Eka koulupäivä ou : Soyons des étudiants de vingt-et-unième siècle

Käsitän tämän maanantain touhut varsinaiseksi lukukauden avaukseksi. Aamukankeus (apua-herätyskello-aamupala-naamaan
ulos-märkää-myöhästyn
onko-accueil-auki-ei-ole-kurssille!) suli päiväksi, joka oli aikeastaan aika inhimillinen.

Heräsin ihan hyvissä ajoin mutta en jättänyt aamupalaa väliin (sauter le petit déjeuner), siksi myöhästys. Mielessä oli hyvin kaoottinen kuva tulevista kursseista - koodeja ja saleja, jotka oli lähinnä lykätty paperinpalaselle viime viikolla, tarkoituksena miettiä paremmin (mutta missä olinkaan: Poitiersissa.) Tavan kurssien lisäksi myös minua kiinnostavat yliopistoliikunnan kurssit alkavat tällä viikolla (paitsi kiipeily ym., jotka ovat jo alkaneet). Tarkoitus oli maksaa Accuéil des scolarité:ssa droit de sports (15€), mutta hauskaa kyllä, se on lokakuun aamut kiinni ja iltapäivällä 13h30 - 16h satun istumaan kursseilla. Kaikki paikat (kaupat, hallinto, ne tyypit joiden kanssa pitäisi keskustella opinnoista, ständit, kirjasto) näyttävät olevan auki samaan aikaan kurssien kanssa. Ja kun kurssi loppuu puolelta, toinen alkaa puolelta. Ei ihme, että ranskalaiset myöhästelevät.

Poljin ihanalla kaupunkipyörälläni yliopistolle, jossa olin minuuttia vaille yhdeksän.

9.00 oli ohjelmassa Texte et corpus -luento, 1h30, Science de langages L2-tasoa, UE 2. Opettaja puhui hitaahkosti, mietteliäästi, ei tykännyt tasaiseen tahtiin saliin valuvista myöhästyjistä (viimeisin saapui 45 min alun jälkeen) ja ihmetteli "mitä, ettekö te ole kuulleet generativismistä, Chomskyn universaaleista?". Nyt pitäisi vaan ottaa selvää, mikä on korpus. Ainakin se voi olla suullinen, kirjallinen, audiovisuaalinen... Saatanpa pysyä kurssilla, ei vaikuttanut liian työläältä, paitsi että bibliografiaa riittää ja meidän pitää käyttää jotain plateformia, joka löytynee verkosta, ja edessä on synthèse de cours eli jonkinlainen kurssin yhteenveto.

Koska olin tehnyt pienen kalenterimunauksen, kiiruhdin 10h30 seuraavalle kurssille, jonka sisällöstä minulla ei ollut hajuakaan (merkitsemästäni koodista 2L11U31 päättelin sen kuitenkin olevan Licencen tokaa vuotta ja kielitiedettä (oikeastaan se oli Lettres Modernesin alla), vai oisiko eri alojen opiskelijoita yhdistävä mineur?). Mythologie, jaahas, tämmöistä. Ope, vanhempi rouva nahkatakissa, alkoi melkein heti bibliografian jälkeen referoida Héran, Athénan ja Aphroditen kauneuskilpailua. Tuomari Paris valitsi (kumma kyllä) alastoman Afroditen, joka tarjosi lahjaksi maailman kauneimman naisen rakkautta, kun taas Hera valtaa ja Athene sotakuntoa. Mietin, että meneeköhän koko kurssi näissä henkilökiemuroissa ilman yleistämisiä tai päätelmiä. Siirryimme kuitenkin muinaisen, hypotetisoidun indo-eurooppalaisen kansan luokkayhteiskuntarakenteeseen, joka täytti kolme tehtävää: uskonnollisen/hallinnollisen, sotilaallisen ja tuottavan/taloudellisen, joita myytin voi ajatella kuvastavan. Open mukaan Paris valitsi tärkeimmäksi mielihyvän, mikä johti hänen kansansa turmioon - pitäisin kyllä uuden elämän tuottamista yhteiskunnan perustavana tehtävänä enkä niinkään vahingollisena. Käytiin kiitettävästi läpi Iupiterin, Démeterin jne. etymologiaa (huom. "pater" ja "mater" nimissä) ja roomalaisten taipumusta esittää muistakin indoeuroppalaisista kulttuureista löytyviä myyttejä tapahtuneena historiana vuosilukuineen kaikkineen. Hauskaa oli myös huomioida, että Ranskassa niin tyypilliset riemukaaret ovat ehkä alunperin rituaalisia - myyteissä taisteluraivon (furor) valtaan joutuneet marssitettiin varrasta muistuttavan kepakkoportin alta, samoin soturit, orjaksi otetut barbaarit kaaren ali roomalaisten voitonjuhlassa. Vähän niin kuin eläinten voima on kesytetty, kun ne lykätään paistumaan vartaaseen.

Päästyäni näistä aatoksista oli vuorossa tauko, pinkaisu vessaan, ilmoitustauluille (katsomaan mikä ihme se kurssi oli) ja yritys Accuéil de scolaritéhen, ei ollut auki. Aukiolla oli ruokatarjoilu, ei hajuakaan kenen järkkäämä. Apéroissa maistui appelsiinimehu-vodka-yhdistelmä, joten sopivassa hiprakassa marssin kokeilemaan ilmoitustaululta löytämääni travaux dirigétä, pienryhmätyöskentelyä joka vastaa jotakuinkin meidän demojamme tai praktikumeja. Syntaxen luento jäi sitten sivuun, mutta katsotaan selviänkö ilman sitä. Edellisen luennon (sangen pyöreä "teokset, tekstit ja kontekstit" vapaavalintainen TD on nimeltään "Récits contemporains" ja luemme Duras'n Moderato cantabile, le Clézion l'Africain -teokset sekä itse valitsemamme modernin tekstin. Taidan pysyä kurssilla, koska opettajamme on symppis; huomattuaan kaksi erasmusta hän puhui todellisesta yhteisymmärryksen lisäämisestä, yrityksistä kannustaa vaihtarit muuhunkin kuin nyhjäämään omassa seurassaan eli tutustumaan ranskalaisiin - ja on muuten ranskalaistenkin syytä tutustua ranskalaisiin! huomautti eräs poika. Oletin vähän puheliaampaa menoa pienryhmässä, mutta oikeastaan ranskalaiset vaikuttivat vähän aroilta puhumaan, ehkä minulta löytyy enemmänkin rohkeutta kun nyt pääsen kirjoihin käsiksi. Baski-erasmus tuli myös suloisesti juttusille.

Otin baskin vinkistä vaarin ja käytyäni etsimässä Initiation au latin -ryhmää, jota ei löytynyt, kiiruhdin kirjastolle, jonka upouudessa multimediasalissa alkoi "Cinéma et littérature" -kurssi. Hipsin epävarmasti saliin, mutta tutunoloinen herra kehotti istuutumaan. Hän oli sama Lettresin itsevarma tyyppi, joka oppiaineen esittelyssä oli painottanut että hän järjestää tapaamisen sähköpostitse mutta EI ota vastaan huoneensa oveen koputtelevia opiskelijoita, koska seitsemästä seitsemään hän TYÖSKENTELEE. Pitänee alkaa kunnioittaa vastaanottoaikoja. Kurssi itsessään käsittää kolme "Nouvelle cinéman" (aivan eri asia kuin Nouvelle vague!!) elokuvaa ja asiantuntijoiden tapaamisia. Se ei tuota mitään ranskalaisten tutkintoon vaikka kylläkin sivistää heitä. Me ulkomaalaiset saamme kallisarvoisia opintopisteitä kunhan kirjoitamme tuumiamme jokaisesta filmistä.
Ja hei: "Cinéma doit être découvert avec les autres." Monsieur D. (ei ole ranskalaisen "kaikki sisään" -yliopiston kannalla) valisti meitä työnteosta, kehotti meitä vaatimaan itse itseltämme, tiedotti eräänlaisesta pornografian konferenssista ensi kuussa, jossa on läsnä ajattelevia ihmisiä, ja painotti meille verkostoitumista yliopistoaikana - "Kootkaa yhteystietovihko, koska jos odotatte graduun ja sen jälkeen, sinne menivät mahdollisuutenne. Matkailkaa, lähtekää, menkää, älkää ajatelko että pysytte vain Ranskassa." Hän tunnustautui anglofiiliksi: kun ranskalaiset sanovat, että yhdysvaltalainen elokuva on roskaa, hän kieltää moisen. Tolloja ja intellektuelleja on yhtä lailla Ranskassa kuin Atlantin tuolla puolen, samoin moskaa ja helmiä. Taidan pysyä tälläkin kurssilla, koska vaativat ja kyseenalaistavat opettajat pakottavat minutkin terävöittämään ajatteluani.

Pääsin siis kurssien raskaasta ikeestä 18h30, ja sain lainattua Moderato cantabilenkin ja ostettua paperia sekä pienen carnet'n sanojen keräämistä varten. Päivän kokemukset tuntuivat hyviltä. Tunnen pysyneeni kärryillä. Huomenna seitsemältä ylös, diakronian luennolle ja ryhmään, diskurssi-luennolle, tauolle yrittämään liikunnankursseille kirjautumista (ei onnaa) ja CLES-kirjautumista, logiikkaluennolle, ehkä latinaan ja tuumimaan, onko liian raskasta tahtia.

Mutta tällä kerta poikkeuksellisesti ilta on aamua viisaampi. Hyvä niin. Kämppikseni laulaa kauniisti kahvia keitellessään - ja nyt nukuttaa. Zzzzz.

Poimintoja Poitiersista

Torstaina hyppäsin TGV:n kyytiin, puolimatkassa Pariisiin hyppäsin junasta Poitiersin historiallisesti merkittävässä kyläpahasessa, jonka keskustaa värittivät katutaiteet viikonlopun ajan. Päätavoite oli ihastella taitavien taiteilijoiden performansseja, toiseksi halusin vaihtaa kuulumiset Erasmus-toverin kanssa, ja kuten aina, tutustua ranskalaiseen sielunelämään, eri alueisiin, persoonallisuuksiin.

Siihen pieneen siivuun, jonka ennätin Les Expressifs:in ohjelmasta seurata, kuului nivelet niksauttavaa tanssia, jonglöörin avustamista (olin liian ihmettelevällä mielellä pelätäkseni bretonin nenällä tasapainoilevien silmälasieni puolesta), syvällistä varjoteatteria lapsille, satujen ja sotahistorian teatterillista itseironisten naisten zen-oppitunti, mustan huumorin ja väkivallan ryydittämä klovninäytös, narratiivinen road trip -tyylinen sirkusspektaakkeli, burleskia nukketeatteria ja kaunista sanatonta näytelmää marionetein. Yritin vältellä konsertteja, koska niihin nyt pääsee aina, mutta perjantai-iltana huomasin silti puristuneeni keskelle teinareita, jotka poukkoilivat toistensa päälle ja yli kuin venähtäneet superpallot.

Mitä tulee arkipäivän kulttuuriin, sain selville että täälläkin viinaa käytetään ujouden karkottimena. Majoittajani puheli itse hyvin spontaanisti tuntemattomien kanssa, mutta sanoi oppineensa sen Portugalissa ja tuntemattomien kanssa puhumisen olevan muutoin epätyypillistä. Ranskalaisnuorten eduksi on silti sanottava, että siinä humalatilassa, missä Suomessa saatettaisiin heristellä nyrkkiä, täällä pikemminkin jutellaan avoimesti ihmissuhteista, seksistä tai intoudutaan laulamaan melodisesti, jopa tyylikkäästi. Les prisons de Nantes kuulosti vaikuttavalta kymmenen nuoren laulaessa sitä matalalla äänellä pysyen täydellisesti rytmissä...

Kappale saattoi muistua ranskalaisten mieleen, koska lauantaina järjestettiin mielenosoitus uutta vankilaa vastaan. Mielenosoittajat, mokomat tunarit, intoutuivat sitten rikkomaan kauppoen vitriineitä, historiallisia laattoja ja muuta arvokasta kulttuuriperintöä, ja koska levottomuuksien pelättiin puhkeavan yöllä festivaalialueella, illan spektaakkelit peruttiin. Itse olin että mitä häh, mutta ranskalaiset suhtautuivat tilanteeseen tyynesti, eivät erityisen yllättyneesti, ja harmittelivat lähinnä sitä etteivät ehtineet kuin kuulla pari kappaletta.

Eräs herrasmies kutsui meidät luonaalle (aperatifs, leipää kermaviilikastikkeella, kukkakaalimuhennosta, makkaroita, jotka maistuvat hyvälle mutta joista et halua tietää mitä ne sisältävät, tuoretta pinaattia, ihanaa vuohenjuustoa, makeita macaron-keksejä) ja kierrätti minua historiallisessa kaupunginosassa. Kelttien aikoinaan rauhallisen joen rannoille pykäämä kaupunki on kokenut runsaasti muutoksia, silti siellä on Ranskan vanhin ja parhaiten säilynyt rakennus (300-luvulta; tarkistamaton tieto). Näin kirkon, jossa oli ensin roomalaisten kylpylä, sitten merovingien nekropoli ja nyttemmin musiikkiopiston auditorio. Kaupungin suojelupyhimys Sainte-Radegonde kuulemma kukisti haussun mulkosilmäisen hirviön - neidon kirkon vastapäätä sijaitsi bilepaikka, joka oli lainannut nimensä hirviöltä (suom. suunnilleen "Iso kita"). Jean d'Arc, paysanne lähistöltä, saapui kaupungin herrojen luokse, sai hevosen ja ehkä saattueen ja aloitti matkansa historiaan. Kuljimme pitkin Rue de la Chainea, joka nousi aikoinaan köyhältä joen rannalta ylös helpommin suojeltavaa kukkulan huippua - nimi tulee ketjusta, joka vedettiin ylä- ja alakaupungin välille eristämään rikkaat epätoivotuista vieraista. Näin Vapaudenpatsaan, (Liberté eclairant le monde; Pariisistakin löytyy kopio), kaupungin parhaimpien herrojen pytingit ja lähistöllä talon, jonka saattoi arvella olleen porttola (parvekkeiden rautakaiteiden koristeaiheet olivat "paljonpuhuvia" - nähtäväksi niille, jotka etsivät).

Nyt on reorientoiduttava takaisin à la vie bordelaise. Mikäpäs sinä. Järkevät ja harkitut kurssivalinnat ovat ihan mahdottomia tähän aikaan illasta, mutta on taas kiva olla kotona, kaupungissa joka tuntuu jotenkin eteläisemmältä niin säiltään kuin mielenilmastoltaan Poitiersin kylmän pohjoisuuden jälkeen. Poitiers on sentään "ville fleurie" ja muistuttaa Jyväskylää ainakin mäkiensä ja kokonsa puolesta. Noh, onhan Jyväskylässäkin Alvar Aallon rakennuksia ja vanha riihi. Tämä historia kyllä vähän eri kaliiperia.

Kurssivalintoja ou des choix, trop de choix.

Kerrassaan stressaava - tai sanoisinko haasteellinen - päivä, mutta myös ihana semikreikkalaisen (français - langue maternelle, greque - langue paternelle) tytön ansiosta. Tulin réunioniin puoli tuntia myöhässä pyöräiltyäni innoissani miltei Merignaciin saakka, mutta "Accueil des étudiants en mobilité" -ständillä pörräävä tutor sanoi, ettei se mitään, viettäisin koko aamupäivän hänen kanssaan. Taidettiin kreikkalaisen ja saksalaisen kanssa joutua kuitenkin vikateille, kun eräs toinen tutor (ranskalaisethan tietävät tietty kaikesta kaiken) opasti meidät muuan Lettresin tutorin ryhmään. Hän ohjasi ensisijassa fukseja. Seurattiin sitten kaiken päivää infoja ja kuljettiin mammamme talutusnuorassa pitkin kampusta keräillen hyödyllisiä tiedonmurusia mutta suuren osan ajasta vähän kyllästyneenä ja hämmentyneenä, koska suuri osa tietoa ei koskenut meitä tai esitettiin liian hitaasti/nopeasti. Tilanteemmehan on radikaalisti erilainen kuin ranskalaisten, jotka seuraavat tiettyä oman UFR:nsä lukkaria parin sivuainein (mineurs au choix), meidän taas pitäisi koostaa fiksut opinnot ihan oman harkintamme mukaan, koti-instituution vastaavan siunauksella. Vähän kaipais semmoista koottua opasta aikatauluineen, kurssisisältöineen, erityiskäytäntöineen, mutta kun ei. Ramppasimme ilmoitustaululta toiselle, ja eilen kaavailemani syy moiseen alkoi valjeta - siinähän tutustuu ihmisiin! Kuka nyt tahtoisi katsoa netistä tarpeellisia tietoja, kun voi kipittää kynä, paperi ja kamera kourassa pitkin käytäviä ja kohdata kaltaisiaan tallentaessaan tietoa vaikka vain sumuiseen pääkoppaansa!

Tällä hetkellä pääni on sekaisin muuttuvista suunnitelmista - täytän sittenkin ekan semesterin viikot ainakin nelipäiväisiksi kaavailemani kolmen päivän sijaan ja matkailen enemmän kevätpuolella jos siltä tuntuu. Tekisi mieli opiskella kielitieteen lisäksi erinäisiä hassuja kirjallisuuden kursseja, teatteria, viestintää ja historiaa (pour le plaisir), aloitella arabiaa/kiinaa/tsekkiä/italiaa ja jatkaa espanjaa/venäjää, urheilla mielin määrin ja kokeilla vähän taas tuota yhdistystoimintaakin. Tietysti pitäisi lukea ihan vimmatusti. Ja tutustua ranskalaisiin. No, ensi viikonloppuna tutustun katutaiteisiin. Sitten saa matkailu jäädä vähäksi aikaa, vaikka täällä ulkomailla tuleekin kumman avosydämiseksi ja tekisi mieli piipahtaa muutamankin ihmisen luona.

Malgré tout ce qui passe bien, je ne peux pas rester tout à fait à l'aise, parce que le bail n'est pas encore signé, et si nous ne le payons pas tout de suite, ils peuvent le refuser. En ce cas, on sera emmerdé.

Devenir une bordelaise tai: kaupungin sulo

Alan pitää tästä kaupungista. Aamuisin ja iltaisin se on kaunis, kuljitpa hämärtyvillä rantakaduilla yhtenä lenkkeilijöistä, puikkelehtien aamutuimaan toisilleen poskisuukkoja jakelevien koululaisten välistä tai syrjäisemmillä kujilla haistellen keittiöistä leijuvia tuoksuja, tiiraillen parvekkeelle puhelemaan ja polttelemaan piipahtaneita juhlijoita, kuulostellen puheenpätkiä ja lämpimässä ilmassa leijuvaa ”Femme chocolatia”.

Huomaa kiltinnäköinenn Renault, joita täällä on runsaasti, ja ovelannäköinen kissa (piilossa), joita myös näkee liikenteessä.




Ensivaikutelmani kaupungista oli ylväs mutta torjuva, väritön ja virallinen. Se puristi huulensa kopeasti kiinni ja tuijotti minua eleettömästi. Mutta pikkuhiljaa kaupunki rentoutuu, ojentelee jäseniään, hymyilee ja ehdottaa lasillista viiniä.

Tiedän mihin kulkea. Kadut eivät enää johdata minua minne niitä huvittaa. Eräänä aamuna kävelin ohi kasveja pursuvien parvekkeiden, le Routardin suositteleman jäätelöravintolan, pienellä puiden varjostamalla aukiolla penkkejään ulos nostelevien ravintoloitsijoiden, elokuvateatteriksi muuntautuneen vanhan kirkon, halpoja croque monsiereja tarjoavan sarjakuvapuodin, luomusanchwicherien ja katedraalille aukeavan puistikon... ja tajusin, että tämä on lempikatuni. Ensimmäinen suosikkini. Olen ollut täällä tarpeeksi kauan, jotta osaan tehdä eron, osaan katsoa yksityiskohtia, osaan kotiutua. Olen hylännyt valmiit odotukset ja otan vastaan sen mitä minulle annetaan.

On aikaa pysähtyä ihailemaan parvekkeen kuviointiin upotettua vaakunaa tai suihkulähdettä koristavaa patsasta, pohtimaan uuden kotikaupunkini historiaa, kiinnostumaan aidosti sen muistoista, meidän menneisyydestämme. On hetkiä, jolloin osaa astua ulos ja jalat johdattavat syksyisessä pehmeässä valossa hehkuvien hiekkakiviseinän, vaahteroiden ja lehmusten kehystämään pikkupuistoon, jossa istuu vanhus lueskelemassa. Tiedän jo enemmän, kuin että Rue Saint Catherine, joka on lopultakin vain pitkä shoppailukatu, halpenee kuljettaessa Hotel Regentilta Place de Victoirelle. Jos siltä astuu sopivasti sivuun, viereisillä pikkukaduilla kohtaa ihmisiä, jotka asuvat siellä eivätkä vain kulje läpi, kohtaa talot julkisivujen ja mainosten takana. Muistan ihmisten kasvoja kaupoissa, kaduilla. En ole itsekään anonyymi. Minulla on pankkitili, kotivakuutus, puhelinnumero ja lukko (antivol) pyörään - kohta ehkä pyöräkin. Olen tullut jäädäkseni, joksikin aikaa.

Asuntoni ou : maison près du ciel

Perinteisiä ikkunakuvia mm. Darth Vaderilta näyttävästä savupiipusta (?).



Kuvaan nyt hieman sitä nurkkausta, johon vetäydyn bloggaamaan, lepäämään ja nauttimaan herttaisten kämppisteni seurasta - nyt kun uskallan toivoa, että saan asua täällä koko vaihtoaikani.




Asun lähellä Garonnen rantaa ja Pont de Pierreä, quaita kuljettaessa Porte de Bourgognen (pienehkö "riemukaari") ja Porte de Cailhou'n (kaunis jäänne vanhasta kaupungin muurista) välillä. Lähin arrêt de tram on Place de Palais. Ulko-oven avattuaan kuljetaan pienen eteishallin, jossa varmaan on aikoinaan majaillut consierge, läpi ja sisään ristikkoportista. Portaikko on kapea ja alimpien kerrosten rappuset ovat painuneet lukuisten askelien kuluttamana, marmorikuvioisista seinistä irtoilee laastia ja sisäpihan tai "kuilun" ikkunoista kajastaa valo. Välillä alempien kerrosten naapurit pitävät keittiön ikkunoita auki, laulelevat itsekseen ja kuivattavat pyykkiä narulla. Porraskäytävässä eivät aina valot toimi (eikä ulko-oven summeri), koska jo vuoden jatkuneet korjaustyöt katkaisevat ne toisinaan. Huoneistoomme (T4 eli kolme huonetta, olohuone-keittiö + vessa + kylpyhuone) on ullakkokerroksessa, jonne kadun melu ei kantaudu, koska huoneiden ikkunat antavat taivasta kohti. Lämpiminä öinä tuuli rapistaa foliota, jonka kämppikseni on virittänyt valonsuojaksi. Väilliä sisäkuilusta kuuluu lorinaa, pulujen kurnutusta (ne ovat kotiutuneet, koska äskettäin poismuuttanut kämppikseni ruokki niitä liian avomielisesti) ja puhetta ja naurua portaikosta (ikkunat ovat rikki tai auki).

Asuntomme lattiat ovat vinot, vaikka pinnat onkin uusittu hiljattain, ja keittiön perää kannattaan mahtava kattoparru. Ovet lukitaan pienellä avaimella. Kirjastomme on vessassa: mangaa, scifiä, Stephen Kingiä, klassikkonäytelmiä, ohjelmointioppaita. Ranskalaiskämppikseni ovessa on Zelda-juliste ja tytöt jakavat toisen huoneen suuren sängyn. Tv:tä on tähän mennessä käytetty lähinnä Mario Partyn pelaamiseen. Huonekasveja ei enää ole yhtä bamburuukkua lukuunottamatta, koska entinen kämppikseni vei ne mennessään. Langaton netti ei enää toimi, koska pikkuläppärini ei osaa sopeutua WPA-yhteyteen, joten kökötän olohuoneen nurkassa kaapeli ilmassa roikkuen.

Olohuoneeseen paistaa päivän aurinko, kylppäriin illan. Aamulla taivas on roosan värinen tai harmaja. Pian siirtynen mustalta sohvaltamme omaan pikku huoneeseeni, jossa ei sitten olekaan yhtään mitään.

Euskal Herria, País Vasco, Pays Basque

Julistaakseni kielten osaamisen tärkeyttä jätän otsikon suomentamatta ja kysyn: Ymmärrätkö sen siitä huolimatta?

Koska Espanjaan mennessä oli selvittävä puutteellisen kielitaidon kanssa. Vaikka kieli on oikeastaan huomattavasti ranskaa ihmisystävällisempi, harjoittelun puute iski vastaan, mutta onneksi ihanat ihmiskontaktit pehmensivät tömähdystä. Ehkä valitettavasti puhuin liiaksi suomea ja englantia ihan majoittajieni kanssa kommunikoidessa. HUomasin kuitenkin, että vaikka asioiden selvittäminen on tärkeää, on hyvin oleellista osata muutama symbolinen fraasi: Menetpä minne tahansa, pärjäät jo melko hyvin, kunhan osaat sanoa Hei (kommunikaation avaaminen), Kiitos (se tärkeä ihmisiä yhdistävä kokemus) ja Näkemiin (huomion siirtäminen toisaalle). Kehotan googlaamaan mm. faattisen, metakielellisen, direktiivisen ja emotiivisen funktion.

Reissu Ranskan rannikkoa myöten Bilbaoon ja takaisin maksoi kuutisenkymppiä. Mennessä pysähdyin Biarritzissa ja Irúnissa, tullessa koukkasin Baskimaan pääpaikan Vitoria-Gasteizin kautta ja katselin hetken Irúnin rajanaapuria Hendayeta (ensimmäistä kertaa ylitin maan rajan kävellen, ehkä toista kertaa patikoidessa Santiago de Compostelaan). Antoisinta oli piipahtaa Bilbaosta lähikylissä, jonne pääsi muutamalla eurolla Euskotrenillä ja Bizkaibussilla.



Siniharmaa meri, vihreät vuoret, violetit pilvet vuorilla. Siltä näytti Pohjois-Espanja saapuessani. Ihastuin ikihyviksi. Ihmisen infrastruktuuri mittelee voimiaan vaikuttavan luonnon kanssa: Kaupungit ovat kerrostalovaltaisia, rotkojen yllä kaartelevat sillat, välillä tie sukeltaa tunneliin. Bussi on halvin tapa matkustaa ja paras tapa nähdä maisemia ja kaupunkeja. Väliin pystysuorat rinteet antavat tilaa tehdashalleille tai pikku maatiloille, jonka vehreillä peltokaistaleilla lehmät, lampaat, hevoset ja vuohet laiduntavat.

Bilbaon arkkitehtuuri kuvastaa tätä monipuolisuutta: Vanhojen koristeellisten rakennusten vierellä kohoaa vihreitä, sinisiä, keltaisia, punaisia kerrostaloja, ränstyneitä kammotuksia ja moderneja, kupruilevia seiniä, Guggenheimin moneen suuntaan kurotteleva kompleksi kohtaa vanhan yliopiston. Katse joutuu tähyilemään korkeuksiin ylittääkseen kattojen harjat, mutta katutasossa pienet baarit lymyilevät vieri vieressä. Sumuiset kukkulat häämöttävät kaupungin reunoilla ja niiden huipulla pilkottavat pienet talot kuin temppelit. Kaipasin havupuiden pariin, mutta toiste sitten. Baskimaassa piisaa luonnonpuistoja, joissa riittänee käveltävää. Biskajanlahden myrskyjä ei viikon aikana näkynyt, joskin näin merkkejä moisista jo Bordeaux'sta etelään, kun soisen rannikon männyt olivat järestään kallistuneet 5° itään. Baskimaan kallioleikkauksissa näkyi menneiden mullistusten jälkiä ja erityisesti Biarritzin rantakalliot, jotka olivat viiltää jalkapohjaa, näyttivät lähempää tarkastellen eloperäiseltä muinaiselta merenpohjalta: kalkkikuorisia, tiivistyneitä kotiloita ja muita menneisyyden otuksia kerroksittain, kerroksittain, kerroksittain. Ulapalta nousi äkkiä valkoinen vaahtoseinämä, joka hyökkäsi ahnaasti rannikon kimppuun, pölläyttäen ja painaen hiekkaa, vain hiipiäkseen takaisin keräämään voimiaan, silti meinaten viedä varomattoman kahlaajan mennessään.


Vastakohtien, kauneuden, värikkyyden, voiman luonto näkyy kulttuurissakin. Espanjalaiset ja baskit ovat toki oma lukunsa. Kaduilla kuuluu puhe, erityisesti illalla kun erät kuppilat ja ravintolat täyttyvät ääriään myöten pulisevista ihmisryhmistä, nuorista ja vanhoista. Lapset leikkivät pimeillä leikkikentillä vielä yhdeksän aikaan, juoksentelevat kaduilla varsin vapaasti ja vartioimatta. Siestan aikaan nukkuvassa Mundakan pikkukylässä lapset laskivat mäkeä rullalaudoilla ja Bilbaossa näin pikkupoikien leikkivän härkätaistelua - pienin oli härkä. Se sai minut mietteliääksi. Suomalainen tuttavani, jonka luona yövyin sanoi, että erot "kotikulttuurin" ja "vieraamman" välillä alkaa erottaa vasta vähitellen. Kasvatustavat (lapset saattavat olla päivät työpaikoilla, koska suomalaista päivähoitoa ei ole), päivittäiset ja luontevat poskisuudelmat antavat varmasti oman leimansa jollei ihmisten persoonallisuuteen niin ainakin odotuksiin, valmiuksiin ja normeihin.

Irúnissa olin hoksottimet pystyssä, palasin vaihtamaan bussilippuni puolta halvempaan ja Eroski-marketissa kysyin, eikö juusto ollutkaan tarjouksessa, ja sain yllättäen koko juuston ilmaiseksi erehdyksen takia. Näköjään valittaminen kannattaa, tai ei: Kriittisyys ja asioiden selvittäminen kannattaa.



Muista aina juoda. Huomaa simpukkaastia. Kuvat Bermeosta ja Mundakasta Bilbaosta koilliseen. Keskimmäisessä häämöttää Urdaibain luonnonsuojelualue.

Muutto matkalaiseksi ou devenir une routarde

Pian olen uneksinut sohvalla jo parisen viikkoa...











Kohta lienee edessä taas matkalaisen elämä...















...tällainen?