Sitä sun tätä

Viime viikolla katseltiin Théâtren L3-opiskelijoiden lopputyötä: alkulämmittelynä eräänlainen hysteerisen absurdi kilpalaulanta, äänimaalailua. Varsinaisena kipaleena monikymmenpäinen, kirjava porukka esitti ruotsalaisen yläluokkalaisen perheen sukujuhlan. Patriarkka täytti 50 vuotta, kutsuvierina lapset perheineen ja liuta tuttuja ym sakkia, seassa myös me, katsojat, jotka näyttelijät paimensivat mukaan esitykseen. Alussa liike, saapuminen, odotukset, vaikutelmat henkilöistä olivat tärkeämpiä, hiljalleen hahmottuivat esiin päähenkilöiden piirteet, elämänhistoria, salaisuudet; luurangot kopistelivat kaapissa. Eitys erottui kaikista näkemistäni siinä, että näyttelijät vaihtoivat yhtenään roolia - yllättäen se (minun mielestäni) toimi esityksen eduksi, salli erittäin hyvin opiskelijoiden taitojen valopilkkujen ja katvealueiden arvioimisen, lisäten oman mausteensa "ketä on uskottava ja mistä syistä?" -teemaan, ja opetti minulle jotain omalaatuista teatterista: vaikka kasvot, ääni, kohtauksen sielu vaihtuvat, rooli ja henkilö pysyy.

Tulossa on sekä aluevaalit, joissa vasemmisto on ilmeiseti vähän vahvemmilla, että opiskelijaedustajien valitseminen yliopiston toimielimiin (hallinto-, tutkimus- ja opiskeluneuvostoihin): Siitä syystä huomioin taas eroja vaalimainonnassa suomalaisiin käytäntöihin nähden; Yhtenä päivänä en voinut kuin naureskella ryöhkeydelle, kun yhden ilmeisesti pienkauppiaiden asiaa ajavan kaverin maalimainoksilla oli teipattu BU-kirjaston sisäänkäynnin fasadi täyteen. Slogan: "Ette vielä tiedä sitä, mutta äänestätte minua." Certes.
Muuten kampuksella mainostetaan "Sauvons la fac" ("Pelastakaamme yliopisto" epäformaalimpaan sävyyn.) UNEFin, eli opiskelijajärjestöjen syndikaatin lausahdus "Ètudier est un droit, pas une privilège" kääntyy kerrankin näppärästi suomeksi: "Opiskelu on oikeus, ei etuoikeus."

Tänään leksikologian ope kannusti meitä täyttämään kansalaisvelvollisuutemme. Sanoisin, että velvollisuudet koetaan täällä vielä merkittävimpinä kuin individualismin ihmemaassamme, tai sitten se on vain vanhemman sukupolven hapatusta. (Toivottavasti en kirjoita liian piiloironisesti.) Mutta ajatelkaapa tätä: Ranskalainen kämppikseni ei saanut äänestää, koska unohti ilmoittautua joulukuussa äänestäjäksi ("se déclarer"). Jos Suomessa ei saisi vaan marssia vaaliuurnille, tokkopa äänestysaktiivisuus olisi niinkään korkealla? Toisaalta, jos vähän vaikeutat asioiden hoitoa, joskus ihmiset kiinnostuvat entisestään.

Mulle on tullut kaksi uutta kämmpistä, ja vanhalla neljän porukalla käytiin kiinalaisessa ahtamassaitsemme täyteen ja vetäydyttiin palellen kotiin. Argentiinalaistyttömme lähtevät piakkoin kuukauden reissulleen ja ranskalaiskämppikseni työskentelee kuin hullu.

Lämpimän jakson jälkeen odottelemme vielä kevättä, kampuksella kukkii silti. Viime viikolla hytistiin vähän ulkona piirtämässä betonikolossiemme upeita, hyvin suunniteltuja perspektiivejä. Yllättäen arvostelu oli suosiollinen tuherrukselleni, nyt pitäisi väkertää sen vertikaaleista installaatio (tout en couleur, tout en gaieté) ; Älä kysy, ihmettelen edelleen tehtävänantoa.

Ensi viikolla puhutaan ranskalaisen parini kanssa mimesiksestä siitä näkökulmasta, josta Pelletier du Mans sen selitti. Ja kirjoittelen esitelmää viereisen aukion Porte de Cailhau -monumentista. Ihan kivaa lukea kaupungin historiasta. Opin mm. että kivenheiton päässä Impasse Rue Neuvessa on Bordeaux'n vanhin talo, koska kaupungin laajetessa tähän kortteliin rakennettiin uusia taloja (siitä meidänkin katumme nimi). Hortoilen aina välillä pää kenossa ja ihastelen velmuja mascaroneja, kasvoja kivessä.