Jököttäminen kaupungissa kyllästytti siinä määrin, että karkasin perjantaiaamuna pyörällä maaseudulle. Otin suunnaksi Sauveterre de Guyennen (sisämää itä-kaakkoon), jonne johtaa pyöräilybaanaksi muutettu vanha rautatieura (D803, Piste Roger Lapébie Gironden oman pyöräilijäpojan mukaan). Aikoinaan väylä toi seudun kyliin teollisuutta, nyttemmin kesäisin pikemminkin kunto- ja lomapyöräilijöitä.
Keli on ollut hyytävän kylmä, todellakin talvinen (kuulemma yleensä talvi on kestänyt joulukuussa niin vähän aikaa, ettei sitä tajuakaan, mutta tänä vuonna oloja kärjistää kaiketi changement climatiiik...)
Joka tapauksessa aamut tuovat mieleen Suomen hyvin varhaiset kesäaamut, kun ilmassa on pientä usvaa. Taivaalla on samoja värejä.
Poljin rämisevällä pyörälläni ja pyshdyttyäni viimein kymmenisen kilometrin päässä keskustasta, oli oikeasti hiljaista ja rauhallista. Avara tila vailla mekaanista melua. Linnut visersivät. Metsä tuoksui yön kylmyydelle. Maa oli märkä ja aurinko raotti pilviharsoa. Muistein vaelluksia ja lapsuuden lomamatkoja, kun noustiin ennen aurinkoa. Parhaimpia hetkiä elämässäni.
Tie oli juuri sopivan leveä ja jaksoin aamulla leivottujen keksin voimalla pyöräillä pitkälle. Gironden luonnon värit olivat haalistuneet syksyisiksi; maisemina viiniviljelmät, muratinpeittämien pilarien lehdettömät metsät, vaatimattomat kellertävät kylät hienoine kirkkoineen. Ihmisiä näkyi aamulla tuskin lainkaan, mutta karvaisia nautoja, mustia rotevia hevosia, valkoisia laihoja hevosia, aaseja, ruskeita kanoja, (kovaäänisiä) kukkoja, karanneita hanhenpoikasia, laiskoja koiria, lupsakoita koiria jne. jne. sitäkin enemmän. Ihmisen jäljet näkyivät kallioon koverretuissa luolissa, mutta väliin villi luonto ylätti, kun kauris loikki vanhan rautatien poikki. Pikku hiljaa katseeni tarkentui ihastelemaan mustia lintuja, joilla oli kirkkaan oranssi nokka. Nättejä; nyt huomaan niiden piilottelevan kaupungissakin. Mustarastaita, vai liekö muita? Oli kiva tarkkailla näitä erilaisia virikkeitä.
Pysähdyin ravintolaan syömään, samaan pöytään kahden "maahanmuuttajan" kanssa, toinen Pariisista ja toinen Englannista - viiniala tietysti vetänyt. "Le travail dans le vin" vaatii usein melkoisesti pikkukylissä kiertelyä.
Laskettelu takaisin kohti rannikkoa tai pikemminkin Garonnea sujui kohtuu nopsaan erittäin energiapitoisen aterian jälkeen. Iltapäivällä matkalla näkyi enemmän pipopäisiä pariskuntia, hassuja ukkeleita, lenkkeilijöitä ja perjantaikävelijöitä, muita kaksipyöräisiä minun lisäkseni. Tervehdin vastaantulijoita, vaikka jotkut toljottivat ikään kuin eivät olisi iäissään pyöräilykypärää nähneet.
Juuri ennen Francois Mitterandin siltaa se alkoi haista. Kaupunki. Liikenne. Tehtaat. Mikälie. Melukylä tuli takaisin. Puolensa silläkin. Illalla maisteltiin kämppisten kanssa vähän shampanjaa - ja belgiolutta.
Matkalla pohdin vähän sopeutumisvaikeuksiani, jotka ilmenivät erityisesti joukuussa (kun olin kipeä sen takia, etten ollut jaksanut liikkua, levätä ja harrastaa kulttuuria, juttuja jotka pitävät ihmisen raiteillaan). Kritisoin ajatteluani ja tekojani: Olenko oikeasti globaali kansalainen, joka ajattelee maailmanlaajuisesti ja toimii paikallisesti, vaiko sittenkin maailmanlaajuisesti mesova nurkkakuntalainen? Kieltäydynkö liiaksi ottamasta tätä kulttuuria vastaan, pitäydynkö liikaa siinä maassa, joka on kasvattanut minut? Täällä ollaan hyvin ylpeitä omasta alueesta, kylästä, paikallispiirteistä, ja ulkomaalainen on niistä ympyröistä varsin étranger. Oikeastaan koko syksyn olin kokenut olevani "alakynnessä" Mahtawaan Ranskaan, ranskalaisiin ja ranskalaiseen kulttuuriin nähden, puutteellisen ilmaisuni ja sitä kautta vaillinaisen yhteenkuuluvuuden tunteen takia. Nyt elettyäni vaihdossa voin ymmärtää paremmin kenen tahansa maahanmuuttajan tunteet ja pakolaisuuteen liittyvät ongelmat; Jokaisella meillä on "koti" kielessä, tietty osa identiteettiä, joka on rakentunut meille kerrotuista tarinoista, meidän ottamisestamme mukaan puhujayhteisöön, meille pikku hiljaa opetetuista normeista, meille osoitetuista tavoitteista. Sanon vaihtoon lähtijälle, että on aika tärkeää tuntea olonsa kotoisaksi vieraassa kielessä. Pelkkä uutuudenviehätys ei vielä takaa kestävää parisuhdetta. :) Toki myös fyysistä kotia kannattaa miettiä: lempipaikkojasi, missä viihdyt, millaisessa ympäristössä, millainen on sinulle sopiva sää, maa, kaupunki, mikä on sinun maailmasi? Loppujen lopuksi tult kotiin, kun tulet hyvien, sinut huomioivien ja sinua rakastavien ihmisten luo. Siksi sinun on oltava valmis ystävystymään.
Kun ajattelen omaa pakolaisuuttani Ranskaan... Tulin yhden pienen repun kanssa. Ehkä siihen reppuun ei mahtunut koko maailmani. Ehkä jouduin jättämään jotain taakseni. Maailmani ei ole materiassa, mutta kuitenkin... materia auttaa pitämään (hyvt) tavat yllä, mielen raiteillaan. Virkeänä pysyäkseen tarvitsee sekä tuttuuden että raikkauden kokemuksia. Hiljattain tutustuin pariin italialaiseen, jotka olivat tuoneet mukanaan... kissat. Kadulta pelastetut kissat. Aika hieno ele. Varmasti stessiä vähentävä (vaikka toinen katti vähän villikoksi yltyykin välillä).
Nämä italialaiset tahtovat tosiaan tehdä kotinsa tänne.
(Katsoin muuten Clooneyn tähdittämän In the air -leffan hiljattain, sopiva juurettomalle ja juurelliselle pakolaiselle).
Avautuakseen uudelle kulttuurille täytyy jossain määrin jättää "vanha maailma" taakseen ja jossain määrin tuoda esille ominaislaatuaan. Minulla on paljon opetettavaa ranskalaisille? (Täällä Suomea ihaillaan ihan vilpittömästi, mutta vesitän kehut perisuomalaisella vähättelyllä.)
Ajattelen hyödyttömäksi käynyttä avainta, jota kannoin kaulassani koko syksyn, vaikken ole koskaan uskonut talismaaneihin. Totta, se ankkuroi minut (muistoihin perheestäni), mutta toisaalta se piti minut toisaalla Rasnkasta. Eläminen päivässä ja arkipäivässä on vaikeaa, jos sydän on muualla, jos avain ei avaa mitään tässä päivässä.
***
Suokaa anteeksi pohdiskelu, opiskelenhan kirjallisuutta (Proust muuten miellyttää!) ja olen juonut viiniä. Tapasin tänään "parrain"-opiskelija-apurini, oikein kivan bordelais-nuorukaisen. Historianopiskelijana hän tietää paljon kaikesta ja esitti kiperiä kysymyksiä ja pohdintoja skandinaavisista maista. Vi ses bientôt !
12.2.2010
3.2.2010
Säätiedotuksia
Tänään viiden jälkeen kampukselta pyöräillessäni kävi vieno lämmin tuuli, joka puhalsi ilman raikkaaksi, oli ihmeen hiljaista ja kulku kävi kevyesti. Tosin se saattoi johtua siitä, että nenäni on tukossa samoin kuin korvani ja etten ollut syönyt mitään päivällä. Mais allez quand même, c'est la bonne vie pour les étudiants !
1.2.2010
Kaikkee kivaa ja kurssihuolia
Olenko maininnut, että täällä Bordeaux'ssa voi tehdä jotain kivaakin? Opiskelijat ovat aktiivisia, joten kannattaa lukea kaikennäköisiä pikku lippu-lappusia, joita silmiinsä saa pyydystettyä. Sain tosin mailitse tiedon Merdre-näytelmänpalasesta, jonka kaksi lupaavaa näyttelijänalkua esitti burleskisti (mauttomasti, pidin erityisesti toisen tytön häpeilemättömästä rahvaanomaisuudesta). Koreografia, valaistus ja lavastus oli kaikki tehty mallikkaasti, vähäeleisesti mutta kekseliäästi, kaksikon puvut palvelivat samalla marionetteinä ja vieraannuttivat tavanomaisen ravintolatilanteen metaforiselle tasolle. Teatterissa pidän erityisesti siitä, miten se vapauttaa meidät sosiaalisista konventioista rikkomalla ne reippaasti ja hallitun harmonisesti. Tykkäsin myös siitä, miten näyttelijät korjasivat virheet (liian nopea kohtauksen vaihto, pimennys, jolloin porkkana jäi sopimattomaan paikkaan; näyttelijät eivät silti irronneet rooleistaan ja kohtauksen tilanteesta vaan improsivat).
Kävin kerjäämässä puuttuvia arvosanoja. Töppäilyni takia tietty myöhässä. Herra Portine palautti minulle ystävällisesti molemmat Logique-kurssin contrôle continut, malttoi selittää ne asiat, jotka olivat menneet minulta ohi ja kehui suomalaisia kuuluisia loogikkoja, kuten Jaakko Hintikkaa, jota hän piti vieläpä sivistyneenä henkilönä: "cultivé". Afrikkalaissyntyinen sosiolingvistiikan opettaja jutteli kanssani tovin toisen yliopiston työskentelytavan oppimisesta, mikä on sekin kullanarvoista vaihdossa, ja antoi hyvän arvosanan, tosin naureskellen että se onkin tähän mennessä saamistani paras.
Uusi jakso odottaa. Mun tekee niin mieli opiskella taidetta, taiteen tekemistä. Tänä aamuna yhden Pratique graphique -ryhmän proffa totesi, ettei paikkoja riitä erasmuksille, ja muutenkin "opiskellaan perspektiiviä, ei se voi teitä kiinnostaa". Mais si! Huomenna yritän uudestaan taidehissan luennoille, siellä nyt pitäis pkaikille paikkoja riittää.
Auttamaan Erasmus-toveria muutossa. -->
(Post scriptum)
Kävinhän mää kahden saksalaistytyön kanssa kattomassa Taikahuilun. Yön kuningatar lauloi niin voimallisen kauniisti, että kylmyys valui pitkin selkäpiitä.
Kävin kerjäämässä puuttuvia arvosanoja. Töppäilyni takia tietty myöhässä. Herra Portine palautti minulle ystävällisesti molemmat Logique-kurssin contrôle continut, malttoi selittää ne asiat, jotka olivat menneet minulta ohi ja kehui suomalaisia kuuluisia loogikkoja, kuten Jaakko Hintikkaa, jota hän piti vieläpä sivistyneenä henkilönä: "cultivé". Afrikkalaissyntyinen sosiolingvistiikan opettaja jutteli kanssani tovin toisen yliopiston työskentelytavan oppimisesta, mikä on sekin kullanarvoista vaihdossa, ja antoi hyvän arvosanan, tosin naureskellen että se onkin tähän mennessä saamistani paras.
Uusi jakso odottaa. Mun tekee niin mieli opiskella taidetta, taiteen tekemistä. Tänä aamuna yhden Pratique graphique -ryhmän proffa totesi, ettei paikkoja riitä erasmuksille, ja muutenkin "opiskellaan perspektiiviä, ei se voi teitä kiinnostaa". Mais si! Huomenna yritän uudestaan taidehissan luennoille, siellä nyt pitäis pkaikille paikkoja riittää.
Auttamaan Erasmus-toveria muutossa. -->
(Post scriptum)
Kävinhän mää kahden saksalaistytyön kanssa kattomassa Taikahuilun. Yön kuningatar lauloi niin voimallisen kauniisti, että kylmyys valui pitkin selkäpiitä.
Aux Pyrénées ou: Mäenlaskun hurma
Viikonlopuksi menin Bordeaux 1:n asson (association MIAGE, Master d'informatique et de gestion des entreprises, eli kaupallisen alan johtamistaitoisia tyyppejä) kanssa Pyreneille hiihtelemään. Ensimmäistä kertaa laskettelin ja kaiken lisäksi flunssaannuin parahiksi juuri reissua edeltävänä päivänä (torstaina jäin sadekuuron alle pyöräillessäni yliopistolle), joten parasta en reissusta saanut irti - siltikin aika paljon, oman iloni.
Ranskan Pyreneiden suurin hiihtelyalue Col du Tourmalet'n sijaitsee aika lähellä Tarbesia, meidän määränpäämme oli tarkemmin La Mongien hiihtokeskus. Bussin lähtäoajaksi oli ilmoitettu klo 4 lauantai-aamuna, mutta odottelimme loppujen lopuksi miltei viiteen, ennen kuin matkaan päästiin. Matkalla pysähdyttiin croissant- ja mehuaamiaiselle, ja aamun valjetessa tasaisen Aquitainen peltolakeuden horisontissa alkoivatkin jo vuoret häämöttää. Olen aina ajatellut, että eihän ne voi vaan nousta yhtäkkiä maasta, mutta aika vähän sitä kukkulamaastoa riitti ennen kuin alettiin pujotella pikkukylien kapeita katuja ja jokilaaksoa myöten syvemmälle vuoristoon. Rusehtavat puut harmaantuneet tyylikkäästi lumesta, rinteellä vilisti peura tai kauris; Kaunista!
Tien alkaessa vihdoin nousta ihmeteltiin tapausta ranskalaiset+lumi. Talvirenkaitahan Ranskassa ei tunneta, ja vuoria ylitettäessä otetaan käyttöön ketjut, joita suomessa näkee vain traktoreissa ja metsäkoneissa. (Sivukommenttina, tuli mieleen jutusteluni rekkakuskin kanssa liftatessani, hänen mielestään lumi aiheuttaa meidän suolmaialisten silmään niin kummallisia ongelmia, koska ranskalaiset eivät tajua hallita nopeuttaan sääolosuhteiden mukaan ja lähteä esim. hitaasti liikkeelle nuoskalumessa.) Tienvarteen pysäköi liuta autoilijoita kiinnittämään ketjuja ja mekin pysähdyimme pitkäksi toviksi. Sitten kivuttiin lähes pystysuoraa, tosin metsäistä rinnettä siksak-tietä pitkin, ja tuulentuivertamaa sivua, jonka rinteitä koristivat ilmeisesti lumivyöryjä varten rakennetut aidat.
Jonotimme Intersportilta vuokrattuja suksiemme ja ähelsimme niitä jalkaan semmoisen puolisen tuntia, niin että enen puoltapäivää päästiin viimein mäkeen. Kouluttajamme tyytyi kertomaan perusasiat ja antoi meidän itse opetella pikkumäessä yrityksen ja erehdyksen kautta. Suksiin ja luistoon tottuneena jätin kaatuilun vähemmälle ja harjoittelin mutkittelua pikkumäissä. Ruokatauon aikaan yritin bussiin hakemaan eväitä, mutta kun luukut eivät olleet auki, sain luottaa ranskalaisten tovereideni ystävällisyyteen ja napsia makupaloja yhteisestä piknik-pöydästä. Satoi lunta. Suuria pehmeitä hiutaleita. Lumivyöryvaara oli 4 asteikolla 1-5, mutta varmoilla loivilla rinteillä vuorten juurella ei ollut pelkoa. Uusi lumi oli myös pehmeää, joten siihen oli kiva tupsahdella, ja se hallitsi myös vauhtia. Hallitsin sitä ehkä liikaakin, mutta puolikuntoisena en halunnut ottaa riskejä.
Viiden maissa iltapäivällä kipusimme bussiin ja kolistelimme (ketjut pitivät unettavaa tasaista melua) kohti yösijaa - jossa oli jäätävät lattiat ja kolme suihkua viittäkymmentä hikistä laskettelijaa kohti. Majoitus neljän hengen huoneessa, kanssani oli tuoreeltaan saapunut saksalainen Erasmus, sairaanhoitoalan ja terveystieteiden opiskelija. Leppoisia tyyppejä. Illallinen aloitettiin vin chaudilla. Vahvistin jo moneen kertaan tehdyn huomioni ranskalaisten sottaisista pöytätavoista (roskat ja jämät jätetään miten sattuu talon siistittäväksi) ja opin uuden sanan "dégueulasse", iljettävä, jota voi käyttää niin viinistä kuin miehistäkin. Soiréeta jatkettiin apérolla - sana merkitsee mitä tahansa alkoholin nauttimista eikä niinkään apéritifiä. Olin niin ventti, että painelin petiin melko pian. Ennen sitä kävelin hämärässä, lämpimän lumisateen keskellä, kuuntelin puroa ja haistelin lunta.
Seuraavana aamuna pääni oli tukossa, mutta aukesi kuin ihmeen kaupalla haukotellessani bussissa; Alhaalla, laaksossa, oli suojakeli, mutta ylhäällä kai juuri ja juuri miinuksella. Tyypillisen sokerisen aamupalan jälkeen aloitin liian innokkaasti unohtamalla forfait-kortin. Haettuani sen nousin epähuomiossa punaiseen rinteeseen (vaikeusluokat: vihreä, sininen, punainen, musta) ja keplottelin sieltä itseni sitten hikisesti alas. Saatuani kokemuksestani tarpeeksi tyydyin koko loppupäiväksi vihreisiin rinteisiin; Pääsin sentään melko korkeallekin aurinkoon ja tuuleen, koska yksi reirri kiemurteli jyrkempien sivuja, ja kiperät käännöksetkin ja jyrkemmät kohdat oli helppo hallita, koska välillä oli tasaisempaa. Iltapäivällä jyhkeät kivihuiput kietoituivat taas pilviin ja sama reitti, jonka aamulla laskin, oli iltapäivällä silkkaa valkeutta.
Kokonaisuudessaan "ski alpin" (laskettelu, erona "ski nordique" tai "ski au fond") tuntui melko raskaalta kipeänä, mutta sujuvalle lajina; helpoimmillaan siinä on kyse lähinnä painonsiirrosta.
Nestehukkaa hoidettuani ja myöhäisiä venailtuamme lähdettiin kotia kohden. Viikonlopun rasitus ei niin mahdottomasti tuntunut, Tietty lentämisen tunne, kun on helppo ja vaivaton ohjata kulkuaan, muistutti minua luisteluhiihdosta Jyväsjärven jäällä edellistalvena. Siinäkin aluksi raninta on päästä eteenpäin, mutta kun tekniikan saa kehitettyä sujuvaksi, tuntee itsensä vapaaksi kuin taivaan lintu. Ja vuorien kauneus oli kuin Päijänteen jäinen ulappa.
Näitä nostalgisia kotitunnelmia hellitellen seurasin lumisten maisemien vaihtumista taas syksyisen oloiseen, vihertävään tasankoon ja tasaisiin valtateihin. Bussissa kuunneltiin urheilukanavaa - Ranska voitti ilmeisesti käsipallon Euroopan mestaruuden -katseltiin elokuvaa - Leonardo di Caprio puhui kovisroolissaan ärtyneen teinin äänellä, mutta en voinut olla ihailematta dubbaajien ammattitaitoa ja täydellistä ajoitusta - ja pysähdyttiin illallisaikaan grillille. Teen vielä yhden huomion: ranskalaiset polttavat ihan mahottomasti, tai no, kai se on sama Suomessakin, mutta tupakoijat yleensä menevät edes hiukan kauemmas oviaukoista. Hiihtokeskuksella vain mainostettiin luonnon säilyttämistä ja hoitamista, kuvilla tupakantumppikasoista maaperässä, mutta polttivat ihmiset laskiessaankin. Ärh.
Lumi ja leikit lumessa herättivät koti-ikävän ja matkalla seurasin väliin kirkkaampaa, väliin pilvin hunnutettua kuuta, ja mietin, miten me jokainen voimme tähytä sen ystävällisiä kasvoja vaikka samalla hetkellä kukin omalta taholtamme tätä pientä maapalloa.
25.1.2010
Liftaten halki Ranskan
Takana hyvin kiintoisa päivä. Lähdin maanantaiaamun valjettua tien poskeen orpona pahvilappu kourassani - ja päädyin illaksi kävelemään pienen iltalenkin pölyisestä Bordeaux'n esikaupungista (Villanave d'Ornonista) kotiin, satojen kilometrien päähän klo kahdeksan lähtöpaikastani.
Mutta palataanpa viikonlopun alkuun. Viikon ihmettelyn ja kummastelun jälkeen päätin matkakohteeni - Menin katsomaan kohtalontoveriani Jarmoa Albiin, tuohon viehättävään Tarn-joen rantaa koristavaan pikukaupunkiin, keskiaikaiseen tärkeään keskukseen ja harhaoppisten albigenssien kotiin. Loikkasin junaan lauantaiaamuna. Pysähdyin Toulousessa neljäksi tunniksi ; käytännössä koko väliajan tallustin paikasta toiseen. Toulouse näytti huomattavasti kauniimmalta kuin silloin elokuun lopun aamuyönä, erityisesti väriensä vuoksi : Syystä kaupunkia kutsutaan suloisella "La Ville Rose" -epiteetillä, Garonnen rannat ja Capitoliumin ympäristö oli kerrassaan nättiä. Kaartelin jonnekin kaaauuas Rive Gauchelle ja poimin sieltä mukaani kaksi pahvinpalaa. Kävelin urheilukenttäsaaren yli ja kävin viinikaupassa tuliaisostoksilla - myyjä oli erikohtelias, kuten erikoisliikkeiden väki yleensäkin. Aurinko paistoi Toulousessa, lämpimästi.
Paikallisjunassa Albiin oli sitä kuumempaa. Maaseutua. Gaillac, jonka nimi soitti kelloja (viinin takia). Tuulahdimme kahden maissa Albin raikkaaseen maalaisilmaan, ja vilkuttelin asemalle vastaantulijaa.
Ah, olipa taas hauska puhua suomea, Ranskassa, kaksi vähän ranskalaistunutta itäsuomalaista. Näin sen lukaalin, jossa vaihtari saa asua näissä alhaisen vuokratason maissa. Sinä päivänä teimme kauppakierroksen ihoa hellivässä lämpöisessä iltapäivässä - vihannes-, halpis- ja leipäkauppa. Ennen sitä kävimme kuitenkin vanhassa kaupungissa : Sympaattista keskiaikaista rakennusta vieri vieressä, punatiiltä, siistiä ja yllättävän meluisaa iltapäivän autoilijoiden huristellessa ja kas! - Katedraali. Ehkä hienoin, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Erittäin omalaatuisesti rakennettu, erikoisesti mutta harmonisesti, hienostuneesti ja ajan kanssa. Pilviin kohoavat punatiiliset tornit; vaikuttava sivuporttiratkaisu; sineyttä hohtavat katot ja mahtavat pylväät täynnä helvetillisiä syntisten kärsimyksiä, ihmisyyden rumuus tyynien fraktuuralla kirjattujen latinanpapyrusten hoivissa; kivi joka elää, vielä intensiivisemmin kuin ne tavanomaiset goottilaiset kivipitsit. Vieressä piispanlinna, jota on paha pieneksi kutsua sitäkään - sisus täynnä Toulouse-Lautrecin töitä. Palaisimme sinne sunnuntaina.
Illaksi tehtiin ruokaa lempeydellä ja antaumuksella : salaattia, juustoja, uunissa käytettyjä patonginpaloja, marinoituja sammakonreisiä - niitä saa pakastealtaasta pussillisen kolmella eurolla, indonesialaisia tosin. Naapurit tulivat kylään, tsekkiläistyttö salaattikastike mukanaan, kohta hurjan sympaattinen liettualainen, turkkilainen kotikaupunkinsa vanhan ystävän kanssa. Jaoimme antoisan illallisen ja viini virtasi. Lopuksi maistelimme suomalaisia drinkkejä. Kävelimme myös Albin hiljaisilla kaduilla täyteen kuppilaan, jossa yhtye soitti vanhoja anglo-amerikkalaisia rock-covereita.
Hmmh. Mukavan vilpoinen ilta. Oli kiva nukkua oikeassa sängyssä (jousi tosin raksahti hassusti aamuyöllä).
Sunnuntain otimme rauhallisesti; pastasalaattia ja museo. Henri Toulouse-Lautrec, sittemmin tunnettu Montmartren bordellien "ajankuvaajana" ja Moulin Rougen tähtien julisteiden nikkarina, syntyi Albissa 1864 (ja kuoli Girondessa). Toulouse-Lautrecin nuoruudentuotannon tarkasteleminen avasi minulle uusia näkökulmia taiteilijan kehitykseen ihmisten tarkkanäköisenä, lempeän ironisena kuvaajana ja todellisuuden ymmärtäjänä. Se kaveri osasi maalata; mitkä kontrastit, mikä paletin harmonisointi (ympäristön vehreät sävyt toistuvat ihmisissä ja erityisesti heidän kasvojensa varjoissa) ja ennakkoluuloton hyödyntäminen (keltaista varjona - toimii luonnossa) mitkä värikerrokset (vanhan naisen musta hattu kohostuu mustasta taustastaan). Ymmärrän paremmin litografioiden tiettyä syvää humanismia, julisteiden kekseliäisyyttä ja voimaa sekä sitä, mitä rakastan Toulouse-Lautrecin töissä: epätäydellisyyttä ja luonnosmaisuutta.
Lähdimme vielä Tarnin laitaan, sillan yli, toista takaisin, jokivarteen hortoilemaan ja kas! Jokeen. Kirjaimellisesti. Vesi juoksi niin vilkkaasti ja korkealla, että piti heittää kengät pois ja kahlata. Näimme kätkettyjä banaaniviljelmiä ja kummallisia peltimökkejä ja astuimme maantielle täysin kunniallisen urheilukentän laidassa. Ulkoilmasta virkistyneinä ja samalla raukeina pimenevän, hyvin rauhallisen keskustan, ja vanhemman keskustan läpi, ja mukava, sanalla sanoen leppoisa ilta - vaikka tussasin pahvinpaloja ja hermoilin seuraavan päivän yritys-koitosta.
Nukuttuani katkonaisesti nousin kuuden jälkeen ja söin kunnon aamupalan. Se pitikin aika hyvin pystyssä koko päivän. Hyvästelin, ja kävelin valtatien liitoskohtaan, jossa seisoin ehkä minuutin TOULOUSE-kyltti kainalossani. Minut nappasi kyytiin uutta nuoruutta elävä fysioterapeutti, joka oli viettänyt mainion viikonlopun ja masentui vasta Toulousen tulorampin aamuruuhkassa. Juttelimme kuitenkin ylittäessämme hämäriä laaksoja, jossa aamusumu hälveni auringon tieltä.
Toulousessa suunniteltua pidempi pysähdys. Kävelin melko läheltä keskustaa etelään kohti suurta liikenneympyrää ja eteläisen moottoritien alkua, mutta vaihdoin reittiä, jonka kuskini oli minulle neuvonut, koska tienvierus oli niin märkää. Päädyin harhailemaan yliopistoalueella ja yrittämään liftaamista liikenneympyrässä, minkä jätin muutaman minuutin jälkeen ja etsin käsiini kaupunkipyörän. Sillä huristelin Ramonvillen läpi aina Carcassonneen vievän valtatien laitaan, mutta en löytänyt pyöräparkkia, joten poljin takaisin. Jatkoin kävellen ja omenaa popsien.
Etukäteen olin tietysti tallentanut Toulousen liftausohjeita Hitchwikistä. Ranskassa liftaaminen käy kuulemma helposti, kunhan saa itsensä moottoriteiden liittymäkohtien tiemaksupysäkeille (un pèage); niillä riittää tilaa, autot pysähtyvät, nopeudet ovat hiljaisia, sekä kuskeilla että liftaajilla on aikaa arvioida toisiaan. Koska pèagien kautta kulkee suurin osa liikenteestä, niiltä saa yleensä nopeaan kyydin. Siksi suuntasin sille suurelle etelän pèagelle.
Kävelyä oli ehkä parin kilometrin verran, jos sitäkään. Suunnilleen heti, kun pääsin porttien toiselle puolelle ja nostin kylttini (CARCASSONNE) pystyyn, kahta koira mukanaan kyyditsevä nuori nainen kaarsi sivuun. Kanadassa opiskellut Cyrielle kutsui kylään St Gaudensiin ja heitti matkan varrelle. Tuossa tuokiossa sain peukaloitua itseni englantilaisen venefirman palveluksessa toimivan herran kyytiin, joka tipautti minut ilomielin niin lähelle Carcassonnin Citétä kuin vain kehtasin pyytää. Sieltä soitin sohvasurffaajalle, joka viime hetkellä oli lupautunut esittelemään linnoitettua kaupunkia, ja vietinkin kohta kiinnostavan ja tuulisen kaksituntisen virkeän ja mukavan ihmisen seurassa, oppien lisää rakennustekniikasta ja kataarien ja oksitanian kulttuurien yhteisestä historiasta (mutta niitä ei saa samaistaa!). Entisajan rakentajat osasivat kaunistaa tiukan sotilaallisen käytännöllisyyden; vanhemman, mutta gallo-romaanista pohjaa nuoremman muurin kivet oli viimeistelty vain reunoistaan, ja niiden pyöreät keskiosat, jotka toivat muuriin kivan tekstuurin, saivat murskaantua kivien alla. Näin lähes paikallista, kuulua Caunesin punaista marmoria, jolla Aurinkokuningaskin oli koristuttanut Versaillesia. Päätin lähteä samantien, jotta kerkeäisin hyvässä lykyssä kotiin samana iltana, ja tähyilin kaihoisasti pohjoiseen kohti Mont Noiria - aistien Massif Centralin villin varjon siellä jossakin - kun toverini kaahasi minut jalomielisyyttään moottoritien alkuun.
Seuraava etappi meni afrikkalaissyntyisen tyylikkään rouvan seurassa - hän ei koskaan ota liftaajia kyytiin, koska mies, gendarme, on sen nimenomaan kieltänyt, mutta nytpä oli tehnyt poikkeuksen. Erikoislaatuista.
Jäin huoltsikalle, josta kalastelin kyydin herralta, joka oli vähäpuheisin ja hitusen vaivaantunut verrattuna muihin kyyditsijöihini, koska hän ei varsinaisesti ollut tehnyt valintaa itse. Luultavasti lähinnä kohteliaisuudesta hän edisti matkaani sen varttitunnin verran, minkä seuraavalle pysäkille oli matkaa.
Suurelta pèagelta nousin rekan kyytiin. Vähäpuheinen ja vähäpuheisuuteensa tyytyväinen nizzalainen herra keskusteli hauskalla etelän aksentilla silloin kun herätin hänet ajatuksistaan jollain huomiolla tai kysymyksellä. Mukava heppu, jätti minut Ageniin.
Ilta pimeni, ja vaikka Agen olisi kiva kaupunki vierailla, olin vähän kylmissäni, koska jotenkin olin unohtanut syödä aamupalan jälkeen (jollei omppuja ja kahvia lasketa) ja toivoin vaan pääseväni äkkiä viimeisen etapin Bordeaux'hon saakka. Mutta Gendarmenie kyräili minua ja huomautti, että pèagen toisella puolella (parhaalla) ei saa enää liftata, pitää pysyä valtatien puolella. Kilttinä tyttönä venailin ja pompin varmaan puoli tuntia BORDEAUX-kyltti kourassa ja harkitsin jo huomioliivien päälle panemista, kun vasta työpäivänsä aloittanut agenilainen rekkamies, alkujaan bordelais, pysäytti hieman ennen pèagea. Tulimme hyvin juttuun ja ranskantaitonikin tuntui kummasti parantuneen väsymyksen, pimeäntulon ja voitonriemun myötä, joten aika meni mukavasti Villeneuve d'Ornoniin saakka, josta kävelin erittäin selkeää, suoraa tietä (kaupan kautta) kotiin.
Se tuli todistettua, että maaseutu on avaraa ja liftaus Ranskassa helppoa. Tosin, yksinäiselle tytölle sekä huomattavasti helpompaa että tietyssä mielessä vaarallista, kuten käymäni keskustelut ja saamani kommentit alituiseen muistuttivat:
"Je prends seulement des filles."
"Vous êtes seule?"
"Je ne prends jamais des autostoppeurs, mais je me suis dit que tu es une femme, je suis une femme, alors on peut se battre !"
Useimmat olivat liftanneet nuoruudessaan - ja se muisto pysyy. Solidaarisuus. Jälleen. Sain tämän päivän aikana paljon ajateltavaa. Kaikki se mitä saan, on minulle lahja ja velka; joskus on maksettava takaisin. Se, joka on lähtenyt ja eksynyt keskelle toista kulttuuria, pystyy ymmärtämään sen mitä vieras kokee astuessaan meidän taloomme. Ystävällinen sana, mitä se vie minulta pois? Haluan vastaanottaa ne, jotka tulevat avoimin käsin. Tämä löpinä tarkoittaa, että jahka palaan Jykylään niin on enemmän kuin kohtuullista, että hankkiudun tekemisiin vaihtarien ja muiden ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa, annan heille avaimet omaan elämänpiiriini.
Ajattelin myös sukupolvien eroja, missä määrin minä tunnen yhteisvastuuta verrattuna edeltäjiini? Miten sitä voi tarkastella ranskalaisessa tai globaalissa kontekstissa? Ja estääkö ylpeys "omastaan" todella oppimasta "toisesta", vai tuleeko ylpeys=kunnioitus vasta oppimisen myötä?
Ja ensi reissulle ostan pippurisuihkeen.
Mutta palataanpa viikonlopun alkuun. Viikon ihmettelyn ja kummastelun jälkeen päätin matkakohteeni - Menin katsomaan kohtalontoveriani Jarmoa Albiin, tuohon viehättävään Tarn-joen rantaa koristavaan pikukaupunkiin, keskiaikaiseen tärkeään keskukseen ja harhaoppisten albigenssien kotiin. Loikkasin junaan lauantaiaamuna. Pysähdyin Toulousessa neljäksi tunniksi ; käytännössä koko väliajan tallustin paikasta toiseen. Toulouse näytti huomattavasti kauniimmalta kuin silloin elokuun lopun aamuyönä, erityisesti väriensä vuoksi : Syystä kaupunkia kutsutaan suloisella "La Ville Rose" -epiteetillä, Garonnen rannat ja Capitoliumin ympäristö oli kerrassaan nättiä. Kaartelin jonnekin kaaauuas Rive Gauchelle ja poimin sieltä mukaani kaksi pahvinpalaa. Kävelin urheilukenttäsaaren yli ja kävin viinikaupassa tuliaisostoksilla - myyjä oli erikohtelias, kuten erikoisliikkeiden väki yleensäkin. Aurinko paistoi Toulousessa, lämpimästi.
Paikallisjunassa Albiin oli sitä kuumempaa. Maaseutua. Gaillac, jonka nimi soitti kelloja (viinin takia). Tuulahdimme kahden maissa Albin raikkaaseen maalaisilmaan, ja vilkuttelin asemalle vastaantulijaa.
Ah, olipa taas hauska puhua suomea, Ranskassa, kaksi vähän ranskalaistunutta itäsuomalaista. Näin sen lukaalin, jossa vaihtari saa asua näissä alhaisen vuokratason maissa. Sinä päivänä teimme kauppakierroksen ihoa hellivässä lämpöisessä iltapäivässä - vihannes-, halpis- ja leipäkauppa. Ennen sitä kävimme kuitenkin vanhassa kaupungissa : Sympaattista keskiaikaista rakennusta vieri vieressä, punatiiltä, siistiä ja yllättävän meluisaa iltapäivän autoilijoiden huristellessa ja kas! - Katedraali. Ehkä hienoin, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Erittäin omalaatuisesti rakennettu, erikoisesti mutta harmonisesti, hienostuneesti ja ajan kanssa. Pilviin kohoavat punatiiliset tornit; vaikuttava sivuporttiratkaisu; sineyttä hohtavat katot ja mahtavat pylväät täynnä helvetillisiä syntisten kärsimyksiä, ihmisyyden rumuus tyynien fraktuuralla kirjattujen latinanpapyrusten hoivissa; kivi joka elää, vielä intensiivisemmin kuin ne tavanomaiset goottilaiset kivipitsit. Vieressä piispanlinna, jota on paha pieneksi kutsua sitäkään - sisus täynnä Toulouse-Lautrecin töitä. Palaisimme sinne sunnuntaina.
Illaksi tehtiin ruokaa lempeydellä ja antaumuksella : salaattia, juustoja, uunissa käytettyjä patonginpaloja, marinoituja sammakonreisiä - niitä saa pakastealtaasta pussillisen kolmella eurolla, indonesialaisia tosin. Naapurit tulivat kylään, tsekkiläistyttö salaattikastike mukanaan, kohta hurjan sympaattinen liettualainen, turkkilainen kotikaupunkinsa vanhan ystävän kanssa. Jaoimme antoisan illallisen ja viini virtasi. Lopuksi maistelimme suomalaisia drinkkejä. Kävelimme myös Albin hiljaisilla kaduilla täyteen kuppilaan, jossa yhtye soitti vanhoja anglo-amerikkalaisia rock-covereita.
Hmmh. Mukavan vilpoinen ilta. Oli kiva nukkua oikeassa sängyssä (jousi tosin raksahti hassusti aamuyöllä).
Sunnuntain otimme rauhallisesti; pastasalaattia ja museo. Henri Toulouse-Lautrec, sittemmin tunnettu Montmartren bordellien "ajankuvaajana" ja Moulin Rougen tähtien julisteiden nikkarina, syntyi Albissa 1864 (ja kuoli Girondessa). Toulouse-Lautrecin nuoruudentuotannon tarkasteleminen avasi minulle uusia näkökulmia taiteilijan kehitykseen ihmisten tarkkanäköisenä, lempeän ironisena kuvaajana ja todellisuuden ymmärtäjänä. Se kaveri osasi maalata; mitkä kontrastit, mikä paletin harmonisointi (ympäristön vehreät sävyt toistuvat ihmisissä ja erityisesti heidän kasvojensa varjoissa) ja ennakkoluuloton hyödyntäminen (keltaista varjona - toimii luonnossa) mitkä värikerrokset (vanhan naisen musta hattu kohostuu mustasta taustastaan). Ymmärrän paremmin litografioiden tiettyä syvää humanismia, julisteiden kekseliäisyyttä ja voimaa sekä sitä, mitä rakastan Toulouse-Lautrecin töissä: epätäydellisyyttä ja luonnosmaisuutta.
Lähdimme vielä Tarnin laitaan, sillan yli, toista takaisin, jokivarteen hortoilemaan ja kas! Jokeen. Kirjaimellisesti. Vesi juoksi niin vilkkaasti ja korkealla, että piti heittää kengät pois ja kahlata. Näimme kätkettyjä banaaniviljelmiä ja kummallisia peltimökkejä ja astuimme maantielle täysin kunniallisen urheilukentän laidassa. Ulkoilmasta virkistyneinä ja samalla raukeina pimenevän, hyvin rauhallisen keskustan, ja vanhemman keskustan läpi, ja mukava, sanalla sanoen leppoisa ilta - vaikka tussasin pahvinpaloja ja hermoilin seuraavan päivän yritys-koitosta.
Nukuttuani katkonaisesti nousin kuuden jälkeen ja söin kunnon aamupalan. Se pitikin aika hyvin pystyssä koko päivän. Hyvästelin, ja kävelin valtatien liitoskohtaan, jossa seisoin ehkä minuutin TOULOUSE-kyltti kainalossani. Minut nappasi kyytiin uutta nuoruutta elävä fysioterapeutti, joka oli viettänyt mainion viikonlopun ja masentui vasta Toulousen tulorampin aamuruuhkassa. Juttelimme kuitenkin ylittäessämme hämäriä laaksoja, jossa aamusumu hälveni auringon tieltä.
Toulousessa suunniteltua pidempi pysähdys. Kävelin melko läheltä keskustaa etelään kohti suurta liikenneympyrää ja eteläisen moottoritien alkua, mutta vaihdoin reittiä, jonka kuskini oli minulle neuvonut, koska tienvierus oli niin märkää. Päädyin harhailemaan yliopistoalueella ja yrittämään liftaamista liikenneympyrässä, minkä jätin muutaman minuutin jälkeen ja etsin käsiini kaupunkipyörän. Sillä huristelin Ramonvillen läpi aina Carcassonneen vievän valtatien laitaan, mutta en löytänyt pyöräparkkia, joten poljin takaisin. Jatkoin kävellen ja omenaa popsien.
Etukäteen olin tietysti tallentanut Toulousen liftausohjeita Hitchwikistä. Ranskassa liftaaminen käy kuulemma helposti, kunhan saa itsensä moottoriteiden liittymäkohtien tiemaksupysäkeille (un pèage); niillä riittää tilaa, autot pysähtyvät, nopeudet ovat hiljaisia, sekä kuskeilla että liftaajilla on aikaa arvioida toisiaan. Koska pèagien kautta kulkee suurin osa liikenteestä, niiltä saa yleensä nopeaan kyydin. Siksi suuntasin sille suurelle etelän pèagelle.
Kävelyä oli ehkä parin kilometrin verran, jos sitäkään. Suunnilleen heti, kun pääsin porttien toiselle puolelle ja nostin kylttini (CARCASSONNE) pystyyn, kahta koira mukanaan kyyditsevä nuori nainen kaarsi sivuun. Kanadassa opiskellut Cyrielle kutsui kylään St Gaudensiin ja heitti matkan varrelle. Tuossa tuokiossa sain peukaloitua itseni englantilaisen venefirman palveluksessa toimivan herran kyytiin, joka tipautti minut ilomielin niin lähelle Carcassonnin Citétä kuin vain kehtasin pyytää. Sieltä soitin sohvasurffaajalle, joka viime hetkellä oli lupautunut esittelemään linnoitettua kaupunkia, ja vietinkin kohta kiinnostavan ja tuulisen kaksituntisen virkeän ja mukavan ihmisen seurassa, oppien lisää rakennustekniikasta ja kataarien ja oksitanian kulttuurien yhteisestä historiasta (mutta niitä ei saa samaistaa!). Entisajan rakentajat osasivat kaunistaa tiukan sotilaallisen käytännöllisyyden; vanhemman, mutta gallo-romaanista pohjaa nuoremman muurin kivet oli viimeistelty vain reunoistaan, ja niiden pyöreät keskiosat, jotka toivat muuriin kivan tekstuurin, saivat murskaantua kivien alla. Näin lähes paikallista, kuulua Caunesin punaista marmoria, jolla Aurinkokuningaskin oli koristuttanut Versaillesia. Päätin lähteä samantien, jotta kerkeäisin hyvässä lykyssä kotiin samana iltana, ja tähyilin kaihoisasti pohjoiseen kohti Mont Noiria - aistien Massif Centralin villin varjon siellä jossakin - kun toverini kaahasi minut jalomielisyyttään moottoritien alkuun.
Seuraava etappi meni afrikkalaissyntyisen tyylikkään rouvan seurassa - hän ei koskaan ota liftaajia kyytiin, koska mies, gendarme, on sen nimenomaan kieltänyt, mutta nytpä oli tehnyt poikkeuksen. Erikoislaatuista.
Jäin huoltsikalle, josta kalastelin kyydin herralta, joka oli vähäpuheisin ja hitusen vaivaantunut verrattuna muihin kyyditsijöihini, koska hän ei varsinaisesti ollut tehnyt valintaa itse. Luultavasti lähinnä kohteliaisuudesta hän edisti matkaani sen varttitunnin verran, minkä seuraavalle pysäkille oli matkaa.
Suurelta pèagelta nousin rekan kyytiin. Vähäpuheinen ja vähäpuheisuuteensa tyytyväinen nizzalainen herra keskusteli hauskalla etelän aksentilla silloin kun herätin hänet ajatuksistaan jollain huomiolla tai kysymyksellä. Mukava heppu, jätti minut Ageniin.
Ilta pimeni, ja vaikka Agen olisi kiva kaupunki vierailla, olin vähän kylmissäni, koska jotenkin olin unohtanut syödä aamupalan jälkeen (jollei omppuja ja kahvia lasketa) ja toivoin vaan pääseväni äkkiä viimeisen etapin Bordeaux'hon saakka. Mutta Gendarmenie kyräili minua ja huomautti, että pèagen toisella puolella (parhaalla) ei saa enää liftata, pitää pysyä valtatien puolella. Kilttinä tyttönä venailin ja pompin varmaan puoli tuntia BORDEAUX-kyltti kourassa ja harkitsin jo huomioliivien päälle panemista, kun vasta työpäivänsä aloittanut agenilainen rekkamies, alkujaan bordelais, pysäytti hieman ennen pèagea. Tulimme hyvin juttuun ja ranskantaitonikin tuntui kummasti parantuneen väsymyksen, pimeäntulon ja voitonriemun myötä, joten aika meni mukavasti Villeneuve d'Ornoniin saakka, josta kävelin erittäin selkeää, suoraa tietä (kaupan kautta) kotiin.
Se tuli todistettua, että maaseutu on avaraa ja liftaus Ranskassa helppoa. Tosin, yksinäiselle tytölle sekä huomattavasti helpompaa että tietyssä mielessä vaarallista, kuten käymäni keskustelut ja saamani kommentit alituiseen muistuttivat:
"Je prends seulement des filles."
"Vous êtes seule?"
"Je ne prends jamais des autostoppeurs, mais je me suis dit que tu es une femme, je suis une femme, alors on peut se battre !"
Useimmat olivat liftanneet nuoruudessaan - ja se muisto pysyy. Solidaarisuus. Jälleen. Sain tämän päivän aikana paljon ajateltavaa. Kaikki se mitä saan, on minulle lahja ja velka; joskus on maksettava takaisin. Se, joka on lähtenyt ja eksynyt keskelle toista kulttuuria, pystyy ymmärtämään sen mitä vieras kokee astuessaan meidän taloomme. Ystävällinen sana, mitä se vie minulta pois? Haluan vastaanottaa ne, jotka tulevat avoimin käsin. Tämä löpinä tarkoittaa, että jahka palaan Jykylään niin on enemmän kuin kohtuullista, että hankkiudun tekemisiin vaihtarien ja muiden ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa, annan heille avaimet omaan elämänpiiriini.
Ajattelin myös sukupolvien eroja, missä määrin minä tunnen yhteisvastuuta verrattuna edeltäjiini? Miten sitä voi tarkastella ranskalaisessa tai globaalissa kontekstissa? Ja estääkö ylpeys "omastaan" todella oppimasta "toisesta", vai tuleeko ylpeys=kunnioitus vasta oppimisen myötä?
Ja ensi reissulle ostan pippurisuihkeen.
17.1.2010
Bretagne-Normandie ja opiskeluväsymys
Sunnantaishoppailu eli torilla käynti kartutti jääkaappia vihreydellä, vuohenjuustolla ja tourteau fromager -leivoksella, Poitou-Charantesin erikoisuudella, joka on päältä mustaksi kärvähtänyt ja sisältää hyvin pehmeää, ilmeisesti aika valkuaispitoista höttöä. St Michelin kirjapöydiltä löysin Baudelairen Fleurs du Malin ja Kalevalan ranskankielisen käännöksen (esipuhe vuodelta 1929), joista vain ensimmäisen viitsin ostaa.
Viime viikko meni surullisen masentuneissa ja kiireisissä merkeissä. Kumma juttu, että valitsen sen verran kursseja kuin kävisin Suomessa, vaikka niistä kaikista suoriutuminen kunniakkaasti ja ajan kanssa on hankalaa tällaiselle järjestäytymättömälle nyypälle. Jouduin siis unohtamaan korpukseni muiden töiden tieltä ja naputtamaan salle informatiquessa aina kun ei ollut kurssien vikoja tunteja, joilla opet muistuttelivat ehdottomista palautuksista. Olin siis aika väsy, kun en viitenä päivänä muuta kuin istunut ja stressannut, mut itsehän sitä menin laiskamatoilemaan kolme viikkoa.
Valitukset sikseen, ehdin sentään käyttää reililippuni pari viimeistä päivää niin että kaiken kaikkiaan matkustin sillä neljä päivää. Perjantaiaamuna nukuin niin myöhään, etten ehtinyt vahaisaamun TGV-juniin, joten lähdin vasta vaille 11 kohti La Rochellea, jonne ajattelin palata vielä kevään mittaan. Huristelin IC:n kyydissä siis ohi, ja Nantesissa oltiin kolmen maissa. Miksi Nantes? Koska: 1. Mielessäni on soinut ja soinut bretonilainen kansanlaulu "Le Prisonnier de Nantes" Poitiersissa käynnistä lähtien. 2. Koska olin lukenut Nantesin olevan elintasoltaan yksi parhaimmista Ranskan kaupungeista (en nyt löydä linkkiä tähän tietoon, mutta voitte sekoittaa päänne ainaisilla paikallisten rakastamilla debateilla kaupunkien/alueiden hyvistä ja huonoista puolista tai lukea vähän virallisempaa pohdiskelua).
Katedraalin fasadin sivutorni.
Eräs neljästä Francois II:n haudan neidosta.
Puutarhan täsmällisyyttä.
Tykkäsin. Tarkastelin kaupunkia jokseenkin reilaajan näkökulmasta (sellainenhan olin) ja tykästyin sen siisteyteen (sen puute on alkanut ärsyttää minua eniten Bordeaux'ssa, vaikka en kuvitellut tarttuvani kakista epäkohdista juuri suttuisuuteen). Heti aseman vieressä leviää kasvitieteellinen puutarha, jonka vihreät nurmikot houkuttelevat väsynyttä matkalaista (joskin ne on säästetty pikkulinnuille, kuten kylteissä huomautettiin). Kävin yhdessä kirkossa ja jatkaessani matkaa huomasin katedraalin, jonka julkisivu on hiljattain remontoitu ja puhdistettu, ja näytti vastarakennetulta. Sisällä goottilaiskaarissa henki klassismin tyylikkyys ja ikkunoiden lasimaalaukset toistivat pikemminkin harmonisia, abstrakteja ja luonnollisia kuva-aiheita eivätkä niinkään pyrkineet esittävyyteen. Francois II ja vaimonsa hauta ihastutti; sen joka kulmassa nökötti vertauskuvallinen veistos, joita niin rakastan, ja haudan yllä pomppiva ja pölisevä, koulutehtäväänsä raapustava lapsilauma hymyilytti. Kiertelin toiselle puolelle katedraalia ja pysähdyin toisen haudan vierelle; silmäilin leijonannahkaviittaista sotilasta, rukouksessaan innokkaasti puoliksi nousevaa tyttöä, mutta vasta ajattelijan täydellisen luonteva asento ja läpitunkeva "katse" pysähdyttivät. Koin sellaisen "taide todempaa kuin todellisuus" -elämyksen. Neljännessä kulmassa Charité du monde imetti mustaihoista lasta ja paijasi sylissään vaaleahapsista. Veistokset olivat kylläkin mustia kaikki, ehkä se teki vaikutuksen - niiden varjoissa piili enemmän ihmisyyttä kuin vaaleiden marmoripatsaiden kylmissä katseissa.
Taiteellis-hengellisestä elämyksestä piristyneenä hortoilin kaupallisempaan keskustaan päin, ohitin hurmaavan crêperien, jonka keskustassa lämmitti takka, tein pienen kierroksen ja löysin itseni taas samasta paikasta. Tuumasta sisään. Kodikasta, asiakaskunta neljän maissa koostui lähinnä englantilaisista, toisesta reppureissaajasta ja kolmesta bretonilaisesta lapsiperheestä, jotka tapasivat kai niin aikaisin koska pian oli lasten nukkumaanmenoaika - ranskalaisethan syövät hyvin täsmällisesti lounaan puolenpäivän jälkeen ja illallisen seitsemästä alkaen. Tarkoitus oli maistella vain galettea, mutta tilasin kokonaisen kympin menun siiderin kera, "kun kerta (melkein) Bretagnessa ollaan". Galette on tummasta viljasta tehty "lettu" (ei ole meidänlaisemme lettu) jonka sisällä piileksii mielenkiintoisia aineksia (valitsin sienet, juuston ja andouillen, (jälkimmäisen tietääkseni mitä se on, siitä varmaan voimakas maku), jälkkäriksi crêpe à la crème citron ja siideriksi "brut". Hih, ajattelin Astérix et le tour de Gaule -kierrosta. Haluun tehdä samanmoisen!
Galette voisilmällä.
Leikkiseiniä.
Nantes vaikutti tosiaan kivalta kaupungilta ja pikaisellekin matkalaiselle riittää tutkittavaa puoleksi päiväksi, varsinkin jollei istu paria tuntia ravintolassa kuten eräät. Enemmän kuin riittävästä illallisesta täynnä Herttuoiden palatsiin (linnaan), joka sekin on kivenheiton matkan päässä asemalta, katedraalin vierellä. Siinä vuorottelivat 1300-luvun sotilaallinen käytännöllisyys ja koristeellinen palatsiosa. Aikas kiva. Vuosisatoja sitten Loire oli virrannut sen ympärillä, mutta sittemmin kanavointi ja autotiet ovat muuttaneet maisemaa; feikkivallihauta ja keihäänkärjen muotoisen saaren vaikutus asemakaavaan muistuttivat historiasta. Kesäiltoina ja joulun alla kun linnassa pidetään konsertteja, se mahtaa valaistuksessaan hehkua tunnelmaa. Vaan hämärsi ja lähdin raiteille jälleen, vaikka tuuminkin olisinko mennyt Nantesin sohvasurffaajien viikkotapaamiseen - olin kiireissäni raapustanut baarin nimen muistiin.
"Lukulampuin" valaistussa ter-junassa kuuntelin vieruskaverini puhelua ja koin myötätuntoa opiskelijan tuskien kanssa ja katselin aitiopaikalta, kun toinen viimeisteli Photoshopilla scifististä teosta. Onneksi näin sen varhaisemmassa vaiheessa, usein luonnokset kiinnostavat latteiksi viimesteltyjä töitä. Niissä pesii enemmän mielikuvituksen vapautta. Olipa muuten kiva, että otin muistikirjan mukaan, tuli kirjoitettua joitakin kivoja vaikutelmia joita en välttämättä muistaisi seuraavanakaan päivänä. Kirjoita, koe, tee.
Le Mansissa ihmettelin, että mikäs käpykylä tämä on, kunnes kierrettyäni autioissa IT-lähiöissä palasin asemalle ja menin pohjoispäähän. Siellä olikin tiski vielä viisi minuuttia auki. Varasin lipun Brestiin, ihan vain koska se olisi pisin reissu, kerkeisin ehkä nukkua, ja koska minulla oli loistoidea tutkia satamakaupunkia öiseen aikaan, haistella Atlanttia! Noh. Kun ystävällinen rouva sitten potki minua Brestissä hereille ennen kahta ja hupsahdin ulos junasta, huomasin iloisen sateen ja erityisesti etelästä tuiskivan ja puhkuvan tuulen aiheuttavan tiettyjä epämukavuusteijöitä.
Hipsittyäni Brestin yössä, jossa perjantai-lauantaiyönä barista baarista loisti valo ja sieltä täältä kantautui naurua, mutta enimmäkseen satoi ja tuuli koko valtameren talvisella vimmalla, ja hipsittyäni jokseenkin märkänä takaisin asemalle, jossa haukkuva ja näykkivä koira otti minut silmätikukseen, mietin, että olipahan idea. Seisoskelin bussipysäkillä pari pitkää tuntia, söin eväitäni, katselin kolmea kortterirallaajaa, hypin ja lauloin Dem Bones Songia ja sanoin, että neljän aikoihin olisi pahin aika. Niin se olikin, puoli viideltä, mutta asema aukesi sentään. Minä valittamaan pelottavan näköiselle contrôleurille: "Mie olen pikkuinen reilaaja ja haluaisin nousta tähän junnaan, mutta kun varaus jäi tekemättä" (TGV-junaan kolmesta kymmeneen euroon, suoraan junaan astuttaessa 15/20€ ilmeisesti. Herra kehotti hyppäämään junaan, jossa kuivattelinkin vaatteitani, nukahdin ja poistuin ennen Rennesia kun toinen tyttö tuli vaatimaan paikkaansa. Rennes, johon pian päädyin, ihan jees. Halusin kuitenkin vaan seuraavaan junaan pohjoiseen. Se olikin lysti reissu, näin vähän bretagnelaista maaseutua, josta tuli jotenkin kotoisa fiilis. Vähän pittoreskimpää kuin etelän suot tai ne maaahdottomat viljelyspellot lähempänä Pariisia, lehmiä, metsää, veden valtaamia peltoja. Olis sitä rannikkoakin ollut mielenkiintoisempi katsella päiväsaikaan, mutta tulen toiste Finistèren laitamille. Matka Caeniin kesti useamman tunnin, ja matkalla hoksasin kaukana häämöttävän Mont St-Michelin (Pontorson St-Michel). Ohi, koska halusin nähdä millaiseen kaupunkiin olisin voinut päätyä, jos oisin valinnut Taikun vaihtopaikan.
No hei Caen. Pidin pohjoisesta väristäsi, suuresta urheilukentästäsi aivan keskustan vieressä, kohteliaista leipureistasi ja asemavirkailijasta, kaupungintaloon yhtyvästä luostaristasi jossa seisahduin Wilhelm Walloittajan haudan äärellä, vilkkaasta keskustastasi ja siitä viidesosasta muuria jonka ehdin nähdä mahtavasta linnastasi. Kiirehdin seuraavaan junaan, mutta luettuani aikatauluja huolimattomasti minun pitikin odottaa kello kolmen junaa, jonka olin todennut vikaksi mahdollisuudekseni poistua Caenista. Mutustelin thon-crudités-sandwichiani (crudités on tietysti raa'at, vihreitä, kasviksia, mikä taukki olenkaan kun en ole tuota aatellut koko syksynä), hörpin mehua ja upotin hampaani valtavaan flan-palaan. Ah... Mutta sen jälkeen olin taas niin puoliaivoinen (väsyneenä kunnon syönti saa uupumuksen todella tuntumaan), etten jaksanut kuluttaa tuntia muuta kuin kipuamalla yhden mäen ylös ja alas. Joo, ihan kiva se Caen oli kans, hyvien yhteyksien päässä Pariisista ja sen vaikutuspiirissä, mutta ehkä tämä Bordeaux'n erilaisuus tekee minulle hyvää. Hei hei Caen!
Matkalla Pariisiin istuin hyvin pedanttia historioitsijaa vastapäätä, mietin onkohan se joku tärkeä tyyppi ja häiritsenkö sitä rahvaanomaisella läsnäolollani. Nuokahdin kuitenkin uneen päätellen siitä, että puolitoista tuntia meni suht nopsaan.
Olin jokseenkin nuupahtaneena tuuminut, etten ehkä yrittäisi St-Lazarelta Montparnasselle juoksua; vaikka matka oli ehkä aavistuksen lyhempi kuin edellisellä kerralla, olisi se ollut epäselvempi Pariisia tuntemattomalle. Metrossa oli värikästä väkeä, pariisilaisrouvia jotka puhuivat ihan kummasti laulaen ja painottaen, rokkihenkisiä japanilaisturisteja, pari ulkomaalaisittain englantia murtavaa jotka lempeän ironisella asenteella puhuivat elämästä ja naisista. Ulkona pimeni ja satoi, kun saavuin Tour de Montparnassen juurelle, joten jätin enemmät seikkailut siltä päivältä. Angoulêmessa jäi pois yksi kaveri, joka oli innoissaan menossa sarjakuvafestivaaleille. Kumma juttu, eiväthän ne ole kuin kuun lopussa? Pitäisköhän mennä? Muutenkin tuumin tulevien viikkojen suunnitelmia. Maisemanvaihto taatusti tekee hyvää, niin osaan arvostaa tätä kaupunkiakin kuten tänä aamuna tein. Tämä elämä ei saa olla koulusta-kotiin-mentaliteettia, vaikka rutiineissa on tasapainottavat puolensa.
____
Palataan vielä alkuun.
Syysväsymykseni syynä lienee se, ettei kulttuuriin sukeltaminen käy hetkessä. Olisin heti halunnut kaikki hallinnolliset asiat kuntoon, kirjoittaa superesseitä, käydä töissä, harrastaa kulttuuria ja kaveerata puolen kaupungin kanssa. Mais avant qu'on se lance aux actions (fatales) il faut savoir (s') écouter. Nyt otankin hieman etäisyyttä (recul) ja keskityn vapaaseen turismiin. Tokan lukukauden kurssivalinnat teen *ehkä* vapaammalla kädellä.
Tutkin muuten foie grasia, erikoisuutta jonka Aquitaine ja Alsace tahtovat tahoillaan "omia", mutta jonka alkuperä on vähintään roomalainen, ja huomasin että sen "valmistukseen" kuuluu hanhiparkojen pakkosyöttäminen (gavage). Auts. Latinan jecur ficatum, yksinkertaisesti "viikunamaksa" (lintuja syötettiin kuivatuilla viikunoilla) on antanut "foien" ranskaan, eli maksa tulee oikeastaan viikunasta. (lähde: Wikipediasta ihan luin.)
Palataan alkuun, oppimisen iloon.
Viime viikko meni surullisen masentuneissa ja kiireisissä merkeissä. Kumma juttu, että valitsen sen verran kursseja kuin kävisin Suomessa, vaikka niistä kaikista suoriutuminen kunniakkaasti ja ajan kanssa on hankalaa tällaiselle järjestäytymättömälle nyypälle. Jouduin siis unohtamaan korpukseni muiden töiden tieltä ja naputtamaan salle informatiquessa aina kun ei ollut kurssien vikoja tunteja, joilla opet muistuttelivat ehdottomista palautuksista. Olin siis aika väsy, kun en viitenä päivänä muuta kuin istunut ja stressannut, mut itsehän sitä menin laiskamatoilemaan kolme viikkoa.
Valitukset sikseen, ehdin sentään käyttää reililippuni pari viimeistä päivää niin että kaiken kaikkiaan matkustin sillä neljä päivää. Perjantaiaamuna nukuin niin myöhään, etten ehtinyt vahaisaamun TGV-juniin, joten lähdin vasta vaille 11 kohti La Rochellea, jonne ajattelin palata vielä kevään mittaan. Huristelin IC:n kyydissä siis ohi, ja Nantesissa oltiin kolmen maissa. Miksi Nantes? Koska: 1. Mielessäni on soinut ja soinut bretonilainen kansanlaulu "Le Prisonnier de Nantes" Poitiersissa käynnistä lähtien. 2. Koska olin lukenut Nantesin olevan elintasoltaan yksi parhaimmista Ranskan kaupungeista (en nyt löydä linkkiä tähän tietoon, mutta voitte sekoittaa päänne ainaisilla paikallisten rakastamilla debateilla kaupunkien/alueiden hyvistä ja huonoista puolista tai lukea vähän virallisempaa pohdiskelua).
Katedraalin fasadin sivutorni.
Eräs neljästä Francois II:n haudan neidosta.
Puutarhan täsmällisyyttä.
Tykkäsin. Tarkastelin kaupunkia jokseenkin reilaajan näkökulmasta (sellainenhan olin) ja tykästyin sen siisteyteen (sen puute on alkanut ärsyttää minua eniten Bordeaux'ssa, vaikka en kuvitellut tarttuvani kakista epäkohdista juuri suttuisuuteen). Heti aseman vieressä leviää kasvitieteellinen puutarha, jonka vihreät nurmikot houkuttelevat väsynyttä matkalaista (joskin ne on säästetty pikkulinnuille, kuten kylteissä huomautettiin). Kävin yhdessä kirkossa ja jatkaessani matkaa huomasin katedraalin, jonka julkisivu on hiljattain remontoitu ja puhdistettu, ja näytti vastarakennetulta. Sisällä goottilaiskaarissa henki klassismin tyylikkyys ja ikkunoiden lasimaalaukset toistivat pikemminkin harmonisia, abstrakteja ja luonnollisia kuva-aiheita eivätkä niinkään pyrkineet esittävyyteen. Francois II ja vaimonsa hauta ihastutti; sen joka kulmassa nökötti vertauskuvallinen veistos, joita niin rakastan, ja haudan yllä pomppiva ja pölisevä, koulutehtäväänsä raapustava lapsilauma hymyilytti. Kiertelin toiselle puolelle katedraalia ja pysähdyin toisen haudan vierelle; silmäilin leijonannahkaviittaista sotilasta, rukouksessaan innokkaasti puoliksi nousevaa tyttöä, mutta vasta ajattelijan täydellisen luonteva asento ja läpitunkeva "katse" pysähdyttivät. Koin sellaisen "taide todempaa kuin todellisuus" -elämyksen. Neljännessä kulmassa Charité du monde imetti mustaihoista lasta ja paijasi sylissään vaaleahapsista. Veistokset olivat kylläkin mustia kaikki, ehkä se teki vaikutuksen - niiden varjoissa piili enemmän ihmisyyttä kuin vaaleiden marmoripatsaiden kylmissä katseissa.
Taiteellis-hengellisestä elämyksestä piristyneenä hortoilin kaupallisempaan keskustaan päin, ohitin hurmaavan crêperien, jonka keskustassa lämmitti takka, tein pienen kierroksen ja löysin itseni taas samasta paikasta. Tuumasta sisään. Kodikasta, asiakaskunta neljän maissa koostui lähinnä englantilaisista, toisesta reppureissaajasta ja kolmesta bretonilaisesta lapsiperheestä, jotka tapasivat kai niin aikaisin koska pian oli lasten nukkumaanmenoaika - ranskalaisethan syövät hyvin täsmällisesti lounaan puolenpäivän jälkeen ja illallisen seitsemästä alkaen. Tarkoitus oli maistella vain galettea, mutta tilasin kokonaisen kympin menun siiderin kera, "kun kerta (melkein) Bretagnessa ollaan". Galette on tummasta viljasta tehty "lettu" (ei ole meidänlaisemme lettu) jonka sisällä piileksii mielenkiintoisia aineksia (valitsin sienet, juuston ja andouillen, (jälkimmäisen tietääkseni mitä se on, siitä varmaan voimakas maku), jälkkäriksi crêpe à la crème citron ja siideriksi "brut". Hih, ajattelin Astérix et le tour de Gaule -kierrosta. Haluun tehdä samanmoisen!
Galette voisilmällä.
Leikkiseiniä.
Nantes vaikutti tosiaan kivalta kaupungilta ja pikaisellekin matkalaiselle riittää tutkittavaa puoleksi päiväksi, varsinkin jollei istu paria tuntia ravintolassa kuten eräät. Enemmän kuin riittävästä illallisesta täynnä Herttuoiden palatsiin (linnaan), joka sekin on kivenheiton matkan päässä asemalta, katedraalin vierellä. Siinä vuorottelivat 1300-luvun sotilaallinen käytännöllisyys ja koristeellinen palatsiosa. Aikas kiva. Vuosisatoja sitten Loire oli virrannut sen ympärillä, mutta sittemmin kanavointi ja autotiet ovat muuttaneet maisemaa; feikkivallihauta ja keihäänkärjen muotoisen saaren vaikutus asemakaavaan muistuttivat historiasta. Kesäiltoina ja joulun alla kun linnassa pidetään konsertteja, se mahtaa valaistuksessaan hehkua tunnelmaa. Vaan hämärsi ja lähdin raiteille jälleen, vaikka tuuminkin olisinko mennyt Nantesin sohvasurffaajien viikkotapaamiseen - olin kiireissäni raapustanut baarin nimen muistiin.
"Lukulampuin" valaistussa ter-junassa kuuntelin vieruskaverini puhelua ja koin myötätuntoa opiskelijan tuskien kanssa ja katselin aitiopaikalta, kun toinen viimeisteli Photoshopilla scifististä teosta. Onneksi näin sen varhaisemmassa vaiheessa, usein luonnokset kiinnostavat latteiksi viimesteltyjä töitä. Niissä pesii enemmän mielikuvituksen vapautta. Olipa muuten kiva, että otin muistikirjan mukaan, tuli kirjoitettua joitakin kivoja vaikutelmia joita en välttämättä muistaisi seuraavanakaan päivänä. Kirjoita, koe, tee.
Le Mansissa ihmettelin, että mikäs käpykylä tämä on, kunnes kierrettyäni autioissa IT-lähiöissä palasin asemalle ja menin pohjoispäähän. Siellä olikin tiski vielä viisi minuuttia auki. Varasin lipun Brestiin, ihan vain koska se olisi pisin reissu, kerkeisin ehkä nukkua, ja koska minulla oli loistoidea tutkia satamakaupunkia öiseen aikaan, haistella Atlanttia! Noh. Kun ystävällinen rouva sitten potki minua Brestissä hereille ennen kahta ja hupsahdin ulos junasta, huomasin iloisen sateen ja erityisesti etelästä tuiskivan ja puhkuvan tuulen aiheuttavan tiettyjä epämukavuusteijöitä.
Hipsittyäni Brestin yössä, jossa perjantai-lauantaiyönä barista baarista loisti valo ja sieltä täältä kantautui naurua, mutta enimmäkseen satoi ja tuuli koko valtameren talvisella vimmalla, ja hipsittyäni jokseenkin märkänä takaisin asemalle, jossa haukkuva ja näykkivä koira otti minut silmätikukseen, mietin, että olipahan idea. Seisoskelin bussipysäkillä pari pitkää tuntia, söin eväitäni, katselin kolmea kortterirallaajaa, hypin ja lauloin Dem Bones Songia ja sanoin, että neljän aikoihin olisi pahin aika. Niin se olikin, puoli viideltä, mutta asema aukesi sentään. Minä valittamaan pelottavan näköiselle contrôleurille: "Mie olen pikkuinen reilaaja ja haluaisin nousta tähän junnaan, mutta kun varaus jäi tekemättä" (TGV-junaan kolmesta kymmeneen euroon, suoraan junaan astuttaessa 15/20€ ilmeisesti. Herra kehotti hyppäämään junaan, jossa kuivattelinkin vaatteitani, nukahdin ja poistuin ennen Rennesia kun toinen tyttö tuli vaatimaan paikkaansa. Rennes, johon pian päädyin, ihan jees. Halusin kuitenkin vaan seuraavaan junaan pohjoiseen. Se olikin lysti reissu, näin vähän bretagnelaista maaseutua, josta tuli jotenkin kotoisa fiilis. Vähän pittoreskimpää kuin etelän suot tai ne maaahdottomat viljelyspellot lähempänä Pariisia, lehmiä, metsää, veden valtaamia peltoja. Olis sitä rannikkoakin ollut mielenkiintoisempi katsella päiväsaikaan, mutta tulen toiste Finistèren laitamille. Matka Caeniin kesti useamman tunnin, ja matkalla hoksasin kaukana häämöttävän Mont St-Michelin (Pontorson St-Michel). Ohi, koska halusin nähdä millaiseen kaupunkiin olisin voinut päätyä, jos oisin valinnut Taikun vaihtopaikan.
No hei Caen. Pidin pohjoisesta väristäsi, suuresta urheilukentästäsi aivan keskustan vieressä, kohteliaista leipureistasi ja asemavirkailijasta, kaupungintaloon yhtyvästä luostaristasi jossa seisahduin Wilhelm Walloittajan haudan äärellä, vilkkaasta keskustastasi ja siitä viidesosasta muuria jonka ehdin nähdä mahtavasta linnastasi. Kiirehdin seuraavaan junaan, mutta luettuani aikatauluja huolimattomasti minun pitikin odottaa kello kolmen junaa, jonka olin todennut vikaksi mahdollisuudekseni poistua Caenista. Mutustelin thon-crudités-sandwichiani (crudités on tietysti raa'at, vihreitä, kasviksia, mikä taukki olenkaan kun en ole tuota aatellut koko syksynä), hörpin mehua ja upotin hampaani valtavaan flan-palaan. Ah... Mutta sen jälkeen olin taas niin puoliaivoinen (väsyneenä kunnon syönti saa uupumuksen todella tuntumaan), etten jaksanut kuluttaa tuntia muuta kuin kipuamalla yhden mäen ylös ja alas. Joo, ihan kiva se Caen oli kans, hyvien yhteyksien päässä Pariisista ja sen vaikutuspiirissä, mutta ehkä tämä Bordeaux'n erilaisuus tekee minulle hyvää. Hei hei Caen!
Matkalla Pariisiin istuin hyvin pedanttia historioitsijaa vastapäätä, mietin onkohan se joku tärkeä tyyppi ja häiritsenkö sitä rahvaanomaisella läsnäolollani. Nuokahdin kuitenkin uneen päätellen siitä, että puolitoista tuntia meni suht nopsaan.
Olin jokseenkin nuupahtaneena tuuminut, etten ehkä yrittäisi St-Lazarelta Montparnasselle juoksua; vaikka matka oli ehkä aavistuksen lyhempi kuin edellisellä kerralla, olisi se ollut epäselvempi Pariisia tuntemattomalle. Metrossa oli värikästä väkeä, pariisilaisrouvia jotka puhuivat ihan kummasti laulaen ja painottaen, rokkihenkisiä japanilaisturisteja, pari ulkomaalaisittain englantia murtavaa jotka lempeän ironisella asenteella puhuivat elämästä ja naisista. Ulkona pimeni ja satoi, kun saavuin Tour de Montparnassen juurelle, joten jätin enemmät seikkailut siltä päivältä. Angoulêmessa jäi pois yksi kaveri, joka oli innoissaan menossa sarjakuvafestivaaleille. Kumma juttu, eiväthän ne ole kuin kuun lopussa? Pitäisköhän mennä? Muutenkin tuumin tulevien viikkojen suunnitelmia. Maisemanvaihto taatusti tekee hyvää, niin osaan arvostaa tätä kaupunkiakin kuten tänä aamuna tein. Tämä elämä ei saa olla koulusta-kotiin-mentaliteettia, vaikka rutiineissa on tasapainottavat puolensa.
____
Palataan vielä alkuun.
Syysväsymykseni syynä lienee se, ettei kulttuuriin sukeltaminen käy hetkessä. Olisin heti halunnut kaikki hallinnolliset asiat kuntoon, kirjoittaa superesseitä, käydä töissä, harrastaa kulttuuria ja kaveerata puolen kaupungin kanssa. Mais avant qu'on se lance aux actions (fatales) il faut savoir (s') écouter. Nyt otankin hieman etäisyyttä (recul) ja keskityn vapaaseen turismiin. Tokan lukukauden kurssivalinnat teen *ehkä* vapaammalla kädellä.
Tutkin muuten foie grasia, erikoisuutta jonka Aquitaine ja Alsace tahtovat tahoillaan "omia", mutta jonka alkuperä on vähintään roomalainen, ja huomasin että sen "valmistukseen" kuuluu hanhiparkojen pakkosyöttäminen (gavage). Auts. Latinan jecur ficatum, yksinkertaisesti "viikunamaksa" (lintuja syötettiin kuivatuilla viikunoilla) on antanut "foien" ranskaan, eli maksa tulee oikeastaan viikunasta. (lähde: Wikipediasta ihan luin.)
Palataan alkuun, oppimisen iloon.
10.1.2010
Le quotidien ici
J'ai marché au Jardin publique cet après-midi. Il faisait un peu du vent, il en fait toujours ici.. Le ciel est gris, la fleuve est grise, les maisons aussi. Il y avait des gens aux rollers et aux vélos sur les quais. Des petits, ils ne sont pas tombés. A la rive gauche, j'ai vu un panneau qui disait : "Ici on construit une station des vélos libre-service". Youpi! Quand? je me demande.
J'ai vu des tentes de cirque et de reptiles vivantes. L'époque a-t-elle changé à vrai dire ? Pensons au XIX siècle quand les bourgeois sont devenus tellement éloignés de la nature qu'on a commencé d'avoir des zoos dans les villes. Est-ce toujours pareil ? Pour aller voir ses miracles de la Faune et de la Flore on a des expositions. Mais la vraie expo, c'est la ville autour de moi est ses curieux animaux que nous sommes.
Mon francais, c'est médiocre. Mon écriture n'a point de l'éloquence, peu de l'élégance de La Fontaine. Mais comme lui par rapport à Phèdre, il faut avoir un coeur humble et imiter ses anciens pour faire naître son propre art. Avant Noël j'ai senti la nostalgique ; et l'envie de me plaindre, je crois que c'est indispensable. Mon coeur est vieux, mais hélas! je n'ai pas perdu la passion.
Les voisines sont venues dire que l'eau goutte de notre appartement à celui d'elles.
Comme j'aimerais avoir une goutte d'esprit de la génération de bon goût !
Dans la maison il fait plus froid qu'au dehors.
Comme j'aimerais me promener à la côte, aux montagnes rocheuses, plonger dans l'eau froid !
Ce travail que je dois faire, c'est du bien.
Le mieux encore est de fêter quand c'est le temps et se donner à l'autrui.
Il faut que tu aies confiance à toi-même.
Laissons cela. Allons-y, éprouvons-le. C'est bien la nouvelle année.
J'ai vu des tentes de cirque et de reptiles vivantes. L'époque a-t-elle changé à vrai dire ? Pensons au XIX siècle quand les bourgeois sont devenus tellement éloignés de la nature qu'on a commencé d'avoir des zoos dans les villes. Est-ce toujours pareil ? Pour aller voir ses miracles de la Faune et de la Flore on a des expositions. Mais la vraie expo, c'est la ville autour de moi est ses curieux animaux que nous sommes.
Mon francais, c'est médiocre. Mon écriture n'a point de l'éloquence, peu de l'élégance de La Fontaine. Mais comme lui par rapport à Phèdre, il faut avoir un coeur humble et imiter ses anciens pour faire naître son propre art. Avant Noël j'ai senti la nostalgique ; et l'envie de me plaindre, je crois que c'est indispensable. Mon coeur est vieux, mais hélas! je n'ai pas perdu la passion.
Les voisines sont venues dire que l'eau goutte de notre appartement à celui d'elles.
Comme j'aimerais avoir une goutte d'esprit de la génération de bon goût !
Dans la maison il fait plus froid qu'au dehors.
Comme j'aimerais me promener à la côte, aux montagnes rocheuses, plonger dans l'eau froid !
Ce travail que je dois faire, c'est du bien.
Le mieux encore est de fêter quand c'est le temps et se donner à l'autrui.
Il faut que tu aies confiance à toi-même.
Laissons cela. Allons-y, éprouvons-le. C'est bien la nouvelle année.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
