Junalla halki Euroopan (ou : Paris, je reviendrai !)

Reilireissu takasin halki Euroopan sujui väliin väsyneesti mutta mallikkaasti. Loppiaisiltana lähdettiin ruotsinlaivalla, Vikingin Isabellalla Tukholmaan, kansipaikka maksoi kymmenkunta euroa. Ihan hyvin sai horrostettua "junanpenkkihuoneessa" ravintolan vieressä. 6:30 paikallista aikaa Tukholmassa - oli jo selvästi Turkua lämpimämpää. Kävelin kaartaen terminaalista asemalle, ihailin kaunista, siistiä ja historiallista eurooppalaista pääkaupunkia aivan vieressämme ja olisin missannut junani, jollei se olisi ollut myöhässä. Tukholma-Kööpenhamina-reitti menee X2000-junalla viidessä tunnissa, mutta seitsemän euron lisämaksuun haluttomana (pihinä) päätin kiertää Göteborgin kautta, joten olin Kööpenhaminassa vasta viiden maissa. Korpi ennen Göteborgia oli pitkä ja luminen, ja ajattelin Fucking Åmål -elokuvaa. Ei ollut mahottoman kaukana, Vänernin toisella puolella. Itse järveä en puilta nähnyt, mutta myöhemmin näin meren yllä laskevan auringon. Nautin asiansa osaavan ruotsalaisen rautatieyhtiön SJ:n toiminnasta. Vaikka myöhässä oltiin reippaasti, tiedotettiin ja pahoiteltiin. Göteborgissa puhalteli keväisen lämmin tuuli, ja oviaukoissa lymyili erikoinen lumen olomuoto : paksua suklaajäätelöä muistuttava. Nuokuin Malmöön ja haipuvassa päivänvalossa näin vielä jotain siltä mahottoman pitkältä sillalta Tanskan puolelle.

Kööpenhaminassa pyörähdin ulkona ja totesin et sinne on palattava. Pelkäsin ensin Eurocityn menevän ohi, aseman laiturisysteemi näytti niin sekavalta, mutta sinne kyytiin vaan. Istuin pyöreähkön tanskalaispojan vastapäätä, hän väläytti hymyn aina välillä lehteä lukiessaan. Muutenkin tanskalaiset hymyilivät huolestuttavan paljon tuntemattomille, joiden katseen sattuivat kohtaamaan. Saksalaiseen kulttuuriin puolestaan tuntuu kirjatulta juuri tietynlainen kohteliaisuus, toisten huomiointi ja vaivaton jutustelu.

Raja ylitettiin niin, että nuokkuessani yllätyin. Tanskan- ja saksankielisistä kuulutuksista en paljon tajunnut, kunnes hoksasin, että juna ajoi lauttaan sisään ja kyllä, kuulutettiin englanniksikin, että matkustajat eivät saa kököttää kulkuvälineessä ylityksen ajan "for legal reasons". Kipusimme alakannelta ylös lähes tuhjälle Baltic linesin lautalle. Tovi meni nojatuolissa loikoessa ja eväitä nauttiessa. Sitten takaisin junaan, ja sarja yöllisiä junanvaihtoja pitkin läntistä Saksaa. Hampuri - rauhallinen lumisade, kuin syksyn ensimmäinen. Junassa Deutche Bahnin kohtelias täti tuli tekemään asiakastutkimusta (on sinäkin työajat). Köln - kiva, kun katedraali on ihan rautatieaseman vieressä. Frankfurt - ottamaan selvää, pääsenkö kello 06:00 Pariisiin lähtevään ICE:hen. Harmi kyllä, Reisezentrum oli kiinni kuuteen saakka. Konnarin mukaan olisin päässyt, jos oisin maksanut 20 €. Kiitos ei, pihiys nääs. Jos olisin odottanut Kölnissä yli viiteen, olisin voinut jatkaa Aachenin, vanhan kunnon Liègen, Lillen ja Amiensin kautta iltapäiväksi rakkauden kaupunkiin, mutta keplottelin itseni Frankfurtista nopeimmalla reitillä ilman suurnopeusjunia jonka DBahnin systeemi tarjosi.

Ihan hyvä valinta. Sain nähdä veljeni vaihtomaastot. Oi, mikä ihana pimeästä esiin nouseva Reinin laakso (Rhein, Rhin), mikä kuulto Mosellen (Mosel) pinnalla, mitkä viinipengermät, linnat kukkuloiden harjoilla! Sympaattista maastoa, jonne halajan palata. Trier ei ollut enää niin pittoreski, mutta siellä lumi puhalteli edelleen kasvoilleni. Lumi! Miks' etelästä uuvut sä?

Jälleen Luxembourgissa, jonka asemanseutu houkuttelee vähemmän kuin itse keskusta. Ostin pullon vettä. Jatkoin väsyneenä Pohjois-Ranskaan - reittiä, jonka tunsin jo. Teollisuusmaastot lähellä Metziä eivät hirveästi innostaneet, seudussa on jotain rapistunutta, mikä eroaa Saksan siisteydestä. Jatkoin Nancyyn, jossa kuulin etelän junamyöhästymisistä, jotka aiheuttivat resonointia pohosessakin. Mietin kovasti quiche lorrainen ostamista. En ostanut. Sen sijaan pakkauduin lähijunaan, jossa kuuntelin armeijapoikien puheita. Matka muistutti kovasti sitä viimeistä väsynyttä, ahdasta ja hikistä etappia Limogesin ja Bordeaux'n välillä, matkaa tuntemattomaan joskus kauan kauans sitten helteisenä syksynä, paitsi että:
Ei ollut kuuma.
Jaksoin olla kiinnostuneempi ihmisistä ympärilläni.
En tuntenut oloani ihan niin alieniksi ("alienated").
Kuuntelin ranskalaisia analyyttisemmin eritellen eroja, ja samankaltaisuuksia, antaen niiden ärsyttää mutta toisaalta hyväksyen niiden olemassaolon.

Ja jotenkin, istuessani nuokkuvan mummon ja kahden teinitytön seurassa halki pitkän, pitkän ranskalaisen Pohojanmaan (niiin lättänää, ihan tosi vähän puita, kirkas aurinko yllä piirteettömien peltojen; Nancya lähempänä maisema oli jämsämäisempää, so. kumpuilevampaa, mutta laajuudessa potenssiin 10), tunsin oloni paremmaksi väsymyksestä, nälästä, liikkumattomuudesta ja kaipuusta huolimatta.

Epernayssa vika junanvaihto ennen Pariisia. Rautatieaseman läpi puhalsi hyyytävä tuuli, miten ihmeessä ranskalaiset kestävät tätä? Tunti venailua, kiersin kylän lähikortteleita ja ihmettelin sitä provincen pikkukaupungin tunnelmaa. Ilmeisesti shampanjanystäville kiintoisa pysähdys. Vanhaa, nättiä, ja rauhallista, mitä nyt autoilijoita riitti ja peilijää meinasi tappaa. Pompin asematädin luo ja muistin olla extrakohtelias kysellessäni vikaa junaa Pariisista Bordeaux'hin ja sen varausmaksua. 19:25, Paris Montparnasse. Kymppi, koska perjantai-ilta = ruuhka-aika, mutta tällä kertaa pulitin sen hyvillä mielin. Mielessäni kyti vaan epäilys: Ehtisinkö puolessatoista tunnissa Paris Estiltä Paris Montparnasselle? Metro, totta, miksipä ei, mut minut on luotu kävelemään! Eka kerta Pariisissa! C'mon! En halunnut rinkkaani metroon varaskammoisena, ja lisäksi käveleminen vaan on *se* tapa tuntea ympäristönsä. Sihtailin junassa katseellani InterRail-karttaan printattua pikku karttaa. Ei etäisyyksiä, mutta suunnat suht selkeitä. Ihan suoraan joelle ja siitä Palais de Luxembourgin ohi, jolloin suuntima oikeaan. Luin pikku Info-lehteni juttua Pariisin nähtävyyksistä, siitä sain vihjeen, että Seine kulkee Pariisin läpi 15 km matkan, ja silmäilin tarkkaan karttaani piirrettyjen kirkkojen, aukioiden ja palatsien mittasuhteita. Hmmm. Ehkä puolitoista tuntia juuri riittäisi, mutta minulla on tapana yliarvioida voimiani ja älliäni ja aliarvioida etäisyyksiä ja odottamattomia esteitä. Päätin, että kulkisin Seinen varteen, välillä tarkistaen bussipysäkeiltä tai kaupunkikartoista sijaintini, ja jos olisin käyttänyt puolet tai enemmän ajastani siellä, käyttäisin julkisia. Mietteissäni vilkaisin välillä maisemia, nyt ne olivat kukkulaisempia ja mielenkiintoisempia kuin aiemmin iltapäivällä.

Paris-Est: Ulos junasta, katse kelloon, 17:55, kolme minuuttia myöhässä. Pitkä laituri, mutta pitkä oli junakin. Ei ensimmäisestä ovesta ulos, etene raiteiden suuntaisesti.
Ulkona. Pysähdys, katse kadulle ja tieviittoihin. Harva paikka antoi hirveästi neuvoja, paitsi että jossain vaiheessa Centre Ville (polkupyöräilijöille) rohkaisevasti eteenpäin. Ja Forum des Halles oikealla. Hyvä. Pingoin läpi punaisista, mutta niin tekivät pariisilaisetkin, tosin kylmän viileästi kävellen. Pariisin liikenne tuntui hullulta, autoja suht reippaasti, liikennesääntöjen noudattaminen vähän niin ja näin. Juostessani katselin nähtävyyksiä ja nautin katukahviloiden tunnelmasta. Pariisi pikakelauksella. Mietin bordelaisien kritiikkiä pariisilaisten kiireestä, ja siitä, miten ihmiset vaan painavat ohi jos niiltä koittaa kysyä neuvoa. Taisin kulkea kuitenkin kaikkein nopeimmin.

Kadut kapenivat, vähän epäilin, mutta jatkoin ottamaani suuntaan. Joku kiva höskä, jonka täytyi olla Centre Pompidou, tai sitten mainokset erehdyttivät. La Seine, enfin ! Painelin ohi Notre Damen pikku sillalle ja mietin, miten Pariisi onnistuu suurkaupungiksi antamaan pienen kaupungin ihmisläheisen tunnelman. Katsoin kelloa. Puoli tuntia tähän laskeutumiseen! No, voin ehkä vähän hidastaa. Olin ainakin Rive Gauchella.

Mäki alkoi nousta. Montparnasse, quelle direction ? Ohitettuani Jardin de Luxembourgin viitat aloin hakea sopivaa tämän turistin uhria. Se oli kyllä totta, että ihmiset välttävät ja lipuvat ohi helpommin kuin pienemmissä kaupungeissa. Lopulta voitin epäilyni ja pysäytin kaksi rouvaa. Auliisti he neuvoivat suunnan, ja kehottivat kysymään lähempänä neuvoa (reitin monimutkaisuuden takia) tai ottamaan bussin 82, koska kävelymatkaa oli ainakin 20 min. Kiitin ja lähdin hymyillen. Sain ohjeet vielä asunnostaan poistuvalta herralta (koko ikänsä eksyneitä turisteja neuvoneen hieman välinpitämätön rutiini) ja nuorelta kohteliaalta neidolta. Merci, les Parisiens, vous êtes plus gentils que j'ai cru !

Boulevard de Montparnassella luotin kaupunkikarttaan ja Tour Montparnassen sivuuttamattomaan maamerkkiin ja upeiden, värikkäiden kahviloiden, elokuvateatterien, oh! Montparnassen yöllisen loiston keskeltä löysin aseman kellon. Tunnissa tänne. Tyytyväisenä ja vaikuttuneena hidastin ja kuljin asemalle takkiani availlen ja vesipulloa hamuillen. Hyvä, että olin parikymmentä minuuttia etuajassa, koska laituria junalle sai kulkea varmaan viitisen minuuttia. Junassa olin kohtelias vierustoverilleni ja sammahdin tuntia, paria ennen Bordeaux'ta.

Junassa taisin ajatella kulunutta päivää, niitä ihmisiä, jotka olivat pakkautuneet siihen pikkuiseen paikalliseen matkallamme Nancyn ja Epernayn yksitoikkoisen maaseudun halki, niitä ihmisiä, jotka olin vauhdikkaasti ohittanut Pariisin valoisilla kaduilla, ja jotenkin mieleen syttyi ymmärryksen poikanen. "Kun ranskalaisilla on tällainen maa ja tällainen pääkaupunki, miten muuten he voisivat käyttäytyä ja elää?" Kumman tyytyväisenä kokemaani saavuin kotikaupunkiin.
Ehdin vielä tutkia aseman eteläpuolen Belcierin autoparkkeja, kunnes tajusin palata jälkiäni ja taapertaa tuttuja mukulakivikatuja.

Reilaus (InterRail) on hyvä valinta ihmiselle, joka haluaa nähdä ja tuntea sen matkan joka tekee, etäisyydet, jotka eivät helposti taitukaan, Euroopan monet kasvot; ja myös ihmiselle, joka tiedostaa ja välittää edes vähän pienten tekojensa vaikutuksista maapalloparkamme. Kahden reilaus tuntuu toki hauskemmalta, tai jos olisi puheliaampi tyyppi. Kehotan siis valitsemaan junan, koska Eurooppa on pieni ja kiinteä. Matkaan meni kaksi päivää ja yötä (159 € maksaneessa passissani on vielä kolme päivää käyttämättä, joten voisin piipahtaa jossain tämän viikon torstaista lauantaihin), mutta oisin selvinnyt huomattavasti nopeammin maksamalla vähän lisämaksuja - sitä paitsi on hurjan kivaa, joskin vaativaa, suunnitella seikkailunsa. Lentämisessä ei ole samaa oman tilan tuntua. Matkalla pohjoisesta etelään menee kulttuurien halki, ja pelkästään äänimaisema avartaa: Vikingin terminaalista venäläispoikien ja karvahattuisten vanhusten rupatus, yöllinen nauru ja englannin solkkaus laivalla, ruotsalaistyttöjen juoruilu kuulutusten huolehtiva sävy lumisessa Ruotsissa, hyvinvoivan pulskien tanskalaisten levollisuus, saksalaisten täsmällisyys, asiakeskeisyys, pidättyväisyys ja tuttavallisuus; Luxembourgissa puhuttiin kiinnostuneena kaikesta, mutta jotenkin tuntui, että se liittyi enemmän tai vähemmän rahaan (jopa ilmaislehtien viihteellisemmissä jutuissa). Ranskan epäjärjestelmällinen pulputus, mutta argumentoitu, täynnä mielipiteitä, väriä ja valööriä. Jotain vaikutelmia. Ensimmäinen päivä oli skandinaavinen, ja teki hyvää nähdä ja tuntea se kulttuuriympäristö, johon suomalaisten monet hyvät piirteet kuuluvat.

Seikkailua sohvasurffaillen

Teatterissa Lyonissa

Joulukuun alussa alkoi stressi kasaantua kukkuroittain, kun olin kippeenä enkä liikkunut, ja kun liikuin niin köhin ja olin surkea mököttäjä ja podin ikävää. Pakenin kuitenkin parahiksi paleltumaan Lyoniin 3.-6.12. (ehkä silloin kun olisi kuulunut paiskia viikonloppukirjoitelmia). Kaupunki juhlii vuosittain joulukuun 8. päivän tienoilla Neitsyttä, joka pelasti sen mustalta surmalta. Kuulemma. Perinteisesti kansalaiset vaeltavat kynttilät kourassa 8. päivän iltana vanhan kaupungin kukkulalle 1800-luvulla pystytetylle La Basiliquelle, mutta en voinut jäädä ihastelemaan tiistain kulkuetta, joten jouduin tyytymään kaupungin imagonkohotusvalaisuihin, lyonilaisten ja muiden matkailijoiden seuraan. Viikonloppuun mahtui tunnelmallisia hetkiä lumoavien taideteosten ja ihmisten vierellä vaellellessa.

Laihalla kukkarolla ja utelialla mielellä matkustellen etsin kovasti majoittajaa Couch Surfing -projektin kautta. Sohvasurffauksen tarkoitus on auttaa meitä kohtaamaan toisemme aidosti. Minulle se tarjoaa huikeita oppimismahdollisuuksia niin kulttuurintuntemuksen kuin vieraanvaraisuuden saralla. Halusin Lyoniin joulukuun ekana viikonloppuna paitsi Fête des Lumièresin, niin myös "maailmanlaajuisen" CS-tapaamisen vuoksi. Ei tullut osallistuttua yhteistapaamisiin... Nautinnolliset hetket isäntäni, hänen tyttöystävänsä ja neljän muun surffaajan seurassa korvasivat joukkopippalot.

Kiiruhdin torstaina kolmen junaan ja olin Lyonissa kuudessa ja puolessa tunnissa (ehtien vilkkaassa opiskelijakaupungissa Montpellierissä kiertää muutaman korttelin ja ihastella sinisin valoin koristeltuja palmuja). Bordeaux'sta Lyoniin pitää junalla kiertää joko Pariisin tai Toulousen kautta, koska Auvergnen läpi ei (vielä) mene nopeita junia. Lyonissa suuntasin jalan Pierricin ystävän synttäreille. Brasilialaiset viettivät samalla läksiäisiään, tarjoilivat maansa herkkuja ja tanssahtelivat tangoa. Lämmin tunnelma ja keskustelu virkisti matkasta väsynyttä, opiskelutaakasta masentunutta puurtajaa. Inès selitti, että lyonilaisia pidetään kylmähköinä, mutta vaikka olin täysin vieras sisääntupsahtaja, tunsin itseni tervetulleeksi. Poistuimme puolenyön maissa kaupunkipyörillä ja poljimme yli upean Rhônen sillan: kukkuloita, valoja, tumma vesi! Rhône on yksi Ranskan vaarallisimmista Rantakadun vanha rakennus jättimäisine ovineen ja korkeine puukattoisine huoneineen lumosi minut. Nukahdin olohuoneen sohvalle kuin kissanpoikanen tutun kiltin koiran kylkeen.

Seuraavana aamuna nousin seitsemältä kokeakseni seuraavan erilaisen kohtaamisen. Toinen lyonilainen sohvasurffaaja oli kehottanut minua osallistumaan kokoontumiseen, jonka järjesti Rhône-Alpesin régionin Jaakobintien ystävät. Tosin vähän epäilevään sävyyn, syykin oli selvä: Kokouksessa entiset pyhiinvaeltajat, siis jo Camino de Santiago de Compostelan taittaneet, puhuivat vapaaehtoiseksi tarjoutumisesta tien varren "majataloihin", siis pääosin pyhiinvaeltajien lahjoituksilla pyöriviin yösijoihin, joissa saa murkinaa, lepoa ja hengensivistystä (rukousta ja kamuja). Ne, jotka ovat tien taittaneet, haluavat ja voivat tarjota saman vieraanvaraisuuden lahjan jälkeensä tuleville vaeltajille. No sinnehän minä, täysin tietä taittamattomana, sitten tölväisin mukaan. Pääsin Gillonayhin yhdistyksen Rhônen alueen déléguén Jean-Marien autossa (kimppakyyti on ranskaksi covoiturage). Pari muutakin eläkeikäistä pyhiinvaeltajaa (pèlerin) pakkautui mukaan - kuuntelin Lyonin aamuruuhkissa pitkällistä keskustelua tieviitoituksen problematiikasta, vähän tuntosarvet pystyssä keskustelun saadessa riitaisia sävyjä. Sateista moottoritietä huristeltuamme saavuimme Lyonin eteläpuolella kulkevan reitin majapaikkaan, jossa réunion pidettiin. Tie johtaa ennen pitkää Le Puyhin, joka kokoaa pienemmät reitit yhdeksi suuremmista ranskalaisista Camino-reiteistä nimeltään Via Podiensis.

Päivä sujui ihan mallikkaasti. Laulettiin ensin Ultréiaa, pohdittiin vapaaehtoisten merkitystä ja tien merkitystä yleensäkin, jossain vaiheessa syötiin ja keskusteltiin oikein rauhassa. Sitten oli aika työpajojen: Tarkempaa tietoa eri alueiden majoituksista, refugioista Espanjassa ja refugeista Ranskassa ylipäätään, kolmanneksi Via Podiensisin majoituksista, jotka Lyonin seudun vaeltajat tuntevat parhaiten. Valitsin jälkimmäisen ryhmän, koska siihen osallistui suurin ryhmä kiinnostuneita.

Parasta tapaamisessa olivat ne ihmiset. He olivat vanhoja! Suurin osa tien eläkeiässä kulkeneita! (tai osan tiestä) Minä ja Frédéric niitä nuorimpia. Vaihdoimme hieman ajatuksia; tämä energinen Itävallassa kulkenut herra saattoi kyllästyä hämillisiin kahden sanan murahteluihini, mutta pyysi jälkeenpäin ottamaan selvää suoamlaisista pyhiinvaellusreiteistä. Sain tehtävän toiselta herralta: etsiä Jaakon (Jaakob vanhemman) "representaatioita" eli kuvallisia esityksiä. Vinkkejä otetaan vastaan!

Ja kyllä sinne tielle on lähdettävä, ainakin jollekin polulle vaikkei pyhiinvaellukselle. (Idea vetoaa minuun: On lähdettävä kotioveltaan ja sanottava itselleen "nyt minä menen", kuljettava määränpäähänsä ja palattava takaisin. Ideaalitilanteessa jalan koko matka. Imitoin Suomen metsissä tätä periaatetta.)

Aamun harmaa sade oli väistynyt ja paljastanut kumpuilevan, laskevan auringon valossa ja majesteettisten sinisten pilvien katveessa vihreyttä huokuvan maiseman (pahoittelen pitkää lausetta mut se oli nättiä). Laskeuduimme pikkuruiseen kylään ja palasimme pikkuteitä kaarrellen. Sitä maalaismaisemaa olin kaivannut jo pitkään.

Illalla pienen kotiinkävelyn jälkeen tapasin Pierricin luona Danielan, toisen "surffaajan", joka saapui Lontoosta nauttimaan valaistussuunnittelusta ja ranskalaisesta cuisinesta. Tykästyin hänen avoimen ystävälliseen katseeseensa ja annoin sen näkyä. Juttelimme maailmanparannuksesta ja suunnittelimme lauantaita.

Seuraavana aamuna olin puolikipeä, aamu otettiin rauhallisesti. Kietouduin puolen kilometrin pituiseen villahuiviini ja kipitettiin Danielan kanssa ulos suurkaupunkiin. - Mikä on Lyon? Toiseksi suurin Ranskassa, "Provincen pääkaupunki", roomalaisajalla vanha gallien keskus (Lugdunum =Lug-jumalan linnoitus), vanhastaan erityisesti teollisuuskaupunki, "vastarintaliikkeen pääkaupunki" II MS:n aikana, vetovoimainen risteyskohta ja vilkkaasti kasvava nykyään.

Ripsivä vesisade väistyi, ja ihasteltuamme katedraalia kylliksemme astuimme ulos "keväiseen" auringonpaisteeseen. Kapusimme Fourvièren kukkulalle ja sisään basilikaan, jonka ylenpalttinen, 1800-luvun tyylisekoitusten mukaan bysanttilaista, romaanista ja barokkityyliä yhdistävä koristelu alkoi avautua vasta hiljalleen. Katselimme hymy huulillamme pehmeästi väriään vaihtavia, pikkutarkkoja mosaiikkikuvaelmia. Jatkoimme vanhoihin roomalaisiin amfiteattereihin paistattelemaan päivää. Laskeuduimme Saônen rantaan ja unohduimme sormeilemaan vanhoja kirjoja rantakadun torille, kiintoisien kirjakauppojen kortteliin. Ajatuksia vaihtaen, tunnelmia tunnustellen. Palasimme lepäilemään ja maistelimme terrineä leivällä välipalaksi. Nam.

Fourvièrellä kohoava la Basilique, kuulemma "ylösalaisin seisova elefantti": neljä jalkaa ja pää kaupunkiin päin.


Illemmalla saapui lisää surffaajia, amerikkalais-bretonilainen pari Montpellieristä. Kuuntelin mielelläni vapaampaa ranskaa ja sain tietoja Bretagnestakin! Kuuden maissa, kun valaistusteokset syttyivät, kävimme pienellä kävelyllä Paulinen ja Andrein kanssa, mutta eksyimme väkijoukossa toisistamme. Kuvaamaan pysähtelevä Daniela ja minä hortoilimme omia teitämme ja ihastelimme valaistusteoksia, taideteoksia (mm. erään liikkeen ikkunassa kutovaa mallinukkea, joka laitteli häpeilemättä itseään ja jäi kuikuilemaan kadulla kulkevien komistusten perään), pakkasenpuremaa, hilpeää ilmapiiriä, sekä joka paikassa kojuaan pitäviä pikku ravintoloita ja ihan tavallisia yritteliäitä ihmisiä, jotka huutelivat maistamaan erinomaista vin chaudiaan, kuumaa viiniä. Hinnat laskivat kahdesta ja puolesta eurosta yhteen sitä mukaa kun kapusimme Croix-Roussen kukkulalle. Maistelimme sitrushedelmillä ja joulumaisteilla ryyditettyä höyryävää viiniämme ja juttelimme valaistussuunnittelun saloista ja havaintopsykologiasta. Ennen pitkää rantauduimme kotiin, jossa Pierric ja Inès laittoivat jokapäiväiseen tapaansa kolmen ruokalajin herkullista illallista. Oli ihanaa syödä ajan kanssa, nauttia tasapainotetuista ma'uista ja leppoisasta keskusteluista. Kun alku- ja pääruuan jälkeen huokailimme täysiä vatsojamme, Pierric ehdotti kävelyä rantakatuja myöten ennen jälkiruokaa. Kuljeskelimme ihailemassa valoja, värejä, ihmisä ja joulukuun iltaa pitkin Rhônen itäistä rantaa aina Parc de la Tête d'Orin muinaisaikoihin palauttavaan kuvaelmaan saakka. Mieleeni jäivät "disco", jossa kamera monisti tanssijan eriskummallisella tavalla, ja Rhônen pehmein valoin valaistu rantametsikkö, joka vaihtoi väriään sydämentykytysten tahtiin. Kaunista.

Yösydännänäimme myös Lyonin kaupungintalon takaisella aukiolla esitettävän upean valospektaakkelin.

Tunnin, parin kävelyn jälkeen kastanjakermakaakku maistui, ja taas menin uinumaan onnellisen päivän jälkeen.

Sunnuntaina Pauline ja Andrei tekivät brunchiksi crêpejä tunnetulla bretonilaisella ammattitaidolla. Aika meni taas jutustellessa ja kaksikko lähti liftaamaan takaisin Montpellieriin. Ilmeisesti liftaus on aika helppoa Ranskassa. Onnistuin viimein olemaan jollakin tapaa avuksi paistaessani lettuja ja tiskatessani. Levättyämme hetken ja otettuamme vastaan viidennen sohvasurffaajan (olohuoneessa ei missään vaiheessa tuntunut liian täydeltä) lähdimme tutustumaan Lyonin trabouleihin, pitkulaisia taloja halkoviin käytäviin, ja muihin Pierricin tuntemiin mestoihin.

Sunnuntaipäivä todisti taas paikallisen opastuksen avartavan paremmin kuin kuukausien yksinäinen etsiskely. Pierric ohjasi meidät ihanaan kirjakauppaan, jonka omalaatuinen, kekseliäs ja periranskalaisen nokkela valikoima hurmasi meidät. Kiroilen pihiyttäni, joka estää minusta nappaamasta saman tien kirjaa mukaani - sinne on palattava vielä. Kirjakaupan omistaja tarinoi teoksista bibliofiilin rakkaudella ja ammattitaidolla. Kirjakaupassa itsekin työskentelevä Daniela taisi olla mielissään.

Jatkoimme Croix-Rousselle ihailemaan maisemia ja suosittuun kulmakuppilaan yksille. Kysyin erikoisuuksia ja Pierricin luetellessa suosikkejaan hän mainitsi myös, hymyillen, Chartreusen. Minä sitten tilaamaan. Chartreuse on munkkien vuoristokasveista tislaama erittäin alkoholipitoinen juoma. Se oli hyvää ja todellakin lämmitti, rutkasti energiaa koko loppuiltaan, ja annos oli kyllin pieni. Pierric totesi ironiseen tapaansa, että no, Chartreuse iltapäivällä on kyllä kummallista, mutta te suomalaisethan olette tottuneet alkoholiin. Krhm. Laskeuduimme Lyonin upeaan puutarhaan, joka on varmasti ihana kesäisin ja jonka Darwin-näyttelyssä ehdimme piipahtaa viiden minuutin ajan. Jatkoin vielä kaupungilla pyöräillen, mutta city-pyörä meni puhki, joten talutin sen seuraavaan parkkiin. Kävelin Saônen länsirannalle vanhan kaupungin juurelle, jossa piileksi pieni valo-nukketeatteri-lava. Katuteatterimainen esitys selvitti minullekin juhlan historian, huumorilla, yllätyksillä ja meta-tason pilailulla siivitettynä. Illalla ajateltiin mennä vielä ravintolaan, me ranskalaisen cuisinen perään haikailevat tytöt kun sitä pyysimme. Täytyy kyllä sanoa, että vaikka ravintolassa oli kiva herkutella, isäntämme ja emäntämme kotiruoka päihitti sen mennen tullen. Palattuani Pierricin ja Inèsin hoteisiin tajusimme, että tulee kiire ravintoloinnissa - he eivät olleet muistaneet, että lähtisin jo samana iltana. Tuumasta toimeen. Kiipesimme taas Gros Cailloun kahvilaan. Koska minun täytyi vielä hakea reppuni, minun täytyi syödä tunnissa. Pierric neuvoi kulkureittini täsmällisesti, tyynesti, suunnitelmallisesti. Painoin mieleeni käveltävät portaat mutkitteluineen, avaintenpalautuksen, pyöräparkit ja reitin asemalle. Sitten nojauduimme taaksepäin ja keskityimme nauttimaan illallisesta. Jätin kumppanini jälkiruokapöytään ja hyvästelin heidät jo ikävöiden. Kipitin viileään, hiljaiseen iltaan ja seurasin Pierricin "Mission Impossible" -suunnitelmaa etappi etapilta.

Lopulta saavuin asemalle parikymmentä minuuttia etuajassa. Palatessani ulkosalle sain sdf:n, lehtiä myyvän kodittoman juttukaverikseni. En voinut sivuuttaa kahden euron pyyntöä ja ostin hyväntekeväisyyslehden. Kaverilla tuntui ennen kaikkea olevan tarve puhua, ja kuuntelin sen varttitunnin, miltä elämä tuntuu kymmenen vuotta asunnottomana eläneestä. Kokemastani mietteliäänä ja muistojani läpikäyden nousin yöjunaan, joka puksutteli aamuksi Bordeaux'hin.
Sitten suoraan kursseille!


Tovereitani Lyonissa.

***


Ventimigliasta

Kerronpa vielä lyhyesti Italian reissusta. Oli pakko antaa koti-ikävälle ja nopeudelle periksi sen verran, että lensin Milanosta Pirkkalaan... samaan terminaaliin, jossa heitin sisarelleni hyvästit ja lähdin, taakseni katsomatta.

Lähdin torstai-iltana, La Fontaine -travaux dirigésin (joka on muuttunut miellyttävämmäksi opettajan vaihduttua lempeän innostuneeksi sedäksi) ja englannin Versionin jälkeen yöjunalla Nizzaan (Nice). "Heräsin" eli lopetin mukavan nukkuma-asennon etsimisen ja raotin verhoa joskus aamuyöllä taivaan hieman vaaletessa - ja kas, ulkona, mustien palmujen ja karujen kallioiden silhuettien, kiemurtelevan pikkutien takana avautui la Mer Méditerranée. Kulttuuripiirimme ikiaikainen yhdistäjä ja eristäjä, henki ja elämä, ja sen yllä syveni sarastuksen puna. Pian punertavat pilvet vaalenivat hopeanhohtoisiksi, ja autioille kalliolle ilmaantui söpöjä vaaleanpunertavia asumuksia Cannesia lähestyessämme.

Nicessa suunnistin luukulle ja hommasin lipun Ventimigliaan, 6,30€. Luvassa oli lisää ihania maisemia, aina kun juna sukelsi ulos pikku tunneleista. Monaco /Monte Carlon asema sijaitsi kyllä reippaasti maan sisällä. Ventimiglian puolella hyppäsin asemalaiturille ja siirryin kaupungin puolelle haistelemaan ensi kertaa Italiaa.

Kirmasin rantaan ja näin kaupungintalon edessä Vespan ja mandariinipuun, ja koko rantakadun pituudelta torikojuja. Paljon vaatteita, hillittyjä värjeä. Rakennukset maalattu helein värein, mutta sopusointuisemmin ja pehmeämmin kuin Espanjassa. Tunnelmoin meren rannassa, kuuntelin sen musiikkia ja keräsin kiviä. Kävelin itään päin, mutta hylkäsin haaveeni liftaamisesta eksyttyäni jollekin vänkyrätielle pikkukylään. Moottoritien silta kajasteli kukkuloiden välillä kilometrien päässä. Kieliä osaamaton rouva viittoi minut takaisin rautatieasemalle. Ehdin ostaa lipun Milanoon kaksi minuuttia ennen junan lähtöä. Virkailija ne parlait ni anglais, ni francais, mutta italiaa sitäkin enemmän.

Katselin aikani hohtavaa merta, sitten aloin nuokkua. Genovassa sateli jo lunta, ja yllätyksekseni jätimme Apenniinit taakse suht pian. Milanohan sijaitsee vielä siellä Po-joen kuuluisassa laaksossa, hauskaa tuo Italian maantiede. Nuokuin lisää, ja havahduin keskellä peripohjanmaalaista peltomaisemaa, vieläpä lumipyryistä sellaista. Milanon hämärtyvässä iltapäivässä hytisyttikin. Tämän kaupungin isäntäni oli pyytänyt saapumaan vasta kahdeksan aikoihin, joten oli aikaa kierrellä ja kaarrella. Hiippailin vakoilemassa yliopistoa, italialaisia kauppoja, jouluun valmistautuvia ihmisiä. Ensivaikutelmani: Liian iso ja piirteetön kaupunki minulle, muoti ei ole mun juttuni, ja missä kaikki tunnelmalliset katukahvilat? Lämmittelin yhdessä seitsenkerroksisessa vaatetustaiteen mekassa, jossa tunsin itseni hieman nukkavieruksi verkkatakissani - mutta eipä silti, siistejä luomuksia! Lopulta istahdin kirjastoon lukemaan Financial Timesia. Siinä oli kiva tiivistys Noughtiesista - 00-luvusta.

Törttöilin metron kautta majapaikkaani vain tunnin myöhässä ja vain kolmelta italialaiselta suunnistusohjeita kysyen ja saaden. Italialaiset, jotka eivät osaa englantia, ovat hassuja: Kun kysyy, puhutteko englantia, he vastaavat hämillisinä, "no, vähän", ja ponnistelevat sitten saadakseen ulos yksinkertaisia lauseita. Ymmärtävät myös melko vähän. Mutta toisaalta, mun velvollisuuksiin kuuluu osata italiaa Italiassa. Saa ehkä *vähän* paremman yhteyden ihmisiin.

Isäntäni, vanhempi, aika nationalistinen, herkkusuu ja sutkauksia viljelevä kaveri, otti minut kohteliaasti vastaan ja huomautti tuliaisestani, Beaujolaisista, että eihän se ole oikeaa viiniä mutta kiitos silti. Seuraavana päivänä hänen täytyi välttämättä olla poissa, mutta pystyisin kyllä toikkaroimaan kaupungissa yksikseni.

Lauantaina heräsimme aikaisin hyytävän kylmään aamuun ("-8 astetta yöllä! kamalaa!") ja nautin kahvikupposen läheisesä kehutussa kuppilassa. Kiersin monta kirkkoa, haistelin joulutoreja, miellyttäviä puistoja, komeaa linnaa, Milanon mahtavaa goottilaista katedraalia, lounastin erään toisen italialaisen CouchSurfing-hepun seurassa ja hätistin illalla erään kutsumattoman kaverin seurastani. Hohhoijaa, on se tämä itsenäisen naisen elämä. Tunnelmoin klassista musiikkia maailman vanhimmassa art nouveau -ostoskeskuksessa, maistoin gelatoa jäisessä illassa ja palasin isäntäni pizzalle, jonka pohjaan hän ei ollut lainkaan tyytyväinen. Oikea mozzarella tuntui koostumukseltaan vähän erilaiselta kuin se Suomessa myytävä vetinen massa. Juotiin "viiniä", juteltiin ja katsottiin ohjelmaa, jossa julkkikset kokkaavat mestarikokkien kanssa, ja sitten kadunmiehet ja asiantuntijat illastavat kommentoiden ruokaa, lopuksi paljastetaan vielä kuka julkkis on kyseessä. Hehee, näitä maiden omintakeisia ohjelmaformaatteja. Jälkiruuaksi pikkuisia voimakkaan makuisia mandariineja. Espressoa venäläisen suklaan palan kera. Petiin herkuttelut masussa ja kuljeksinnan täyttämä päivä mielessä.


Yksityiskohtaisia katedraalin porttien reliefejä.


Sunnuntaina ehdimme vielä visiitille tosi kauniiseen romaanistyyliseen kirkkoon (aika monet niistä täällä - siis Italiassa - ovat romaanisia, eli vanhempia ja samalla kauniimpia muualla maailmassa). Kurkkasimme kryptassa lepäileviä pyhimyksiä ja kuuntelimme joulunaluksen jumalanpalveluksen laulua. Hyvästelin Milanon ja isäntäni, ja tunnustin, että vaikka kaupunki oli tuntunut aluksi "ei-minun-tyyliä"-paikalta, oli se antanut paljon, ja olin saanut muovattua jos en ymmärrystä sille - Milanolle yksistään, ja italialaisuudelle yleisemmin - niin ainakin ymmärryksen aihion.

Tajusin bussissa, että olin syönyt vähänlaisesti, mutta odotin siskon terveellisiä herkkumuffineita, haleja, käytännöllisyyttä, pakkasta ja kuulautta ja puhtautta, kaikkea sitä mitä rakastan juurissani. Siltikin, lentokoneen kaarrellessa taivaan tuuliin katselin sydän kurkussa Alppien satumaista kauneutta, tyynen mahtavia lumisia rinteitä ja meidän ihmisten pikku piiperryksiä niiden laaksoissa, ja ajattelin ihanaa maailmaa ja miten sitä samaan aikaan pienillä teoillani tuhosin. Lähdin siis "Euroopasta" samanlaisten ristiriitaisten tunnemyrskyjen vallassa kuin heinäkuun viimeisinä päivinä jättäessäni Suomen.

Kielivälipala

Sananlasku "Mikä laulaen tulee se viheltäen menee" on käännettävä kaiketi

Ce qui vient en chantant, part sifflant.

Vaikka ennen käsitin sen näin:

Ce qui vient chantant, part sifflant.

Mielikuva kaverista, joka tulee laulaen ja lähtee vihellellen, koska ajattelin että vain ihmiset viheltävät. Ihmettelin, koska minusta laulaminen ja viheltäminen ovat samanlaisia hilpeyden ilmauksia, viheltäminen vain sanoista "mykkää". Mutta sananparsi taitaa oikeasti viestiä, että iloisena tehty työ ja saadut tulokset häviävät sen siliän tien.

Ihan kiero ajatusmalli.

Sananlaskut toimivat kielenkäytössä usein "argumentteina". Kansanviisaus typistetään helposti puhkikaluttuihin peukalosääntöihin, jotka nätisti tukahduttavat keskustelun. Usein suomalaiset sananlaskut tarjoavat aivan vastakkaisetkin näkökannat. Un proverbe mal choisi sert à tuer la conversation.

Pata kattilaa soimaa, koska turvaudun itse sananlaskuihin silloin, kun en keksi järkevämpää sanottavaa.

Vaan ovathan ihmiset tiivistäneet fiksusti kokemuksiaan kautta aikojen.
" On parle toujours mal quand on a rien à dire. "
Voltaire



***

Selaillessani nettiä tuli vastaan supisuomalainen "avautuminen": Ärsytyksen purkaminen kaikelle kansalle - vieläpä perustelematon, puhdas mielipide: Näin on koska minä olen sitä mieltä. Vertasin "avautumista" (ilmausta jolla puhuja itse määritteli puheenvuoronsa) niihin yhteyksiin, joissa olin kuullut käytettävän sanaa "ouverture". Raju henkinen kasvu, jokin kokemani muuttaa minua. "Ouverture" ottaa vastaan, "avautuminen" suoltaa ulos (puhekielisessä merkityksessään). Metaforissa lymyilevät ne merkitykset, jotka sinne sijoitetaan.

Joululoma-aatoksia

Uuden vuosikymmenen koputellessa ovella alan kuoriutua joululomalaiskuudestani. Pieni kulttuurishokki Suomeen tullessa - pieni, koska toisaalta en ole niin täydellisesti sisäistänyt ranskalaisuutta. Kahden viikon aikana ehdin ilahtua rakkaista ihmisistä, vaipua olla möllöttämiseen, kaivata jo takaisin tekemään hommat paremmin.

Reaktiota:
"Miten ihanan suomalaista!"
"Suomea voin puhua ihan niinku huvittaa, koska olen tämän kielen natiivipuhuja, haa!"
"Mikään ei muutu - ehken minäkään." (Ja kuitenkin kaikki muuttuu.)
"Ottakaa nyt oppia niistä ranskalaisen kulttuurin hyvistä puolista."
"Miksi kaikkien palautuspäivien pitää olla heti loman jälkeen, äärgh."
"Kaunis valoisa talvi - tätä vaeltelua kaipasinkin."
"Kohtahan sitä on taas lähdettävä."

Lupailen varovaisesti vain ihan pieniä joulukuun kertomuksia Lyonista ja Milanosta.

En tiedä olenko vielä kansainvälistynyt. En tiedä olenko löytänyt sitä, mitä olen etsinyt, tai käsittänyt sitä, mitä olen halunnut oppia.

Yllättäviä vastaantulijoita on vain rohdettava tervehtiä, ja välillä olen kehdannut tehdä niin.

Pari toveria päätti lyhentää vaihtonsa, mutta minä ajattelin "kestää loppuun". Harkitummin on lähdettävä liikkeelle, ja pidettävä huolta itsestään. Joskus moinen elintärkeä ajatus vain tipahtaa päästä, kun täyttää sen jäsentymättömillä tehtävillä.

Ikävä on ranskalaista keskustelukulttuuria, muodollistakin huomaavaisuutta, opetuksen historiantajua, elokuvateattereita, kahviloita, merta, vuoria, kukkia ja raunioita. Raastaa tieto siitä, että minua tarvittaisiin täällä.

Mutta sellaista elämä on.

Pikkujoulu rinnassa :>

Hei taas.

Viimeinen viikko ennen jouluviikkoa alkaa, ja vaikka tehtävää on pilvin pimein, ulkona paistaa aurinko ja pakkanen kurottelee jo sormiaan tällekin Euroopan reunalle kuumien syksyisten päivien jälkeen (hyvässä lykyssä kohosi +15 asteeseen päivällä). Tällä hetkellä voin ihan hyvin, vaikka yskiskelenkin edelleen (oui, c'est probablement la grippe). Perjantai-iltana osallistuin Babaocin meille välittämään tutustumiseen painotaloon (l'imprimerie de Sud-Ouest, kolmea régionia sivuava ja seitsemisen départementia kattava paikalliselehti). Esittelijä välitti kunnolla tietoa, masiinat ja liikevaihtotekivät vaikutuksen. Tärkeämpää vielä, tuli höpöteltyä toisten erasmusten kanssa, kun emme välttämättä niin helposti törmää kampuksella. Pitäisi harrastaa enemmän tällaisia opettavaisia soiréeita ja sortieita... luultavasti elokuvan yhteydestä niitä löytää runsaasti. Sen tiedän, että kevätpuolella pitää keventää ja monipuolistaa kursseja, esimerkiksi valitsemalla taidetta, jota olen totta puhuen muutaman vuoden mittaan kaivannut. Niin, kolme kuukautta tähän opetteluun menee.

Palasin painotalolta yhden aikoihin ja heräsin lauantaiaamun "tenttiin" seitsemän maissa. Palelsi, olin sammuttanut lämmityksen un meidän sähkölasku on niin suuri. Kuppi kuumaa ja pyöräilemään.

Tentissä mietin rauhassa kaksi tuntia La Fontainen faabelia, sitten aloin kirjoittaa. Saatuani tuherrettua noin kaksi sivua, TD-opettajani huomautti, että "kirjoitathan sit puhtaaksi kuulakärkikynällä?" Aaah juu. Kirjoitin puhtaaksi, loppusaldo 2 ja 1/2 sivua. Poistuessani vilkuilin epäilyksen siemen sydämessäni ranskalaisopiskelijoiden konseptipinoja... arviolta kahdeksisen sivua valmista tekstiä... *huokaus* No, commentaire composé -kehittelyni päätyi lopulta tiivistykseen, että turha sanahelinä koituu suuremmaksi vahingoksi kuin hetkelliset impulssimme ja tyhmyytemme. Lähdin moikkaamaan ystävääni, jonka tosin olen tavannut vain -- öö, kolme kertaa tänä syksynä? - mutta silti, mukavaa ihmistä. Juotiin teet Village 5:n ihanassa pikku huoneessa. Hyvästeltyämme ja vaihdettuamme mukavat, kovin vaihto-opiskelijamaiset tiivistykset elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, poljin kaupan kautta toiselle puolelle kaupunkia - teelle. Tällä kertaa vuorossa lisää rupattelua ja hongkongilaisia leivonnaisia, joita toin myös kotiin kämppiksille.

Ihmisiä, kulttuuria, jakamista.

Ja *vaikka* sieluun iskee nostalgie... perhe, lumi, pakkanen, kuusien tuoksu ja humina, pimeän yön tähtikirkas taivas... (Ikävä on hieman liian negatiivinen sana kuvaamaan sitä kaihon, riemun ja tuskallisen rakkauden yhdistelmää, jonka kokee kun tahtoo uudistaa ihmissuhteen siteen, kun tahtoo matkata yhteen kotiinsa maailmalla - sanoisin pikemminkin: kaipuu.)
Niin, vaikka tietyt ihmiset, paikat, ja hetket "puuttuvat minulta" (Ils me manquent) olen kiinnittynyt tähänkin ympäristöön, vaikkei se aina ole ollutkaan helppoa. :)

Huomenna olisi valmisteltava suullinen esitelmä Georges Perecistä, ja hänen hilpeästä, railakkaasta mutta kummallisen raa'asta kirjasestaan Quel petit vélo à guidon chromé au fond de la cour ?

Ehkä käyn torilla. Ehkä kuljeskelen, pyöräilen hetken kylmässä, kauniissa yössä ja katselen kaupungin valoja heijastavaa, hohtavaa, aina virtaavaa Garonnea.

Arkihuolia.

Liikuntakursseilta kerään kivoja metaforia kulttuurivalmentautumiselle. Kala vedessä oppi viime viikolla vetkuttamaan jalkojaan perhosuinnissa ja koki pienen voitonriemun saadessaan hyväksyvän välihuudahduksen opelta. Viime kerralla kiipeilyssä piti edetä vain tietynväristen ulokkeiden varassa, ja siinäkös olikin miettimistä, kun ei voinut valita helpointa reittiä ja napata siitä isoimmasta, kätöstä houkuttelevasta. Piti edetä "systématiquement" ja jäädä puoliväliin roikkumaan ja ihmettelemään, mites mie tästä tokenen. Piti uskaltaa ponnistaa sopivasti ja luottaa siihen, että saa otteen seuraavasta "askelmasta". Selkein metaforinen ohje tähän ulkomaalaiseläjän sopeutumiseen on tietty : " Il faut bien poser les pieds !" Eli täytyy miettiä, miten jalkansa laittaa. Niin, että niille uskaltaa laskea painoa.

Pyörä on ollut edelleen pannassa ja kiinni kaiteessa. Perjantaina kävelin viemään paperini CAFille.

Liekö sit ollut syynä hurja kuntoiluni, mut lauantaina kohosi kova kuume ja kaatoi minut petiin hourailemaan ja pelkäämään - mutta myös piirtämään pari lyikkäripiirrosta; kiva, että sublimaatiokeinoni pelaavat yhä. Rauhoituin ja nukuin kuumetta pois. Maanantaina ei olis kannattanut vaivautua yliopistolle saakka, sain lääkäriajan tiistaille ja sama olis selvinnyt puhelimessa, yksi kurssi oli peruttu ja toisella käytiin Raamattu loppuun, uuden testamentin myöhemmät kirjat (tentitään ensi viikolla). (Täytyy huomioida, että täällä ihan oikeasti *opiskellaan* Raamattua, tähän mennessä mulle on vain huomautettu puolen tusinan kertaa, että "kantsis lukee".)

Tiistaina kävin lääkärillä. Tulin minuutin myöhässä, hermostuin kun mua ei huomioitu kymmeneen minuuttiin, kyselin ja sain kehotuksen odotella ja "rekisteröidä" itseni, niinpä sitten rekisteröidyin (Ranskassa todistetaan oikeus hoitoon sairausvakuutuskortilla) ja marssin lomake kädessä lääkärin pakeille puolisen tuntia myöhässä (mutta eihän puoli tuntia ole oikeastaan mitään). Siellä sitten totesin, että vaikka olinkin ollut kipi viikonloppuna, olin jo jokseenkin parantunut. Siinä sitten pyöriteltiin hetki peukaloita ja juteltiin mukavia... Au revoir !

Ensi viikolle pukkaa jos jonlkinlaista contrôle continuta, sis eräänlaisia välikokeita. Muutenkin kalenteri uhkaa pursua yli mittojensa peruttujen kertojen korvaamisten ja ylimääräisten lukemisten / lopputehtävien vaatiessa aikaa ja huomiota. Mielessä on myös ne muutamat ihmiset, joihin on tutustunut ja joiden kanssa tahtoisi hieman jakaa sitä kallisarvoista aikaa. Lisäksi sielua polttaa kaipuu kotomaahan! Mutta ehkä se siitä lomilla hieman vaimenee.

Kysyin Brico-relaisin (tarvikkeita talkkareille) myyjiltä sahaa päästämään minut pyöräpulmastani, tiistaina kierreltyäni ensin naapurien ovilla kyselemässä sahausvälineitä. Päiväsaikaan voinevat tulla sahailemaan antivolini poikki (täällä suositaan irtonaisia lukkoja erona pohjoismaalaiseen pyörässä kiinni olevaan, käännettävään lukkoon).

Edit:
Lyonissa käyntini jälkeen pääsin viimeinkin kauppaan keskellä päivää. Myyjä kyseli hetken ja kaivoi sitten valtavat pihdit tiskin alta. Vitsailtiin kävellessämme St Michelin torista, jolta voi sitten heti lähteä etsimän varastettua pyöräänsä. Matkalla tuli vastaan orvon näköinen rouva, joka oli lukinnut itsensä ulos. Sattuu sitä paremmissakin piireissä.

Olla kuin kala vedessä... tai edes sammakko?

Pas de chance aujourd'hui. Bad things first. Tätä perjantaita *en* käyttänyt uimiseen, elokuvien katseluun ja CAFin paprujen asianmukaiseen osoitteeseen kiikuttamiseen, vaan koko päivä kului takkini nyysimistä selvitellessä. Hoksasin sen lähteneen kävelemään, kun poistuin liikuntatiloista tänään. Koska eräs tyttö oli nähnyt sen pukuhuoneessa (vestiaires) vielä viitisen minuuttia aikaisemmin, talonmies kierrätti minua autolla ympäri kampusta yrittäessämme bongata jonkun vihreää maastotakkiani kanniskelemassa. Eihän siinä muuten mitään, mutta avaimet olivat jäänet taskuun. Palasin tramilla keskustaan ja soittelin kämppikselleni siihen saakka että yökukkuja heräsi (odotellessa lounastin), sitten palasin avaimet taskussa kampukselle, ja ihmeekseni löysin pyöräni edelleen nököttämästä urheiluhallin vieressä. Piristys. Kirkas ja kuuma auringonpaistekin tuntui taas mukavalta. Mutta ei tässä vielä kaikki. Fillaroin keskustaan teettämään kopiot avaimista, pyörän avaimet olivat siihen tosin turhan pieniä. Kiipesin tyytyväisenä kotiportaat, mutta selittäessäni kämppikselle koettelemuksiani, huomasin että pienin avain puuttui. Ramppasin Cordonnerie-koti-väliä useampaan otteeseen, vaan eipä näkynyt. Siis: kadotettu varsinainen avain sekä vara-avain samana päivänä. Mutta "some days are better than others" ja sitä sattuu, monesti juuri näinä perhanan perjantaina. Vastaus ranskalaisten minulle kohteliaasti esittämään kysymykseen "Mais où vous avez mis la tête ?" tuntuu varsin selvältä: "Jaa-a. Taisi se pää jäädä viikon varrelle, opintoihin." Aina voi vetää esiin ulkomaalaiskortin ja väittää ettei vaan tajua. Joka tapauksessa, pitänee hankkia tyylikkäämpi takki ja poiketa huomenna mankumaan Maison de véloon. Ennen kaikkea, selvittelyistä aiheutuvine kohtaamisineen päivä oli sangen antoisa.

Viime viikolla käväisin mielialan suhteen jonkinlaisessa kuopassa, kun olin kipeä, laiska, jne. Siitä on sitten noustukin. Kurssi kiinnostavat, pääsen jyvälle, vielä kun olisi aikaa edetä asian ytimeen. Välillä lähtee hieno työboosti käyntiin, ja vaikka englanti-ranska-käännös viekin monta tuntia (ja kurssista saan 1 opintopisteen...) ja syrjäyttää näin ollen tärkeän kirjallisuusesseen (jonka myöhästymistä valittelen nolona, etenkin kopioituani vanhemman version uudemman päälle ja myöhästyessäni lisää...) niin, kaiken kaikkiaan, kyllä täällä yliopistossa opetetaan tärkeitä asioita. Vaikka välillä onkin lakko, kuten ensi viikolla. Kuulin tästä vain semantiikan kurssilla, jonka kiva opettaja lupasi, että hän jatkaa opettamista. (Tilanne: ..."pyytäisin teitä tekemään harjoitukset 1, 2 ja 3. Tiedättehän, ensi viikolla on lakko." *Luokasta kuuluu kollektiivinen *aaah*, jossa sekoittuu hienoinen yllätys ja pettymys. Ope jatkaa: "...mutta minä aion jatkaa opettamista. Joten voitte tulla, mikäli pääsyä ei estetä. Oletan että tässä ryhmässä ei ole ihmisiä, jotka haluavat osallistua lakkoon? Kunnioittakaa kuitenkin tovereitanne, jotka valitsevat lakkoilun.")

Huomioita:

Poliisien huomautettua tiukkaan ja suoraan sävyyn, että tramlinjalla pyöräily on laitonta, olen löytänyt vihdoin mukavan pyöräilyreitin yliopistolle (toivottavasti saan myös pyöräillä sitä jatkossa).

Käytän enenevässä määrin sulkuja tekstissäni (perin ranskalaista).

Uintikin sujuu, nyt kun sanon opettajalle "Bonjour !" ja omistan uimalasit. Pääsen viikko viikolta paremmin perille rintauinnin tekniikasta ja hengityksestä (ei voi hengittää miten vaan pinnan alla).

Ehkä muutun pikkuhiljaa persjalkaisesta maakravusta sammakoksi, ehkä hetkittäin kuin kalaksi vedessä. Kala joka keskittyy, mulkoilee ympäristöään avoimin silmin, haistelee virtauksia.
Kala joka osaa myös kiivetä, kuten Hellaakosken hauki (seinäkiipeily sujui tällä kertaa ihan jees-jees, kun kipuaa nopsaan varmistamaan reittinsä pikemminkin kuin tärisee paikallaan hikisin käsin).

Se aallonpohja, jossa käväisin, oli jonkinlainen kotoisesta ympäristöstä irti riistetyn mielen liisteröityminen (anteeksi, että kirjoitan näin vaikeita, on ilta, näes). Nyt, kun hyväksyn koti-ikäväni, voin antaa kaikkinaisten psyykkisten ihmetilojen tulla ja tuoda tullessaan energiaa. Viikolla parina aamuna, kun olen istunut tunnilla, muistot ja tunnelmat suomalaisesta luonnosta sekä ihmisistä, joita rakastan, ovat hyökyneet niin voimakkaina mieleen, että on ollut vaikea keskittyä suullisiin korpuksiin, Grimmin lakiin tai monimerkityksisten lauseiden formaaliseen tulkintaan. Ihmettelen, nousevatko nuo elämäni kokemukset, joiden en ole tajunnut vaikuttaneen tai vaikuttavan minuun niin paljon, ihmettelen nousevatko ne jonkinlaisesta arkipäivän vastaavuudesta, kimmokkeista jotka alan saada täältä, joihin alan kiinnittyä, vai onko se jotain ihan omaani, perintöä, jonka tuon (import, emporter) tähän ympäristöön.

Samapa tuo. Täällä on kuitenkin mahdollisuus elää. Oppia. Uneksia. Viikolla näin niin pahoja unia velvollisuuksista ja velvoittajista, jotka kutsuvat minua kotiin, että melkein purin kieleni poikki torstaina aamuyöllä. Mieli liikkuu monaalle. On kummallista ihan vaan istua tunnilla ja kokea suuria tunteita. Ihan kuin teininä. Ehkä etäisyys tosiaan auttaa lähentymään, omaan kulttuuriinsa ja vieraisiin.

On kiva huomata, että kampuksellakin tapahtuu ihan maailmanluokan asioita. Missasin Mario Vargas Llosan, mutta käväisin torstaina pornografia-konferenssissa, tai oikeastaan sen iltanäytöksessä, johon elokuvakurssin ope oli kutsunut. Eka Ovidien Histoires de sexe(s), joka jostain kumman syystä oli ensimmäinen Ranskan elokuvatarkastamon x-luokituksen (oletettavasti vaarallisempaa kuin k-18) saanut sitten vuoden 1996, kuvasi arkipäivän seksiä ironisen realistisesti (voisin kuvitella Zolan nauttineen filmistä). Pöytäkeskustelut kuullun ymmärtämisen harjoituksia. Toinen teos, Catherine Corringerin Smooth, iski paljon syvempään. Käsittämättömän voimakasta kuvastoa ja tematiikkaa; syntymää, kuolemaa, tuskaa, rauhaa, katsetta ja avautumista. Harvempi taide-elokuva (monesti aika abstrahoituja) muuttaa katsojaansa yhtä radikaalisti kuin mitä se kehollisuuden kautta teki. Tekijät avasivat teokset puheenvuoroillaan ja niiden jälkeen tietysti keskusteltiin. Yleisö koostui kaikennäköisistä ja ikäisistä ihmisistä, nuorista opiskelijoista aina vanhempiin cinéphile-herrasmiehiin. Hoksasin vähän aikaa sitten, että elokuva tosiaan on täällä melkein ykkösasia kulttuurissa - sitä seurataan, siitä puhutaan, kaupunki vilisee elokuvafestivaaleja, joihin voisi kans joskus itsensä hilata. Tietysti tv aikanaan ja nyttemmin Internet ovat syöneet suosiota, joten elokuvaväki saattaa pikku hiljaa mieltää itsensä eliitiksi.

Tajusin, että perjantain häröilyni takia en sitten kerennyt katselemaan lisää Resnaisia, mutta maanantaiksi on kirjoitettava essai - tai opettajan englanninnos, "paper". Ja ehkä paras tapa saada aikaan työn flow-kokemus on keskittyä tekemään sitä.