupattelemaan. Kylmt bordelaisit lämpiävät ilmojen mukana. Rantakaduilla silmä ja mieli lepäsi: Illan hämärtäessä lamput syttyvät, ihmiset kuljeskelevat - lenkkeilijät, eläkeläiset, skeittaajat, naamioituneet jengit, pikkulapset sulassa sovussa.
Valitsin keskiviikkopäiväksi pelkkiä taidekursseja - eikä niitä mahdukaan kuin kaksi päivään, kolmen tunnin sessiot maalausta ja piirtämistä. Torstai taas on pisin päivä, alkaa leksikografialla (aika sanakirjapainotteista), jatkuu taidehissalla (pääsen tutkiskelemaan hutkiskelemaan jotain Bordeaux'n taideaarteista / monumenteista), ruokatauon jälkeen rautaisannos kääntämistä: Version anglais ja Thème anglais. Peräkkäiset tunnit täyttä asiaa pienine yksityiskohtineen. Jostain pamahti ryhmä melkein puolilleen amerikkalaisia ja irlantilaisia vaihtareita, kun ekalla lukukaudella oli mun lisäkseni yksi britti. Opettajilla on ainakin hauskaa tehdä galluppeja ja testata porukan kielikorvaa, ja pidän ryhmien ilmapiiristä. Ranskalaistenkin kanssa vois jutskata enempi. Tapasin heitä viime viikon Kino-sessionissa, jokakuukautisessa amatöörifilmien katselmuksessa (pidän tästä yritteliäisyydestä elokuvan saralla).
Cinémassa luennoitsijat ovat nuoria ja innostuneita herroja, sitäkin tekis mieli opiskella lisää, mut en taida keretä. Tosin voihan sinne luennoille mennä kirjautumattakin. Tykkään myös kovasti Arts de spectacle : Théâtren väestä ja ohjauksesta. Oikeestaan joka puolella on hyvin anteliasta ja avuliasta väkeä, niin että on mutkikasta valita vaan parhaat päältä.
Vieläkin on urheilukursseille menemättä! Aina on ollut jotain ihme väsytystä, myöhästymisiä, kokeiltavia kursseja. Olin kyllä pihalla lukuvuoden alussa, mut olen kyllä edelleenkin.
Mut keskittymistä.
Viikonloppuna jouduin vuoteenomaksi juotuani pahaa kahvia (varmasti myrkkyä) ja syötyäni lihaa (kasvissyöjänä kaunihimpaa). Maanantain vain hortoilin hämmentyneenä nukuttuani kahvin takia edellisenä yönä minimaalisen vähän, ja tiistaina heräsin niska niin kipeänä, etten pystynyt kääntämään päätä yhtään vasemmalle. Keskiviikkona (sateessa) kaaduin pyörällä ja sain mustelman leukaani. Tänä iltana teatterissa (TNBA:n Blackbird, vähäeleinen pedofilia-aiheinen vientituote) meidät hätistettiin sireenein ulos, ja kymmenien minuuttien ulkona odottelun, sisäänpääsyn ja ahtaissa käytävissä venailun jälkeen välikohtausta ei selitetty mitenkään. Esityksessä väsytti niin, että melkein nukahdin penkkiin - täytyi sulkea silmät jaksaakseen kuunnella. Teatteriyleisö suhtautui melko hilpeästi ja korrektisti.
Viime viikon kylmyys hellitti ensin harmaan sateen tieltä; tänään saatiinkin jo kirkasta aurinkoa aamusta alkaen, ihmiset vähensivät oitis vaatetta ja siirtyivät terasseille rupattelemaan. Kylmt bordelaisit lämpiävät ilmojen mukana. Rantakaduilla silmä ja mieli lepäsi: Illan hämärtäessä lamput syttyvät, ihmiset kuljeskelevat - lenkkeilijät, eläkeläiset, skeittaajat, naamioituneet jengit, pikkulapset sulassa sovussa.
Valitsin keskiviikkopäiväksi pelkkiä taidekursseja - eikä niitä mahdukaan kuin kaksi päivään, kolmen tunnin sessiot maalausta ja piirtämistä. Torstai taas on pisin päivä, alkaa leksikografialla (aika sanakirjapainotteista), jatkuu taidehissalla (pääsen tutkiskelemaan hutkiskelemaan jotain Bordeaux'n taideaarteista / monumenteista), ruokatauon jälkeen rautaisannos kääntämistä: Version anglais ja Thème anglais. Peräkkäiset tunnit täyttä asiaa pienine yksityiskohtineen. Jostain pamahti ryhmä melkein puolilleen amerikkalaisia ja irlantilaisia vaihtareita, kun ekalla lukukaudella oli mun lisäkseni yksi britti. Opettajilla on ainakin hauskaa tehdä galluppeja ja testata porukan kielikorvaa, ja pidän ryhmien ilmapiiristä. Ranskalaistenkin kanssa vois jutskata enempi. Tapasin heitä viime viikon Kino-sessionissa, jokakuukautisessa amatöörifilmien katselmuksessa (pidän tästä yritteliäisyydestä elokuvan saralla).
Cinémassa luennoitsijat ovat nuoria ja innostuneita herroja, sitäkin tekis mieli opiskella lisää, mut en taida keretä. Tosin voihan sinne luennoille mennä kirjautumattakin. Tykkään myös kovasti Arts de spectacle : Théâtren väestä ja ohjauksesta. Oikeestaan joka puolella on hyvin anteliasta ja avuliasta väkeä, niin että on mutkikasta valita vaan parhaat päältä.
Vieläkin on urheilukursseille menemättä! Aina on ollut jotain ihme väsytystä, myöhästymisiä, kokeiltavia kursseja. Olin kyllä pihalla lukuvuoden alussa, mut olen kyllä edelleenkin.
Mut keskittymistä.
15.2.2010
Pieni Bordeaux- oppaasi
Kevään lähestyy. Hoksasin, että tulevat vaihtarit ovat valitsemassa kohteitaan jolleivat ole sitä hyvin ennakoivina jo tehneet. Lähdin itse (liian) kylmiltäni, nyt vasta alan tajuta kaupungin hienoutta. Luodanpa siis pieni katsaus nykyiseen asuinpaikkaani:
Bordeaux'n nimi (veden ranta) häämää näennäisellä helppoudellaan, ts. nykyaikaisella asullaan - oikesti se tulee "Burdigalasta", jona se tunnettiin Rooman valtakunnassa. Kyse on ilmesti ns. 'mutaisesta (meren-)lahdesta', mikä ajoittain vastaa aika hyvin todellisuutta, vaikka Garonnen maapigmenttien värittämän uoman vuorovesivaihtelua onkin mukava seurata - ja toisinaan iltaisin se kiiltää koboltinsinisenä tai hehkuu taivaan roosaa.
Kelttejä täällä eli jo 500-luvulla eaa. (mutta ei juurikaan enää Garonnen eteläpuolella) - he saivat ilmeisesti roomalaisilta luvan asustella paikalla, harjoittaa armoricalaisten kanssa tinakauppaa ja istutella viiniä suotuisaan ilmastoon ja maaperään. Roomalaiset asettuivat paikalle pysyvämmin ja Burdigala kehittyi tärkeäksi (tina- ja lyijy-)kaupan keskukseksi.
Historiasta on kiva tuntea ainakin Alienor d'Aquitaine, joka oli naimisissa, Louis VII:n, sitten Henri II, Normandin herttuan ja Englannin kuninkaan kanssa (ja joka oli myös "trubaduurien kuningtar", siis suosiollinen uudelle lyriikalle). Siitä mm. englantilaisvaikutteet.
Kaupunki eli kultakauttaan 1700-luvulla viini-, orja- ja sokerikaupan ansiosta. Komea, koristeellisten kivikerrostalojen keskusta periytyy tältä vuosisadalta, jolloin Bordeaux oli kuulemma maailman tärkein satama.
Sanoisin, että keskustan UNESCO-kohde, Port de la Lune (Kuun satama, nimi Garonnen kaaresta), on ainutlaatuinen miljöö Ranskassa - Hausmann otti Bordeaux'sta oppia suunnitellessaan Pariisin modernin keskustan Napoleon II:n aikana.
Viime vuosina kaupunki on kohentanut ilmettään: Jotta likaisen kaupungin maine hieman puhdistuisi, ranta on siivottu autoteistä, ränsistyneistä satama-alueista ja parkkipaikoista, ja rantakadut levitetty kaupunkilaisten oleskelutilaksi: puutarhakujilla, urheilupuistossa, veden peilin äärellä, valopuutarhan loistossa liikkuu nyt sunnuntaikävelijöitä, skeittaajia, rakastuneita pareja ja piknikkiä pitäviä nuoria ja vanhoja. Bastiden puolella rakentuu "ekokaupunginosa", Bordeaux-Lac tarjoaa puitteet näyttelyille, konferensseille, markkinoille ja Place de Quinconces, Euroopan suurin julkinen aukio vaikkapa sirkusseurueille; Sen Quinconces on tehnyt jo vuosisatojen ajan; aiemmin paikalla oli ruma linnoitus, jonka bordelaisit hävittivät, ja sen jälkeen keskeisellä paikalla sijaitsevaa tyhjää tilaa ei ole koskaan täytetty rakennuksilla, kumam kyllä. Tramway-linjojen rakentaminen muutama vuosi sitten kohensi tuntuvasti joukkoliikennetilannetta, ja toissapäivänä Musée d'Aquitainen edessä olikin upouusia Vélo libre service -pyöriä. Vuonna 2012 neljän Garonnen ylittävän sillan joukkoon, Pont d'Aquitainen ja Pont de Pierren väliin kaartuu uusi Bastiden ja Bacalanin yhdistävä, kevyelle liikenteellekin ajateltu silta.
Vaihtarina on hienoa kokea kaupunki niin omakseen, että iloitsee sen uusista rakennusprojekteista ja kehityksestä ihmisystävällisempään suuntaan (tai ehkä se on vain talouskasvua).
Entä ihmiset, les Bordelais? Asukkailla on kylmä maine muilla Ranskan alueilla, joskin voi epäillä, liittyykö se ilmastoon. Heitä myös pidetään "bourgeois"-väkenä, eli vähän konservatiivisina, rikkaina, kylmäkiskoisina. Korttelien värikkyydestä saa silti: Quartier Saint Michelin kielten ja kasvojen värikkyys, sunnuntaitorit täynnä varastettua tavaraa, rikastunut Chartrons taide- ja antiikkikauppoineen ja tsokkaine ravintoloineen, Mériadeck monitasoisine hallintorakennuksineen. Nähdäkseni Bordeaux on hyvä välivaihtoehto Pariisin vilskeen ja Provinssin rauhan välillä. Ihmiset, puhuvat hyvin kieliä ja vastaavat järjestään ystävällisesti avun tarvitsijalle, vaikka, kuten Suomessakin ulkomaalaiselle, syvempien suhteiden solmiminen vaatii työtä.
Kaupungissa tapahtuu paljon, mutta pienessä mittakaavassa; Löytääkseen haluamansa (ja haluamansa yllätykset), on pidettävä silmät, korvat (ja suu) auki sekä opittava tuntemaan ns. piirejä.
Ympäristö on täynnään maanviljelijöitä; Akvitania on viime aikoina rikastunut, koska täällä on stsattu maatalouteen, ja olkoon maailmss millaisia kriisejä tahansa, ihmisten täytyy syödä. Erityisen kiinnostava (mielen-)maisemiensa puolesta on le Pays Basque Pyreneiden kupeessa. Akvitanian asukkaat ovat periranskalaiseen tapaan ylpeitä maansa monimuotoisuudesta - on merta, viljelmiä, metsää, vuoria.
Sää on - vaihteleva. Saapuessani syyskuussa kuivat helteet olivat kauheimmillaan, ja kärsimme itikoista. Sitten tuli joitakin kuulaita päiviä, mutta ei sadetta ennen loppusyksyä, jolloin meitä alkoikin paleltaa. Tammikuu näytti aika epävakaiselta, mutta sateet eivät vilututtaneet aivan samalla tavalla. Nyt on saatu aurinkoa yllin kyllin, ja keli tuntuu suomalaiselle keväiseltä - jopa kesäiseltä uutta tarmoa uhkuvalla ruohikolla kirmatessa (sieltä nousee valkoisia ja keltaisia kukkia). Vaikka meri tuokin ilmastoon arvaamattomia elementtejä (tänään lämpimän päivän jälkeen kuului ja näkyi kevään ensimmäinen ukkonen), aika eteläisillä leveyspiireillä kuitenkin ollaan, ja kun pilvet hajaaantuvat, päiväntähti kuumottaa tai miellyttävämmin lämmittää.
Bordeaux'n nimi (veden ranta) häämää näennäisellä helppoudellaan, ts. nykyaikaisella asullaan - oikesti se tulee "Burdigalasta", jona se tunnettiin Rooman valtakunnassa. Kyse on ilmesti ns. 'mutaisesta (meren-)lahdesta', mikä ajoittain vastaa aika hyvin todellisuutta, vaikka Garonnen maapigmenttien värittämän uoman vuorovesivaihtelua onkin mukava seurata - ja toisinaan iltaisin se kiiltää koboltinsinisenä tai hehkuu taivaan roosaa.
Kelttejä täällä eli jo 500-luvulla eaa. (mutta ei juurikaan enää Garonnen eteläpuolella) - he saivat ilmeisesti roomalaisilta luvan asustella paikalla, harjoittaa armoricalaisten kanssa tinakauppaa ja istutella viiniä suotuisaan ilmastoon ja maaperään. Roomalaiset asettuivat paikalle pysyvämmin ja Burdigala kehittyi tärkeäksi (tina- ja lyijy-)kaupan keskukseksi.
Historiasta on kiva tuntea ainakin Alienor d'Aquitaine, joka oli naimisissa, Louis VII:n, sitten Henri II, Normandin herttuan ja Englannin kuninkaan kanssa (ja joka oli myös "trubaduurien kuningtar", siis suosiollinen uudelle lyriikalle). Siitä mm. englantilaisvaikutteet.
Kaupunki eli kultakauttaan 1700-luvulla viini-, orja- ja sokerikaupan ansiosta. Komea, koristeellisten kivikerrostalojen keskusta periytyy tältä vuosisadalta, jolloin Bordeaux oli kuulemma maailman tärkein satama.
Sanoisin, että keskustan UNESCO-kohde, Port de la Lune (Kuun satama, nimi Garonnen kaaresta), on ainutlaatuinen miljöö Ranskassa - Hausmann otti Bordeaux'sta oppia suunnitellessaan Pariisin modernin keskustan Napoleon II:n aikana.
Viime vuosina kaupunki on kohentanut ilmettään: Jotta likaisen kaupungin maine hieman puhdistuisi, ranta on siivottu autoteistä, ränsistyneistä satama-alueista ja parkkipaikoista, ja rantakadut levitetty kaupunkilaisten oleskelutilaksi: puutarhakujilla, urheilupuistossa, veden peilin äärellä, valopuutarhan loistossa liikkuu nyt sunnuntaikävelijöitä, skeittaajia, rakastuneita pareja ja piknikkiä pitäviä nuoria ja vanhoja. Bastiden puolella rakentuu "ekokaupunginosa", Bordeaux-Lac tarjoaa puitteet näyttelyille, konferensseille, markkinoille ja Place de Quinconces, Euroopan suurin julkinen aukio vaikkapa sirkusseurueille; Sen Quinconces on tehnyt jo vuosisatojen ajan; aiemmin paikalla oli ruma linnoitus, jonka bordelaisit hävittivät, ja sen jälkeen keskeisellä paikalla sijaitsevaa tyhjää tilaa ei ole koskaan täytetty rakennuksilla, kumam kyllä. Tramway-linjojen rakentaminen muutama vuosi sitten kohensi tuntuvasti joukkoliikennetilannetta, ja toissapäivänä Musée d'Aquitainen edessä olikin upouusia Vélo libre service -pyöriä. Vuonna 2012 neljän Garonnen ylittävän sillan joukkoon, Pont d'Aquitainen ja Pont de Pierren väliin kaartuu uusi Bastiden ja Bacalanin yhdistävä, kevyelle liikenteellekin ajateltu silta.
Vaihtarina on hienoa kokea kaupunki niin omakseen, että iloitsee sen uusista rakennusprojekteista ja kehityksestä ihmisystävällisempään suuntaan (tai ehkä se on vain talouskasvua).
Entä ihmiset, les Bordelais? Asukkailla on kylmä maine muilla Ranskan alueilla, joskin voi epäillä, liittyykö se ilmastoon. Heitä myös pidetään "bourgeois"-väkenä, eli vähän konservatiivisina, rikkaina, kylmäkiskoisina. Korttelien värikkyydestä saa silti: Quartier Saint Michelin kielten ja kasvojen värikkyys, sunnuntaitorit täynnä varastettua tavaraa, rikastunut Chartrons taide- ja antiikkikauppoineen ja tsokkaine ravintoloineen, Mériadeck monitasoisine hallintorakennuksineen. Nähdäkseni Bordeaux on hyvä välivaihtoehto Pariisin vilskeen ja Provinssin rauhan välillä. Ihmiset, puhuvat hyvin kieliä ja vastaavat järjestään ystävällisesti avun tarvitsijalle, vaikka, kuten Suomessakin ulkomaalaiselle, syvempien suhteiden solmiminen vaatii työtä.
Kaupungissa tapahtuu paljon, mutta pienessä mittakaavassa; Löytääkseen haluamansa (ja haluamansa yllätykset), on pidettävä silmät, korvat (ja suu) auki sekä opittava tuntemaan ns. piirejä.
Ympäristö on täynnään maanviljelijöitä; Akvitania on viime aikoina rikastunut, koska täällä on stsattu maatalouteen, ja olkoon maailmss millaisia kriisejä tahansa, ihmisten täytyy syödä. Erityisen kiinnostava (mielen-)maisemiensa puolesta on le Pays Basque Pyreneiden kupeessa. Akvitanian asukkaat ovat periranskalaiseen tapaan ylpeitä maansa monimuotoisuudesta - on merta, viljelmiä, metsää, vuoria.
Sää on - vaihteleva. Saapuessani syyskuussa kuivat helteet olivat kauheimmillaan, ja kärsimme itikoista. Sitten tuli joitakin kuulaita päiviä, mutta ei sadetta ennen loppusyksyä, jolloin meitä alkoikin paleltaa. Tammikuu näytti aika epävakaiselta, mutta sateet eivät vilututtaneet aivan samalla tavalla. Nyt on saatu aurinkoa yllin kyllin, ja keli tuntuu suomalaiselle keväiseltä - jopa kesäiseltä uutta tarmoa uhkuvalla ruohikolla kirmatessa (sieltä nousee valkoisia ja keltaisia kukkia). Vaikka meri tuokin ilmastoon arvaamattomia elementtejä (tänään lämpimän päivän jälkeen kuului ja näkyi kevään ensimmäinen ukkonen), aika eteläisillä leveyspiireillä kuitenkin ollaan, ja kun pilvet hajaaantuvat, päiväntähti kuumottaa tai miellyttävämmin lämmittää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
