Je suis une finlandaise... de nouveau ou plus qu'autrefois ?
On suomalainen syksy. (Sateinen, kirkas, tyhjä, pimenevä)
Ranskaa puhun vähän. (Puhun vain vähän ranskaa, silloin tällöin, harvoin)
Pyrin toissavuotiseen käytökseeni. (Toissavuonna asiat olivat hyvin järjestyksessä - liikuin, sosialisoin ja söin hyvin, ainakin nostalgiassani)
Paluuorientaatio auttoi hieman työstämään niitä vaikutelmia, joita jäi päällimmäisenä mieleen palattuamme... miten ihmiset eivät pysähtyneet juttusille kun säteilin heille kotiinpaluun riemua - kulkivat ohi ja moikkasivat. Miten kotoa löytyi kangistumia, harmaata arkisuutta. Miten huomasi läskistyneensä ja laiskistuneensa. Miten oli kuin omaan mieleen ja kehoon liittyneet kasvot olisi leikattu pois ja olisi sulkeutunut tyhjään yksinäisyyteen. Se mitäänsanomattomuuden olo. ...Miten hiljalleen alkoi uudelleen hengittää puhdasta luontoa sisäänsä. Miten alkoi kiintyä uudelleen niihin vanhoihin rakkaisiinsa. Miten palasi opiskeluihin tuntien, että tästähän minä nautin. Tästä lähdetään taas. Miten alkoi tehdä.
Mutta mikä auttaisi työstämään niitä muistoja, jotka tulvivat takaisin kun luen uudestaan viime kevään tekstejäni? Voi luoja, vaikutelmia, päivänpolttavuuden unohduksiin painamia vaikutelmia palaa. Liikutun ja hymyilen.
Voin kiittää itseäni siitä, että kirjoitin kuitenkin aika paljon, ja paikoin hurjan yksityiskohdittain. Olen tavattoman iloinen siitä, että tämä dokumentti jää minulle. Kirjoittaminen oli Ranskassa pakomatkani koti-identiteettiin; se oli tapani etsiä kokonaisvaltaista kielenkäyttöä, sillä ranska sekä riisti kykyäni ilmaista itseäni että lisäsi siihen odottamattomia aspekteja. Kirjoittaminen on yksi tavoistani työstää kokemani ja elää täysillä. Ehkä Suomessa suomalaisena eläminen on helppoa, rauhallisempaa, ristiriidattomampaa - ehkä? Palasin tekemään niitä arkisia juttuja. Tunnen täkäläiset toimintatavat, tai kuvittelen tuntevani - annan impulsseilleni vähemmän valtaa. Sääli että annan - mutta tavallaan kasvatan itseäni aikuismaisempaan käytökseen. Tavallaan tämä kulttuuri normittaa minua enemmän - kun olet vaihtari, ja vähän ulkona, olet vapaa. Se on kamala asia kestää, vapaus. Samalla niin ihanaa. - - Tiedän, että tahdon vaihtoon, asumaan toisiin maisemiin uudestaan. Tiedän, että haasteet kasvattavat esiin ihmisen. Tiedän, että selviytyminen on luonnollista. Siksi joskus on taas nujerrettava tuo paheellinen alhainen mukavuus ja lähdettävä ylös, ulos, ja lenkille.
Kulje niin kauas kuin jalkasi kantavat, taivuta itsesi niin et murru.
PS.
Vasta nyt blogia läpi käydessäni huomasin teidän ihmiskultien kirjoittamat kommentit, ja pahoittelen etten aiemmin hoksannut, ohjelma ei antanut niistä mitään viestiä vaikka ehkä olisi pitänyt! Mutta oli tosi kiva kuulla. Kuin viestejä ajan taakse, toiselle ihmiselle.
PPS.
Ja tiedättehän, että päivittäisissä jutteluissa olen vähätellyt, palastellut Ranskaa meille pohjoisen asukeille niin tyypilliseen elettömään tapaan - Niin, rakkahat, kerron totuuden. Se oli myös sydäntäraastavan ihanaa.
20.10.2010
21.6.2010
Vercors'n porteilla ou: Au revoir, ma France !
Montpellierin ystävieni luota suuntasin vanhan kaverin luokse Pont-en-Royansiin ja sain nauttia parin kolmen päivän ajan keskusteluista, patikoinnista ja tutustumisesta onnelliseen elämään Pont-en-Royansissa ja Vercors'n kansallispuiston ihmeisiin.
Tuo Isèren départementin vehreä alue Grenoblesta länteen on Alppien synnyintuskien poimuttamaa - ei siis vielä edes esi-Alppeja. Mutruuntunut kalkkipitoinen maaperä on jokilaaksojen halkomaa. Väliin on pähkinäpuuviljelmien tasankoa, väliin kumpuilevaa ylänköä, sitten niiden välissä rosoisempia rotkoja. Ketterät kalliokiipelijät ja speleologit, nuo vettenalaisien luolien hiljaisuuden seikkailijat, löytävät sieltä erinomaisia maastoja intohimoilleen.
Saavuin Avignonin, Orangen ja Valencen kautta junaillen St-Marcelliniin, missä suloinen nuoripari oli pian vastassa. Seuraavana päivänä patikoimme komeille huipuille, joilta näki lähempänä Grenoblea sijaitseville rinteille. Siellä oli vielä lunta, joskin varmaan hurjasti vähemmän kuin jokin viikko aiemmin. Alppien ja Välimeren vaikutusalueiden rajalla (Rhônen laakso vetää lämpöä pohjoiseen) sijaitseva lumoava seutu oli vaihtanut äkkiä viimeiset talvikylmät kesän lämpöön.
Laskeuduimme kaunista maaseutua ihaillen, ja tilasimme herran hakemaan lounaalle autolla. Iltapäivä meni rentoutuessa. Käytiin kylpemässä Pont-en-Royansin läpi juoksevassa kirkkaassa virrassa, loikoilemassa ja loikkimassa kivillä, ja ajeltiin polveilevia vuoristoteitä. Illallisella rentouduimme.
Aamulla Katja lähti töihin, ja minä lähdin patikoimaan melkein sateisessa ja ihanan viilentävässä säässä kohti tarun mukaan upeita tippukiviluolia. Les grottes de Choranche jäivät kuitenkin tällä kertaa näkemättä, koska unohdin opiskelijakorttini kotiin ja hinta olikin kallistunut sitten viime näkemän. Tutkiskelin kuitenkin alueen historiaa, maanmuodostumia ja eläimistöä&kasvistoa selvittäviä kylttejä ja käpöttelin alas vuoren rinteitä myöten. "Löysin" myös upean, upean maanalaisen järven, joka tummeni pimeyteen ja heijasti sisään sirottuvaa päivänvaloa lumoavan satumaisen sähkönsinisenä. Luolan toista maailmaa henkivässä hiljaisuudessa ymmärsin, mikä maanalaisissa vesistöissä sukeltelevia ja kiipeileviä speleologeja kiehtoo. Ehdin kylään puhelemaan vielä hetkeksi.
Nämä pari päivää sujahtivat kuin siivillä, ja illalla valmistauduin jo lähtöön. Hieman haikeana ja huolissaan, silti hymyillen nukkumani yön jälkeen koitti aikainen lähtö. Sen ei olisi tarvinnut, sillä asemalla kuulin junalakon vaikutuksista ja monen tunnin myöhästyksistäni. Aloitin pitkän paluuni konkkaamalla tavaroineni St-Marcellinissä ostellen matkaevästä, ja hidakseen puksuttelevien junien kyydessä katselin Rhônea, katselin kukkuloita ja vuoria, ja palasin hiljalleen kodista kotiin.
Tuo Isèren départementin vehreä alue Grenoblesta länteen on Alppien synnyintuskien poimuttamaa - ei siis vielä edes esi-Alppeja. Mutruuntunut kalkkipitoinen maaperä on jokilaaksojen halkomaa. Väliin on pähkinäpuuviljelmien tasankoa, väliin kumpuilevaa ylänköä, sitten niiden välissä rosoisempia rotkoja. Ketterät kalliokiipelijät ja speleologit, nuo vettenalaisien luolien hiljaisuuden seikkailijat, löytävät sieltä erinomaisia maastoja intohimoilleen.
Saavuin Avignonin, Orangen ja Valencen kautta junaillen St-Marcelliniin, missä suloinen nuoripari oli pian vastassa. Seuraavana päivänä patikoimme komeille huipuille, joilta näki lähempänä Grenoblea sijaitseville rinteille. Siellä oli vielä lunta, joskin varmaan hurjasti vähemmän kuin jokin viikko aiemmin. Alppien ja Välimeren vaikutusalueiden rajalla (Rhônen laakso vetää lämpöä pohjoiseen) sijaitseva lumoava seutu oli vaihtanut äkkiä viimeiset talvikylmät kesän lämpöön.
Laskeuduimme kaunista maaseutua ihaillen, ja tilasimme herran hakemaan lounaalle autolla. Iltapäivä meni rentoutuessa. Käytiin kylpemässä Pont-en-Royansin läpi juoksevassa kirkkaassa virrassa, loikoilemassa ja loikkimassa kivillä, ja ajeltiin polveilevia vuoristoteitä. Illallisella rentouduimme.
Aamulla Katja lähti töihin, ja minä lähdin patikoimaan melkein sateisessa ja ihanan viilentävässä säässä kohti tarun mukaan upeita tippukiviluolia. Les grottes de Choranche jäivät kuitenkin tällä kertaa näkemättä, koska unohdin opiskelijakorttini kotiin ja hinta olikin kallistunut sitten viime näkemän. Tutkiskelin kuitenkin alueen historiaa, maanmuodostumia ja eläimistöä&kasvistoa selvittäviä kylttejä ja käpöttelin alas vuoren rinteitä myöten. "Löysin" myös upean, upean maanalaisen järven, joka tummeni pimeyteen ja heijasti sisään sirottuvaa päivänvaloa lumoavan satumaisen sähkönsinisenä. Luolan toista maailmaa henkivässä hiljaisuudessa ymmärsin, mikä maanalaisissa vesistöissä sukeltelevia ja kiipeileviä speleologeja kiehtoo. Ehdin kylään puhelemaan vielä hetkeksi.
Nämä pari päivää sujahtivat kuin siivillä, ja illalla valmistauduin jo lähtöön. Hieman haikeana ja huolissaan, silti hymyillen nukkumani yön jälkeen koitti aikainen lähtö. Sen ei olisi tarvinnut, sillä asemalla kuulin junalakon vaikutuksista ja monen tunnin myöhästyksistäni. Aloitin pitkän paluuni konkkaamalla tavaroineni St-Marcellinissä ostellen matkaevästä, ja hidakseen puksuttelevien junien kyydessä katselin Rhônea, katselin kukkuloita ja vuoria, ja palasin hiljalleen kodista kotiin.
1.6.2010
Je vous attends à ma maison.
Tärkeä kirjoitella ja analysoida kaiken aikaa. Lisään piakkoin kertomukset viimeisestä ihanasta viikostani Ranskassa, nyt ihmettelen lähinnä kotiinpaluutunnelmia.
Tunttui kumman sopivalta palata taas junalla ja laivalla - niin kuin olin lähtenytkin tammikuussa takaisin Ranskaan uutta kiinnostusta ja tarmoa täynnä. Nyt kolmen päivän ja kahden yön paluu oli tuskaisempi, koska kolme matkasäkkiäni pakottivat minut nököttämään paikallani. Muuten olisin pyrähtänyt nopeille kävelyretkille junanvaihtojen yhteydessä Lyonissa, Genevessä, Hampurissa, Kööpenhaminassa ja Malmössä - haistelemaan ympäristön tunnelmia. Tällä kertaa vietin ajan rautatien metallin, lähdön ja odotuksen tuoksuissa. Omaisuus naulasi minut paikoilleni. Lauantaiaamuna Tukholmassa kävelin Vikingin terminaalille ähkien, puhkien ja suomalaisia ärräpäitä päästellen ja laivassa jouduin orientoitumaan takaisiin moukkamaiseen, mitäänsanomattomaan, absurdiin suomalaiseen puheenparteen. Tyrskähtelin äimistyneenä, kuumeisena istuessani hiljaisessa nurkassani ja mietin että tätäkö se sitten olikin. Ranskalaisen puheen älyttömyydet pystyy jokseenkin kilpistämään pois, mutta suomi tulee suoraan päähän eikä pahintakaan höpötystä voi sulkea ajatusmaailmasta. Ihmettelin kumman lättänää maisemaa, katselin saariston karuutta ja meren harmautta (näinkö pohjoiseen olen tullut?) Terminaalissa oli tutut vanhat naamat vastassa. Hymyilin höntisti ja sälytin kantamukseni rakkaitteni selkään. Ulkona satoi, pehmeästi, harmaasti. Yhä pohjoiseen kulkiessa katsoin metsää, metsää; autoja ihmisiä ääniä harvakseltaan. Tyhjyys. -
En ollut vuosiin ajatellut, että metsä on tyhjä. Tajusin, että vuoden asuminen jatkuvan ihmiskulttuurin keskellä oli muuttanut tapaani kokea ympäristöä; Olin tottunut kulttuuriympäristön, ihmisen muovaaman historian täyteyteen, joka ensin oli sekin tuntunut tyhjältä lehtien näkemiseen tottuneille silmilleni. Kesti hetki, ennen kuin jaksoin rauhoittua ja antaa itseni upota luonnon näkymään (aivan kuin kesti pitkään, ennen kuin ihailin kiven elävyyttä, mascaroneja, siroja fleche-torneja, eksyttävää Bordeaux'n asemakaavaa). Luontomme on samaan aikaan karu ja herkkä; vaikeneva ja ihmeen vihreä. Linnut laulavat harvakseltaan, vesi järvissä on tyyni ja taivasta heijastava. Pohjoisen luonnon rauha.
Olen tosi tyytyväinen viisaasta päätöksestäni pysyä koko vuoden vaihdossa. Kolme-neljä kuukautta ei riitä kuin siihen, että tuntee olonsa vieraaksi, ikävöi ja kummastelee. Kaksinkertainen aika sallii sopeutumisen, omien juttujen löytämisen. Uusi kotikulttuuri käytäntöineen alkaa tuntua itsestäänselvältä. Joulukuussa palatessani sen huomasi vasta siitä, että tiskasin pesusienellä enkä harjalla. Nyt, en tiedä mistä sen huomaa, jos mistään? Mutta minä kaipaan ranskalaisten vuorovaikutusta, sivistyneisyyttä ja tiettyä "asiat hoituu" -asennetta. Olisin voinut sopeutua paremmin, tehdä vaikka vapaaehtoishommia jotka mulle niin hyvin sopivat. Muutamat vaihtarit, jotka tunnen, jotka olivat vain kevään vaihdossa, olivat aika nuivalla tuulella kun viimeksi näin; kyllästyneinä tahtoivat kotiin, ikävöivät kissojaan (tunnistin itseni tilan kuutisen kuukautta sitten, vaikka oli meidän vanhaa harmaata herraa kiva nytkin rapsuttaa). Toiset olivat sopeutuneet lyhyessä ajassa - tehneet heti alusta asti kaikenlaista, aktiivisen uteliaasti, menneet mukaan harrastuksiin, jutelleet, tutustuneet ranskalaisiin. Tosi tärkeää: Tutustua paikallisiin. Sitten ovat hekin, jotka ovat olleet koko vuoden vaihdossa ja koonneet ympärilleen vankan vaihtarijoukon, ja kokevat nyt kotiin palattuaan kulttuurishokin vielä vahvemmin kuin minä.
Joku kyseenalaisti blogini nimen. Mihin viittasin sillä vuosi sitten? Kaiketi haluuni matkata fiksusti (junalla, sopivia etäisyyksiä ja sopivalla nopeudella), toisaalta vertauskuvallisesti löytää omat tieni (kaksimerkityksisesti pysyä raiteillani ja kävellä kotoisilla raiteilla). Ja soinnullisuus - ehkä vaan tykkään ranskan kielen ärrrästä!
Halusin mennä Ranskaan oppimaan jotakin, koska kansainvälistyminen on tärkeää (näin sanovat meille auktoriteetit!). Mutta mitä se minulle henkilökohtaisesti merkitsee? "Omasta" kulttuurista ulos astumista, oven raottamista ja avaamista toisille, tietynlaista ymmärtämisen kamppailua, palkitsevaa haasteellisuutta. Erilaiset toimintatavat opettavat kuulostelemaan niitä syvemmällä piileviä asenteita. Ja kansat kohtaavat ihmisten tasolla.
Jätän kohtapuoleen pikku blogini tänne istuskelemaan. Saatanhan jatkaa siihen kirjoittamista vaikka ranskaksi, suomalaisuuden ihmeellisyyksistä. Palaan ehkä linkittämään joitakin vanhempia merkintöjä, lisäämään kuvia ja sen semmoista, mutta paljon en niihin koske. Ne ovat syntyneet silloisessa ympäristössään, ja hyvä niin.
Tunttui kumman sopivalta palata taas junalla ja laivalla - niin kuin olin lähtenytkin tammikuussa takaisin Ranskaan uutta kiinnostusta ja tarmoa täynnä. Nyt kolmen päivän ja kahden yön paluu oli tuskaisempi, koska kolme matkasäkkiäni pakottivat minut nököttämään paikallani. Muuten olisin pyrähtänyt nopeille kävelyretkille junanvaihtojen yhteydessä Lyonissa, Genevessä, Hampurissa, Kööpenhaminassa ja Malmössä - haistelemaan ympäristön tunnelmia. Tällä kertaa vietin ajan rautatien metallin, lähdön ja odotuksen tuoksuissa. Omaisuus naulasi minut paikoilleni. Lauantaiaamuna Tukholmassa kävelin Vikingin terminaalille ähkien, puhkien ja suomalaisia ärräpäitä päästellen ja laivassa jouduin orientoitumaan takaisiin moukkamaiseen, mitäänsanomattomaan, absurdiin suomalaiseen puheenparteen. Tyrskähtelin äimistyneenä, kuumeisena istuessani hiljaisessa nurkassani ja mietin että tätäkö se sitten olikin. Ranskalaisen puheen älyttömyydet pystyy jokseenkin kilpistämään pois, mutta suomi tulee suoraan päähän eikä pahintakaan höpötystä voi sulkea ajatusmaailmasta. Ihmettelin kumman lättänää maisemaa, katselin saariston karuutta ja meren harmautta (näinkö pohjoiseen olen tullut?) Terminaalissa oli tutut vanhat naamat vastassa. Hymyilin höntisti ja sälytin kantamukseni rakkaitteni selkään. Ulkona satoi, pehmeästi, harmaasti. Yhä pohjoiseen kulkiessa katsoin metsää, metsää; autoja ihmisiä ääniä harvakseltaan. Tyhjyys. -
En ollut vuosiin ajatellut, että metsä on tyhjä. Tajusin, että vuoden asuminen jatkuvan ihmiskulttuurin keskellä oli muuttanut tapaani kokea ympäristöä; Olin tottunut kulttuuriympäristön, ihmisen muovaaman historian täyteyteen, joka ensin oli sekin tuntunut tyhjältä lehtien näkemiseen tottuneille silmilleni. Kesti hetki, ennen kuin jaksoin rauhoittua ja antaa itseni upota luonnon näkymään (aivan kuin kesti pitkään, ennen kuin ihailin kiven elävyyttä, mascaroneja, siroja fleche-torneja, eksyttävää Bordeaux'n asemakaavaa). Luontomme on samaan aikaan karu ja herkkä; vaikeneva ja ihmeen vihreä. Linnut laulavat harvakseltaan, vesi järvissä on tyyni ja taivasta heijastava. Pohjoisen luonnon rauha.
Olen tosi tyytyväinen viisaasta päätöksestäni pysyä koko vuoden vaihdossa. Kolme-neljä kuukautta ei riitä kuin siihen, että tuntee olonsa vieraaksi, ikävöi ja kummastelee. Kaksinkertainen aika sallii sopeutumisen, omien juttujen löytämisen. Uusi kotikulttuuri käytäntöineen alkaa tuntua itsestäänselvältä. Joulukuussa palatessani sen huomasi vasta siitä, että tiskasin pesusienellä enkä harjalla. Nyt, en tiedä mistä sen huomaa, jos mistään? Mutta minä kaipaan ranskalaisten vuorovaikutusta, sivistyneisyyttä ja tiettyä "asiat hoituu" -asennetta. Olisin voinut sopeutua paremmin, tehdä vaikka vapaaehtoishommia jotka mulle niin hyvin sopivat. Muutamat vaihtarit, jotka tunnen, jotka olivat vain kevään vaihdossa, olivat aika nuivalla tuulella kun viimeksi näin; kyllästyneinä tahtoivat kotiin, ikävöivät kissojaan (tunnistin itseni tilan kuutisen kuukautta sitten, vaikka oli meidän vanhaa harmaata herraa kiva nytkin rapsuttaa). Toiset olivat sopeutuneet lyhyessä ajassa - tehneet heti alusta asti kaikenlaista, aktiivisen uteliaasti, menneet mukaan harrastuksiin, jutelleet, tutustuneet ranskalaisiin. Tosi tärkeää: Tutustua paikallisiin. Sitten ovat hekin, jotka ovat olleet koko vuoden vaihdossa ja koonneet ympärilleen vankan vaihtarijoukon, ja kokevat nyt kotiin palattuaan kulttuurishokin vielä vahvemmin kuin minä.
Joku kyseenalaisti blogini nimen. Mihin viittasin sillä vuosi sitten? Kaiketi haluuni matkata fiksusti (junalla, sopivia etäisyyksiä ja sopivalla nopeudella), toisaalta vertauskuvallisesti löytää omat tieni (kaksimerkityksisesti pysyä raiteillani ja kävellä kotoisilla raiteilla). Ja soinnullisuus - ehkä vaan tykkään ranskan kielen ärrrästä!
Halusin mennä Ranskaan oppimaan jotakin, koska kansainvälistyminen on tärkeää (näin sanovat meille auktoriteetit!). Mutta mitä se minulle henkilökohtaisesti merkitsee? "Omasta" kulttuurista ulos astumista, oven raottamista ja avaamista toisille, tietynlaista ymmärtämisen kamppailua, palkitsevaa haasteellisuutta. Erilaiset toimintatavat opettavat kuulostelemaan niitä syvemmällä piileviä asenteita. Ja kansat kohtaavat ihmisten tasolla.
Jätän kohtapuoleen pikku blogini tänne istuskelemaan. Saatanhan jatkaa siihen kirjoittamista vaikka ranskaksi, suomalaisuuden ihmeellisyyksistä. Palaan ehkä linkittämään joitakin vanhempia merkintöjä, lisäämään kuvia ja sen semmoista, mutta paljon en niihin koske. Ne ovat syntyneet silloisessa ympäristössään, ja hyvä niin.
27.5.2010
Au pays cathare tai: Hurmaavaa retkeilyä
Viimeisellä viikollani Ranskassa tein juuri sitä, mitä tahdoin: Vaelsin luonnonihmeiden keskellä, tapasin vanhoja ja uusia tuttuja ja ystäviä.
Aloitetaan Andreista ja Paulinesta, Montpellieristä ja Auden vuoristoisesta, rauhallisesta kataarimaasta.
Perjantaina 21.5. jätin Bordeaux'n ja junailin itseni kohti Montpellieriä - halusin tavata jälleen Andrein ja Paulinen, jotka olin Lyonissa kohdannut. Kaupunki on Languedoc-Roussillonin opiskelijoiden vireyttämä keskus. Rannikkoseudun seisovat ruovikkoiset merivesijärvet eivät sovi uiskenteluun, mutta "l'arrière-pays" eli takamaat kuulemma tarjoavat sitäkin enemmän seikkailua. Saavuttuani Montpellieriin könysin rinkkoineni, reppuineni, laukkuineni ja kasseineni melko läheiselle asunnolle, jonka ihana viileys ja inhimillinen lämpö ottivat minut lempeästi vastaan. Andrei lähti opetustöihin ja minä kiertelemään kaupunkia kesän ensimmäisessä tosi helteessä; tarkistin ainakin akveduktin, polleat patsaat, viihtyisän keskustan boulevardin, joka vihersi entisestään monimuotoisuus-viikonlopun erilaisista tietoa pursuavista kojuista, ja jatkoin itään joen rantaan suureellisten modernimpien rakennusten katveessa. Takaisin tulin kyseenalaisempia suurien teiden varsia kunnes sain eksytettyä itseni suloisille vanhan kaupungin kujille: eritasoisia, sokkeloisia ja kapeita, varjoisia. Ihmiset palailevat leppoisasti kotiin perjantain illalliselle, kohtaavat ja juttelevat (yksi lempiajankohdistani Ranskassa, sama juttu Pariisissakin silloin kun siellä vähän rytmi rauhoittuu). Tarkistin vielä vanhan observatorion, ostin juustoa ja omenoita ja saavuin asunnolle hörppimään seudun roséeta töistä palailleen Paulinen kanssa. Juteltiin, relattiin. Aikamoista hommaa tuo sosiaalipuolen työ. Illan mittaan toinen vieras, englantilainen Harri liittyi mukaan.
Viikonlopuksi aioimme suunnata hienolle luonnontilaisen joen rotkolle Duilhac-Sous-Peyrepertusen kylän lähettyville: Gorges du Verdouble (kuvat aika turistipitoisia, meillä oli hiljaisempaa ja enemmän vettä). Suunnistusavuksi: Auden département, lähellä Pyreneitä, Carcassonnesta etelään ja Perpignanista länteen. Seutu on pienipiirteisen vuoristoista, monipuolista viiniviljelmineen, pienkarjoineen ja kataarihistorioineen.
Lähdimme sinne kuuden porukalla lauantaina, keskipäivällä, liftaten. Menimme tramwayllä ja kävellen eräälle Ranskan parhaista liftauspaikoista, suurelle péagelle Montpellierin eteläpuolella. Minä ja Harri saimme melkein heti romanialaisen rekkakyydin lähelle Sigéania, josta meidän piti suunnitelman mukaan erota lounaaseen, mutta myöhemmin kuulimme, että Paulinella ja Julianilla oli käsittämättömästä syystä mennyt miltei tunti odotellessa. Meilläkin oli ongelmia päästä eroamaan lounaan suuntaan ja sitten saada kyytejä hiljaisilla maaseututeillä, mutta mikäs siinä maisemia ihaillessa ja tarinoidessa. Harri tunsikin aluetta, koska oli työskennellyt seuduilla parisen viikkoa vapaaehtoisena lammas- ja vuohitiloilla (kts mitä on "wwoofing").
Iltahämärissä olimme lopulta selvittäneet ne muutamat kymmenet kilometrit, joissa meni paljon pidempään kuin aiemmissa 150 km:issä, ja kohtasimme pikaisesti paikalle päässeen parivaljakon Ellynin ja Andrein (jolla on kultapeukalo) uinuvan kylän yhdistetyn kaupungintalon/postin/majatalon pihalla. Meitä hieman hämmensi ympärillä parveileva, hääräilevä ja pälisevä parinkymmenen timmin pyöräilijän joukkio, joka suihkussa käytyään pani pystyyn varsin juomapitoisen piknikin. Tiirailimme vuoren harjalla häämöttävää kataarilinnaa ja aavistelimme vain, miten hienolta auringonlasku olisi sieltä mahtanut näyttää, mutta päätimme suunnata yöksi Verdoublen rotkoon.
Ihana laskeutua illan pehmeyden täyttämään keväiseen laaksoon. Ylitimme kuivuneita puronuomia, kuuntelimme kaskaita, juttelimme reitistä, kasveista ja matkoista ja hiljennyimme aistimaan luonnon rauhallisen, avaran, keväisen tilan. Virran rantaan. Upeat kallionmuodostumat, maan"repeämät" seinämissä ja pehmeänkaarevat "hiidenkirnut" ja altaat siellä, missä vesi oli päässyt pyörimään enemmän. Illan mittaan loikittiin kivillä, nautittiin patonkia kaikilla täytteillä, ja yön pimettyä harrastettiin satelliittibongausta makoillen kivillä virran keskellä. Teltaksi kuudelle riitti katokseksi pingotettu nylon-kangas.
Aamulla nousin kalliolle ja seurasin auringon hiipimistä länsijyrkännettä alas. Kuljimme takaisin kylään (kahlaten virran halki), jätimme rinkat kaupungintaloon, josta pyöräilijäporukka oli häipynyt kaiketi jo aamuhämärissä ja jossa ei muutenkaan näkynyt ristin sielua. Niinpä kävely/lifti kukkula-vuorelle linnan juurelle sujui kevyesti kuumassakin auringossa. Pääsymaksu harjanteelta tähyävään Peyrepertusen linnaan oli 4€. 1960-luvulle saakka alueelle ei ollut edes teitä, joten vain intohimoisimmat asianharrastajat kipusivat aikoinaan strategisesti tärkeään Aragonin ja Ranskan rajoja vartioineeseen linnaan (raja siirtyi etelämmäksi 1600-luvulla). Kataarilinnaksi sitä voi nimittää, koska 1224 Guillaume de Peyrepertuse kieltäytyi liittymästä ristiretkeen albigenssejä vastaan. Hieno paikka, hyvä puolustaa, jos puolustajilla vain riitti vettä ja syömistä.
Muut saivat autokyydit alas ja minä tulin jalan. Saapuessani Duilhaciin Julianin oli täytynyt jo liftata kotia kohti. Lähdimme itsekin odottelemaan peukalot pystyssä hiljaisen kylän porteille, ja ennen pitkää pääsimme matkailuautossa ja täyteen ahdetussa henkilöautossa Paderniin, jossa aioimme hakeutua toisten rotkojen äärelle. Minä, Harri ja Pauline lepäilimme oliivipuiden varjossa odotellessamme patikoimaan lähteneitä Andreita ja Ellynia. Kyselimme neuvoa ja neuvoimme muita matkailijoita, esimerkiksi vanhaa patikoivaa sveitsiläistä pariskuntaa, ja puhuimme keskenämme ulkomaalaisten vaikeuksista hallinnon ja sopeutumisen tasoilla sekä siitä, mitä olimme oppineet eri puolilta maailmaa ja erilaisilta ihmisiltä. Saatuamme tietää parivaljakon jo löytäneen rotkot, patikoimme kauniin maaseudun läpi. Hämmästelin, kun Pauline opetti minut hoksaamaan parsanvarsia ja metsästämään niiden kukintoja - siis tankoparsa kasvaa alueella villinä ja syötävänä. Jo edellisenä iltana olinkin pannut merkille joka paikassa villinä kasvavan tillin ja rosmariinin, jotka täyttivät kevään ihanilla tuoksuillaan (varsinkin kun istahdit tai astahdit niiden päälle). Paikansimme toverit kiljahdusten perusteella ja liityimme mukaan uiskentelemaan ja paistattelemaan päivää rotkon kivillä.
Illan leiripaikan löytyminen osoittautui ongelmalliseksi - hyviä paikkoja vähän kauempana asutuksesta oli hankala löytää - joten palasimme pusikoista jo ohittamaamme Padernin kylään, mielessämme oliivipuut. Siellä Andrei tuumi menevänsä etsimään saksalaisia, jotka olivat ottaneet hänet ja Ellynin kyytiin jossain vaiheessa, ja jotka majailivat eräässä kylän talossa lomamatkallaan.
Ei näkynyt kettään talolla. Mutta kävellessämme pääkatua pitkin vastassa olikin vilkutteleva ja hyväntuulinen saksalaislössi. Porukan englantia taitava puhemies (opiskeli Karlsruhessa, muuten perhe kotoisin Freiburgista - taas sain hyviä kokemuksia lounaissaksalaisista) otti meidät hymyllä vastaan, ja tuumasi, ettemme me kauas olleet kerinneet. Selvitimme siinä tilanteemme, ja eipä aikaakaan kun uudet tuttumme olivat kysyneet kylässä asuvalta kaveriltaan, saisiko viisikkomme leiriytyä hänen puutarhaansa. Ranskalaisherra myöntyi, opasti meidät paikalle, ja pystytimme leirimme ylen tyytyväisinä. Illan viiletessä kierrätimme ensimmäistä tai toista viinipullollista nuudeliaterian kyytipoikana (ateriassa maistui myös Paulinen keräämä villiminttu). Silloin perheen pojat tallustivat vakavannäköisinä luoksemme. Puhemies aloitti "tuota, tuossa tuli kiistaa isännän kanssa ja nyt kävikin niin ikävästi että teidän pitäisi lähteä tästä..." -
Nähtyään ilmeemme kaveri virnisti ja totesi "vitsi vitsi!" Naureskeltuamme hetken hän jatkoi: "Mut ajateltiin kysyä, jos haluaisitte tulla aamiaiselle huomenna..." Me toljotimme vielä hetken ja "Kyyyllä kiitos!" ja säteilimme kiitosta koko viisikon voimin. Vaikka jalomieliset ystävämme lupailivat vain "no vähän leipää, voita ja hunajaa" oli aamiaispöytä rakakudella ja auliudella katettu seuraavana aamuna. Turinoimme aikamme, montpellieriläiset pyysivät saksalaiset vastavierailuille ja tiskattuamme lähdimme palaamaan hyvää tuulta pullollamme.
Paluumatkalla selvisimme mielestäni ihan hyvin, ja minusta oli kiva ottaa oppia kokeneilta Andreilta ja Paulinelta (jotka matkustavat oikeastaan aina "autolla" eli liftaten). Kuumuus ja pitkä kävelymatka péagelle (samalle, jossa olimme pitkään Brahimin kanssa jumissa Barcelonaan peukaloidessa) uuvutti matkatoverini, eivätkä he vaikuttaneet tyytyväisiltä tämänkertaisiin matkoihin. Iloitsin kaikesta huolimatta viikonlopun kokemuksista; Liftasin ensimmäistä kertaa kolmestaan, uin ranskalaisissa luonnonjo'issa, yövyin porukalla luonnossa, vierailin kataarilinnassa, keräsin villiä tilliä; ylipäätään vietin niin täydellisen viikonlopun hyvässä seurassa.
Perille Montpellieriin päästiin, juotiin kylmää ja minä aloin uudelleenpakata raskasta omaisuuttani. Hyvästelin kaihoisana kaverit, ja kerkesin juuri ja juuri junaan Avignoniin ja Valencen kautta Pont-en-Royansiin, jossa odotti uusi seikkailu.
PS. Vilkaiskaahan Google Mapsista miten vihreää Audessa on.
PPS. Sananen liftauksesta: Kaikki eivät ota kyytiin, mutta yleensä ne, jotka huomioivat liftaajat, ovat aika huippuja. Liftatessa on tavallaan sen velkaa, että muistaa jälkeenpäin kohtaamiset ja persoonat - ja sen velan maksaa hyvillä mielin.
Aloitetaan Andreista ja Paulinesta, Montpellieristä ja Auden vuoristoisesta, rauhallisesta kataarimaasta.
Perjantaina 21.5. jätin Bordeaux'n ja junailin itseni kohti Montpellieriä - halusin tavata jälleen Andrein ja Paulinen, jotka olin Lyonissa kohdannut. Kaupunki on Languedoc-Roussillonin opiskelijoiden vireyttämä keskus. Rannikkoseudun seisovat ruovikkoiset merivesijärvet eivät sovi uiskenteluun, mutta "l'arrière-pays" eli takamaat kuulemma tarjoavat sitäkin enemmän seikkailua. Saavuttuani Montpellieriin könysin rinkkoineni, reppuineni, laukkuineni ja kasseineni melko läheiselle asunnolle, jonka ihana viileys ja inhimillinen lämpö ottivat minut lempeästi vastaan. Andrei lähti opetustöihin ja minä kiertelemään kaupunkia kesän ensimmäisessä tosi helteessä; tarkistin ainakin akveduktin, polleat patsaat, viihtyisän keskustan boulevardin, joka vihersi entisestään monimuotoisuus-viikonlopun erilaisista tietoa pursuavista kojuista, ja jatkoin itään joen rantaan suureellisten modernimpien rakennusten katveessa. Takaisin tulin kyseenalaisempia suurien teiden varsia kunnes sain eksytettyä itseni suloisille vanhan kaupungin kujille: eritasoisia, sokkeloisia ja kapeita, varjoisia. Ihmiset palailevat leppoisasti kotiin perjantain illalliselle, kohtaavat ja juttelevat (yksi lempiajankohdistani Ranskassa, sama juttu Pariisissakin silloin kun siellä vähän rytmi rauhoittuu). Tarkistin vielä vanhan observatorion, ostin juustoa ja omenoita ja saavuin asunnolle hörppimään seudun roséeta töistä palailleen Paulinen kanssa. Juteltiin, relattiin. Aikamoista hommaa tuo sosiaalipuolen työ. Illan mittaan toinen vieras, englantilainen Harri liittyi mukaan.
Viikonlopuksi aioimme suunnata hienolle luonnontilaisen joen rotkolle Duilhac-Sous-Peyrepertusen kylän lähettyville: Gorges du Verdouble (kuvat aika turistipitoisia, meillä oli hiljaisempaa ja enemmän vettä). Suunnistusavuksi: Auden département, lähellä Pyreneitä, Carcassonnesta etelään ja Perpignanista länteen. Seutu on pienipiirteisen vuoristoista, monipuolista viiniviljelmineen, pienkarjoineen ja kataarihistorioineen.
Lähdimme sinne kuuden porukalla lauantaina, keskipäivällä, liftaten. Menimme tramwayllä ja kävellen eräälle Ranskan parhaista liftauspaikoista, suurelle péagelle Montpellierin eteläpuolella. Minä ja Harri saimme melkein heti romanialaisen rekkakyydin lähelle Sigéania, josta meidän piti suunnitelman mukaan erota lounaaseen, mutta myöhemmin kuulimme, että Paulinella ja Julianilla oli käsittämättömästä syystä mennyt miltei tunti odotellessa. Meilläkin oli ongelmia päästä eroamaan lounaan suuntaan ja sitten saada kyytejä hiljaisilla maaseututeillä, mutta mikäs siinä maisemia ihaillessa ja tarinoidessa. Harri tunsikin aluetta, koska oli työskennellyt seuduilla parisen viikkoa vapaaehtoisena lammas- ja vuohitiloilla (kts mitä on "wwoofing").
Iltahämärissä olimme lopulta selvittäneet ne muutamat kymmenet kilometrit, joissa meni paljon pidempään kuin aiemmissa 150 km:issä, ja kohtasimme pikaisesti paikalle päässeen parivaljakon Ellynin ja Andrein (jolla on kultapeukalo) uinuvan kylän yhdistetyn kaupungintalon/postin/majatalon pihalla. Meitä hieman hämmensi ympärillä parveileva, hääräilevä ja pälisevä parinkymmenen timmin pyöräilijän joukkio, joka suihkussa käytyään pani pystyyn varsin juomapitoisen piknikin. Tiirailimme vuoren harjalla häämöttävää kataarilinnaa ja aavistelimme vain, miten hienolta auringonlasku olisi sieltä mahtanut näyttää, mutta päätimme suunnata yöksi Verdoublen rotkoon.
Ihana laskeutua illan pehmeyden täyttämään keväiseen laaksoon. Ylitimme kuivuneita puronuomia, kuuntelimme kaskaita, juttelimme reitistä, kasveista ja matkoista ja hiljennyimme aistimaan luonnon rauhallisen, avaran, keväisen tilan. Virran rantaan. Upeat kallionmuodostumat, maan"repeämät" seinämissä ja pehmeänkaarevat "hiidenkirnut" ja altaat siellä, missä vesi oli päässyt pyörimään enemmän. Illan mittaan loikittiin kivillä, nautittiin patonkia kaikilla täytteillä, ja yön pimettyä harrastettiin satelliittibongausta makoillen kivillä virran keskellä. Teltaksi kuudelle riitti katokseksi pingotettu nylon-kangas.
Aamulla nousin kalliolle ja seurasin auringon hiipimistä länsijyrkännettä alas. Kuljimme takaisin kylään (kahlaten virran halki), jätimme rinkat kaupungintaloon, josta pyöräilijäporukka oli häipynyt kaiketi jo aamuhämärissä ja jossa ei muutenkaan näkynyt ristin sielua. Niinpä kävely/lifti kukkula-vuorelle linnan juurelle sujui kevyesti kuumassakin auringossa. Pääsymaksu harjanteelta tähyävään Peyrepertusen linnaan oli 4€. 1960-luvulle saakka alueelle ei ollut edes teitä, joten vain intohimoisimmat asianharrastajat kipusivat aikoinaan strategisesti tärkeään Aragonin ja Ranskan rajoja vartioineeseen linnaan (raja siirtyi etelämmäksi 1600-luvulla). Kataarilinnaksi sitä voi nimittää, koska 1224 Guillaume de Peyrepertuse kieltäytyi liittymästä ristiretkeen albigenssejä vastaan. Hieno paikka, hyvä puolustaa, jos puolustajilla vain riitti vettä ja syömistä.
Muut saivat autokyydit alas ja minä tulin jalan. Saapuessani Duilhaciin Julianin oli täytynyt jo liftata kotia kohti. Lähdimme itsekin odottelemaan peukalot pystyssä hiljaisen kylän porteille, ja ennen pitkää pääsimme matkailuautossa ja täyteen ahdetussa henkilöautossa Paderniin, jossa aioimme hakeutua toisten rotkojen äärelle. Minä, Harri ja Pauline lepäilimme oliivipuiden varjossa odotellessamme patikoimaan lähteneitä Andreita ja Ellynia. Kyselimme neuvoa ja neuvoimme muita matkailijoita, esimerkiksi vanhaa patikoivaa sveitsiläistä pariskuntaa, ja puhuimme keskenämme ulkomaalaisten vaikeuksista hallinnon ja sopeutumisen tasoilla sekä siitä, mitä olimme oppineet eri puolilta maailmaa ja erilaisilta ihmisiltä. Saatuamme tietää parivaljakon jo löytäneen rotkot, patikoimme kauniin maaseudun läpi. Hämmästelin, kun Pauline opetti minut hoksaamaan parsanvarsia ja metsästämään niiden kukintoja - siis tankoparsa kasvaa alueella villinä ja syötävänä. Jo edellisenä iltana olinkin pannut merkille joka paikassa villinä kasvavan tillin ja rosmariinin, jotka täyttivät kevään ihanilla tuoksuillaan (varsinkin kun istahdit tai astahdit niiden päälle). Paikansimme toverit kiljahdusten perusteella ja liityimme mukaan uiskentelemaan ja paistattelemaan päivää rotkon kivillä.
Illan leiripaikan löytyminen osoittautui ongelmalliseksi - hyviä paikkoja vähän kauempana asutuksesta oli hankala löytää - joten palasimme pusikoista jo ohittamaamme Padernin kylään, mielessämme oliivipuut. Siellä Andrei tuumi menevänsä etsimään saksalaisia, jotka olivat ottaneet hänet ja Ellynin kyytiin jossain vaiheessa, ja jotka majailivat eräässä kylän talossa lomamatkallaan.
Ei näkynyt kettään talolla. Mutta kävellessämme pääkatua pitkin vastassa olikin vilkutteleva ja hyväntuulinen saksalaislössi. Porukan englantia taitava puhemies (opiskeli Karlsruhessa, muuten perhe kotoisin Freiburgista - taas sain hyviä kokemuksia lounaissaksalaisista) otti meidät hymyllä vastaan, ja tuumasi, ettemme me kauas olleet kerinneet. Selvitimme siinä tilanteemme, ja eipä aikaakaan kun uudet tuttumme olivat kysyneet kylässä asuvalta kaveriltaan, saisiko viisikkomme leiriytyä hänen puutarhaansa. Ranskalaisherra myöntyi, opasti meidät paikalle, ja pystytimme leirimme ylen tyytyväisinä. Illan viiletessä kierrätimme ensimmäistä tai toista viinipullollista nuudeliaterian kyytipoikana (ateriassa maistui myös Paulinen keräämä villiminttu). Silloin perheen pojat tallustivat vakavannäköisinä luoksemme. Puhemies aloitti "tuota, tuossa tuli kiistaa isännän kanssa ja nyt kävikin niin ikävästi että teidän pitäisi lähteä tästä..." -
Nähtyään ilmeemme kaveri virnisti ja totesi "vitsi vitsi!" Naureskeltuamme hetken hän jatkoi: "Mut ajateltiin kysyä, jos haluaisitte tulla aamiaiselle huomenna..." Me toljotimme vielä hetken ja "Kyyyllä kiitos!" ja säteilimme kiitosta koko viisikon voimin. Vaikka jalomieliset ystävämme lupailivat vain "no vähän leipää, voita ja hunajaa" oli aamiaispöytä rakakudella ja auliudella katettu seuraavana aamuna. Turinoimme aikamme, montpellieriläiset pyysivät saksalaiset vastavierailuille ja tiskattuamme lähdimme palaamaan hyvää tuulta pullollamme.
Paluumatkalla selvisimme mielestäni ihan hyvin, ja minusta oli kiva ottaa oppia kokeneilta Andreilta ja Paulinelta (jotka matkustavat oikeastaan aina "autolla" eli liftaten). Kuumuus ja pitkä kävelymatka péagelle (samalle, jossa olimme pitkään Brahimin kanssa jumissa Barcelonaan peukaloidessa) uuvutti matkatoverini, eivätkä he vaikuttaneet tyytyväisiltä tämänkertaisiin matkoihin. Iloitsin kaikesta huolimatta viikonlopun kokemuksista; Liftasin ensimmäistä kertaa kolmestaan, uin ranskalaisissa luonnonjo'issa, yövyin porukalla luonnossa, vierailin kataarilinnassa, keräsin villiä tilliä; ylipäätään vietin niin täydellisen viikonlopun hyvässä seurassa.
Perille Montpellieriin päästiin, juotiin kylmää ja minä aloin uudelleenpakata raskasta omaisuuttani. Hyvästelin kaihoisana kaverit, ja kerkesin juuri ja juuri junaan Avignoniin ja Valencen kautta Pont-en-Royansiin, jossa odotti uusi seikkailu.
PS. Vilkaiskaahan Google Mapsista miten vihreää Audessa on.
PPS. Sananen liftauksesta: Kaikki eivät ota kyytiin, mutta yleensä ne, jotka huomioivat liftaajat, ovat aika huippuja. Liftatessa on tavallaan sen velkaa, että muistaa jälkeenpäin kohtaamiset ja persoonat - ja sen velan maksaa hyvillä mielin.
17.5.2010
Ensilumi
Lauantaina oli euroopanlaajuinen museoiden yö, ja mekin kävimme pyörähtämässä tullimuseossa, vaeltelemassa modernin taiteen amerikkalaiskuvastoluomusten keskellä (Jim Shaw) ja sitten hoipperoin vielä itsekseni Musée des Beaux-Artsiin katsomaan sitä kaunotaidetta, joa en vuoden aikana ollut vaivautunut näkemään. Pienen sympaattinen ja vähän ahdaskin museo, varsinkin kun keskiyötä kohden väkimäärä vain lisääntyi: kaikenlaista kansaa taapertavista lapsukaisista vaareihin, unohtamatta moottoripyöräpoikia. Nautin Delacroix'n ja Matissen töistä, tietysti nimettömämpienkin taiteilijoiden.
Viikonlopun päätteeksi univelkaa ei ainakaan vähennetyksi saanut; piti vielä nähdä vähän kaupungin CS-ihmisiä. Pelattiin Loïcin luona ihmissusipeliä myöhään yöhön.
Tänään palautin pyöräni ja sovin tapaamisen pankkiin. Huolissani kodin ilmapiiristä. Hoksasin viime tingassa tapaamisen ja viiletin tukka putkella yliopistolle hakemaan allekirjoitusta tietokonegrafiikan/videon opeltani. Tapasin pari tuttua. Murjotettiin hetki surullisina yhdessä, kun kaikki lähtee. Naurahdin; eiköhän sitä sovi juhliakin!
Minä tapaan runoilla.
Takaisin tullessani auringon lämpö tuntui jo voimakkaana. Matkani varrella suuret puut; niiden juurelle oli kerääntynyt kukkien kevään pehmeää valkoista hahtuvaa, peitteeksi vihreän nurmen ja asfaltin iholle. Valkoisenaan. Kyykistyin ja keräsin kourallisen kämmenieni väliin. Se oli mitä pehmeintä villaa ja valoi lämpöä käsiini; kuin taivailta olisi leijunut maahan auringon lämmittämää pilvipeitettä.
Kevään lumi.
Viikonlopun päätteeksi univelkaa ei ainakaan vähennetyksi saanut; piti vielä nähdä vähän kaupungin CS-ihmisiä. Pelattiin Loïcin luona ihmissusipeliä myöhään yöhön.
Tänään palautin pyöräni ja sovin tapaamisen pankkiin. Huolissani kodin ilmapiiristä. Hoksasin viime tingassa tapaamisen ja viiletin tukka putkella yliopistolle hakemaan allekirjoitusta tietokonegrafiikan/videon opeltani. Tapasin pari tuttua. Murjotettiin hetki surullisina yhdessä, kun kaikki lähtee. Naurahdin; eiköhän sitä sovi juhliakin!
Minä tapaan runoilla.
Takaisin tullessani auringon lämpö tuntui jo voimakkaana. Matkani varrella suuret puut; niiden juurelle oli kerääntynyt kukkien kevään pehmeää valkoista hahtuvaa, peitteeksi vihreän nurmen ja asfaltin iholle. Valkoisenaan. Kyykistyin ja keräsin kourallisen kämmenieni väliin. Se oli mitä pehmeintä villaa ja valoi lämpöä käsiini; kuin taivailta olisi leijunut maahan auringon lämmittämää pilvipeitettä.
Kevään lumi.
16.5.2010
Kelailua
Tänään kelailin muistoja ja ihmissuhteita mielessäni. Edestakaisin, kelanauhuri välillä takkuillen tai jääden tykyttämään johonkin kohtaan. Lopulta tulin kuitenkin siihen päätökseen, etten minä niitä nauhoja säre kelailemalla, huiskinpa vaan turhat pölyt pois, ehkä vähän editoin - mutta sehän on director's cut.
Hyvä vuosi on ollut. Ei elämää voi elää eikä Erasmuksena voi touhuta tekemättä tavattomasti virheitä, erehdyksiä, olemalla tyytymätön itseensä ja toisiin ja ihan kaikkeen. Mut ei sitä voi elää nauttimattakaan. Siinä sivussa. Ei elämäänsä voi elää täydellisenä, mutta olen iloinen, kunhan se pysyy liikkeessä - hengitys, veri, elämä, kaikki lähtee ja palaa ja palautuu.
Kelailtuani ja ahdisteltuani itseäni koko päivän työnsin itseni ulos, vaikka vaikeaa olikin (voi kun en olisi niin syöppö ahdistellessani). Rannalla tuuli kävi, puhalsi hiukset silmille ja pois silmiltä, ihmiset istuivat sillan alla ja lauloivat kitaroineen, tehdasalueen altaiden rauhassa rakennusteline muistutti Eiffelin tornia, tapasin pari kaveria, vihreys paistoi Quinconcesilla. Palasin. Lähden taas, en tiedä miten pitkäksi aikaa.
Ai niin, varmaan ekaa kertaa teki todella mieli saunaan. Järveen. Suviyöhön.
Oh. Là. Là.
Hyvä Lukija, harkitsitpa vaihtoa tai muuta sellaista tai olitpa oikein mukavasti käpertyneenä omaan pikku koloosi, niin kehotan sinua lähtemään, olemaan ja palaamaan, missä ja milloin tahansa. Hemmetin hyvä kokemus, tänään, tässä, täten.
Opiskelijavaihto (Erasmus) ja vieraanvaraisuuteen perustuva matkailu (Couch surfing) luovat oman kokemusilmastonsa. Erasmuksena jaat erityisen tilanteen, tapaat juuri sen lähtemisen takia avoimia, uteliaita ihmisiä, löydät bileet mistä tahansa. Surffaaminen VOI OLLA (koska se voi olla monia asioita) vielä parempi keino tavata erilaisia ihmisiä, haastaa itseäsi ja jakaa kokemuksia. Kumpikin ovenavaus maailmaan.
Terve. Ja kiitos kaloista.
Hyvä vuosi on ollut. Ei elämää voi elää eikä Erasmuksena voi touhuta tekemättä tavattomasti virheitä, erehdyksiä, olemalla tyytymätön itseensä ja toisiin ja ihan kaikkeen. Mut ei sitä voi elää nauttimattakaan. Siinä sivussa. Ei elämäänsä voi elää täydellisenä, mutta olen iloinen, kunhan se pysyy liikkeessä - hengitys, veri, elämä, kaikki lähtee ja palaa ja palautuu.
Kelailtuani ja ahdisteltuani itseäni koko päivän työnsin itseni ulos, vaikka vaikeaa olikin (voi kun en olisi niin syöppö ahdistellessani). Rannalla tuuli kävi, puhalsi hiukset silmille ja pois silmiltä, ihmiset istuivat sillan alla ja lauloivat kitaroineen, tehdasalueen altaiden rauhassa rakennusteline muistutti Eiffelin tornia, tapasin pari kaveria, vihreys paistoi Quinconcesilla. Palasin. Lähden taas, en tiedä miten pitkäksi aikaa.
Ai niin, varmaan ekaa kertaa teki todella mieli saunaan. Järveen. Suviyöhön.
Oh. Là. Là.
Hyvä Lukija, harkitsitpa vaihtoa tai muuta sellaista tai olitpa oikein mukavasti käpertyneenä omaan pikku koloosi, niin kehotan sinua lähtemään, olemaan ja palaamaan, missä ja milloin tahansa. Hemmetin hyvä kokemus, tänään, tässä, täten.
Opiskelijavaihto (Erasmus) ja vieraanvaraisuuteen perustuva matkailu (Couch surfing) luovat oman kokemusilmastonsa. Erasmuksena jaat erityisen tilanteen, tapaat juuri sen lähtemisen takia avoimia, uteliaita ihmisiä, löydät bileet mistä tahansa. Surffaaminen VOI OLLA (koska se voi olla monia asioita) vielä parempi keino tavata erilaisia ihmisiä, haastaa itseäsi ja jakaa kokemuksia. Kumpikin ovenavaus maailmaan.
Terve. Ja kiitos kaloista.
14.5.2010
De Toulouse à BCN et à Madrid - y ahora en Burdeos para unos pequeños días
Varoitus; sisältää jaarittelua.
Alla Barcelonan kattoja Parc Montjuïcista katsoen.
Minkähän takia teen tämmöisiä äkkilähtöjä? Kevät on niin pitkällä, että opiskeluni tökkäsivät tykkänään. Sen sijaan pakenin asunnosta (jätin tilaa seuraavalle asukille) ja liftasin neljän porukalla Toulouseen 7.5. Kyseessä oli Couch Surfing -tapahtuma, ehkä hiukka löyhästi organisoitu Barcelonan osalta mutta muuten oikeen kiva. Meitä oli kuutisenkymmentä täyttämässä tienposkia (eräät olin tavannut jo Cherbourgissa), pareittain ja jotkut yksinäiset miehet yksitellen. Perjantaina liftauskaverini Mingin majoittaja, herttainen Alicen otti minutkin vastaan ihanaan pikku opiskelijakämppäänsä. Laitoimme kiinalaista ruokaa kiitokseksi. Pienen illanvieton jälkeen (NYT tajuan Toulousen lempeän tunnelman!), seuraavana aamuna ennen seitsemää, kohtasin metrossa lauantain liftauspartnerini, marokkolais-kanadialaisen Brahimin Pariisista. Oikein viihtyisä heppu, sain ideoita toimia Punaisen ristin vapaaehtoisenakin. Selvisimme neljällä kyydillä ennen kolmea Barcelonaan, vähän neuvotellen ja auringossa seilaillen silloin tällöin. (Välipysäkit: Kaakkois-Toulousen suurelta pèagelta Narbonnen liepeille upean, viisaan herran seurassa, Perpignanin pohjoispuolelle "voi teitä nuoria!" -pariskunnan kanssa, Perpignanin eteläpuolelle polttelevan, rennon rastafarin kyydillä ja viiden kilometrin päähän arcelonan keskuksesta nuokkuen huippukivan ja rikkautta uhkuvan nuorenparin takapenkillä.) Ainutlaatuisia kohtaamisia tietysti, vaikka vähän nuokuimmekin.
Barcelonassa tungin rahat sukkahousuihin (no kuvainnollisesti) ja pälyilin ympärilleni - kaupunkia vaivaa pihistelijäongelma. Rauhallisella tramilla keskustaa lähestyessämme, pikku puistossa nurtsilla makoillen, pistaasipähkinöitä syöden alkoi mielen vallata jonkinlainen katalonialainen leppoisuus. Talsimme keskustaan ja haimme kartat, kohta bongasimmekin tuttuja naamoja Plaza de Catalunyalla. Iltapäivä meni kuulumisia vaihtaessa - monet olivat liftanneet ensi kertaa - ja tulijoita venaillessa. Sitten käveleskeltiin etsimään hostelli (sohvia ei ollut millään kaikille löytynyt pyynnöistä huolimatta), majoituttiin kahdeksan hengen huoneeseen ja löydettyämme lisää poppoota, käveleskeltiin Glacier-baariin, pitkällisen jutustelun jälkeen ilta vähän hajosi, kun barcelonalaiset johdattivat meitä vaikka vallan mihin epäkiinnostaviin paikkoihin. En päässyt tanssimaan, mutta en varmaan olisi päässytkään risaisissa kengissäni. Porukan hajaannuttua ihan täysin yksi ystävällinen ecuadorilainen saatteli tympääntyneen meikäläisen hostellin ovelle, ja pääsin nukkumaan.
Seuraava päivä meni tietynläisessa suuren joukon aiheuttamassa tekemättömyydessä. Teimme sentään kierroksen kaupungilla. Johdatin porukan halki vanhan osan, riemukaarelle, Sagrada familian kupeeseen (siellä sisällä OLISI pitänyt käydä!) ja Güell-puistoon, jossa ihastelimme lisää Gaudin luomuksia. Kipaistessani kukkulan huipulle kohtasin suomalaisia, ja huomasin miten kivaa ja inhottavaa on puhua äidinkieltään pitkästä aikaa - se on samaan aikaan kauniin luonnollinen, mutta miten rumasti sitä puhunkaan! Hyi! Noh. Itseinhosta päästyäni etsin pudonneen takkini Xavier apunani (häneltä sain kehotuksen maistaa horchata-juomaa, joka puristetaan ilmeisesti pienistä perunoista - no, tällä kertaa en löytänyt sitä, juoman on selvästikin oltava hyvin raikasta). Metroiltiin rannalle ja jotkut uivat taivaan pilvistyessä. Juoksimme ennen pitkää sateesta baariin, josta erään edellisyön kodittomana eläneen pariskunnan oli lähdettävä lentokentälle. Surullista, jotenkin. Kaikki näkevät sen vaivan päästäkseen kohtaamiseen pariksi päiväksi, vähän ehtii tutustua ja sitten tiet jo eroavat.
Illalla käytiin oikeasti hyvässä ravintolassa, Blue Rita ihan hostellin vieressä lähellä Las Ramblasia. Ruoka, miljöö, seura ilostuttivat kaikkia aisteja. Seuraavaksi yöksi lähdin telttailemaan Helderin kanssa pohjois-Barcelonaan, koska halusin säästää hostellikuluissa ja koska pidän telttailusta. Kirjoitimme seinään "Barcelona", koska kankainen majamme kerää merkinnän joka yöpymisellään. Aurinko kurotteli ensi säteitään Montbaun kukkuloille ennen seitsemää, ja saimme aivan uskomattoman herätyksen. Mahdoton hard rock jytinä lähestyi, lähestyi, ja olisi kaatanut meidät kumoon jollemme olisi jo makoilleet pusseissamme. Täysillä bassoilla jytyyttävä kaara pysäköi aivan telttamme viereen - varmaan kaveri teki sen tahallaan! Puhkesimme epäuskoiseen nauruun, joka jatkoi pyrskähdyksittäin aamutoimien ja teltan kokoonpanon ajan. Olimme tainneet pystyttää teltan yliopistoalueen parkkipaikalle.
Helder lähti liftaamaan, ja minä kävelemään kohti aurinkoa ja merta. Siitä tulikin pitkä päivä. Hortoilin vaikka vallan missä, kukkuloilla Barcelonan pohjoispuolella, löysin lopulta tieni takaisin Park Güelliin ja kiersin hieman etelämpää keskustaan (jossain vaiheessa tuli vastaan lisää gaudimaisia taloja, panikoin kännykkäni katoamisesta ja löysin sen makuupussini uumenista). Suunnitelmani vesittyivät, kun tajusin että maanantaisin museot, mm. Mirón museo, ovat kiinni. Päivän kuumetessa kävin kirjoittamassa viestejä Madridiin, löysin toverini ja kadotin heidät taas, kiipesin Montjuïcin puistoon (mikä ihmeen vimma kiivetä kun kantaa kymmenkiloista rinkkaa?) ja ihailin maisemia. Maksoin Pueblo españoliin pääsemisestä ; kyseessä on maailmannäyttelyyn rakennettu, asuttavaksi suunniteltu kylä, joka mallintaa eri Espanjan alueiden rakennustaidetta. Se piti purkaa, mutta kävi kuten sille Eiffelin luomukselle; liian suosittu. Nyt kylässä asustelee hiljakseen puuhaavia käsityöläisiä ja ranskalaisia pöliseviä luokkaretkiseurueita. 6,50 oli vähän kallis samanlaisen arkkitehtuurin näkemisestä, kuin mitä kokee matkustamalla aidommin, tietysti käsityöläisten tuotteet ovat taattua tavaraa vaan enhän minä niitä osta. Sen sijaan löysin kulkukissoja, kivan taidemuseon, jossa oli vähän Dalíakin, ja erityisesti kuubalaisen nykytaiteilijan gallerian, jossa politiikka näkyi ja itse taiteilijakin turaili nurkassaan ; pidin kovasti hänen materiaalivalinnoistaan ja kekseliäisyydestään niiden muuntamisessa aiheiksi. Transsendentaali kokemus parhaimmillaan, tuo taide.
Parc Montjuïcin kukkulan puutarhoja; tietenkin jätin mahtavat palatsit kuvaamatta, eivätkä ne olisi kameraan mahtuneetkaan.
Patikoin osittain kuolevin jaloin takaisin bussiasemalle (löysin lisää tunnelmallisia hetkiä, ihmisiä ja (uupumus-)tiloja vanhan kaupungin uumenista) ja odotin bussia Madridiin. Lähtö 22.15, saapuminen 5.50, hinta 28 € ja risat. Bussi oli täynnä, miltei mahdoton nukkua, mahdollista nuokkua. Aamulla kuunsirppi loisti, vaihdoin hameen housuihin koska pääkaupungissa ol kylmä. Lähistön kukkulalla tarkastelin liikenteen virtoja, bongasin sen, minkä oletin olevan keskusta ja laskeuduin hölkkääjien seurassa. Lähdin kävelemään keskustaan, varsinaisena määränpäänäni kohtaaminen Madridin luoteisosassa klo 10. Auringon helottaessa aamutaivaalla tajusin, että kävelin väärään suuntaan. Tarkistin asemani kysymällä ja tein täyskäännöksen, vaikka minua neuvottiin ottamaan metro (kuten jokaisella tientarkistuksella siitä eteenpäin). Dumpadi dumpadi. Isohko kaupunki, muttei kuitenkaan mahdottoman iso. Yhdeksän aikoihin olin ohittanut jo Pradon ja kuljeskelin halki hallintokortteleitten, joissa pukumiehet menivät töihin. Ihastelin samaa 20-luvun rikkauden charmia, jonka olin jo aistinut Barcelonan tietyissä osissa sateisen illan selkiytyessä. Tajusin mistä tuli nostalginen, surumielinen vaikutelmani: Kauan sitten katsotusta Andrew Lloyd Webberin Evitasta. Diktatuurin loistoa, kiintymystä suuruuteen.
Kyselin, katselin karttoja, suunnistin. Aavistelin olevani myöhässä, ja lopulta saavuin metroasemalle, jossa Victor minua odotteli. Isäntäni myöntyi iltapäivätorkkusuunnitelmiini, mutta lähdin sentään hänen kanssaan päivän ostoksille: kaksikerroksiseen kauppahalliin kasvisten perään, kiinalaiskauppaan hakemaan tofua (75 senttiä yksi paketti!). Vic meni töihin ja minä nukkumaan. Tarkoitus oli vain torkahtaa, mutta lopulta heräsin ennen kuutta, söin lounaan ja lähdin keskustaan häntä vastaan. Teimme pienen kieroksen katselemassa egyptiläistä temppeliä (siirretty Madridiin kiitokseksi Suezin kanavan rakennustöissä auttamisesta) ja muita keskustan kivan tuntuisia paikkoja. Söimme madridilaista: parit tapakset/pitxhot ja patentoidulla reseptillä valmistettuja uppopaistettuja perunoita mausteisella kastikkeella. Siankorvatkin olivat ihan jees. Hirmu täyttävää. Mietin pääni puhki, menisinkö Toledoon vielä torstaina, mutta jätin pohtimisen seuraavaan päivään.
Aamulla kuuntelimme musiikkia keskiaikatorilta ostetun juuston maistelun lomassa (Extremadurasta, eeerittäin hyvää). Kävelyllä opin lisää musiikista, kuten miten paljon sitä rakastan, ja mitä tämä vuoden aukko musiikinkuuntelussa on tehnyt minulle (ei kovin hyvää).
Söimme Viva la vida -vegekaupassa/buffetissa varmaan parhaan koskaan nauttimani kasvisaterian, ja Reina Sofian kirjakaupassa Vic jätti miut mennäkseen töihin. Jatkoin el Pradoon, vanhemman taiteen museoon, ja viivyin siellä sulkemisajan tienoille. Huh, näitä valtavia kuninkaallisia museoita. Kun pienessäkin menee se pari tuntia. Noh, aloitin historiamaalauksilla jotka miellyttivät minua enemmän kuin Louvressa ihailemani ranskalaiset (joista monet Académien oppien läpitunkemat - aika kolkkoja; Pradossa esillä olleet olivat taasen ihmiselämää henkiviä ja ilmehikkäämpiä). Löysin ennen pitkää italialaiset vanhat mestarit, harvat mutta hyvät Düreriltä, lepäsin El Grecon tumman manierismin katveessa, ja löytyihän myös se Velázquez'n laaja tuotanto - kuuntelin kolmella kielellä selityksiä Las Meniñasin edessä, mutta oikeastaan jäin tuijottamaan pidempään sitä Bacchusta.
Kutkuttava, jotenkin. Melkein viimeisenä löytyi Goya: Pinturas negras, tekivät todella vaikutuksen, ja muistelin lastaan syövän Saturnuksen edessä niitä valaistuksen hetkiä itsenäistä taidehissan kurssia tehdessä ; yläkerrassa tutkailin eroa Goyan värikkäisiin viattomiin nuoruudentöihin. Totesin myös että kyllä, alaston Maja on nätimpi kuin Maja pukeissa (Ihana kun voi vertailla niitä, vähän kuin ne "etsi 5 virhettä" -piirrokset lehtien ajanvietesivuilla).
Sit olinkin tosi väsynyt, mikä on erinomainen mielentila hämärtyvän El Retiron puiston läpi kulkemiseen. Tunnen englantilaiset ja ranskalaiset puutarhat, espanjalaiseen kuuluvat sit kaiketi pensasaidat. Kaupungilla harrastettiin breakdancea. Hortoilin viimeisessä korttelissa pitkään. Kerroin Vicille syyllisyyden (täällä mie vaan hummailen...) painavan siinä määrin, että menisin seuraavana päivänä kotiin. Illalliseksi söimme vielä uppopaistettua bataattia ja kanaa. Kiittelin. Pidin todella paljon tästä seurasta ja fiiliksestä. Toivon, etten ollut ihan liian pööp koko ajan, jotta isäntänikin sai hyvän kokemuksen.
Madridin päärautatieaseman halliin oli rakennettu trooppinen puutarha, jossa hiljalleen toistensa päälle mönkiväö kilpikonnayhdyskunta lumoaa odottelevan matkustavaisen.
Aamulla hipsin asemalle, hyppäsin yhdeksältä bussiin San Sebastianiin, olin baskirannikolla kolmelta, kävelin, katselin kaunista kaupunkia ja meren sineen, söin hyvän pintxhon, join liikaa viiniä ja menin euskotrenillä Irúniin. Sieltä kävelin Hendayeen, huomasin luottokorttini olevan kadoksissa, hyppäsin junaan ja soittelin illalla että voisivat panna kortin pois käytöstä. Ja sitten nukuin sohvalla, aivan kuin silloin syksyllä tullessani, ja käytyäni baskimaan puolella. Aah. Que país! Que maravilla! Mielentilani pyörii jossain tympääntyneen ja väsähtäneen rajamailla, tajuan, että keväätkin käyvät koville, ja tunnen jälkimainingit matkasta matkan sisällä, mistä päättelen voivani odottaa tiettyjä sopeutumiskahnauksia jahka palaan Suomeen.
Alla Barcelonan kattoja Parc Montjuïcista katsoen.
Minkähän takia teen tämmöisiä äkkilähtöjä? Kevät on niin pitkällä, että opiskeluni tökkäsivät tykkänään. Sen sijaan pakenin asunnosta (jätin tilaa seuraavalle asukille) ja liftasin neljän porukalla Toulouseen 7.5. Kyseessä oli Couch Surfing -tapahtuma, ehkä hiukka löyhästi organisoitu Barcelonan osalta mutta muuten oikeen kiva. Meitä oli kuutisenkymmentä täyttämässä tienposkia (eräät olin tavannut jo Cherbourgissa), pareittain ja jotkut yksinäiset miehet yksitellen. Perjantaina liftauskaverini Mingin majoittaja, herttainen Alicen otti minutkin vastaan ihanaan pikku opiskelijakämppäänsä. Laitoimme kiinalaista ruokaa kiitokseksi. Pienen illanvieton jälkeen (NYT tajuan Toulousen lempeän tunnelman!), seuraavana aamuna ennen seitsemää, kohtasin metrossa lauantain liftauspartnerini, marokkolais-kanadialaisen Brahimin Pariisista. Oikein viihtyisä heppu, sain ideoita toimia Punaisen ristin vapaaehtoisenakin. Selvisimme neljällä kyydillä ennen kolmea Barcelonaan, vähän neuvotellen ja auringossa seilaillen silloin tällöin. (Välipysäkit: Kaakkois-Toulousen suurelta pèagelta Narbonnen liepeille upean, viisaan herran seurassa, Perpignanin pohjoispuolelle "voi teitä nuoria!" -pariskunnan kanssa, Perpignanin eteläpuolelle polttelevan, rennon rastafarin kyydillä ja viiden kilometrin päähän arcelonan keskuksesta nuokkuen huippukivan ja rikkautta uhkuvan nuorenparin takapenkillä.) Ainutlaatuisia kohtaamisia tietysti, vaikka vähän nuokuimmekin.
Barcelonassa tungin rahat sukkahousuihin (no kuvainnollisesti) ja pälyilin ympärilleni - kaupunkia vaivaa pihistelijäongelma. Rauhallisella tramilla keskustaa lähestyessämme, pikku puistossa nurtsilla makoillen, pistaasipähkinöitä syöden alkoi mielen vallata jonkinlainen katalonialainen leppoisuus. Talsimme keskustaan ja haimme kartat, kohta bongasimmekin tuttuja naamoja Plaza de Catalunyalla. Iltapäivä meni kuulumisia vaihtaessa - monet olivat liftanneet ensi kertaa - ja tulijoita venaillessa. Sitten käveleskeltiin etsimään hostelli (sohvia ei ollut millään kaikille löytynyt pyynnöistä huolimatta), majoituttiin kahdeksan hengen huoneeseen ja löydettyämme lisää poppoota, käveleskeltiin Glacier-baariin, pitkällisen jutustelun jälkeen ilta vähän hajosi, kun barcelonalaiset johdattivat meitä vaikka vallan mihin epäkiinnostaviin paikkoihin. En päässyt tanssimaan, mutta en varmaan olisi päässytkään risaisissa kengissäni. Porukan hajaannuttua ihan täysin yksi ystävällinen ecuadorilainen saatteli tympääntyneen meikäläisen hostellin ovelle, ja pääsin nukkumaan.
Seuraava päivä meni tietynläisessa suuren joukon aiheuttamassa tekemättömyydessä. Teimme sentään kierroksen kaupungilla. Johdatin porukan halki vanhan osan, riemukaarelle, Sagrada familian kupeeseen (siellä sisällä OLISI pitänyt käydä!) ja Güell-puistoon, jossa ihastelimme lisää Gaudin luomuksia. Kipaistessani kukkulan huipulle kohtasin suomalaisia, ja huomasin miten kivaa ja inhottavaa on puhua äidinkieltään pitkästä aikaa - se on samaan aikaan kauniin luonnollinen, mutta miten rumasti sitä puhunkaan! Hyi! Noh. Itseinhosta päästyäni etsin pudonneen takkini Xavier apunani (häneltä sain kehotuksen maistaa horchata-juomaa, joka puristetaan ilmeisesti pienistä perunoista - no, tällä kertaa en löytänyt sitä, juoman on selvästikin oltava hyvin raikasta). Metroiltiin rannalle ja jotkut uivat taivaan pilvistyessä. Juoksimme ennen pitkää sateesta baariin, josta erään edellisyön kodittomana eläneen pariskunnan oli lähdettävä lentokentälle. Surullista, jotenkin. Kaikki näkevät sen vaivan päästäkseen kohtaamiseen pariksi päiväksi, vähän ehtii tutustua ja sitten tiet jo eroavat.
Illalla käytiin oikeasti hyvässä ravintolassa, Blue Rita ihan hostellin vieressä lähellä Las Ramblasia. Ruoka, miljöö, seura ilostuttivat kaikkia aisteja. Seuraavaksi yöksi lähdin telttailemaan Helderin kanssa pohjois-Barcelonaan, koska halusin säästää hostellikuluissa ja koska pidän telttailusta. Kirjoitimme seinään "Barcelona", koska kankainen majamme kerää merkinnän joka yöpymisellään. Aurinko kurotteli ensi säteitään Montbaun kukkuloille ennen seitsemää, ja saimme aivan uskomattoman herätyksen. Mahdoton hard rock jytinä lähestyi, lähestyi, ja olisi kaatanut meidät kumoon jollemme olisi jo makoilleet pusseissamme. Täysillä bassoilla jytyyttävä kaara pysäköi aivan telttamme viereen - varmaan kaveri teki sen tahallaan! Puhkesimme epäuskoiseen nauruun, joka jatkoi pyrskähdyksittäin aamutoimien ja teltan kokoonpanon ajan. Olimme tainneet pystyttää teltan yliopistoalueen parkkipaikalle.
Helder lähti liftaamaan, ja minä kävelemään kohti aurinkoa ja merta. Siitä tulikin pitkä päivä. Hortoilin vaikka vallan missä, kukkuloilla Barcelonan pohjoispuolella, löysin lopulta tieni takaisin Park Güelliin ja kiersin hieman etelämpää keskustaan (jossain vaiheessa tuli vastaan lisää gaudimaisia taloja, panikoin kännykkäni katoamisesta ja löysin sen makuupussini uumenista). Suunnitelmani vesittyivät, kun tajusin että maanantaisin museot, mm. Mirón museo, ovat kiinni. Päivän kuumetessa kävin kirjoittamassa viestejä Madridiin, löysin toverini ja kadotin heidät taas, kiipesin Montjuïcin puistoon (mikä ihmeen vimma kiivetä kun kantaa kymmenkiloista rinkkaa?) ja ihailin maisemia. Maksoin Pueblo españoliin pääsemisestä ; kyseessä on maailmannäyttelyyn rakennettu, asuttavaksi suunniteltu kylä, joka mallintaa eri Espanjan alueiden rakennustaidetta. Se piti purkaa, mutta kävi kuten sille Eiffelin luomukselle; liian suosittu. Nyt kylässä asustelee hiljakseen puuhaavia käsityöläisiä ja ranskalaisia pöliseviä luokkaretkiseurueita. 6,50 oli vähän kallis samanlaisen arkkitehtuurin näkemisestä, kuin mitä kokee matkustamalla aidommin, tietysti käsityöläisten tuotteet ovat taattua tavaraa vaan enhän minä niitä osta. Sen sijaan löysin kulkukissoja, kivan taidemuseon, jossa oli vähän Dalíakin, ja erityisesti kuubalaisen nykytaiteilijan gallerian, jossa politiikka näkyi ja itse taiteilijakin turaili nurkassaan ; pidin kovasti hänen materiaalivalinnoistaan ja kekseliäisyydestään niiden muuntamisessa aiheiksi. Transsendentaali kokemus parhaimmillaan, tuo taide.
Parc Montjuïcin kukkulan puutarhoja; tietenkin jätin mahtavat palatsit kuvaamatta, eivätkä ne olisi kameraan mahtuneetkaan.
Patikoin osittain kuolevin jaloin takaisin bussiasemalle (löysin lisää tunnelmallisia hetkiä, ihmisiä ja (uupumus-)tiloja vanhan kaupungin uumenista) ja odotin bussia Madridiin. Lähtö 22.15, saapuminen 5.50, hinta 28 € ja risat. Bussi oli täynnä, miltei mahdoton nukkua, mahdollista nuokkua. Aamulla kuunsirppi loisti, vaihdoin hameen housuihin koska pääkaupungissa ol kylmä. Lähistön kukkulalla tarkastelin liikenteen virtoja, bongasin sen, minkä oletin olevan keskusta ja laskeuduin hölkkääjien seurassa. Lähdin kävelemään keskustaan, varsinaisena määränpäänäni kohtaaminen Madridin luoteisosassa klo 10. Auringon helottaessa aamutaivaalla tajusin, että kävelin väärään suuntaan. Tarkistin asemani kysymällä ja tein täyskäännöksen, vaikka minua neuvottiin ottamaan metro (kuten jokaisella tientarkistuksella siitä eteenpäin). Dumpadi dumpadi. Isohko kaupunki, muttei kuitenkaan mahdottoman iso. Yhdeksän aikoihin olin ohittanut jo Pradon ja kuljeskelin halki hallintokortteleitten, joissa pukumiehet menivät töihin. Ihastelin samaa 20-luvun rikkauden charmia, jonka olin jo aistinut Barcelonan tietyissä osissa sateisen illan selkiytyessä. Tajusin mistä tuli nostalginen, surumielinen vaikutelmani: Kauan sitten katsotusta Andrew Lloyd Webberin Evitasta. Diktatuurin loistoa, kiintymystä suuruuteen.
Kyselin, katselin karttoja, suunnistin. Aavistelin olevani myöhässä, ja lopulta saavuin metroasemalle, jossa Victor minua odotteli. Isäntäni myöntyi iltapäivätorkkusuunnitelmiini, mutta lähdin sentään hänen kanssaan päivän ostoksille: kaksikerroksiseen kauppahalliin kasvisten perään, kiinalaiskauppaan hakemaan tofua (75 senttiä yksi paketti!). Vic meni töihin ja minä nukkumaan. Tarkoitus oli vain torkahtaa, mutta lopulta heräsin ennen kuutta, söin lounaan ja lähdin keskustaan häntä vastaan. Teimme pienen kieroksen katselemassa egyptiläistä temppeliä (siirretty Madridiin kiitokseksi Suezin kanavan rakennustöissä auttamisesta) ja muita keskustan kivan tuntuisia paikkoja. Söimme madridilaista: parit tapakset/pitxhot ja patentoidulla reseptillä valmistettuja uppopaistettuja perunoita mausteisella kastikkeella. Siankorvatkin olivat ihan jees. Hirmu täyttävää. Mietin pääni puhki, menisinkö Toledoon vielä torstaina, mutta jätin pohtimisen seuraavaan päivään.
Aamulla kuuntelimme musiikkia keskiaikatorilta ostetun juuston maistelun lomassa (Extremadurasta, eeerittäin hyvää). Kävelyllä opin lisää musiikista, kuten miten paljon sitä rakastan, ja mitä tämä vuoden aukko musiikinkuuntelussa on tehnyt minulle (ei kovin hyvää).
Söimme Viva la vida -vegekaupassa/buffetissa varmaan parhaan koskaan nauttimani kasvisaterian, ja Reina Sofian kirjakaupassa Vic jätti miut mennäkseen töihin. Jatkoin el Pradoon, vanhemman taiteen museoon, ja viivyin siellä sulkemisajan tienoille. Huh, näitä valtavia kuninkaallisia museoita. Kun pienessäkin menee se pari tuntia. Noh, aloitin historiamaalauksilla jotka miellyttivät minua enemmän kuin Louvressa ihailemani ranskalaiset (joista monet Académien oppien läpitunkemat - aika kolkkoja; Pradossa esillä olleet olivat taasen ihmiselämää henkiviä ja ilmehikkäämpiä). Löysin ennen pitkää italialaiset vanhat mestarit, harvat mutta hyvät Düreriltä, lepäsin El Grecon tumman manierismin katveessa, ja löytyihän myös se Velázquez'n laaja tuotanto - kuuntelin kolmella kielellä selityksiä Las Meniñasin edessä, mutta oikeastaan jäin tuijottamaan pidempään sitä Bacchusta.
Kutkuttava, jotenkin. Melkein viimeisenä löytyi Goya: Pinturas negras, tekivät todella vaikutuksen, ja muistelin lastaan syövän Saturnuksen edessä niitä valaistuksen hetkiä itsenäistä taidehissan kurssia tehdessä ; yläkerrassa tutkailin eroa Goyan värikkäisiin viattomiin nuoruudentöihin. Totesin myös että kyllä, alaston Maja on nätimpi kuin Maja pukeissa (Ihana kun voi vertailla niitä, vähän kuin ne "etsi 5 virhettä" -piirrokset lehtien ajanvietesivuilla).
Sit olinkin tosi väsynyt, mikä on erinomainen mielentila hämärtyvän El Retiron puiston läpi kulkemiseen. Tunnen englantilaiset ja ranskalaiset puutarhat, espanjalaiseen kuuluvat sit kaiketi pensasaidat. Kaupungilla harrastettiin breakdancea. Hortoilin viimeisessä korttelissa pitkään. Kerroin Vicille syyllisyyden (täällä mie vaan hummailen...) painavan siinä määrin, että menisin seuraavana päivänä kotiin. Illalliseksi söimme vielä uppopaistettua bataattia ja kanaa. Kiittelin. Pidin todella paljon tästä seurasta ja fiiliksestä. Toivon, etten ollut ihan liian pööp koko ajan, jotta isäntänikin sai hyvän kokemuksen.
Madridin päärautatieaseman halliin oli rakennettu trooppinen puutarha, jossa hiljalleen toistensa päälle mönkiväö kilpikonnayhdyskunta lumoaa odottelevan matkustavaisen.
Aamulla hipsin asemalle, hyppäsin yhdeksältä bussiin San Sebastianiin, olin baskirannikolla kolmelta, kävelin, katselin kaunista kaupunkia ja meren sineen, söin hyvän pintxhon, join liikaa viiniä ja menin euskotrenillä Irúniin. Sieltä kävelin Hendayeen, huomasin luottokorttini olevan kadoksissa, hyppäsin junaan ja soittelin illalla että voisivat panna kortin pois käytöstä. Ja sitten nukuin sohvalla, aivan kuin silloin syksyllä tullessani, ja käytyäni baskimaan puolella. Aah. Que país! Que maravilla! Mielentilani pyörii jossain tympääntyneen ja väsähtäneen rajamailla, tajuan, että keväätkin käyvät koville, ja tunnen jälkimainingit matkasta matkan sisällä, mistä päättelen voivani odottaa tiettyjä sopeutumiskahnauksia jahka palaan Suomeen.
6.5.2010
Sur le chemin ou: kaksi päivää caminolla
-- Kumma juttu. Kirjoitin kyllä tekstin, mutta se hävisi jonnekin (entä muistoni, hetken vaikutelmani, oi!). Okei, tässä siis pieni tiivistys caminolta. --
Päivän, parin kävin kääntymässä Santiagon Caminolla. Le chemin de St Jacques de Compostellen Via Turonensis eli Toursin reitti lävistää Bordeaux'n. Sunnuntai-iltana seurasin simpukankuoria keskustasta yliopistoalueelle, jossa nukuin ystävän luona. Maanantaina ennen viittä talsin Gradignaniin, pysähdyin kauniin virranvarren Prieyré de Cayacin luona: Vanha "hôpital", jossa pyhiinvaeltajia hoidettiin, majoitettiin, ja haudattiin, jos joku sattui kupsahtamaan.
Minäkin kärsin vähän maanantaina. Kannoin kymmeniä kiloja selässäni kuin saatanallista syntisäkkiä (siellä oli ruokaa, juomaa, ja vähän kaikennäköistä ylimääräistä omaisuutta). Omaisuus on pahasta, tajusin. Se saa sinut lyyhistymään maahan. Kävelin päivän aikana varmaan kolmisenkymmentä kilometria Le Barpin kylään saakka. Jaakon tie oli viitoitettu hyvin ja selkeästi sinikeltaisilla tolpilla. Ohitin viiniviljelmät ja metsän kätkeytyneen tallin. Sateessa kilometrien mittaisilla suorilla alkoi vähän mietityttää. Ohitseni tallusti ensin hiljattain matkansa aloittanut vanha mies, sinisessä takissa ja keltainen suojus rinkkansa päällä. Vaihdoimme sanasia. Pian minut saavutti toinen eläkeläinen, vihreässä sadetakissa. Laiha ja kirkkaat silmät, vaikka harmitteli säätä. Lopulta takana näkynyt punainen läikkäkin saapui kohdille, Normandiasta tuli tämä herra. Viisi viikkoa takana. Kaikki kävelivät edelläni, voimia säästellen, turhia lörpöttelemättä, matkan ja raudoittamina, minä söin eväitäni kävellessä saadakseni ne painamasta ja käytin telttaa sateensuojana (en suosittele kantamaan kolmen kilon telttaa kädessä useita kilometrejä, vaikka siihen olikin iltapäivällä ihan kiva pötkähtää).
Askelten edetessä halki valtavien sateentihruisten peltojen kolme väriläikkää, jotka kummasti muuttuivat vihreäksi ja siniseksi, vain punaisen pysyessä punaisena, katosivat metsään edelläni.
Keskipäivä poutaantui; saavuin Le Barpiin yhden jälkeen, lepuutin jalkojani ruoholla, etsin metsäläikän, avasin teltan ja kömmin levolle. Iltapäivä meni ajatellessa, loikoessa, ruokaillessa ja ympäristön tuulta suhisevaan, eläintä rapisevaan, ihmisen läsnäoloa vain ehdottavaan äänimaailmaan upotessa. Nukuin hyvin ja rauhallisesti, kolotus kehossa ja luonnon ääni jatkuvasti läsnä.
Aamulla päästyäni ylös, ulos ja liikkeelle moikkasin koulubussia odottelevaa poikaa (kiinnostuksen välähdys silmissä, kun ihmiset tajuavat että olet - pyhiinvaeltaja!). Kävelin hyvin pitkää suoraa myöten, tarkastellen hajamielisesti ympärilläni touhuavaa metsästyskoiraa. Belin-Belietin kylän tienoilla hoksasin, että minun olisi pitänyt hätistää se julmasti pois jo ajat sitten. Suunnistaessani kunnantaloa kohti kyselemään, koira hävisi jonnekin, ja jäin miettimään, miten sen kävi.
Jalkani kivistivät, ja tiesin etten voisi jatkaa spontaania vaellustani kovin pitkään, en kovin kauas, joten parasta olisi kääntyä takaisin. Olisin halunnut kävellä rautatiekylään saakka, mutta se olisi ollut vielä parin päivänmatkan päässä. Jatkoin vihreämmän nurmen reunustamille pikkuteille, yhä pienemmille. Lääkitsin maatilan vierellä kynttäni. Tuuli pyyhälsi mäntymetsikössä. Kas, oikealla puolellani metsän siimeksestä nousi romaaninen kirkko, ja sen takana St Clairin lähde. Landesin parantavat terveyslähteet - pakanallinen traditio, joka pitää yhä sitkeästi pintansa. Usein nimestä johdetaan vaikutus, esim. St Clairin pitäisi auttaa näkemiseen. Clair. Meditoin hetken pikkuisien virtaan asetettujen patsaiden äärellä ja päätin tulleeni jonkinlaiseen määränpäähän. Kastelin sormeni vedessä ja pyyhkäisin silmiä; tällä eleellä tahtoisin nähdä paremmin. Lähdin, tulin tienristeykseen, käännyin vasemmalle, tulin maantien laitaan, laskin rinkan maahan ja liftasin. Viimeinen herra, joka heitti minut Gradignaniin, kuunteli keskittyneenä pulmiani, antoi monta hyvää neuvoa ja harmitteli vilpittömästi matkani keskenjäämistä. Hän oli vaimonsa kanssa kulkenut caminon eläkeiän saavutettuaan, Le Barpista Santiago de Compostelaan saakka. Ekalla kerralla olivat päässeet Bayonneen, palanneet uupuneina junalla kotiin, viettäneet pari päivää suunnitellen ja pakaten uudestaan ja lähteneet takaisin.
Le chemin ne s'improvise pas.
Ja niin, minäkin koetin voimiani, uskoa itseeni. (Ajattelen: Et in Arcadia ego, minäkin olin Arcadiassa, jotkut ehkä ymmärtävät tästä Poussin-viitteestä fiilikseni, iloa ja surua samaan aikaan.) Kaksi päivää voi kuljettaa sinut kauas. Mutta ehkä tiedän paremmin, mitä ja miten (ja miksi?) haluan tehdä.
Seuraavan kerran kuljen kevyin, hyvin varustein halki Ranskan ja yli vuorien, läpi rauhallisten kylien ja erämaihin kätkeytyvän kulttuuriperinnön; Mutta todennäköisemmin seuraavan kerran kuljen ihan lähimetsään, jonne piirtelin omia reittejäni aikoja sitten.
Päivän, parin kävin kääntymässä Santiagon Caminolla. Le chemin de St Jacques de Compostellen Via Turonensis eli Toursin reitti lävistää Bordeaux'n. Sunnuntai-iltana seurasin simpukankuoria keskustasta yliopistoalueelle, jossa nukuin ystävän luona. Maanantaina ennen viittä talsin Gradignaniin, pysähdyin kauniin virranvarren Prieyré de Cayacin luona: Vanha "hôpital", jossa pyhiinvaeltajia hoidettiin, majoitettiin, ja haudattiin, jos joku sattui kupsahtamaan.
Minäkin kärsin vähän maanantaina. Kannoin kymmeniä kiloja selässäni kuin saatanallista syntisäkkiä (siellä oli ruokaa, juomaa, ja vähän kaikennäköistä ylimääräistä omaisuutta). Omaisuus on pahasta, tajusin. Se saa sinut lyyhistymään maahan. Kävelin päivän aikana varmaan kolmisenkymmentä kilometria Le Barpin kylään saakka. Jaakon tie oli viitoitettu hyvin ja selkeästi sinikeltaisilla tolpilla. Ohitin viiniviljelmät ja metsän kätkeytyneen tallin. Sateessa kilometrien mittaisilla suorilla alkoi vähän mietityttää. Ohitseni tallusti ensin hiljattain matkansa aloittanut vanha mies, sinisessä takissa ja keltainen suojus rinkkansa päällä. Vaihdoimme sanasia. Pian minut saavutti toinen eläkeläinen, vihreässä sadetakissa. Laiha ja kirkkaat silmät, vaikka harmitteli säätä. Lopulta takana näkynyt punainen läikkäkin saapui kohdille, Normandiasta tuli tämä herra. Viisi viikkoa takana. Kaikki kävelivät edelläni, voimia säästellen, turhia lörpöttelemättä, matkan ja raudoittamina, minä söin eväitäni kävellessä saadakseni ne painamasta ja käytin telttaa sateensuojana (en suosittele kantamaan kolmen kilon telttaa kädessä useita kilometrejä, vaikka siihen olikin iltapäivällä ihan kiva pötkähtää).
Askelten edetessä halki valtavien sateentihruisten peltojen kolme väriläikkää, jotka kummasti muuttuivat vihreäksi ja siniseksi, vain punaisen pysyessä punaisena, katosivat metsään edelläni.
Keskipäivä poutaantui; saavuin Le Barpiin yhden jälkeen, lepuutin jalkojani ruoholla, etsin metsäläikän, avasin teltan ja kömmin levolle. Iltapäivä meni ajatellessa, loikoessa, ruokaillessa ja ympäristön tuulta suhisevaan, eläintä rapisevaan, ihmisen läsnäoloa vain ehdottavaan äänimaailmaan upotessa. Nukuin hyvin ja rauhallisesti, kolotus kehossa ja luonnon ääni jatkuvasti läsnä.
Aamulla päästyäni ylös, ulos ja liikkeelle moikkasin koulubussia odottelevaa poikaa (kiinnostuksen välähdys silmissä, kun ihmiset tajuavat että olet - pyhiinvaeltaja!). Kävelin hyvin pitkää suoraa myöten, tarkastellen hajamielisesti ympärilläni touhuavaa metsästyskoiraa. Belin-Belietin kylän tienoilla hoksasin, että minun olisi pitänyt hätistää se julmasti pois jo ajat sitten. Suunnistaessani kunnantaloa kohti kyselemään, koira hävisi jonnekin, ja jäin miettimään, miten sen kävi.
Jalkani kivistivät, ja tiesin etten voisi jatkaa spontaania vaellustani kovin pitkään, en kovin kauas, joten parasta olisi kääntyä takaisin. Olisin halunnut kävellä rautatiekylään saakka, mutta se olisi ollut vielä parin päivänmatkan päässä. Jatkoin vihreämmän nurmen reunustamille pikkuteille, yhä pienemmille. Lääkitsin maatilan vierellä kynttäni. Tuuli pyyhälsi mäntymetsikössä. Kas, oikealla puolellani metsän siimeksestä nousi romaaninen kirkko, ja sen takana St Clairin lähde. Landesin parantavat terveyslähteet - pakanallinen traditio, joka pitää yhä sitkeästi pintansa. Usein nimestä johdetaan vaikutus, esim. St Clairin pitäisi auttaa näkemiseen. Clair. Meditoin hetken pikkuisien virtaan asetettujen patsaiden äärellä ja päätin tulleeni jonkinlaiseen määränpäähän. Kastelin sormeni vedessä ja pyyhkäisin silmiä; tällä eleellä tahtoisin nähdä paremmin. Lähdin, tulin tienristeykseen, käännyin vasemmalle, tulin maantien laitaan, laskin rinkan maahan ja liftasin. Viimeinen herra, joka heitti minut Gradignaniin, kuunteli keskittyneenä pulmiani, antoi monta hyvää neuvoa ja harmitteli vilpittömästi matkani keskenjäämistä. Hän oli vaimonsa kanssa kulkenut caminon eläkeiän saavutettuaan, Le Barpista Santiago de Compostelaan saakka. Ekalla kerralla olivat päässeet Bayonneen, palanneet uupuneina junalla kotiin, viettäneet pari päivää suunnitellen ja pakaten uudestaan ja lähteneet takaisin.
Le chemin ne s'improvise pas.
Ja niin, minäkin koetin voimiani, uskoa itseeni. (Ajattelen: Et in Arcadia ego, minäkin olin Arcadiassa, jotkut ehkä ymmärtävät tästä Poussin-viitteestä fiilikseni, iloa ja surua samaan aikaan.) Kaksi päivää voi kuljettaa sinut kauas. Mutta ehkä tiedän paremmin, mitä ja miten (ja miksi?) haluan tehdä.
Seuraavan kerran kuljen kevyin, hyvin varustein halki Ranskan ja yli vuorien, läpi rauhallisten kylien ja erämaihin kätkeytyvän kulttuuriperinnön; Mutta todennäköisemmin seuraavan kerran kuljen ihan lähimetsään, jonne piirtelin omia reittejäni aikoja sitten.
29.4.2010
Tunnelmakuvia kevät-kesältä
Ce n'est pas le temps de l'écriture mais pourtant il l'est. Aamun kirjoittaminen vielä sujui. Kävimme piknikillä. Ennen sitä piipahdin Sécurité socialessa viemässä feuille de soins -lomakkeet ; Uskomattoman vaivaton asiointi, helpoin tähänastisista Ranskassa. Vastaanottoherra änkytti. Hymyilimme toisillemme, ymmärsimme toisiamme.
Aurinko paistoi ja ilma paahtoi lämmöllä, joka lupaili ukkosmyräkkää. Juteltiin kielistä ja sain laulaa Loitumaa. Viini lämpeni hiekan povessa. Ihoni tuntuu nyt hauraalta, etelän auringon alla, vaikka puin päälleni beduiinihuivin (sen pitäisi olla pellavaa, villaa, ehkä musliinia viilentääkseen, varjostaakseen paremmin). Vapunalus taitaa lämmittää enemmän kuin Suomessa.
Palatessani Garonne oli ennennäkemättömän alhaalla, vaikka vasta eilen se virtasi reippaasti lähellä sillankaaria ylävirtaan päin. Nousuvesi, laskuvesi, täysikuu vaikuttaa. Rantakaduille oli ankkuroitunut sotilaslaiva, jonne pääsi tutustumiskäynnille. Sillan edustalla odotteli sisämaahan matkaavan AirBus 380:n runko. Miroir de l'eaun ympäristö täynnä väkeä. Puissa kukkia. Suihkulähteet. Risteileviä suuntia, kiireettömiä askeleita, katseita, puhetta. Kuljen elämän läpi.
Aurinko paistoi ja ilma paahtoi lämmöllä, joka lupaili ukkosmyräkkää. Juteltiin kielistä ja sain laulaa Loitumaa. Viini lämpeni hiekan povessa. Ihoni tuntuu nyt hauraalta, etelän auringon alla, vaikka puin päälleni beduiinihuivin (sen pitäisi olla pellavaa, villaa, ehkä musliinia viilentääkseen, varjostaakseen paremmin). Vapunalus taitaa lämmittää enemmän kuin Suomessa.
Palatessani Garonne oli ennennäkemättömän alhaalla, vaikka vasta eilen se virtasi reippaasti lähellä sillankaaria ylävirtaan päin. Nousuvesi, laskuvesi, täysikuu vaikuttaa. Rantakaduille oli ankkuroitunut sotilaslaiva, jonne pääsi tutustumiskäynnille. Sillan edustalla odotteli sisämaahan matkaavan AirBus 380:n runko. Miroir de l'eaun ympäristö täynnä väkeä. Puissa kukkia. Suihkulähteet. Risteileviä suuntia, kiireettömiä askeleita, katseita, puhetta. Kuljen elämän läpi.
28.4.2010
Avant que je parte
Aujourd'hui, ils ont coupé un chêne sur le campus, et il me semble que c'est le temps que je pars. La ville où je suis "chez moi" s'apprecie, avec un certain temps, mais elle n'est pas ma ville. Je doute que aucune ne la soit.
Ce jour-là quand j'ai trouvé une pomme de pin sur l'herbe était heureux ; La soleil brillant annonce l'été, mais est-ce qu'elle est la mienne ? Je doute, et je n'y arrive pas.
Il me faut, il me faut... Il faut que j'y aille. La nuit sur les quais est bien belle, mais la lune seule, pâle, m'éclaircit mieux que des centaines de lampes colorées ;
Ce jour-là quand j'ai trouvé une pomme de pin sur l'herbe était heureux ; La soleil brillant annonce l'été, mais est-ce qu'elle est la mienne ? Je doute, et je n'y arrive pas.
Il me faut, il me faut... Il faut que j'y aille. La nuit sur les quais est bien belle, mais la lune seule, pâle, m'éclaircit mieux que des centaines de lampes colorées ;
25.4.2010
Viikonloppu - Pyreneille ja Bergeraciin
Humpatihuppaa. Olipahan taas viikonloppu. Tulin äsken Bergeracista yhtä kynttä köyhempänä mutta kaiketi uusin kokemuksin, ihmissuhtein ja aikein.
Aloitetaanpa. Viime viikolla sain tsekkikaveriltani viestin, että lähtisitkö autoreissuun Pyreneille ja muuallekin. No, minähän en voi vastustaa jos henkilökohtaisesti kysytään, joten lupauduin ja kerroin kysyväni muita. Vaikka itse pidänkin omin neuvoin matkustamisesta junalla, liftaamalla tai Rakkaalla Polkupyörälläni. Viikon loppupuoli meni vähän metsästäessä muita ja kyselemällä, suunnittelemalla. Perjantaina kipitettiin autovuokraamoon ja erinäisistä selvittelypulmista huolimatta saatiin kaara vuokrattua (Chevrolet, jos ketään kiinnostaa). Otimme vakuutuksenkin, viime tingassa sain neljänneksi tutun mukaan jakamaan kuluja.
Lauantaina aikaisin kuono kohti Baskimaata. Sumua Bayonneen saakka. La Rhunea kohti noustessa aamun valo puhalteli pilviä pois. Parkkeerasimme La Rhunelle lähtevän pienen funikulaari-tyyppisen junan lähtölaiturin viereen. La Rhune (900 m) on baskien pyhä vuori hyvin lähellä Espanjan rajaa, lähellä Saint-Jean-de-Luzia. Sinne me sitten kivuttiin.
Ensin mentiin junaradan yli, sitten tielle, sitten metsään, karjaveräjästä ja solisevan puron poikki. Noustiin "puurajan" yläpuolelle, hieman kosteaa polkua halki keltakukkaisten pensaikkojen. Rankkaa auringon jo porottaessa - vuorille kiipeilyä kannattaa aina harrastaa jo aamuvarhain. Tasaisemmalle päästyä kohdattiin hevosia. Pelottelimme hepoja hetken, laskeuduimme laaksoon ja pienen puron yli (siinä kasvoi rentukkaa). Vastaan tuli suurten tummien puiden metsikkö, jonka läpi nousimme. Viimeisin nousu oli rankin, kuumaa, vähän liukasta kivikkoa. Ylhäällä kohtasimme turistilauman ja upeat maisemat Atlantin rannikolle ja ulapalle, Espanjan luonteikkaimmille huipuille, Ranskan puolen kumpuileville vuortenjuurille ja lumihuipuille idässä.
Kauneus.
Väsyneemmät toverit jäivät ylös odottelemaan junaa, kaksi meistä laskeutui jalan. Se kävi yllättävän nopsaan peräti maltillisessa vauhdissa ja ilman kaatuilua. Huristelimme sitten Bayonneen, kävimme baskimuseossa (arjen värikästä historiaa) ja nautimme (kesän ekat) jäätelöt. Loppumatka taittui unisemmin.
Tänä aamuna heräsin taas vaadittuakin aikaisemmin ja pyöräilin rauhallisessa aamutuimassa (okei, ei mitenkään tuimassa aamussa) kampukselle, josta lähdimme erilaisella viiden porukalla kohden Bergeracia.
Autossa rupattelimme. Promosin koko päivän poikkeamista Lalande-Pomerolin viinitiloille, jossa oli viikonloppuna avoimet ovet maistatuksineen ja tutustumiskäynteineen, ja tietysti harmitti kun porukkamatkustuksessa tulee tyytyä kompromisseihin ja venailuun. Bergerac ei ollut ihmeen kummallinen, mutta Maison du vinistä löytyi kiva galleria täynnä värikkäitä maalauksia ja kiehtovia kierrätysmetalliveistoksia.
La Dordogne ol kaunis joki, kuten tavallista (missä mökit?) ja otimme toisistamme kuvia kaiteeseen nojaillen. Kaide räsähti toisesta päästään rikki, vieden veteen nimettömäni kynnen, mutta ei sentään kuutta kaiteeseen nojannutta henkilöä! Hoopoilimme hetkisen ja löysimme Urgences-klinikan.
Hirmu kiltti belgi Mathias jäi venailemaan mua (päivystyksessä meni pari tuntia) kun toisten piti palauttaa auto vuokraamoon. Ensin jonotimme luukulle paperiasioita varten. Sairaanhoitaja kyseli minulta rokotuksista ja kirjoitin juhlallisen paperin, jsosa vakuutin saaneeni jäykkäkouristusrokotteen. Heitin rantaravintolasta hommatun jääpalapussin hiiteen. Odottelimme. Pääsin desinfioitavaksi punaisella nesteellä. Odottelin ; (desinfiointiaine hiipii käden verenkiertoon...) Lääkäri tuli ompelemaan mulle tekokynnen. Leikkeli sen pipetistä. Nimettömäni laittoi puristukseen ja piikitti puudutuksen sormeen. Seurasin ompelutapahtumaa, toinen lääkäri tule neuvottelemaan ompelutekniikasta. Katselin lääkärien suuria korvakoruja. Menivät. Odottelin. Sairaanhoitaja laittoi pienenpienen kipsin ja kääreen. Odottelin istuallani. Pääsin röntgeniin. Ei ollut murtumia. Odottelin röntgenissä ; ja salissa. Sormi alkoi taas tosissaan sattua. Sain lääkäriltä kirjeen mukaan, kehotuksen piipahtaa apteekkiin ja tarkastuttamaan sormeni keskiviikkona. Lähdimme.
Tulimme aika väsyneinä takasin, mutta mun ja Matthiasin matka meni muuten hyvin.
Ihan jännä viikonloppu, kaikenlaisine ristipaineineenkin.
Olisin voinut mennä myös liftauskisaan hauskannimisten kylien perään.
Joten joten... näette minut seuraavan kerran hyvin lyhytkyntisenä.
Putain il fait chier.
Varomuuttomuuksissani töytäisin sormeeni äsken kahta kamalammat kivut.
Nyt välittömästä ihmisseurasta irrottuni iskee väsymys ja ärsytys. Mutta onneksi voin jakaa sen teille! Tiedän kuitenkin, että ihmisten kanssa osaan ammentaa voimaa vuorovaikutuksesta. Voimia riittää siihen saakka, että pääsee lepäämään. Koitan katkaista turhanpäiväisen jossittelukierteen, lopettaa uimaanpääsemättömyyden murehtimisen, suihkun kaipailemisen (väsyttää liikaa jotta jaksaisin leikkiä muovipussien kanssa) ja keskittyä lukemaan sen, mitä ystäväni ovat kirjoittaneet.
Aloitetaanpa. Viime viikolla sain tsekkikaveriltani viestin, että lähtisitkö autoreissuun Pyreneille ja muuallekin. No, minähän en voi vastustaa jos henkilökohtaisesti kysytään, joten lupauduin ja kerroin kysyväni muita. Vaikka itse pidänkin omin neuvoin matkustamisesta junalla, liftaamalla tai Rakkaalla Polkupyörälläni. Viikon loppupuoli meni vähän metsästäessä muita ja kyselemällä, suunnittelemalla. Perjantaina kipitettiin autovuokraamoon ja erinäisistä selvittelypulmista huolimatta saatiin kaara vuokrattua (Chevrolet, jos ketään kiinnostaa). Otimme vakuutuksenkin, viime tingassa sain neljänneksi tutun mukaan jakamaan kuluja.
Lauantaina aikaisin kuono kohti Baskimaata. Sumua Bayonneen saakka. La Rhunea kohti noustessa aamun valo puhalteli pilviä pois. Parkkeerasimme La Rhunelle lähtevän pienen funikulaari-tyyppisen junan lähtölaiturin viereen. La Rhune (900 m) on baskien pyhä vuori hyvin lähellä Espanjan rajaa, lähellä Saint-Jean-de-Luzia. Sinne me sitten kivuttiin.
Ensin mentiin junaradan yli, sitten tielle, sitten metsään, karjaveräjästä ja solisevan puron poikki. Noustiin "puurajan" yläpuolelle, hieman kosteaa polkua halki keltakukkaisten pensaikkojen. Rankkaa auringon jo porottaessa - vuorille kiipeilyä kannattaa aina harrastaa jo aamuvarhain. Tasaisemmalle päästyä kohdattiin hevosia. Pelottelimme hepoja hetken, laskeuduimme laaksoon ja pienen puron yli (siinä kasvoi rentukkaa). Vastaan tuli suurten tummien puiden metsikkö, jonka läpi nousimme. Viimeisin nousu oli rankin, kuumaa, vähän liukasta kivikkoa. Ylhäällä kohtasimme turistilauman ja upeat maisemat Atlantin rannikolle ja ulapalle, Espanjan luonteikkaimmille huipuille, Ranskan puolen kumpuileville vuortenjuurille ja lumihuipuille idässä.
Kauneus.
Väsyneemmät toverit jäivät ylös odottelemaan junaa, kaksi meistä laskeutui jalan. Se kävi yllättävän nopsaan peräti maltillisessa vauhdissa ja ilman kaatuilua. Huristelimme sitten Bayonneen, kävimme baskimuseossa (arjen värikästä historiaa) ja nautimme (kesän ekat) jäätelöt. Loppumatka taittui unisemmin.
Tänä aamuna heräsin taas vaadittuakin aikaisemmin ja pyöräilin rauhallisessa aamutuimassa (okei, ei mitenkään tuimassa aamussa) kampukselle, josta lähdimme erilaisella viiden porukalla kohden Bergeracia.
Autossa rupattelimme. Promosin koko päivän poikkeamista Lalande-Pomerolin viinitiloille, jossa oli viikonloppuna avoimet ovet maistatuksineen ja tutustumiskäynteineen, ja tietysti harmitti kun porukkamatkustuksessa tulee tyytyä kompromisseihin ja venailuun. Bergerac ei ollut ihmeen kummallinen, mutta Maison du vinistä löytyi kiva galleria täynnä värikkäitä maalauksia ja kiehtovia kierrätysmetalliveistoksia.
La Dordogne ol kaunis joki, kuten tavallista (missä mökit?) ja otimme toisistamme kuvia kaiteeseen nojaillen. Kaide räsähti toisesta päästään rikki, vieden veteen nimettömäni kynnen, mutta ei sentään kuutta kaiteeseen nojannutta henkilöä! Hoopoilimme hetkisen ja löysimme Urgences-klinikan.
Hirmu kiltti belgi Mathias jäi venailemaan mua (päivystyksessä meni pari tuntia) kun toisten piti palauttaa auto vuokraamoon. Ensin jonotimme luukulle paperiasioita varten. Sairaanhoitaja kyseli minulta rokotuksista ja kirjoitin juhlallisen paperin, jsosa vakuutin saaneeni jäykkäkouristusrokotteen. Heitin rantaravintolasta hommatun jääpalapussin hiiteen. Odottelimme. Pääsin desinfioitavaksi punaisella nesteellä. Odottelin ; (desinfiointiaine hiipii käden verenkiertoon...) Lääkäri tuli ompelemaan mulle tekokynnen. Leikkeli sen pipetistä. Nimettömäni laittoi puristukseen ja piikitti puudutuksen sormeen. Seurasin ompelutapahtumaa, toinen lääkäri tule neuvottelemaan ompelutekniikasta. Katselin lääkärien suuria korvakoruja. Menivät. Odottelin. Sairaanhoitaja laittoi pienenpienen kipsin ja kääreen. Odottelin istuallani. Pääsin röntgeniin. Ei ollut murtumia. Odottelin röntgenissä ; ja salissa. Sormi alkoi taas tosissaan sattua. Sain lääkäriltä kirjeen mukaan, kehotuksen piipahtaa apteekkiin ja tarkastuttamaan sormeni keskiviikkona. Lähdimme.
Tulimme aika väsyneinä takasin, mutta mun ja Matthiasin matka meni muuten hyvin.
Ihan jännä viikonloppu, kaikenlaisine ristipaineineenkin.
Olisin voinut mennä myös liftauskisaan hauskannimisten kylien perään.
Joten joten... näette minut seuraavan kerran hyvin lyhytkyntisenä.
Putain il fait chier.
Varomuuttomuuksissani töytäisin sormeeni äsken kahta kamalammat kivut.
Nyt välittömästä ihmisseurasta irrottuni iskee väsymys ja ärsytys. Mutta onneksi voin jakaa sen teille! Tiedän kuitenkin, että ihmisten kanssa osaan ammentaa voimaa vuorovaikutuksesta. Voimia riittää siihen saakka, että pääsee lepäämään. Koitan katkaista turhanpäiväisen jossittelukierteen, lopettaa uimaanpääsemättömyyden murehtimisen, suihkun kaipailemisen (väsyttää liikaa jotta jaksaisin leikkiä muovipussien kanssa) ja keskittyä lukemaan sen, mitä ystäväni ovat kirjoittaneet.
20.4.2010
Yksi näistä päivistä / Un de ces jours
Il me faudrait remonter en temps et vous expliquer ce que j'ai vécu, ce que j'ai pensé sur mes voyages... Mais tiens, je suis toujours partante et sur la route ! Cela veut dire, que je commence par une résumé de cette journée un peu folle, pour pouvoir m'arrêter et continuer à la suivante.
Mon dos brule, toujours, je crois que mon ordi est le péché originel en même temps qu'il me donne le plaisir de me connecter autour et plus loin. Je suis partie avec une douleur de la nostalgie et de l'aventure, et j'en a acquis d'autres. D'autres vues et d'autres personnes qui me vont manquer, d'autres portes qui me vont s'ouvrir. La vie m'a déjà donné la fatigue, et cela m'impressionne.
Aamulla koe elokuvan historiasta. Kummin koe aikoihin, koska opettaja oli saanut kuulla viimetingassa, että (n. sadan opiskelijan) tulokset tulee toimittaa eteenpäin 26.4. mennessä. Hip. Ei siis muuta mahdollisuutta kuin tehdä äkkipikainen koe. Kysymykset olivat tyyppiä "Kuka ohjasi "L'homme à la caméran ja minä vuonna?" Hip. Hilpeä koe.
Sit videoo. Autoportraittini meni vähän mönkiä päin, koska montaasi jäi vaiheeseen. Mutta Airin Radian tulee soittaa hautajaisissani.
Hip. Russe. Venäjän vika tunti. Kiva. Ymmärsin kaikkinaisia tilanteita väärin, mutta se on yksi näistä päivistä, kun väsyttää. Silti hymyilyttää. Saa väsyä.
Juttelin kurssikaverini kanssa etsiessämme toukokuun tentin salia; Hänen instituutionsa välittää korkeammille tahoille todennettua tutkimustietoa maataloudesta ja ympäristön tilasta, ympäristötietoisesta maataloudesta puhuimme, Itämerestäkin, maanviljelijöistä täällä, sen sellaisesta. Mietin aina, että minun elämäni kulkee mukana. Se maa, jossa olen syntynyt ja se maatila, jolla olen kasvanut. L'essentiel, c'est de trouver des solutions ; se connecter, mettre ses pieds bien sur le sol.
Pyöräilin vihertyvän yliopistoalueen halki. Aistini ja havaintoni, se mitä saan ja mihin sen yhdistän, kaksi pohjoisiin olosuhteisiin hienostunutta järjestelmää, ovat kyllä olleet täällä vaihdossa, talvettomassa tilassa, toisinaan ihan ulalla. Nyt tuoksui heinäntekoaika, suuret vastaleikatut nurmikentät pöllyävän, kuivan hiekkaisen maaperän vivahteineen. Ihan kuin näkisi sireenejä. Kesäkuu siis, lakkiaisaika. Miten kauan on siitäkin? Harvoin sitä tuntee saavuttaneensa jotakin. Puhalsin voikukan höytyviä...
Katselen tämän tekstin ranskan ja suomen kappaleita. Je jette un coup d'oeil sur les paragraphes en francais ou en finnois. Ce sont deux de mes langues. Regarde leur rythme, comment l'autre explique, l'autre danse, l'autre se rend dense, l'autre reste perplexe. Lequel ?
Tu sais bien t'amuser, et bien te taire. Mais sais-tu comment bien le faire ?
Olen vain puoliluovassa mielentilassa, pakko ajatella ja pallotella, pakko nauttia lähtemisen ja täällä olemisn tunteesta, pakko kirjoittaa ja jättää jälkiä. Niin monta yksityiskohtaa huomasit taas kotimatkalla... Ja kun pysähdyn tähän matkan varrelle ja lakkaan juoksemasta aikaa karkuun, huomaan huomaamattani, miten kaikki kokemani hetket, jolloin olen ollut läsnä, kutoutuvat ympärilleni ihmeelliseksi tilkkutäkiksi.
Tämä oli yksi näistä päivistä, jolloin olin väsynyt, mutta kuljin, jolloin koin ja tein sitä samaa vanhaa vaan improvisoiden ulos käsikirjoituksen sanasta, silti sisällä sen hengessä.
Et pourtant il faut vivre, et survivre.
Mon dos brule, toujours, je crois que mon ordi est le péché originel en même temps qu'il me donne le plaisir de me connecter autour et plus loin. Je suis partie avec une douleur de la nostalgie et de l'aventure, et j'en a acquis d'autres. D'autres vues et d'autres personnes qui me vont manquer, d'autres portes qui me vont s'ouvrir. La vie m'a déjà donné la fatigue, et cela m'impressionne.
Aamulla koe elokuvan historiasta. Kummin koe aikoihin, koska opettaja oli saanut kuulla viimetingassa, että (n. sadan opiskelijan) tulokset tulee toimittaa eteenpäin 26.4. mennessä. Hip. Ei siis muuta mahdollisuutta kuin tehdä äkkipikainen koe. Kysymykset olivat tyyppiä "Kuka ohjasi "L'homme à la caméran ja minä vuonna?" Hip. Hilpeä koe.
Sit videoo. Autoportraittini meni vähän mönkiä päin, koska montaasi jäi vaiheeseen. Mutta Airin Radian tulee soittaa hautajaisissani.
Hip. Russe. Venäjän vika tunti. Kiva. Ymmärsin kaikkinaisia tilanteita väärin, mutta se on yksi näistä päivistä, kun väsyttää. Silti hymyilyttää. Saa väsyä.
Juttelin kurssikaverini kanssa etsiessämme toukokuun tentin salia; Hänen instituutionsa välittää korkeammille tahoille todennettua tutkimustietoa maataloudesta ja ympäristön tilasta, ympäristötietoisesta maataloudesta puhuimme, Itämerestäkin, maanviljelijöistä täällä, sen sellaisesta. Mietin aina, että minun elämäni kulkee mukana. Se maa, jossa olen syntynyt ja se maatila, jolla olen kasvanut. L'essentiel, c'est de trouver des solutions ; se connecter, mettre ses pieds bien sur le sol.
Pyöräilin vihertyvän yliopistoalueen halki. Aistini ja havaintoni, se mitä saan ja mihin sen yhdistän, kaksi pohjoisiin olosuhteisiin hienostunutta järjestelmää, ovat kyllä olleet täällä vaihdossa, talvettomassa tilassa, toisinaan ihan ulalla. Nyt tuoksui heinäntekoaika, suuret vastaleikatut nurmikentät pöllyävän, kuivan hiekkaisen maaperän vivahteineen. Ihan kuin näkisi sireenejä. Kesäkuu siis, lakkiaisaika. Miten kauan on siitäkin? Harvoin sitä tuntee saavuttaneensa jotakin. Puhalsin voikukan höytyviä...
Katselen tämän tekstin ranskan ja suomen kappaleita. Je jette un coup d'oeil sur les paragraphes en francais ou en finnois. Ce sont deux de mes langues. Regarde leur rythme, comment l'autre explique, l'autre danse, l'autre se rend dense, l'autre reste perplexe. Lequel ?
Tu sais bien t'amuser, et bien te taire. Mais sais-tu comment bien le faire ?
Olen vain puoliluovassa mielentilassa, pakko ajatella ja pallotella, pakko nauttia lähtemisen ja täällä olemisn tunteesta, pakko kirjoittaa ja jättää jälkiä. Niin monta yksityiskohtaa huomasit taas kotimatkalla... Ja kun pysähdyn tähän matkan varrelle ja lakkaan juoksemasta aikaa karkuun, huomaan huomaamattani, miten kaikki kokemani hetket, jolloin olen ollut läsnä, kutoutuvat ympärilleni ihmeelliseksi tilkkutäkiksi.
Tämä oli yksi näistä päivistä, jolloin olin väsynyt, mutta kuljin, jolloin koin ja tein sitä samaa vanhaa vaan improvisoiden ulos käsikirjoituksen sanasta, silti sisällä sen hengessä.
Et pourtant il faut vivre, et survivre.
17.4.2010
Kesä niin lähellä
Hei, pitkästä tai lyhyestä aikaa. Pari viikkoa on vierähtänyt rakkaiden vieraideni vierellä, tai pää puhki jossain kampuksella. Kesä syöksyy kaupunkiin, ja kurssit vierivät loppuun, ja kahden viikon tunnelmat vaatisivat setvimistä. Silti samaan aikaan viinilasillisen unettamana, auringon kauttaaltaan lämmittävänä, kadun kiireettömän tunnelman rauhoittamana istahdan katsomaan papereitani, pidän siitä, mitä opiskelen, ja keskustelut jatkuvat yhä mielessäni. Jatkan kirjoittamista ja kenties minun on palattava askeleitani takaisin aina Alpeille ja Toulousen öiselle asemalle, jolla jätin yhden kirjeen kesken. Ikävöin vieraitani, kaikkia vieraita joista on tullut ystäviä elämässäni, ja toivon vain, että voisin aina olla parempi emäntä. Aina parempi.
Jokakeväinen junalakko yhdessä Islannin puhkuvan tulivuoren kanssa mutkistuttavat ystäväni paluumatkaa. Sanoin tänään hyvästit ja saattelin katseellani etääntyvää junaa, kuten sitä toista Paris Nordilla. Odotellessamme miltei helteisessä iltapäivässä piipahdimme urkujen kutsumana St Croix'n kirkkoon. Romaanisen massiivinen, seesteisen kivinen ja harmaja arkkitehtuuri, joka vaikuttaa pelkällä läsnäolollaan. Kauniit vihreänkultaiset urut. Niiden virtaava solina kuljetti minut vastustamattomasti syvään rauhan mielihyvään ja muistutti Pink Floydin Live at Pompeïia. Äänimaalailu, jos mikään, antaa minulle voimallisia elämyksiä.
Kun kuljin asemalta takaisin, kadulle soljui jostakin yläkerran ikkunasta saksofonin lauleskelu.
Elän rauhassa tässäkin kaupungissa. Tässäkin. Kaupungissa. Pidän siitä, mitä teen. Loppujen lopuksi. On vain puhuttava, on annettava aikaa, on rauhoituttava, kysyttävä, mitä, missä ja miksi.
Jätetään loppu loruilu kirjeisiin. Kerron kurssikuulumiset: Maalauksesta ja taidehissasta sain arvosanan, ensi tiistaina olisi tehtävä video (omamuotokuva) valmiiksi, aamulla tentittävä elokuvahistoriaa (eli lueskeltava huomenna). Kirjoitettavana leksikologiaan Le Petit Robertin, Dictionnaire du francais contemporainin ja Le Robert Brion artikkelin vertailu (vaikeampaa kuin miltä kuulostaa, kun tunneilta on ollut poissa ja sanasto ei ole kunnolla päässä), teatterihistorian pieni katsaus (Edward II, Christopher Marlowe ja Elisabethin aikainen erityislaatuinen teatterikulttuuri) sekä tutkimus jonkin eeppisen elokuvan eeppisyydestä (Cinéma et littérature -kurssille). Harjoiteltavana näyttelyä (pohjateksti Thomas Fersenin Deux pieds tilallisemmin, suuremmalla syyllä ja yleisölle suunnatummin, sekä eräänlainen matkallelähdön kuvittelu höystettynä epävarmuudella). Venäjän melkein unohdin: tehtävät ja kirje tehtävä.
Terveysuutiset (tietää tulevnsa vanhaksi kun tämä puheenaihe nousee esiin): Oikean lonkan sivu jomottaa ja polttaa, nuha jatkuu monikuukautiseen tapaansa ja tirisee välillä otsan limakalvoilla, mutta unta saan aina välillä tarpeeksi!
Kämppiksen bassot tuntuvat korvissa. En tiedä vielä, mitä teen kahden viikon päästä. Mietin sitä seuraavaksi. Kesä kutsuu, viileät järvet, pohjoiset kukat, pilvet ja aika. Kesä on myyttinen aika.
Jokakeväinen junalakko yhdessä Islannin puhkuvan tulivuoren kanssa mutkistuttavat ystäväni paluumatkaa. Sanoin tänään hyvästit ja saattelin katseellani etääntyvää junaa, kuten sitä toista Paris Nordilla. Odotellessamme miltei helteisessä iltapäivässä piipahdimme urkujen kutsumana St Croix'n kirkkoon. Romaanisen massiivinen, seesteisen kivinen ja harmaja arkkitehtuuri, joka vaikuttaa pelkällä läsnäolollaan. Kauniit vihreänkultaiset urut. Niiden virtaava solina kuljetti minut vastustamattomasti syvään rauhan mielihyvään ja muistutti Pink Floydin Live at Pompeïia. Äänimaalailu, jos mikään, antaa minulle voimallisia elämyksiä.
Kun kuljin asemalta takaisin, kadulle soljui jostakin yläkerran ikkunasta saksofonin lauleskelu.
Elän rauhassa tässäkin kaupungissa. Tässäkin. Kaupungissa. Pidän siitä, mitä teen. Loppujen lopuksi. On vain puhuttava, on annettava aikaa, on rauhoituttava, kysyttävä, mitä, missä ja miksi.
Jätetään loppu loruilu kirjeisiin. Kerron kurssikuulumiset: Maalauksesta ja taidehissasta sain arvosanan, ensi tiistaina olisi tehtävä video (omamuotokuva) valmiiksi, aamulla tentittävä elokuvahistoriaa (eli lueskeltava huomenna). Kirjoitettavana leksikologiaan Le Petit Robertin, Dictionnaire du francais contemporainin ja Le Robert Brion artikkelin vertailu (vaikeampaa kuin miltä kuulostaa, kun tunneilta on ollut poissa ja sanasto ei ole kunnolla päässä), teatterihistorian pieni katsaus (Edward II, Christopher Marlowe ja Elisabethin aikainen erityislaatuinen teatterikulttuuri) sekä tutkimus jonkin eeppisen elokuvan eeppisyydestä (Cinéma et littérature -kurssille). Harjoiteltavana näyttelyä (pohjateksti Thomas Fersenin Deux pieds tilallisemmin, suuremmalla syyllä ja yleisölle suunnatummin, sekä eräänlainen matkallelähdön kuvittelu höystettynä epävarmuudella). Venäjän melkein unohdin: tehtävät ja kirje tehtävä.
Terveysuutiset (tietää tulevnsa vanhaksi kun tämä puheenaihe nousee esiin): Oikean lonkan sivu jomottaa ja polttaa, nuha jatkuu monikuukautiseen tapaansa ja tirisee välillä otsan limakalvoilla, mutta unta saan aina välillä tarpeeksi!
Kämppiksen bassot tuntuvat korvissa. En tiedä vielä, mitä teen kahden viikon päästä. Mietin sitä seuraavaksi. Kesä kutsuu, viileät järvet, pohjoiset kukat, pilvet ja aika. Kesä on myyttinen aika.
29.3.2010
Kipuilua
Viime yö - näitä kummia öitä. Jossain vaiheessa heräsin pahan oloon ja argentiilalaiskämpisteni kimeään hihkumiseen. Siirryin oksentamaan ja palatessani Sara ja Lucia kertoivat, että heidän huoneessaan lymyää rotta. He siirtyivät nukkumaan olkkarin sohvalle ja mie hipsuin tai hoipertelin useaan otteeseen yöllä kääntämään sisuskalujani ylösalaisin. Aamuksi sain ajan keskustan Mutualiste-lääkäriin, ja hoipuin sieltä apteekin kautta kotiin puoliltapäivin, mukanani jos jonkinlaista purkkia: antibioottikuuri, yskänlääke, kipulääkettä, oksennusrefleksin lievittäjä. Toivottavasti Kela korvaa.
Tänään maastoudun petiin ja katselen kattoikkunasta sinistä taivasta.
Tänään maastoudun petiin ja katselen kattoikkunasta sinistä taivasta.
25.3.2010
Teatterista sateeseen
Viikon lämpimien ja aurinkoisten kelien jälkeen sää muuttui vähän hassuksi. Armottomat tuulenpuuskat puhkuvat välillä, eilen jyrisi ukkonen ja eilen illalla palasin teatterista juosten halki lainehtivien katujen. Piti ihmetellä, millainen näytelmä se Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema mahtaa olla. Ammattitaidolla tehty, syystä kehuttu, pidin lavastuksellisista ratkaisuista ja tavallisten ihmisten mallintamisesta. Silti odotin jotain rankempaa ja ravistelevampaa. Hassua kyllä, olen saanut ihan Suomessa järkyttävämpiä lavaelämyksiä. Ehkä tuhansien murheellisten laulujen maassa voi helpommin eläytyä syvemmin talouskriisin ja ratkaisemattomien ongelmien puristaman perheen elämään, tai sitten toisella kielellä seuraaminen etäännyttää jonkin verran tarkastelemaan esitystä esityksenä: La crédibilité de fiction, il faut faire ce contrat.
Rasittavinta vuoden jälkeen ranskalaisten elämän seuraamisessa ja touhuiluun osallistumisessa on se, että ei ymmärrä vitsejä: On nuansseja, nopeita heittoja, jaettua tietoa ja kulttuurin sanelemia vitsejä. Ja sitten kun jotain ymmärtää, päivä kirkastuu. Jollei täysin ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu, kulkee ainakin ihan vähäsen tietämättömyyden sumussa.
Ensi viikolla tulee taas lähtö, ja mun ihan oikeasti pitäisi työskennellä tänä viikonloppuna. Ihan oikeesti hei. Silti, en jaksa enää niin hirmusti stressata kaikenmaailman murheista, osasta vain. Pitäisi kai käyttää itsensä lääkärissä, kun semmoinen flunssa, joka aina on mennyt ohi siinä vaiheessa kun ehdin vastaanotolle, ei ole vielä hellittänyt. Ranska on tehnyt kipeäksi, lihavaksi ja laiskaksi, mutta liekö se jotain antanutkin? Aivan varmasti. Kaikki oppi on hyödyksi, kaikki tieto auttaa elämään, ehkä itsensäkin kanssa.
Enpä usko, että kukaan vaihtari törmää siihen tavalliseen Erasmus-elämään ; Il ne faut pas généraliser. Jokainen törmää omiin ongelmiinsa ja löytää erikoiset ratkaisunsa.
Nyt riittää filosofointi! Tänä iltana lukemista, jos sataa, ja konserttiin, jollen ole ihan poikki. Ja jännäämään kaikkea kivaa puuhaa.
Rasittavinta vuoden jälkeen ranskalaisten elämän seuraamisessa ja touhuiluun osallistumisessa on se, että ei ymmärrä vitsejä: On nuansseja, nopeita heittoja, jaettua tietoa ja kulttuurin sanelemia vitsejä. Ja sitten kun jotain ymmärtää, päivä kirkastuu. Jollei täysin ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu, kulkee ainakin ihan vähäsen tietämättömyyden sumussa.
Ensi viikolla tulee taas lähtö, ja mun ihan oikeasti pitäisi työskennellä tänä viikonloppuna. Ihan oikeesti hei. Silti, en jaksa enää niin hirmusti stressata kaikenmaailman murheista, osasta vain. Pitäisi kai käyttää itsensä lääkärissä, kun semmoinen flunssa, joka aina on mennyt ohi siinä vaiheessa kun ehdin vastaanotolle, ei ole vielä hellittänyt. Ranska on tehnyt kipeäksi, lihavaksi ja laiskaksi, mutta liekö se jotain antanutkin? Aivan varmasti. Kaikki oppi on hyödyksi, kaikki tieto auttaa elämään, ehkä itsensäkin kanssa.
Enpä usko, että kukaan vaihtari törmää siihen tavalliseen Erasmus-elämään ; Il ne faut pas généraliser. Jokainen törmää omiin ongelmiinsa ja löytää erikoiset ratkaisunsa.
Nyt riittää filosofointi! Tänä iltana lukemista, jos sataa, ja konserttiin, jollen ole ihan poikki. Ja jännäämään kaikkea kivaa puuhaa.
20.3.2010
Hajapäisyyttä ou : Comment rater ses cours.
Vieraan kielen ja kulttuurin keskellä eläminen ja siihen sopeutuminen vaatii energiaa, aikaa, keskittymistä ja tahtoa. Siksi kehotankin vahvasti ketä tahansa vaihtaria tuntemaan olonsa kotoisaksi kohdemaansa kulttuuripiirissä jo hyvissä ajoin ennen lähtöä (toisaalta ei sitä tule liikaa pelätäkään). Kannattaa tietää tietää mitä hakee ja liikkua sen saavuttaakseen. Ranskassa kaikki sujuu hyvin kun on se, joka lähestyy. Kuten me Suomessa, paikalliset olettavat kuitenkin maahanmuuttajan tekevän työnsä, ja auttavat vastavuoroisesti kun osoittaa kiinnostuksensa. Kyse on eräänlaisesta kirjoittamattomasta sopimuksesta: Jos tulet tänne, opit tavoillemme. Maahanmuuttajalle tai vaihtarille tulee hetkiä, kun tulee käyttäydyttyä nuivasti ja kuivasti ja vihamielisesti, kukin omalla tavallaan. Jatkuva väsymys (ja flunssa, voi hitto tätä kipeyskierrettä!) panee käyttäytymään antisosiaalisemmin. Mutta peräänantamattomuus omassa projektissaan (koska jos tulet tänne, sinun täytyy tietää, miten se sopii elämänprojektiisi, tehtäviin, jotka olet asettanut itsellesi) auttaa hoksaamaan antoisia tilanteita, ja ennen kaikkea olemaan läsnä niissä hetkissä, jotka kävelevät vastaan. Vaikka väsyttää, aina nukkuminen ei ole paras vaihtoehto.
Kurssitehtäväni menivät aika huonosti tällä viikolla. Installaation kanssa tuli täysi toppi, koska en jaksanut vaan todella työskennellä sen parissa älylläni, tavoitteellisesti ja harkiten. Kyhäsin kamalan rötiskön muovista ja pahvipurkeista + surkean ripustusjärjestelmän. Sulloin sen muovipussiin muun irtosälän kanssa. Kampuksella ennen tunnin alkua nautin auringosta nurtsilla ja söin eväitäni, ja tuumin hajamielisesti työtäni. Tajusin, että pienempikin ehkä riittää, koska vaistosin, ettei rötisköni onnistunut kunnolla välittämään tilavaikutelmaa (+ sen rumuus kiinnitti liikaa huomiota itseensä objektina, ei tilana, minkä hoksasin jälkeenpäin). Taiteilin siis kymmenessä minuutissa pahvisesta kenkäsiluetista, kepeistä ja silauksesta guasseja toisen hökötyksen ja menin tunnille. Kaikkien muiden, enimmäkseen ripustettavien töiden tarkastelun, arvostelun ja analysoimisen jälkeen ope melkein unohti tekeleeni. Lyhyt kuittaus riitti: "Bon, c'est rigolo." Olihan se hupaisa juttu, ja viesti, jonka luin, meni suunnilleen näin: "Annetaan nyt anteeksi tällä kertaa, mutta et ole kyllä työskennellyt tai käyttänyt harkintaasi sen eteen. Pystyt kyllä parempaankin."
Tuntin antoi ymmärrystä näkemisestä ja näkemämme muokkaamisesta uuteen muotoon, huolellisuudesta, ja siitä, että irrotaan objekteista tilassa itse tilan merkitsemiseen. Ope tekee usein niin: Antaa vaikeita tehtäviä, jotka tajuamme vasta jälkeenpäin. Ihan hyvä opetusmetodi.
Suullinen esitys mimesiksen teoriasta Peletier du Mansin mukaan meni myös poskelleen. Yllättäen sama metodi, jolla suomeksi teen esitelmät, ei toiminutkaan: fragmentit ja elliptiset viittaukset paperilla eivät riittäneet, jotta olisin saanut kiinni siitä, mitä olin ajatellut aiemmin, kehittänyt ajatusta puhuessani ja vieläpä saanut välitettyä sen kauniilla, kokonaisella ranskan kielellä. Hmph. Menin solmuun, ja parini pelasti tilanteen selittämällä oman osuutensa koherentisti. Olen kyllä pahoillani parini puolesta - jos olisi mokannut ihan vaan itsekseen, ei harmittaisi niin paljon. Mut ainakin yleisö kuunteli kohteliaasti ja tuntui antavan liikaa anteeksi. Mutta seuraavan kerran luen paperista, tai oikeammin, muotoilen ajatukset täysin lausein paperille, voidakseni muuttaa ne tilanteen mukaan.
Ihmisen aivot ovat ihmeellinen kapistus; ne alkavat toimia aktiivisesti jo ennen kuin synnymme, ja lakkaavat toimimasta vasta kun meidän on puhuttava julkisesti.
Mutta mutta. Ei niin noloa etteikö jotain kivaakin. Keskiviikkona oli ilmaiskonsetti Krakatoassa - tai oikeammin sarja lukuisia pikku konsertteja, koska konserttitalo Merignacissa juhli 20-vuotispäiväänsä. Konserttiin olisi luonnollisesti pitänyt ilmoittautua (s'inscrire) etukäteen, mikä on aika yleinen käytäntö tilaisuuksiin, joihin on vapaa pääsy, mutta kiltti lipputiskin rouva antoi mun mennä sisään, kun vaikutin niin pettyneeltä. Musiikki oli laidasta laitaan, rap ei niin innostanut, zaragozalainen ameriikan malliin soittava bändi oli ok, alkuillan humoristisen tyylikäs parivaljakko miellytti, mutta nouseva pariisilainen poppoo Gush vei kyllä voiton kotiin. Kiilasin tyylikkäiden teinityttöjen mukaan eturiviin. Bändin mukana lavalle tulvahti aito 70-luvun henki (eikä edes mikään glam-kopio): okei, ne hiukset, ja ne vaatteet, ja myös se hoikan rennon rokkarin imago, joka toi vähän mieleen Pink Floydin, Queenin tai Led Zeppelinin. Mutta tanssittava ja tunnelmallinen musiikki ennen kaikkea ; välillä 60-luvun harmonian pehmentämää toosi suloista kuorolaulua - Lopuksi herkistyttiin täysin akustisiksi, miltei pelkkää laulua ilman mikrofoneja. Rokimmassa menossa mahtavaa lavakarismaa. Kuin Beatles olisi jatkanut 70-luvulle, jakanut bändin vetovastuun tasaisemmin (kaikki lauloivat, rumpali välillä parhaiten!), nuortunut jälleen teini-idoliksi ja tietysti ranskalaistunut (tai pikemminkin pariisilaistunut). Hih, fanitan.
Ai niin, vielä yksi avautuminen! Eilen alkoi teatterikurssi Art de l'acteur. Katselin iltapäivällä, että vielähän tässä on pari tuntia aikaa käydä syömässä Ed Wood Caféssa. Raskaan pitsan jälkeen saavuin tunnille - kaksi tuntia myöhässä! Aikataulumoka! Ärrh. Tosi turhauttavaa. Selvisin kuitenkin tunnin aikana löyhäpäisyydestäni, tosi kiinnostavaa: oma tekeminen, kurssitoverit, yleisön huomioiminen, teatterin ammattilaisille opetettava ajattelu. Seuraavaksi viikoksi: réfléxion sur le lien direct entre l'acteur et le spectateur.
Illalla kävin teesalongissa (hehe, kivaa kääntää tää näin hienostelevasti) toisten CS-immeisten kanssa, ja sitten vähän kuljettiin yössä. Ihan kivaa, mut en kerennyt tänä aamuna uimaan. Flunssasta huolimatta. Mut ei se saa estää elämääkään.
Eilen satoi, lämmintä kesäsadetta (minun mielestäni), ilma tuoksui raikkaalle. Auringonlasku väritti taivaan hurjan kauniiksi. Kurssikaverilla oli kukka hiuksissaan. Ihmiset kulkevat kevyissä vaatteissa (ja mie villatakissa, koska en ole vielä tajunnut muutosta). Yö tuntui viileältä, mutta ei enää kylmältä.
C'est bien le printemps.
Kurssitehtäväni menivät aika huonosti tällä viikolla. Installaation kanssa tuli täysi toppi, koska en jaksanut vaan todella työskennellä sen parissa älylläni, tavoitteellisesti ja harkiten. Kyhäsin kamalan rötiskön muovista ja pahvipurkeista + surkean ripustusjärjestelmän. Sulloin sen muovipussiin muun irtosälän kanssa. Kampuksella ennen tunnin alkua nautin auringosta nurtsilla ja söin eväitäni, ja tuumin hajamielisesti työtäni. Tajusin, että pienempikin ehkä riittää, koska vaistosin, ettei rötisköni onnistunut kunnolla välittämään tilavaikutelmaa (+ sen rumuus kiinnitti liikaa huomiota itseensä objektina, ei tilana, minkä hoksasin jälkeenpäin). Taiteilin siis kymmenessä minuutissa pahvisesta kenkäsiluetista, kepeistä ja silauksesta guasseja toisen hökötyksen ja menin tunnille. Kaikkien muiden, enimmäkseen ripustettavien töiden tarkastelun, arvostelun ja analysoimisen jälkeen ope melkein unohti tekeleeni. Lyhyt kuittaus riitti: "Bon, c'est rigolo." Olihan se hupaisa juttu, ja viesti, jonka luin, meni suunnilleen näin: "Annetaan nyt anteeksi tällä kertaa, mutta et ole kyllä työskennellyt tai käyttänyt harkintaasi sen eteen. Pystyt kyllä parempaankin."
Tuntin antoi ymmärrystä näkemisestä ja näkemämme muokkaamisesta uuteen muotoon, huolellisuudesta, ja siitä, että irrotaan objekteista tilassa itse tilan merkitsemiseen. Ope tekee usein niin: Antaa vaikeita tehtäviä, jotka tajuamme vasta jälkeenpäin. Ihan hyvä opetusmetodi.
Suullinen esitys mimesiksen teoriasta Peletier du Mansin mukaan meni myös poskelleen. Yllättäen sama metodi, jolla suomeksi teen esitelmät, ei toiminutkaan: fragmentit ja elliptiset viittaukset paperilla eivät riittäneet, jotta olisin saanut kiinni siitä, mitä olin ajatellut aiemmin, kehittänyt ajatusta puhuessani ja vieläpä saanut välitettyä sen kauniilla, kokonaisella ranskan kielellä. Hmph. Menin solmuun, ja parini pelasti tilanteen selittämällä oman osuutensa koherentisti. Olen kyllä pahoillani parini puolesta - jos olisi mokannut ihan vaan itsekseen, ei harmittaisi niin paljon. Mut ainakin yleisö kuunteli kohteliaasti ja tuntui antavan liikaa anteeksi. Mutta seuraavan kerran luen paperista, tai oikeammin, muotoilen ajatukset täysin lausein paperille, voidakseni muuttaa ne tilanteen mukaan.
Ihmisen aivot ovat ihmeellinen kapistus; ne alkavat toimia aktiivisesti jo ennen kuin synnymme, ja lakkaavat toimimasta vasta kun meidän on puhuttava julkisesti.
Mutta mutta. Ei niin noloa etteikö jotain kivaakin. Keskiviikkona oli ilmaiskonsetti Krakatoassa - tai oikeammin sarja lukuisia pikku konsertteja, koska konserttitalo Merignacissa juhli 20-vuotispäiväänsä. Konserttiin olisi luonnollisesti pitänyt ilmoittautua (s'inscrire) etukäteen, mikä on aika yleinen käytäntö tilaisuuksiin, joihin on vapaa pääsy, mutta kiltti lipputiskin rouva antoi mun mennä sisään, kun vaikutin niin pettyneeltä. Musiikki oli laidasta laitaan, rap ei niin innostanut, zaragozalainen ameriikan malliin soittava bändi oli ok, alkuillan humoristisen tyylikäs parivaljakko miellytti, mutta nouseva pariisilainen poppoo Gush vei kyllä voiton kotiin. Kiilasin tyylikkäiden teinityttöjen mukaan eturiviin. Bändin mukana lavalle tulvahti aito 70-luvun henki (eikä edes mikään glam-kopio): okei, ne hiukset, ja ne vaatteet, ja myös se hoikan rennon rokkarin imago, joka toi vähän mieleen Pink Floydin, Queenin tai Led Zeppelinin. Mutta tanssittava ja tunnelmallinen musiikki ennen kaikkea ; välillä 60-luvun harmonian pehmentämää toosi suloista kuorolaulua - Lopuksi herkistyttiin täysin akustisiksi, miltei pelkkää laulua ilman mikrofoneja. Rokimmassa menossa mahtavaa lavakarismaa. Kuin Beatles olisi jatkanut 70-luvulle, jakanut bändin vetovastuun tasaisemmin (kaikki lauloivat, rumpali välillä parhaiten!), nuortunut jälleen teini-idoliksi ja tietysti ranskalaistunut (tai pikemminkin pariisilaistunut). Hih, fanitan.
Ai niin, vielä yksi avautuminen! Eilen alkoi teatterikurssi Art de l'acteur. Katselin iltapäivällä, että vielähän tässä on pari tuntia aikaa käydä syömässä Ed Wood Caféssa. Raskaan pitsan jälkeen saavuin tunnille - kaksi tuntia myöhässä! Aikataulumoka! Ärrh. Tosi turhauttavaa. Selvisin kuitenkin tunnin aikana löyhäpäisyydestäni, tosi kiinnostavaa: oma tekeminen, kurssitoverit, yleisön huomioiminen, teatterin ammattilaisille opetettava ajattelu. Seuraavaksi viikoksi: réfléxion sur le lien direct entre l'acteur et le spectateur.
Illalla kävin teesalongissa (hehe, kivaa kääntää tää näin hienostelevasti) toisten CS-immeisten kanssa, ja sitten vähän kuljettiin yössä. Ihan kivaa, mut en kerennyt tänä aamuna uimaan. Flunssasta huolimatta. Mut ei se saa estää elämääkään.
Eilen satoi, lämmintä kesäsadetta (minun mielestäni), ilma tuoksui raikkaalle. Auringonlasku väritti taivaan hurjan kauniiksi. Kurssikaverilla oli kukka hiuksissaan. Ihmiset kulkevat kevyissä vaatteissa (ja mie villatakissa, koska en ole vielä tajunnut muutosta). Yö tuntui viileältä, mutta ei enää kylmältä.
C'est bien le printemps.
11.3.2010
Sitä sun tätä
Viime viikolla katseltiin Théâtren L3-opiskelijoiden lopputyötä: alkulämmittelynä eräänlainen hysteerisen absurdi kilpalaulanta, äänimaalailua. Varsinaisena kipaleena monikymmenpäinen, kirjava porukka esitti ruotsalaisen yläluokkalaisen perheen sukujuhlan. Patriarkka täytti 50 vuotta, kutsuvierina lapset perheineen ja liuta tuttuja ym sakkia, seassa myös me, katsojat, jotka näyttelijät paimensivat mukaan esitykseen. Alussa liike, saapuminen, odotukset, vaikutelmat henkilöistä olivat tärkeämpiä, hiljalleen hahmottuivat esiin päähenkilöiden piirteet, elämänhistoria, salaisuudet; luurangot kopistelivat kaapissa. Eitys erottui kaikista näkemistäni siinä, että näyttelijät vaihtoivat yhtenään roolia - yllättäen se (minun mielestäni) toimi esityksen eduksi, salli erittäin hyvin opiskelijoiden taitojen valopilkkujen ja katvealueiden arvioimisen, lisäten oman mausteensa "ketä on uskottava ja mistä syistä?" -teemaan, ja opetti minulle jotain omalaatuista teatterista: vaikka kasvot, ääni, kohtauksen sielu vaihtuvat, rooli ja henkilö pysyy.
Tulossa on sekä aluevaalit, joissa vasemmisto on ilmeiseti vähän vahvemmilla, että opiskelijaedustajien valitseminen yliopiston toimielimiin (hallinto-, tutkimus- ja opiskeluneuvostoihin): Siitä syystä huomioin taas eroja vaalimainonnassa suomalaisiin käytäntöihin nähden; Yhtenä päivänä en voinut kuin naureskella ryöhkeydelle, kun yhden ilmeisesti pienkauppiaiden asiaa ajavan kaverin maalimainoksilla oli teipattu BU-kirjaston sisäänkäynnin fasadi täyteen. Slogan: "Ette vielä tiedä sitä, mutta äänestätte minua." Certes.
Muuten kampuksella mainostetaan "Sauvons la fac" ("Pelastakaamme yliopisto" epäformaalimpaan sävyyn.) UNEFin, eli opiskelijajärjestöjen syndikaatin lausahdus "Ètudier est un droit, pas une privilège" kääntyy kerrankin näppärästi suomeksi: "Opiskelu on oikeus, ei etuoikeus."
Tänään leksikologian ope kannusti meitä täyttämään kansalaisvelvollisuutemme. Sanoisin, että velvollisuudet koetaan täällä vielä merkittävimpinä kuin individualismin ihmemaassamme, tai sitten se on vain vanhemman sukupolven hapatusta. (Toivottavasti en kirjoita liian piiloironisesti.) Mutta ajatelkaapa tätä: Ranskalainen kämppikseni ei saanut äänestää, koska unohti ilmoittautua joulukuussa äänestäjäksi ("se déclarer"). Jos Suomessa ei saisi vaan marssia vaaliuurnille, tokkopa äänestysaktiivisuus olisi niinkään korkealla? Toisaalta, jos vähän vaikeutat asioiden hoitoa, joskus ihmiset kiinnostuvat entisestään.
Mulle on tullut kaksi uutta kämmpistä, ja vanhalla neljän porukalla käytiin kiinalaisessa ahtamassaitsemme täyteen ja vetäydyttiin palellen kotiin. Argentiinalaistyttömme lähtevät piakkoin kuukauden reissulleen ja ranskalaiskämppikseni työskentelee kuin hullu.
Lämpimän jakson jälkeen odottelemme vielä kevättä, kampuksella kukkii silti. Viime viikolla hytistiin vähän ulkona piirtämässä betonikolossiemme upeita, hyvin suunniteltuja perspektiivejä. Yllättäen arvostelu oli suosiollinen tuherrukselleni, nyt pitäisi väkertää sen vertikaaleista installaatio (tout en couleur, tout en gaieté) ; Älä kysy, ihmettelen edelleen tehtävänantoa.
Ensi viikolla puhutaan ranskalaisen parini kanssa mimesiksestä siitä näkökulmasta, josta Pelletier du Mans sen selitti. Ja kirjoittelen esitelmää viereisen aukion Porte de Cailhau -monumentista. Ihan kivaa lukea kaupungin historiasta. Opin mm. että kivenheiton päässä Impasse Rue Neuvessa on Bordeaux'n vanhin talo, koska kaupungin laajetessa tähän kortteliin rakennettiin uusia taloja (siitä meidänkin katumme nimi). Hortoilen aina välillä pää kenossa ja ihastelen velmuja mascaroneja, kasvoja kivessä.
Tulossa on sekä aluevaalit, joissa vasemmisto on ilmeiseti vähän vahvemmilla, että opiskelijaedustajien valitseminen yliopiston toimielimiin (hallinto-, tutkimus- ja opiskeluneuvostoihin): Siitä syystä huomioin taas eroja vaalimainonnassa suomalaisiin käytäntöihin nähden; Yhtenä päivänä en voinut kuin naureskella ryöhkeydelle, kun yhden ilmeisesti pienkauppiaiden asiaa ajavan kaverin maalimainoksilla oli teipattu BU-kirjaston sisäänkäynnin fasadi täyteen. Slogan: "Ette vielä tiedä sitä, mutta äänestätte minua." Certes.
Muuten kampuksella mainostetaan "Sauvons la fac" ("Pelastakaamme yliopisto" epäformaalimpaan sävyyn.) UNEFin, eli opiskelijajärjestöjen syndikaatin lausahdus "Ètudier est un droit, pas une privilège" kääntyy kerrankin näppärästi suomeksi: "Opiskelu on oikeus, ei etuoikeus."
Tänään leksikologian ope kannusti meitä täyttämään kansalaisvelvollisuutemme. Sanoisin, että velvollisuudet koetaan täällä vielä merkittävimpinä kuin individualismin ihmemaassamme, tai sitten se on vain vanhemman sukupolven hapatusta. (Toivottavasti en kirjoita liian piiloironisesti.) Mutta ajatelkaapa tätä: Ranskalainen kämppikseni ei saanut äänestää, koska unohti ilmoittautua joulukuussa äänestäjäksi ("se déclarer"). Jos Suomessa ei saisi vaan marssia vaaliuurnille, tokkopa äänestysaktiivisuus olisi niinkään korkealla? Toisaalta, jos vähän vaikeutat asioiden hoitoa, joskus ihmiset kiinnostuvat entisestään.
Mulle on tullut kaksi uutta kämmpistä, ja vanhalla neljän porukalla käytiin kiinalaisessa ahtamassaitsemme täyteen ja vetäydyttiin palellen kotiin. Argentiinalaistyttömme lähtevät piakkoin kuukauden reissulleen ja ranskalaiskämppikseni työskentelee kuin hullu.
Lämpimän jakson jälkeen odottelemme vielä kevättä, kampuksella kukkii silti. Viime viikolla hytistiin vähän ulkona piirtämässä betonikolossiemme upeita, hyvin suunniteltuja perspektiivejä. Yllättäen arvostelu oli suosiollinen tuherrukselleni, nyt pitäisi väkertää sen vertikaaleista installaatio (tout en couleur, tout en gaieté) ; Älä kysy, ihmettelen edelleen tehtävänantoa.
Ensi viikolla puhutaan ranskalaisen parini kanssa mimesiksestä siitä näkökulmasta, josta Pelletier du Mans sen selitti. Ja kirjoittelen esitelmää viereisen aukion Porte de Cailhau -monumentista. Ihan kivaa lukea kaupungin historiasta. Opin mm. että kivenheiton päässä Impasse Rue Neuvessa on Bordeaux'n vanhin talo, koska kaupungin laajetessa tähän kortteliin rakennettiin uusia taloja (siitä meidänkin katumme nimi). Hortoilen aina välillä pää kenossa ja ihastelen velmuja mascaroneja, kasvoja kivessä.
8.3.2010
Cherbourg-Cotentin
Maaliskuun ekaksi viikonlopuksi oli lähdettävä CouchSurfing-tapaamiseen, Normandiaan Cherbourgiin. Lähtö vähän kismitti, kun juuri koin asettuneeni tänne. Eipä silti, olin päättänyt vuoden alussa haluavani johonkin isoon tapaamiseen, ja sanoisin viihtyneeni.
Torstai-iltana hyppäsin TGV-junaan ja päädyin Toursiin, jonka pitkät suorat bulevardit ja leveä Loire-joki jäivät mieleen. Nukuin Rosalian luona, josta jatkettiin perjantaina kaksi surffaajaneitoa kyytiin kopattuamme.
(Perjantaipäivänä tutkin vanhaa Toursia, ulkokoristeiltaan omalaatuista katedraalia, ja kävelin Loiren pohjoisrantaa itään aina Périphérique-autoreitin juurelle, jossa kysyin vastaantulevalta herralta, voiko sillan ylittää. "Se on kiellettyä, voi yrittää, mut jos jeparit (flics) näkee, niin..." Ois ehkä pitänyt jäädä voivottelemaan sitä miten kaikki rakennetaan autoille ja tuskin mitään kevyelle liikenteelle, mutta luontainen kainouteni voimakkaita mielipiteitä kohtaan esti minua lietsomasta monsieurin mielialaa.)
Vanhaa Toursia.
Matka meni unisesti ja pumpulipäisesti, rupatteleva seura kyllä miellytti. Cherbourgiin päästyämme oli iltayhdeksän, majoitimme osan porukkaa, eksyimme satamaan ja löysimme oman laivamme. Kyytiin nousi kolmekymmentä sohvasurffaajaa (toiset kolmisenkymmentä olivat purjehtineet jo paria tuntia aiemmin), osa naamioituneena meriteeman mukaan vaikkapa piraateiksi. Pörisevän pikku laivan kannella höpöteltiin, juotiin viiniä, katseltiin tähtitaivasta.
Nautin elämäni ensimmäisen osterin (dégustation des huitres). Se tapahtuu niin, että kupu laikataan sivusta auki ja tarkastellaan otusparan väriä ja olemusta. Parasta on, jos osterin sisällä on vielä runsaasti vettä ja se elää. Tuoretta ruokaa! Osteri syödään siten, että päätä kallistetaan, puraistaan kuoren puoliskolla lepäävää osteria ja sitten nielaistaan se saman tien. Tekniikassani riitti parantamisen varaa, koska jäin pureskelemaan merenelävää: Rakenne ei miellyttänyt, mutta jälkimaku oli kyllä hyvä. Tyydyin silti sillä erää yhteen suupalaan.
Rantauduttuamme tutustumista jatkettiin baarissa Rue de la Paix:llä (Rauhan katu, kovin nimensä vastainen). Kamppeita autolta hakiessani eksyin taas toisen suomalaisen kanssa. Alexisin kämpässä koisi vain seitsemän henkeä (seuraavana yönä pari lisää). Huolimatta siitä, että nukkumaanmeno oli myöhästynyt klo kolmeen, aamulla heräsin ensimmäisenä ja nautin hiljaisesta hetkestä. Aamupalan nautittuamme oli vuorossa kaupunkikierros, jolla vuosiluvut ja historialliset anekdootit satelivat. Ihasteltiin mm. Cité de la mer -kompleksia historiallisine sukellusvehjeineen.
Seuraavaksi kimppakyydillä Manchen louteiskolkkaan pienelle patikkaretkelle. Aurinko puhkoi juuri sopivasti harmaan pilvisen massan, ja tuuli riuhtoi takkia kun hypättiin autosta majakan lähistöllä ja loikittiin rosoisilla rantakallioilla. Käveltiin erityisen jyrkästi nousevaa Normandian rannikkolinjaa myöten, maalaisromanttisten kivitalojen ja -aitojen viertä, kullankeltainen piikikäs kasvi kukki valtoimenaan, aurinko laski länteen, meren taakse, kaukana siinsi saaria, ruoho suhisi ja tuntui pehmeänä jopa jyhkeiden kengänpohjien läpi. Siltä paratiisi näyttäisi syksyllä, minun mielessäni.
Päädyttiin upealle ranta-aavalle, jossa teksasilainen kävi uimassa. Refreshing!
Illalla ravintolaan. Raskasta ruokaa, hyvää kieltämättä, mutta vähempäänkin olisin tyytynyt. (Ravintoloissa on harmillista se, että tuhdit annokset jäävät usein miltei puoliksi syömättä - mikä tietysti säälittää "ei mitään hukkaan" -tyyppiä. Ranskalaiset käyvät ravintoloissa ennemminkin tunnelman, seurustelun ja palvelun takia, ja laittavat itse parempaa kotiruokaa.)
Yöllä yökerhoon. Päätin nyt lähteä "ny kerrankin, kun muuten käyn niin vähän ulkona". Täysi illallinen, mälsähkö musiikki ja uudet kengät haittasivat tanssimista, mutta la danse ne perd jamais sa magie, les sorties ont toujours leur sortilège.
Heräsin virkeänä viiden ja puolen tunnin unien jälkee, ja sitten brunchille. Maisteltavana oli jos jonkinlaista enimmäkseen paikallista erikoisuutta ja herkkua. Yltäkylläisyydestä jatkoimme viikonlopun vikaan rientoon, rannalle ajelemaan tuulen voimalla!
Le char à voile on hupaisa ekologinen vastine perisuomalaiselle ralliajelulle, tai niille ihme maa-autohäkkyröille. Tuulihan ei koskaan jätä Normandian rannikkoa. Tunnin ajelulla opin säätelemään nopeuttani ja kääntymään myötätuulesta vastatuuleen, mutta en vastatuulesta myötätuuleen - se pitäisi tehdä hyvin jyrkästi suuresta nopeudesta. Osa aikaa meni myös purjeväkkyrän kiskomiseen märästä hiekasta.
Porukka hajaantui jo, mutta iltasella ihmeteltiin vielä Élisen, Rennesiin kyyditsijäni tekemää söpöä Cow'chSurfing-kaakkua (Normandia on täynnä söpöjä lehmiä, joten... hieman paikallisväriä). Mie ja kaksi saksalaista (nyttemmin toinen Nantaise) ajeltiin Élisen kyydissä puoleksiyöksi Rennesiin taiteelliseen pikku asuntoon. Aamulla hän vielä heitti meidät kaupungin laitaan, josta saksalaiset hyppäsivät viime tingassa saamaansa kimppakyytiin ja minä jatkoin liftaamalla.
Vain neljässä autossa Rennesistä Bordeaux'hon! Ehdin jopa iltapäivän kurssilla (joka oli vähän turha, koska katsomamme filmi oli jo tuttu). Ensin hieman varautunut rennesiläinen koppasi minut liittymästä 30 km:n matkalle, seuraavaksi 45-vuotias ja tavattoman nuorekas oman kaktusyrityksensä luonut herra, jonka kanssa parannettiin maailma puolessa tunnissa. Hän jätti minut Nantesin Périphériquelle, josta jatkoin hurjan kivan brasilialaissyntyisen naisen seurassa. Hän jätti minut toiselle puolelle kaupunkia station-servicelle (bensa-asema), ja ennen lähtöään hoksasi: "Tuossa on portugalialainen rekka, joka luultavasti menee Bordeaux'n kautta, haluatko, että kysyn kyytiä?") Kyllä kiitos. Kiitos Janainan avuliaisuuden taitoin yli kolmesataa kilometriä mukavan portugalilaisen seurassa. Hän puhui kyllä hyvin ranskaakin, molempien lastensa opiskellessa tai työskennellessä Pariisissa.
Semmoinen reissu. Normandialainen kulttuuri tuntui ystävälliseltä, ihmiset vieraanvaraisilta, maisemat kotoisilta. Kylmä tuuli taisi kyllä aiheuttaa flunssan. Unohdin myös piponi autoon. No, jos jotain voittaa, jotain häviääkin, eikös?
Lepuuttakaapa silmiänne Atlantin valtamerellä.
Torstai-iltana hyppäsin TGV-junaan ja päädyin Toursiin, jonka pitkät suorat bulevardit ja leveä Loire-joki jäivät mieleen. Nukuin Rosalian luona, josta jatkettiin perjantaina kaksi surffaajaneitoa kyytiin kopattuamme.
(Perjantaipäivänä tutkin vanhaa Toursia, ulkokoristeiltaan omalaatuista katedraalia, ja kävelin Loiren pohjoisrantaa itään aina Périphérique-autoreitin juurelle, jossa kysyin vastaantulevalta herralta, voiko sillan ylittää. "Se on kiellettyä, voi yrittää, mut jos jeparit (flics) näkee, niin..." Ois ehkä pitänyt jäädä voivottelemaan sitä miten kaikki rakennetaan autoille ja tuskin mitään kevyelle liikenteelle, mutta luontainen kainouteni voimakkaita mielipiteitä kohtaan esti minua lietsomasta monsieurin mielialaa.)
Vanhaa Toursia.
Matka meni unisesti ja pumpulipäisesti, rupatteleva seura kyllä miellytti. Cherbourgiin päästyämme oli iltayhdeksän, majoitimme osan porukkaa, eksyimme satamaan ja löysimme oman laivamme. Kyytiin nousi kolmekymmentä sohvasurffaajaa (toiset kolmisenkymmentä olivat purjehtineet jo paria tuntia aiemmin), osa naamioituneena meriteeman mukaan vaikkapa piraateiksi. Pörisevän pikku laivan kannella höpöteltiin, juotiin viiniä, katseltiin tähtitaivasta.
Nautin elämäni ensimmäisen osterin (dégustation des huitres). Se tapahtuu niin, että kupu laikataan sivusta auki ja tarkastellaan otusparan väriä ja olemusta. Parasta on, jos osterin sisällä on vielä runsaasti vettä ja se elää. Tuoretta ruokaa! Osteri syödään siten, että päätä kallistetaan, puraistaan kuoren puoliskolla lepäävää osteria ja sitten nielaistaan se saman tien. Tekniikassani riitti parantamisen varaa, koska jäin pureskelemaan merenelävää: Rakenne ei miellyttänyt, mutta jälkimaku oli kyllä hyvä. Tyydyin silti sillä erää yhteen suupalaan.
Rantauduttuamme tutustumista jatkettiin baarissa Rue de la Paix:llä (Rauhan katu, kovin nimensä vastainen). Kamppeita autolta hakiessani eksyin taas toisen suomalaisen kanssa. Alexisin kämpässä koisi vain seitsemän henkeä (seuraavana yönä pari lisää). Huolimatta siitä, että nukkumaanmeno oli myöhästynyt klo kolmeen, aamulla heräsin ensimmäisenä ja nautin hiljaisesta hetkestä. Aamupalan nautittuamme oli vuorossa kaupunkikierros, jolla vuosiluvut ja historialliset anekdootit satelivat. Ihasteltiin mm. Cité de la mer -kompleksia historiallisine sukellusvehjeineen.
Seuraavaksi kimppakyydillä Manchen louteiskolkkaan pienelle patikkaretkelle. Aurinko puhkoi juuri sopivasti harmaan pilvisen massan, ja tuuli riuhtoi takkia kun hypättiin autosta majakan lähistöllä ja loikittiin rosoisilla rantakallioilla. Käveltiin erityisen jyrkästi nousevaa Normandian rannikkolinjaa myöten, maalaisromanttisten kivitalojen ja -aitojen viertä, kullankeltainen piikikäs kasvi kukki valtoimenaan, aurinko laski länteen, meren taakse, kaukana siinsi saaria, ruoho suhisi ja tuntui pehmeänä jopa jyhkeiden kengänpohjien läpi. Siltä paratiisi näyttäisi syksyllä, minun mielessäni.
Päädyttiin upealle ranta-aavalle, jossa teksasilainen kävi uimassa. Refreshing!
Illalla ravintolaan. Raskasta ruokaa, hyvää kieltämättä, mutta vähempäänkin olisin tyytynyt. (Ravintoloissa on harmillista se, että tuhdit annokset jäävät usein miltei puoliksi syömättä - mikä tietysti säälittää "ei mitään hukkaan" -tyyppiä. Ranskalaiset käyvät ravintoloissa ennemminkin tunnelman, seurustelun ja palvelun takia, ja laittavat itse parempaa kotiruokaa.)
Yöllä yökerhoon. Päätin nyt lähteä "ny kerrankin, kun muuten käyn niin vähän ulkona". Täysi illallinen, mälsähkö musiikki ja uudet kengät haittasivat tanssimista, mutta la danse ne perd jamais sa magie, les sorties ont toujours leur sortilège.
Heräsin virkeänä viiden ja puolen tunnin unien jälkee, ja sitten brunchille. Maisteltavana oli jos jonkinlaista enimmäkseen paikallista erikoisuutta ja herkkua. Yltäkylläisyydestä jatkoimme viikonlopun vikaan rientoon, rannalle ajelemaan tuulen voimalla!
Le char à voile on hupaisa ekologinen vastine perisuomalaiselle ralliajelulle, tai niille ihme maa-autohäkkyröille. Tuulihan ei koskaan jätä Normandian rannikkoa. Tunnin ajelulla opin säätelemään nopeuttani ja kääntymään myötätuulesta vastatuuleen, mutta en vastatuulesta myötätuuleen - se pitäisi tehdä hyvin jyrkästi suuresta nopeudesta. Osa aikaa meni myös purjeväkkyrän kiskomiseen märästä hiekasta.
Porukka hajaantui jo, mutta iltasella ihmeteltiin vielä Élisen, Rennesiin kyyditsijäni tekemää söpöä Cow'chSurfing-kaakkua (Normandia on täynnä söpöjä lehmiä, joten... hieman paikallisväriä). Mie ja kaksi saksalaista (nyttemmin toinen Nantaise) ajeltiin Élisen kyydissä puoleksiyöksi Rennesiin taiteelliseen pikku asuntoon. Aamulla hän vielä heitti meidät kaupungin laitaan, josta saksalaiset hyppäsivät viime tingassa saamaansa kimppakyytiin ja minä jatkoin liftaamalla.
Vain neljässä autossa Rennesistä Bordeaux'hon! Ehdin jopa iltapäivän kurssilla (joka oli vähän turha, koska katsomamme filmi oli jo tuttu). Ensin hieman varautunut rennesiläinen koppasi minut liittymästä 30 km:n matkalle, seuraavaksi 45-vuotias ja tavattoman nuorekas oman kaktusyrityksensä luonut herra, jonka kanssa parannettiin maailma puolessa tunnissa. Hän jätti minut Nantesin Périphériquelle, josta jatkoin hurjan kivan brasilialaissyntyisen naisen seurassa. Hän jätti minut toiselle puolelle kaupunkia station-servicelle (bensa-asema), ja ennen lähtöään hoksasi: "Tuossa on portugalialainen rekka, joka luultavasti menee Bordeaux'n kautta, haluatko, että kysyn kyytiä?") Kyllä kiitos. Kiitos Janainan avuliaisuuden taitoin yli kolmesataa kilometriä mukavan portugalilaisen seurassa. Hän puhui kyllä hyvin ranskaakin, molempien lastensa opiskellessa tai työskennellessä Pariisissa.
Semmoinen reissu. Normandialainen kulttuuri tuntui ystävälliseltä, ihmiset vieraanvaraisilta, maisemat kotoisilta. Kylmä tuuli taisi kyllä aiheuttaa flunssan. Unohdin myös piponi autoon. No, jos jotain voittaa, jotain häviääkin, eikös?
Lepuuttakaapa silmiänne Atlantin valtamerellä.
28.2.2010
Dyyni
Hihhei! Meinasin taas jumittaa Bordeaux'ssa kaiken sunnuntaipäivää (tosin pidän siitä kerta kerralta enemmän, tajusin että SYKSYLLÄ olisi pitänyt matkailla ja keväällä keskittyä paremmin itse kaupunkiin, opiskeluun, jne, lähellä oleviin asioihin, vaikka ajattelin päinvastoin).
Mutta sainkin kyydin meren rannalle Arcachonista joitakin kilometrejä etelään, jossa kohoaa upea Dune du Pilat (où bien Dune du Pyla : l'ortographie varie parce que Pyla est le nom du village et Pilat celui de la dune elle-même). Hiekkaläjä on Euroopan suurin, (joku saattaa taas naureskella taipumukselleni kehua Bordeaux'n seudun EM-titteleitä, mutta ihan totta!). Meille siunaantui aurinkoinen keli, voimakastuulinen vielä eilisen myrskyn jäljiltä.
Menomatkan maisemat: hyvin, hyvin littanaa, rannikon männikköä paperitehtaan tuulahduksineen ja tehomaataloutta kastelukoneineen. Lähellä dyyniä maasto hieman kukkuloituu, ja mäntyjen takaa näkyy hiekkaseinämä (105m korkeutta). Sen vieressä seisominen tuntuu ihan ihmeelliseltä: Miten, siis miten, tämmöinen hiekkakasa voi pamahtaa tähän metsän keskelle? Kipuaminen innostuneena sujuu yllättävän nopsaan, ja ylhäältä on mahtavat näkymät: pohjoisessa le Bassin d'Arcachon ja Cap Ferret'n niemimaa Arcachonia vastapäätä, idässä mäntymetsää silmänkantamattomiin (ja pieniä pittoreskejä kukkulannypäreitä), etelässä dyynin korkeampia huippuja, ja lännessä meri. Tallustimme, osa paljasjaloin, osa hiekkaa seulovin kengin, dyynin toiseen päähän, jossa varjoliitäjät nousivat meren ylle. Tuuli vieritti hiekkaa kauas reunan yli ja pöllytti hiuksiamme. Hiekassa kiva leikkiä. Palasimme rannikkoa pitkin, ihmetellen rantaan huuhtoutunutta roskaa, maaperää ja hiekan läpi tihkuvaa vettä, meren kuohuja. Ilta-auringon puna ja tyyntynyt, raikas ilma hyvästeli meidät lähtiessämme.
Ja sitähän riitti.
Voisi kuvitella, että ollaan jossain muualla...
Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, Dune du Pyla koko komeudessaan syntyi vasta satakunta vuotta sitten, kun merivirtojen kuljettama hiekkakynnys rannikon edustalla murtui. Sittemmin meri ja tuuli ovat tehneet työtään. Dyynin edessä on muotoaan muuttava hiekkasaari, jonne ihmiset veneilevät kesällä piknikille.
Hounona puolena tuon ihmeellisen luonnonmuodostelman kanssa on tietty se, että la fôret landaise, metsä siinä vieressä, ottaa vahinkoa. Dyyni hiipii sisämaahan...
Et j'ai toujours du sable dans les cheveux.
Kuviani:
Liukumäki?
Parapente.
Urhea kasvillisuustönö tuulen ja hiekan kurimuksessa.
Tuulen ja ihmisen jälkiä.
Huikaisevaa!
Joku/jotkut olivat taiteilleet rannan roskat raaka-aineenaan. Nousessa vastassa oli jonkinlainen hiekkaeste!
Katso myös
Simonen nappaamia kuvia.
Kerrassaan kiva retki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
.jpg){kind=link}