Liftaten halki Ranskan

Takana hyvin kiintoisa päivä. Lähdin maanantaiaamun valjettua tien poskeen orpona pahvilappu kourassani - ja päädyin illaksi kävelemään pienen iltalenkin pölyisestä Bordeaux'n esikaupungista (Villanave d'Ornonista) kotiin, satojen kilometrien päähän klo kahdeksan lähtöpaikastani.

Mutta palataanpa viikonlopun alkuun. Viikon ihmettelyn ja kummastelun jälkeen päätin matkakohteeni - Menin katsomaan kohtalontoveriani Jarmoa Albiin, tuohon viehättävään Tarn-joen rantaa koristavaan pikukaupunkiin, keskiaikaiseen tärkeään keskukseen ja harhaoppisten albigenssien kotiin. Loikkasin junaan lauantaiaamuna. Pysähdyin Toulousessa neljäksi tunniksi ; käytännössä koko väliajan tallustin paikasta toiseen. Toulouse näytti huomattavasti kauniimmalta kuin silloin elokuun lopun aamuyönä, erityisesti väriensä vuoksi : Syystä kaupunkia kutsutaan suloisella "La Ville Rose" -epiteetillä, Garonnen rannat ja Capitoliumin ympäristö oli kerrassaan nättiä. Kaartelin jonnekin kaaauuas Rive Gauchelle ja poimin sieltä mukaani kaksi pahvinpalaa. Kävelin urheilukenttäsaaren yli ja kävin viinikaupassa tuliaisostoksilla - myyjä oli erikohtelias, kuten erikoisliikkeiden väki yleensäkin. Aurinko paistoi Toulousessa, lämpimästi.

Paikallisjunassa Albiin oli sitä kuumempaa. Maaseutua. Gaillac, jonka nimi soitti kelloja (viinin takia). Tuulahdimme kahden maissa Albin raikkaaseen maalaisilmaan, ja vilkuttelin asemalle vastaantulijaa.

Ah, olipa taas hauska puhua suomea, Ranskassa, kaksi vähän ranskalaistunutta itäsuomalaista. Näin sen lukaalin, jossa vaihtari saa asua näissä alhaisen vuokratason maissa. Sinä päivänä teimme kauppakierroksen ihoa hellivässä lämpöisessä iltapäivässä - vihannes-, halpis- ja leipäkauppa. Ennen sitä kävimme kuitenkin vanhassa kaupungissa : Sympaattista keskiaikaista rakennusta vieri vieressä, punatiiltä, siistiä ja yllättävän meluisaa iltapäivän autoilijoiden huristellessa ja kas! - Katedraali. Ehkä hienoin, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Erittäin omalaatuisesti rakennettu, erikoisesti mutta harmonisesti, hienostuneesti ja ajan kanssa. Pilviin kohoavat punatiiliset tornit; vaikuttava sivuporttiratkaisu; sineyttä hohtavat katot ja mahtavat pylväät täynnä helvetillisiä syntisten kärsimyksiä, ihmisyyden rumuus tyynien fraktuuralla kirjattujen latinanpapyrusten hoivissa; kivi joka elää, vielä intensiivisemmin kuin ne tavanomaiset goottilaiset kivipitsit. Vieressä piispanlinna, jota on paha pieneksi kutsua sitäkään - sisus täynnä Toulouse-Lautrecin töitä. Palaisimme sinne sunnuntaina.

Illaksi tehtiin ruokaa lempeydellä ja antaumuksella : salaattia, juustoja, uunissa käytettyjä patonginpaloja, marinoituja sammakonreisiä - niitä saa pakastealtaasta pussillisen kolmella eurolla, indonesialaisia tosin. Naapurit tulivat kylään, tsekkiläistyttö salaattikastike mukanaan, kohta hurjan sympaattinen liettualainen, turkkilainen kotikaupunkinsa vanhan ystävän kanssa. Jaoimme antoisan illallisen ja viini virtasi. Lopuksi maistelimme suomalaisia drinkkejä. Kävelimme myös Albin hiljaisilla kaduilla täyteen kuppilaan, jossa yhtye soitti vanhoja anglo-amerikkalaisia rock-covereita.

Hmmh. Mukavan vilpoinen ilta. Oli kiva nukkua oikeassa sängyssä (jousi tosin raksahti hassusti aamuyöllä).

Sunnuntain otimme rauhallisesti; pastasalaattia ja museo. Henri Toulouse-Lautrec, sittemmin tunnettu Montmartren bordellien "ajankuvaajana" ja Moulin Rougen tähtien julisteiden nikkarina, syntyi Albissa 1864 (ja kuoli Girondessa). Toulouse-Lautrecin nuoruudentuotannon tarkasteleminen avasi minulle uusia näkökulmia taiteilijan kehitykseen ihmisten tarkkanäköisenä, lempeän ironisena kuvaajana ja todellisuuden ymmärtäjänä. Se kaveri osasi maalata; mitkä kontrastit, mikä paletin harmonisointi (ympäristön vehreät sävyt toistuvat ihmisissä ja erityisesti heidän kasvojensa varjoissa) ja ennakkoluuloton hyödyntäminen (keltaista varjona - toimii luonnossa) mitkä värikerrokset (vanhan naisen musta hattu kohostuu mustasta taustastaan). Ymmärrän paremmin litografioiden tiettyä syvää humanismia, julisteiden kekseliäisyyttä ja voimaa sekä sitä, mitä rakastan Toulouse-Lautrecin töissä: epätäydellisyyttä ja luonnosmaisuutta.

Lähdimme vielä Tarnin laitaan, sillan yli, toista takaisin, jokivarteen hortoilemaan ja kas! Jokeen. Kirjaimellisesti. Vesi juoksi niin vilkkaasti ja korkealla, että piti heittää kengät pois ja kahlata. Näimme kätkettyjä banaaniviljelmiä ja kummallisia peltimökkejä ja astuimme maantielle täysin kunniallisen urheilukentän laidassa. Ulkoilmasta virkistyneinä ja samalla raukeina pimenevän, hyvin rauhallisen keskustan, ja vanhemman keskustan läpi, ja mukava, sanalla sanoen leppoisa ilta - vaikka tussasin pahvinpaloja ja hermoilin seuraavan päivän yritys-koitosta.

Nukuttuani katkonaisesti nousin kuuden jälkeen ja söin kunnon aamupalan. Se pitikin aika hyvin pystyssä koko päivän. Hyvästelin, ja kävelin valtatien liitoskohtaan, jossa seisoin ehkä minuutin TOULOUSE-kyltti kainalossani. Minut nappasi kyytiin uutta nuoruutta elävä fysioterapeutti, joka oli viettänyt mainion viikonlopun ja masentui vasta Toulousen tulorampin aamuruuhkassa. Juttelimme kuitenkin ylittäessämme hämäriä laaksoja, jossa aamusumu hälveni auringon tieltä.

Toulousessa suunniteltua pidempi pysähdys. Kävelin melko läheltä keskustaa etelään kohti suurta liikenneympyrää ja eteläisen moottoritien alkua, mutta vaihdoin reittiä, jonka kuskini oli minulle neuvonut, koska tienvierus oli niin märkää. Päädyin harhailemaan yliopistoalueella ja yrittämään liftaamista liikenneympyrässä, minkä jätin muutaman minuutin jälkeen ja etsin käsiini kaupunkipyörän. Sillä huristelin Ramonvillen läpi aina Carcassonneen vievän valtatien laitaan, mutta en löytänyt pyöräparkkia, joten poljin takaisin. Jatkoin kävellen ja omenaa popsien.

Etukäteen olin tietysti tallentanut Toulousen liftausohjeita Hitchwikistä. Ranskassa liftaaminen käy kuulemma helposti, kunhan saa itsensä moottoriteiden liittymäkohtien tiemaksupysäkeille (un pèage); niillä riittää tilaa, autot pysähtyvät, nopeudet ovat hiljaisia, sekä kuskeilla että liftaajilla on aikaa arvioida toisiaan. Koska pèagien kautta kulkee suurin osa liikenteestä, niiltä saa yleensä nopeaan kyydin. Siksi suuntasin sille suurelle etelän pèagelle.

Kävelyä oli ehkä parin kilometrin verran, jos sitäkään. Suunnilleen heti, kun pääsin porttien toiselle puolelle ja nostin kylttini (CARCASSONNE) pystyyn, kahta koira mukanaan kyyditsevä nuori nainen kaarsi sivuun. Kanadassa opiskellut Cyrielle kutsui kylään St Gaudensiin ja heitti matkan varrelle. Tuossa tuokiossa sain peukaloitua itseni englantilaisen venefirman palveluksessa toimivan herran kyytiin, joka tipautti minut ilomielin niin lähelle Carcassonnin Citétä kuin vain kehtasin pyytää. Sieltä soitin sohvasurffaajalle, joka viime hetkellä oli lupautunut esittelemään linnoitettua kaupunkia, ja vietinkin kohta kiinnostavan ja tuulisen kaksituntisen virkeän ja mukavan ihmisen seurassa, oppien lisää rakennustekniikasta ja kataarien ja oksitanian kulttuurien yhteisestä historiasta (mutta niitä ei saa samaistaa!). Entisajan rakentajat osasivat kaunistaa tiukan sotilaallisen käytännöllisyyden; vanhemman, mutta gallo-romaanista pohjaa nuoremman muurin kivet oli viimeistelty vain reunoistaan, ja niiden pyöreät keskiosat, jotka toivat muuriin kivan tekstuurin, saivat murskaantua kivien alla. Näin lähes paikallista, kuulua Caunesin punaista marmoria, jolla Aurinkokuningaskin oli koristuttanut Versaillesia. Päätin lähteä samantien, jotta kerkeäisin hyvässä lykyssä kotiin samana iltana, ja tähyilin kaihoisasti pohjoiseen kohti Mont Noiria - aistien Massif Centralin villin varjon siellä jossakin - kun toverini kaahasi minut jalomielisyyttään moottoritien alkuun.

Seuraava etappi meni afrikkalaissyntyisen tyylikkään rouvan seurassa - hän ei koskaan ota liftaajia kyytiin, koska mies, gendarme, on sen nimenomaan kieltänyt, mutta nytpä oli tehnyt poikkeuksen. Erikoislaatuista.

Jäin huoltsikalle, josta kalastelin kyydin herralta, joka oli vähäpuheisin ja hitusen vaivaantunut verrattuna muihin kyyditsijöihini, koska hän ei varsinaisesti ollut tehnyt valintaa itse. Luultavasti lähinnä kohteliaisuudesta hän edisti matkaani sen varttitunnin verran, minkä seuraavalle pysäkille oli matkaa.

Suurelta pèagelta nousin rekan kyytiin. Vähäpuheinen ja vähäpuheisuuteensa tyytyväinen nizzalainen herra keskusteli hauskalla etelän aksentilla silloin kun herätin hänet ajatuksistaan jollain huomiolla tai kysymyksellä. Mukava heppu, jätti minut Ageniin.

Ilta pimeni, ja vaikka Agen olisi kiva kaupunki vierailla, olin vähän kylmissäni, koska jotenkin olin unohtanut syödä aamupalan jälkeen (jollei omppuja ja kahvia lasketa) ja toivoin vaan pääseväni äkkiä viimeisen etapin Bordeaux'hon saakka. Mutta Gendarmenie kyräili minua ja huomautti, että pèagen toisella puolella (parhaalla) ei saa enää liftata, pitää pysyä valtatien puolella. Kilttinä tyttönä venailin ja pompin varmaan puoli tuntia BORDEAUX-kyltti kourassa ja harkitsin jo huomioliivien päälle panemista, kun vasta työpäivänsä aloittanut agenilainen rekkamies, alkujaan bordelais, pysäytti hieman ennen pèagea. Tulimme hyvin juttuun ja ranskantaitonikin tuntui kummasti parantuneen väsymyksen, pimeäntulon ja voitonriemun myötä, joten aika meni mukavasti Villeneuve d'Ornoniin saakka, josta kävelin erittäin selkeää, suoraa tietä (kaupan kautta) kotiin.

Se tuli todistettua, että maaseutu on avaraa ja liftaus Ranskassa helppoa. Tosin, yksinäiselle tytölle sekä huomattavasti helpompaa että tietyssä mielessä vaarallista, kuten käymäni keskustelut ja saamani kommentit alituiseen muistuttivat:

"Je prends seulement des filles."
"Vous êtes seule?"
"Je ne prends jamais des autostoppeurs, mais je me suis dit que tu es une femme, je suis une femme, alors on peut se battre !"

Useimmat olivat liftanneet nuoruudessaan - ja se muisto pysyy. Solidaarisuus. Jälleen. Sain tämän päivän aikana paljon ajateltavaa. Kaikki se mitä saan, on minulle lahja ja velka; joskus on maksettava takaisin. Se, joka on lähtenyt ja eksynyt keskelle toista kulttuuria, pystyy ymmärtämään sen mitä vieras kokee astuessaan meidän taloomme. Ystävällinen sana, mitä se vie minulta pois? Haluan vastaanottaa ne, jotka tulevat avoimin käsin. Tämä löpinä tarkoittaa, että jahka palaan Jykylään niin on enemmän kuin kohtuullista, että hankkiudun tekemisiin vaihtarien ja muiden ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa, annan heille avaimet omaan elämänpiiriini.

Ajattelin myös sukupolvien eroja, missä määrin minä tunnen yhteisvastuuta verrattuna edeltäjiini? Miten sitä voi tarkastella ranskalaisessa tai globaalissa kontekstissa? Ja estääkö ylpeys "omastaan" todella oppimasta "toisesta", vai tuleeko ylpeys=kunnioitus vasta oppimisen myötä?

Ja ensi reissulle ostan pippurisuihkeen.

Bretagne-Normandie ja opiskeluväsymys

Sunnantaishoppailu eli torilla käynti kartutti jääkaappia vihreydellä, vuohenjuustolla ja tourteau fromager -leivoksella, Poitou-Charantesin erikoisuudella, joka on päältä mustaksi kärvähtänyt ja sisältää hyvin pehmeää, ilmeisesti aika valkuaispitoista höttöä. St Michelin kirjapöydiltä löysin Baudelairen Fleurs du Malin ja Kalevalan ranskankielisen käännöksen (esipuhe vuodelta 1929), joista vain ensimmäisen viitsin ostaa.

Viime viikko meni surullisen masentuneissa ja kiireisissä merkeissä. Kumma juttu, että valitsen sen verran kursseja kuin kävisin Suomessa, vaikka niistä kaikista suoriutuminen kunniakkaasti ja ajan kanssa on hankalaa tällaiselle järjestäytymättömälle nyypälle. Jouduin siis unohtamaan korpukseni muiden töiden tieltä ja naputtamaan salle informatiquessa aina kun ei ollut kurssien vikoja tunteja, joilla opet muistuttelivat ehdottomista palautuksista. Olin siis aika väsy, kun en viitenä päivänä muuta kuin istunut ja stressannut, mut itsehän sitä menin laiskamatoilemaan kolme viikkoa.

Valitukset sikseen, ehdin sentään käyttää reililippuni pari viimeistä päivää niin että kaiken kaikkiaan matkustin sillä neljä päivää. Perjantaiaamuna nukuin niin myöhään, etten ehtinyt vahaisaamun TGV-juniin, joten lähdin vasta vaille 11 kohti La Rochellea, jonne ajattelin palata vielä kevään mittaan. Huristelin IC:n kyydissä siis ohi, ja Nantesissa oltiin kolmen maissa. Miksi Nantes? Koska: 1. Mielessäni on soinut ja soinut bretonilainen kansanlaulu "Le Prisonnier de Nantes" Poitiersissa käynnistä lähtien. 2. Koska olin lukenut Nantesin olevan elintasoltaan yksi parhaimmista Ranskan kaupungeista (en nyt löydä linkkiä tähän tietoon, mutta voitte sekoittaa päänne ainaisilla paikallisten rakastamilla debateilla kaupunkien/alueiden hyvistä ja huonoista puolista tai lukea vähän virallisempaa pohdiskelua).

Katedraalin fasadin sivutorni.


Eräs neljästä Francois II:n haudan neidosta.


Puutarhan täsmällisyyttä.


Tykkäsin. Tarkastelin kaupunkia jokseenkin reilaajan näkökulmasta (sellainenhan olin) ja tykästyin sen siisteyteen (sen puute on alkanut ärsyttää minua eniten Bordeaux'ssa, vaikka en kuvitellut tarttuvani kakista epäkohdista juuri suttuisuuteen). Heti aseman vieressä leviää kasvitieteellinen puutarha, jonka vihreät nurmikot houkuttelevat väsynyttä matkalaista (joskin ne on säästetty pikkulinnuille, kuten kylteissä huomautettiin). Kävin yhdessä kirkossa ja jatkaessani matkaa huomasin katedraalin, jonka julkisivu on hiljattain remontoitu ja puhdistettu, ja näytti vastarakennetulta. Sisällä goottilaiskaarissa henki klassismin tyylikkyys ja ikkunoiden lasimaalaukset toistivat pikemminkin harmonisia, abstrakteja ja luonnollisia kuva-aiheita eivätkä niinkään pyrkineet esittävyyteen. Francois II ja vaimonsa hauta ihastutti; sen joka kulmassa nökötti vertauskuvallinen veistos, joita niin rakastan, ja haudan yllä pomppiva ja pölisevä, koulutehtäväänsä raapustava lapsilauma hymyilytti. Kiertelin toiselle puolelle katedraalia ja pysähdyin toisen haudan vierelle; silmäilin leijonannahkaviittaista sotilasta, rukouksessaan innokkaasti puoliksi nousevaa tyttöä, mutta vasta ajattelijan täydellisen luonteva asento ja läpitunkeva "katse" pysähdyttivät. Koin sellaisen "taide todempaa kuin todellisuus" -elämyksen. Neljännessä kulmassa Charité du monde imetti mustaihoista lasta ja paijasi sylissään vaaleahapsista. Veistokset olivat kylläkin mustia kaikki, ehkä se teki vaikutuksen - niiden varjoissa piili enemmän ihmisyyttä kuin vaaleiden marmoripatsaiden kylmissä katseissa.

Taiteellis-hengellisestä elämyksestä piristyneenä hortoilin kaupallisempaan keskustaan päin, ohitin hurmaavan crêperien, jonka keskustassa lämmitti takka, tein pienen kierroksen ja löysin itseni taas samasta paikasta. Tuumasta sisään. Kodikasta, asiakaskunta neljän maissa koostui lähinnä englantilaisista, toisesta reppureissaajasta ja kolmesta bretonilaisesta lapsiperheestä, jotka tapasivat kai niin aikaisin koska pian oli lasten nukkumaanmenoaika - ranskalaisethan syövät hyvin täsmällisesti lounaan puolenpäivän jälkeen ja illallisen seitsemästä alkaen. Tarkoitus oli maistella vain galettea, mutta tilasin kokonaisen kympin menun siiderin kera, "kun kerta (melkein) Bretagnessa ollaan". Galette on tummasta viljasta tehty "lettu" (ei ole meidänlaisemme lettu) jonka sisällä piileksii mielenkiintoisia aineksia (valitsin sienet, juuston ja andouillen, (jälkimmäisen tietääkseni mitä se on, siitä varmaan voimakas maku), jälkkäriksi crêpe à la crème citron ja siideriksi "brut". Hih, ajattelin Astérix et le tour de Gaule -kierrosta. Haluun tehdä samanmoisen!

Galette voisilmällä.

Leikkiseiniä.

Nantes vaikutti tosiaan kivalta kaupungilta ja pikaisellekin matkalaiselle riittää tutkittavaa puoleksi päiväksi, varsinkin jollei istu paria tuntia ravintolassa kuten eräät. Enemmän kuin riittävästä illallisesta täynnä Herttuoiden palatsiin (linnaan), joka sekin on kivenheiton matkan päässä asemalta, katedraalin vierellä. Siinä vuorottelivat 1300-luvun sotilaallinen käytännöllisyys ja koristeellinen palatsiosa. Aikas kiva. Vuosisatoja sitten Loire oli virrannut sen ympärillä, mutta sittemmin kanavointi ja autotiet ovat muuttaneet maisemaa; feikkivallihauta ja keihäänkärjen muotoisen saaren vaikutus asemakaavaan muistuttivat historiasta. Kesäiltoina ja joulun alla kun linnassa pidetään konsertteja, se mahtaa valaistuksessaan hehkua tunnelmaa. Vaan hämärsi ja lähdin raiteille jälleen, vaikka tuuminkin olisinko mennyt Nantesin sohvasurffaajien viikkotapaamiseen - olin kiireissäni raapustanut baarin nimen muistiin.

"Lukulampuin" valaistussa ter-junassa kuuntelin vieruskaverini puhelua ja koin myötätuntoa opiskelijan tuskien kanssa ja katselin aitiopaikalta, kun toinen viimeisteli Photoshopilla scifististä teosta. Onneksi näin sen varhaisemmassa vaiheessa, usein luonnokset kiinnostavat latteiksi viimesteltyjä töitä. Niissä pesii enemmän mielikuvituksen vapautta. Olipa muuten kiva, että otin muistikirjan mukaan, tuli kirjoitettua joitakin kivoja vaikutelmia joita en välttämättä muistaisi seuraavanakaan päivänä. Kirjoita, koe, tee.

Le Mansissa ihmettelin, että mikäs käpykylä tämä on, kunnes kierrettyäni autioissa IT-lähiöissä palasin asemalle ja menin pohjoispäähän. Siellä olikin tiski vielä viisi minuuttia auki. Varasin lipun Brestiin, ihan vain koska se olisi pisin reissu, kerkeisin ehkä nukkua, ja koska minulla oli loistoidea tutkia satamakaupunkia öiseen aikaan, haistella Atlanttia! Noh. Kun ystävällinen rouva sitten potki minua Brestissä hereille ennen kahta ja hupsahdin ulos junasta, huomasin iloisen sateen ja erityisesti etelästä tuiskivan ja puhkuvan tuulen aiheuttavan tiettyjä epämukavuusteijöitä.

Hipsittyäni Brestin yössä, jossa perjantai-lauantaiyönä barista baarista loisti valo ja sieltä täältä kantautui naurua, mutta enimmäkseen satoi ja tuuli koko valtameren talvisella vimmalla, ja hipsittyäni jokseenkin märkänä takaisin asemalle, jossa haukkuva ja näykkivä koira otti minut silmätikukseen, mietin, että olipahan idea. Seisoskelin bussipysäkillä pari pitkää tuntia, söin eväitäni, katselin kolmea kortterirallaajaa, hypin ja lauloin Dem Bones Songia ja sanoin, että neljän aikoihin olisi pahin aika. Niin se olikin, puoli viideltä, mutta asema aukesi sentään. Minä valittamaan pelottavan näköiselle contrôleurille: "Mie olen pikkuinen reilaaja ja haluaisin nousta tähän junnaan, mutta kun varaus jäi tekemättä" (TGV-junaan kolmesta kymmeneen euroon, suoraan junaan astuttaessa 15/20€ ilmeisesti. Herra kehotti hyppäämään junaan, jossa kuivattelinkin vaatteitani, nukahdin ja poistuin ennen Rennesia kun toinen tyttö tuli vaatimaan paikkaansa. Rennes, johon pian päädyin, ihan jees. Halusin kuitenkin vaan seuraavaan junaan pohjoiseen. Se olikin lysti reissu, näin vähän bretagnelaista maaseutua, josta tuli jotenkin kotoisa fiilis. Vähän pittoreskimpää kuin etelän suot tai ne maaahdottomat viljelyspellot lähempänä Pariisia, lehmiä, metsää, veden valtaamia peltoja. Olis sitä rannikkoakin ollut mielenkiintoisempi katsella päiväsaikaan, mutta tulen toiste Finistèren laitamille. Matka Caeniin kesti useamman tunnin, ja matkalla hoksasin kaukana häämöttävän Mont St-Michelin (Pontorson St-Michel). Ohi, koska halusin nähdä millaiseen kaupunkiin olisin voinut päätyä, jos oisin valinnut Taikun vaihtopaikan.


No hei Caen. Pidin pohjoisesta väristäsi, suuresta urheilukentästäsi aivan keskustan vieressä, kohteliaista leipureistasi ja asemavirkailijasta, kaupungintaloon yhtyvästä luostaristasi jossa seisahduin Wilhelm Walloittajan haudan äärellä, vilkkaasta keskustastasi ja siitä viidesosasta muuria jonka ehdin nähdä mahtavasta linnastasi. Kiirehdin seuraavaan junaan, mutta luettuani aikatauluja huolimattomasti minun pitikin odottaa kello kolmen junaa, jonka olin todennut vikaksi mahdollisuudekseni poistua Caenista. Mutustelin thon-crudités-sandwichiani (crudités on tietysti raa'at, vihreitä, kasviksia, mikä taukki olenkaan kun en ole tuota aatellut koko syksynä), hörpin mehua ja upotin hampaani valtavaan flan-palaan. Ah... Mutta sen jälkeen olin taas niin puoliaivoinen (väsyneenä kunnon syönti saa uupumuksen todella tuntumaan), etten jaksanut kuluttaa tuntia muuta kuin kipuamalla yhden mäen ylös ja alas. Joo, ihan kiva se Caen oli kans, hyvien yhteyksien päässä Pariisista ja sen vaikutuspiirissä, mutta ehkä tämä Bordeaux'n erilaisuus tekee minulle hyvää. Hei hei Caen!



















Matkalla Pariisiin istuin hyvin pedanttia historioitsijaa vastapäätä, mietin onkohan se joku tärkeä tyyppi ja häiritsenkö sitä rahvaanomaisella läsnäolollani. Nuokahdin kuitenkin uneen päätellen siitä, että puolitoista tuntia meni suht nopsaan.

Olin jokseenkin nuupahtaneena tuuminut, etten ehkä yrittäisi St-Lazarelta Montparnasselle juoksua; vaikka matka oli ehkä aavistuksen lyhempi kuin edellisellä kerralla, olisi se ollut epäselvempi Pariisia tuntemattomalle. Metrossa oli värikästä väkeä, pariisilaisrouvia jotka puhuivat ihan kummasti laulaen ja painottaen, rokkihenkisiä japanilaisturisteja, pari ulkomaalaisittain englantia murtavaa jotka lempeän ironisella asenteella puhuivat elämästä ja naisista. Ulkona pimeni ja satoi, kun saavuin Tour de Montparnassen juurelle, joten jätin enemmät seikkailut siltä päivältä. Angoulêmessa jäi pois yksi kaveri, joka oli innoissaan menossa sarjakuvafestivaaleille. Kumma juttu, eiväthän ne ole kuin kuun lopussa? Pitäisköhän mennä? Muutenkin tuumin tulevien viikkojen suunnitelmia. Maisemanvaihto taatusti tekee hyvää, niin osaan arvostaa tätä kaupunkiakin kuten tänä aamuna tein. Tämä elämä ei saa olla koulusta-kotiin-mentaliteettia, vaikka rutiineissa on tasapainottavat puolensa.

____

Palataan vielä alkuun.

Syysväsymykseni syynä lienee se, ettei kulttuuriin sukeltaminen käy hetkessä. Olisin heti halunnut kaikki hallinnolliset asiat kuntoon, kirjoittaa superesseitä, käydä töissä, harrastaa kulttuuria ja kaveerata puolen kaupungin kanssa. Mais avant qu'on se lance aux actions (fatales) il faut savoir (s') écouter. Nyt otankin hieman etäisyyttä (recul) ja keskityn vapaaseen turismiin. Tokan lukukauden kurssivalinnat teen *ehkä* vapaammalla kädellä.

Tutkin muuten foie grasia, erikoisuutta jonka Aquitaine ja Alsace tahtovat tahoillaan "omia", mutta jonka alkuperä on vähintään roomalainen, ja huomasin että sen "valmistukseen" kuuluu hanhiparkojen pakkosyöttäminen (gavage). Auts. Latinan jecur ficatum, yksinkertaisesti "viikunamaksa" (lintuja syötettiin kuivatuilla viikunoilla) on antanut "foien" ranskaan, eli maksa tulee oikeastaan viikunasta. (lähde: Wikipediasta ihan luin.)

Palataan alkuun, oppimisen iloon.

Le quotidien ici

J'ai marché au Jardin publique cet après-midi. Il faisait un peu du vent, il en fait toujours ici.. Le ciel est gris, la fleuve est grise, les maisons aussi. Il y avait des gens aux rollers et aux vélos sur les quais. Des petits, ils ne sont pas tombés. A la rive gauche, j'ai vu un panneau qui disait : "Ici on construit une station des vélos libre-service". Youpi! Quand? je me demande.

J'ai vu des tentes de cirque et de reptiles vivantes. L'époque a-t-elle changé à vrai dire ? Pensons au XIX siècle quand les bourgeois sont devenus tellement éloignés de la nature qu'on a commencé d'avoir des zoos dans les villes. Est-ce toujours pareil ? Pour aller voir ses miracles de la Faune et de la Flore on a des expositions. Mais la vraie expo, c'est la ville autour de moi est ses curieux animaux que nous sommes.

Mon francais, c'est médiocre. Mon écriture n'a point de l'éloquence, peu de l'élégance de La Fontaine. Mais comme lui par rapport à Phèdre, il faut avoir un coeur humble et imiter ses anciens pour faire naître son propre art. Avant Noël j'ai senti la nostalgique ; et l'envie de me plaindre, je crois que c'est indispensable. Mon coeur est vieux, mais hélas! je n'ai pas perdu la passion.

Les voisines sont venues dire que l'eau goutte de notre appartement à celui d'elles.
Comme j'aimerais avoir une goutte d'esprit de la génération de bon goût !

Dans la maison il fait plus froid qu'au dehors.
Comme j'aimerais me promener à la côte, aux montagnes rocheuses, plonger dans l'eau froid !

Ce travail que je dois faire, c'est du bien.
Le mieux encore est de fêter quand c'est le temps et se donner à l'autrui.
Il faut que tu aies confiance à toi-même.

Laissons cela. Allons-y, éprouvons-le. C'est bien la nouvelle année.

Junalla halki Euroopan (ou : Paris, je reviendrai !)

Reilireissu takasin halki Euroopan sujui väliin väsyneesti mutta mallikkaasti. Loppiaisiltana lähdettiin ruotsinlaivalla, Vikingin Isabellalla Tukholmaan, kansipaikka maksoi kymmenkunta euroa. Ihan hyvin sai horrostettua "junanpenkkihuoneessa" ravintolan vieressä. 6:30 paikallista aikaa Tukholmassa - oli jo selvästi Turkua lämpimämpää. Kävelin kaartaen terminaalista asemalle, ihailin kaunista, siistiä ja historiallista eurooppalaista pääkaupunkia aivan vieressämme ja olisin missannut junani, jollei se olisi ollut myöhässä. Tukholma-Kööpenhamina-reitti menee X2000-junalla viidessä tunnissa, mutta seitsemän euron lisämaksuun haluttomana (pihinä) päätin kiertää Göteborgin kautta, joten olin Kööpenhaminassa vasta viiden maissa. Korpi ennen Göteborgia oli pitkä ja luminen, ja ajattelin Fucking Åmål -elokuvaa. Ei ollut mahottoman kaukana, Vänernin toisella puolella. Itse järveä en puilta nähnyt, mutta myöhemmin näin meren yllä laskevan auringon. Nautin asiansa osaavan ruotsalaisen rautatieyhtiön SJ:n toiminnasta. Vaikka myöhässä oltiin reippaasti, tiedotettiin ja pahoiteltiin. Göteborgissa puhalteli keväisen lämmin tuuli, ja oviaukoissa lymyili erikoinen lumen olomuoto : paksua suklaajäätelöä muistuttava. Nuokuin Malmöön ja haipuvassa päivänvalossa näin vielä jotain siltä mahottoman pitkältä sillalta Tanskan puolelle.

Kööpenhaminassa pyörähdin ulkona ja totesin et sinne on palattava. Pelkäsin ensin Eurocityn menevän ohi, aseman laiturisysteemi näytti niin sekavalta, mutta sinne kyytiin vaan. Istuin pyöreähkön tanskalaispojan vastapäätä, hän väläytti hymyn aina välillä lehteä lukiessaan. Muutenkin tanskalaiset hymyilivät huolestuttavan paljon tuntemattomille, joiden katseen sattuivat kohtaamaan. Saksalaiseen kulttuuriin puolestaan tuntuu kirjatulta juuri tietynlainen kohteliaisuus, toisten huomiointi ja vaivaton jutustelu.

Raja ylitettiin niin, että nuokkuessani yllätyin. Tanskan- ja saksankielisistä kuulutuksista en paljon tajunnut, kunnes hoksasin, että juna ajoi lauttaan sisään ja kyllä, kuulutettiin englanniksikin, että matkustajat eivät saa kököttää kulkuvälineessä ylityksen ajan "for legal reasons". Kipusimme alakannelta ylös lähes tuhjälle Baltic linesin lautalle. Tovi meni nojatuolissa loikoessa ja eväitä nauttiessa. Sitten takaisin junaan, ja sarja yöllisiä junanvaihtoja pitkin läntistä Saksaa. Hampuri - rauhallinen lumisade, kuin syksyn ensimmäinen. Junassa Deutche Bahnin kohtelias täti tuli tekemään asiakastutkimusta (on sinäkin työajat). Köln - kiva, kun katedraali on ihan rautatieaseman vieressä. Frankfurt - ottamaan selvää, pääsenkö kello 06:00 Pariisiin lähtevään ICE:hen. Harmi kyllä, Reisezentrum oli kiinni kuuteen saakka. Konnarin mukaan olisin päässyt, jos oisin maksanut 20 €. Kiitos ei, pihiys nääs. Jos olisin odottanut Kölnissä yli viiteen, olisin voinut jatkaa Aachenin, vanhan kunnon Liègen, Lillen ja Amiensin kautta iltapäiväksi rakkauden kaupunkiin, mutta keplottelin itseni Frankfurtista nopeimmalla reitillä ilman suurnopeusjunia jonka DBahnin systeemi tarjosi.

Ihan hyvä valinta. Sain nähdä veljeni vaihtomaastot. Oi, mikä ihana pimeästä esiin nouseva Reinin laakso (Rhein, Rhin), mikä kuulto Mosellen (Mosel) pinnalla, mitkä viinipengermät, linnat kukkuloiden harjoilla! Sympaattista maastoa, jonne halajan palata. Trier ei ollut enää niin pittoreski, mutta siellä lumi puhalteli edelleen kasvoilleni. Lumi! Miks' etelästä uuvut sä?

Jälleen Luxembourgissa, jonka asemanseutu houkuttelee vähemmän kuin itse keskusta. Ostin pullon vettä. Jatkoin väsyneenä Pohjois-Ranskaan - reittiä, jonka tunsin jo. Teollisuusmaastot lähellä Metziä eivät hirveästi innostaneet, seudussa on jotain rapistunutta, mikä eroaa Saksan siisteydestä. Jatkoin Nancyyn, jossa kuulin etelän junamyöhästymisistä, jotka aiheuttivat resonointia pohosessakin. Mietin kovasti quiche lorrainen ostamista. En ostanut. Sen sijaan pakkauduin lähijunaan, jossa kuuntelin armeijapoikien puheita. Matka muistutti kovasti sitä viimeistä väsynyttä, ahdasta ja hikistä etappia Limogesin ja Bordeaux'n välillä, matkaa tuntemattomaan joskus kauan kauans sitten helteisenä syksynä, paitsi että:
Ei ollut kuuma.
Jaksoin olla kiinnostuneempi ihmisistä ympärilläni.
En tuntenut oloani ihan niin alieniksi ("alienated").
Kuuntelin ranskalaisia analyyttisemmin eritellen eroja, ja samankaltaisuuksia, antaen niiden ärsyttää mutta toisaalta hyväksyen niiden olemassaolon.

Ja jotenkin, istuessani nuokkuvan mummon ja kahden teinitytön seurassa halki pitkän, pitkän ranskalaisen Pohojanmaan (niiin lättänää, ihan tosi vähän puita, kirkas aurinko yllä piirteettömien peltojen; Nancya lähempänä maisema oli jämsämäisempää, so. kumpuilevampaa, mutta laajuudessa potenssiin 10), tunsin oloni paremmaksi väsymyksestä, nälästä, liikkumattomuudesta ja kaipuusta huolimatta.

Epernayssa vika junanvaihto ennen Pariisia. Rautatieaseman läpi puhalsi hyyytävä tuuli, miten ihmeessä ranskalaiset kestävät tätä? Tunti venailua, kiersin kylän lähikortteleita ja ihmettelin sitä provincen pikkukaupungin tunnelmaa. Ilmeisesti shampanjanystäville kiintoisa pysähdys. Vanhaa, nättiä, ja rauhallista, mitä nyt autoilijoita riitti ja peilijää meinasi tappaa. Pompin asematädin luo ja muistin olla extrakohtelias kysellessäni vikaa junaa Pariisista Bordeaux'hin ja sen varausmaksua. 19:25, Paris Montparnasse. Kymppi, koska perjantai-ilta = ruuhka-aika, mutta tällä kertaa pulitin sen hyvillä mielin. Mielessäni kyti vaan epäilys: Ehtisinkö puolessatoista tunnissa Paris Estiltä Paris Montparnasselle? Metro, totta, miksipä ei, mut minut on luotu kävelemään! Eka kerta Pariisissa! C'mon! En halunnut rinkkaani metroon varaskammoisena, ja lisäksi käveleminen vaan on *se* tapa tuntea ympäristönsä. Sihtailin junassa katseellani InterRail-karttaan printattua pikku karttaa. Ei etäisyyksiä, mutta suunnat suht selkeitä. Ihan suoraan joelle ja siitä Palais de Luxembourgin ohi, jolloin suuntima oikeaan. Luin pikku Info-lehteni juttua Pariisin nähtävyyksistä, siitä sain vihjeen, että Seine kulkee Pariisin läpi 15 km matkan, ja silmäilin tarkkaan karttaani piirrettyjen kirkkojen, aukioiden ja palatsien mittasuhteita. Hmmm. Ehkä puolitoista tuntia juuri riittäisi, mutta minulla on tapana yliarvioida voimiani ja älliäni ja aliarvioida etäisyyksiä ja odottamattomia esteitä. Päätin, että kulkisin Seinen varteen, välillä tarkistaen bussipysäkeiltä tai kaupunkikartoista sijaintini, ja jos olisin käyttänyt puolet tai enemmän ajastani siellä, käyttäisin julkisia. Mietteissäni vilkaisin välillä maisemia, nyt ne olivat kukkulaisempia ja mielenkiintoisempia kuin aiemmin iltapäivällä.

Paris-Est: Ulos junasta, katse kelloon, 17:55, kolme minuuttia myöhässä. Pitkä laituri, mutta pitkä oli junakin. Ei ensimmäisestä ovesta ulos, etene raiteiden suuntaisesti.
Ulkona. Pysähdys, katse kadulle ja tieviittoihin. Harva paikka antoi hirveästi neuvoja, paitsi että jossain vaiheessa Centre Ville (polkupyöräilijöille) rohkaisevasti eteenpäin. Ja Forum des Halles oikealla. Hyvä. Pingoin läpi punaisista, mutta niin tekivät pariisilaisetkin, tosin kylmän viileästi kävellen. Pariisin liikenne tuntui hullulta, autoja suht reippaasti, liikennesääntöjen noudattaminen vähän niin ja näin. Juostessani katselin nähtävyyksiä ja nautin katukahviloiden tunnelmasta. Pariisi pikakelauksella. Mietin bordelaisien kritiikkiä pariisilaisten kiireestä, ja siitä, miten ihmiset vaan painavat ohi jos niiltä koittaa kysyä neuvoa. Taisin kulkea kuitenkin kaikkein nopeimmin.

Kadut kapenivat, vähän epäilin, mutta jatkoin ottamaani suuntaan. Joku kiva höskä, jonka täytyi olla Centre Pompidou, tai sitten mainokset erehdyttivät. La Seine, enfin ! Painelin ohi Notre Damen pikku sillalle ja mietin, miten Pariisi onnistuu suurkaupungiksi antamaan pienen kaupungin ihmisläheisen tunnelman. Katsoin kelloa. Puoli tuntia tähän laskeutumiseen! No, voin ehkä vähän hidastaa. Olin ainakin Rive Gauchella.

Mäki alkoi nousta. Montparnasse, quelle direction ? Ohitettuani Jardin de Luxembourgin viitat aloin hakea sopivaa tämän turistin uhria. Se oli kyllä totta, että ihmiset välttävät ja lipuvat ohi helpommin kuin pienemmissä kaupungeissa. Lopulta voitin epäilyni ja pysäytin kaksi rouvaa. Auliisti he neuvoivat suunnan, ja kehottivat kysymään lähempänä neuvoa (reitin monimutkaisuuden takia) tai ottamaan bussin 82, koska kävelymatkaa oli ainakin 20 min. Kiitin ja lähdin hymyillen. Sain ohjeet vielä asunnostaan poistuvalta herralta (koko ikänsä eksyneitä turisteja neuvoneen hieman välinpitämätön rutiini) ja nuorelta kohteliaalta neidolta. Merci, les Parisiens, vous êtes plus gentils que j'ai cru !

Boulevard de Montparnassella luotin kaupunkikarttaan ja Tour Montparnassen sivuuttamattomaan maamerkkiin ja upeiden, värikkäiden kahviloiden, elokuvateatterien, oh! Montparnassen yöllisen loiston keskeltä löysin aseman kellon. Tunnissa tänne. Tyytyväisenä ja vaikuttuneena hidastin ja kuljin asemalle takkiani availlen ja vesipulloa hamuillen. Hyvä, että olin parikymmentä minuuttia etuajassa, koska laituria junalle sai kulkea varmaan viitisen minuuttia. Junassa olin kohtelias vierustoverilleni ja sammahdin tuntia, paria ennen Bordeaux'ta.

Junassa taisin ajatella kulunutta päivää, niitä ihmisiä, jotka olivat pakkautuneet siihen pikkuiseen paikalliseen matkallamme Nancyn ja Epernayn yksitoikkoisen maaseudun halki, niitä ihmisiä, jotka olin vauhdikkaasti ohittanut Pariisin valoisilla kaduilla, ja jotenkin mieleen syttyi ymmärryksen poikanen. "Kun ranskalaisilla on tällainen maa ja tällainen pääkaupunki, miten muuten he voisivat käyttäytyä ja elää?" Kumman tyytyväisenä kokemaani saavuin kotikaupunkiin.
Ehdin vielä tutkia aseman eteläpuolen Belcierin autoparkkeja, kunnes tajusin palata jälkiäni ja taapertaa tuttuja mukulakivikatuja.

Reilaus (InterRail) on hyvä valinta ihmiselle, joka haluaa nähdä ja tuntea sen matkan joka tekee, etäisyydet, jotka eivät helposti taitukaan, Euroopan monet kasvot; ja myös ihmiselle, joka tiedostaa ja välittää edes vähän pienten tekojensa vaikutuksista maapalloparkamme. Kahden reilaus tuntuu toki hauskemmalta, tai jos olisi puheliaampi tyyppi. Kehotan siis valitsemaan junan, koska Eurooppa on pieni ja kiinteä. Matkaan meni kaksi päivää ja yötä (159 € maksaneessa passissani on vielä kolme päivää käyttämättä, joten voisin piipahtaa jossain tämän viikon torstaista lauantaihin), mutta oisin selvinnyt huomattavasti nopeammin maksamalla vähän lisämaksuja - sitä paitsi on hurjan kivaa, joskin vaativaa, suunnitella seikkailunsa. Lentämisessä ei ole samaa oman tilan tuntua. Matkalla pohjoisesta etelään menee kulttuurien halki, ja pelkästään äänimaisema avartaa: Vikingin terminaalista venäläispoikien ja karvahattuisten vanhusten rupatus, yöllinen nauru ja englannin solkkaus laivalla, ruotsalaistyttöjen juoruilu kuulutusten huolehtiva sävy lumisessa Ruotsissa, hyvinvoivan pulskien tanskalaisten levollisuus, saksalaisten täsmällisyys, asiakeskeisyys, pidättyväisyys ja tuttavallisuus; Luxembourgissa puhuttiin kiinnostuneena kaikesta, mutta jotenkin tuntui, että se liittyi enemmän tai vähemmän rahaan (jopa ilmaislehtien viihteellisemmissä jutuissa). Ranskan epäjärjestelmällinen pulputus, mutta argumentoitu, täynnä mielipiteitä, väriä ja valööriä. Jotain vaikutelmia. Ensimmäinen päivä oli skandinaavinen, ja teki hyvää nähdä ja tuntea se kulttuuriympäristö, johon suomalaisten monet hyvät piirteet kuuluvat.

Seikkailua sohvasurffaillen

Teatterissa Lyonissa

Joulukuun alussa alkoi stressi kasaantua kukkuroittain, kun olin kippeenä enkä liikkunut, ja kun liikuin niin köhin ja olin surkea mököttäjä ja podin ikävää. Pakenin kuitenkin parahiksi paleltumaan Lyoniin 3.-6.12. (ehkä silloin kun olisi kuulunut paiskia viikonloppukirjoitelmia). Kaupunki juhlii vuosittain joulukuun 8. päivän tienoilla Neitsyttä, joka pelasti sen mustalta surmalta. Kuulemma. Perinteisesti kansalaiset vaeltavat kynttilät kourassa 8. päivän iltana vanhan kaupungin kukkulalle 1800-luvulla pystytetylle La Basiliquelle, mutta en voinut jäädä ihastelemaan tiistain kulkuetta, joten jouduin tyytymään kaupungin imagonkohotusvalaisuihin, lyonilaisten ja muiden matkailijoiden seuraan. Viikonloppuun mahtui tunnelmallisia hetkiä lumoavien taideteosten ja ihmisten vierellä vaellellessa.

Laihalla kukkarolla ja utelialla mielellä matkustellen etsin kovasti majoittajaa Couch Surfing -projektin kautta. Sohvasurffauksen tarkoitus on auttaa meitä kohtaamaan toisemme aidosti. Minulle se tarjoaa huikeita oppimismahdollisuuksia niin kulttuurintuntemuksen kuin vieraanvaraisuuden saralla. Halusin Lyoniin joulukuun ekana viikonloppuna paitsi Fête des Lumièresin, niin myös "maailmanlaajuisen" CS-tapaamisen vuoksi. Ei tullut osallistuttua yhteistapaamisiin... Nautinnolliset hetket isäntäni, hänen tyttöystävänsä ja neljän muun surffaajan seurassa korvasivat joukkopippalot.

Kiiruhdin torstaina kolmen junaan ja olin Lyonissa kuudessa ja puolessa tunnissa (ehtien vilkkaassa opiskelijakaupungissa Montpellierissä kiertää muutaman korttelin ja ihastella sinisin valoin koristeltuja palmuja). Bordeaux'sta Lyoniin pitää junalla kiertää joko Pariisin tai Toulousen kautta, koska Auvergnen läpi ei (vielä) mene nopeita junia. Lyonissa suuntasin jalan Pierricin ystävän synttäreille. Brasilialaiset viettivät samalla läksiäisiään, tarjoilivat maansa herkkuja ja tanssahtelivat tangoa. Lämmin tunnelma ja keskustelu virkisti matkasta väsynyttä, opiskelutaakasta masentunutta puurtajaa. Inès selitti, että lyonilaisia pidetään kylmähköinä, mutta vaikka olin täysin vieras sisääntupsahtaja, tunsin itseni tervetulleeksi. Poistuimme puolenyön maissa kaupunkipyörillä ja poljimme yli upean Rhônen sillan: kukkuloita, valoja, tumma vesi! Rhône on yksi Ranskan vaarallisimmista Rantakadun vanha rakennus jättimäisine ovineen ja korkeine puukattoisine huoneineen lumosi minut. Nukahdin olohuoneen sohvalle kuin kissanpoikanen tutun kiltin koiran kylkeen.

Seuraavana aamuna nousin seitsemältä kokeakseni seuraavan erilaisen kohtaamisen. Toinen lyonilainen sohvasurffaaja oli kehottanut minua osallistumaan kokoontumiseen, jonka järjesti Rhône-Alpesin régionin Jaakobintien ystävät. Tosin vähän epäilevään sävyyn, syykin oli selvä: Kokouksessa entiset pyhiinvaeltajat, siis jo Camino de Santiago de Compostelan taittaneet, puhuivat vapaaehtoiseksi tarjoutumisesta tien varren "majataloihin", siis pääosin pyhiinvaeltajien lahjoituksilla pyöriviin yösijoihin, joissa saa murkinaa, lepoa ja hengensivistystä (rukousta ja kamuja). Ne, jotka ovat tien taittaneet, haluavat ja voivat tarjota saman vieraanvaraisuuden lahjan jälkeensä tuleville vaeltajille. No sinnehän minä, täysin tietä taittamattomana, sitten tölväisin mukaan. Pääsin Gillonayhin yhdistyksen Rhônen alueen déléguén Jean-Marien autossa (kimppakyyti on ranskaksi covoiturage). Pari muutakin eläkeikäistä pyhiinvaeltajaa (pèlerin) pakkautui mukaan - kuuntelin Lyonin aamuruuhkissa pitkällistä keskustelua tieviitoituksen problematiikasta, vähän tuntosarvet pystyssä keskustelun saadessa riitaisia sävyjä. Sateista moottoritietä huristeltuamme saavuimme Lyonin eteläpuolella kulkevan reitin majapaikkaan, jossa réunion pidettiin. Tie johtaa ennen pitkää Le Puyhin, joka kokoaa pienemmät reitit yhdeksi suuremmista ranskalaisista Camino-reiteistä nimeltään Via Podiensis.

Päivä sujui ihan mallikkaasti. Laulettiin ensin Ultréiaa, pohdittiin vapaaehtoisten merkitystä ja tien merkitystä yleensäkin, jossain vaiheessa syötiin ja keskusteltiin oikein rauhassa. Sitten oli aika työpajojen: Tarkempaa tietoa eri alueiden majoituksista, refugioista Espanjassa ja refugeista Ranskassa ylipäätään, kolmanneksi Via Podiensisin majoituksista, jotka Lyonin seudun vaeltajat tuntevat parhaiten. Valitsin jälkimmäisen ryhmän, koska siihen osallistui suurin ryhmä kiinnostuneita.

Parasta tapaamisessa olivat ne ihmiset. He olivat vanhoja! Suurin osa tien eläkeiässä kulkeneita! (tai osan tiestä) Minä ja Frédéric niitä nuorimpia. Vaihdoimme hieman ajatuksia; tämä energinen Itävallassa kulkenut herra saattoi kyllästyä hämillisiin kahden sanan murahteluihini, mutta pyysi jälkeenpäin ottamaan selvää suoamlaisista pyhiinvaellusreiteistä. Sain tehtävän toiselta herralta: etsiä Jaakon (Jaakob vanhemman) "representaatioita" eli kuvallisia esityksiä. Vinkkejä otetaan vastaan!

Ja kyllä sinne tielle on lähdettävä, ainakin jollekin polulle vaikkei pyhiinvaellukselle. (Idea vetoaa minuun: On lähdettävä kotioveltaan ja sanottava itselleen "nyt minä menen", kuljettava määränpäähänsä ja palattava takaisin. Ideaalitilanteessa jalan koko matka. Imitoin Suomen metsissä tätä periaatetta.)

Aamun harmaa sade oli väistynyt ja paljastanut kumpuilevan, laskevan auringon valossa ja majesteettisten sinisten pilvien katveessa vihreyttä huokuvan maiseman (pahoittelen pitkää lausetta mut se oli nättiä). Laskeuduimme pikkuruiseen kylään ja palasimme pikkuteitä kaarrellen. Sitä maalaismaisemaa olin kaivannut jo pitkään.

Illalla pienen kotiinkävelyn jälkeen tapasin Pierricin luona Danielan, toisen "surffaajan", joka saapui Lontoosta nauttimaan valaistussuunnittelusta ja ranskalaisesta cuisinesta. Tykästyin hänen avoimen ystävälliseen katseeseensa ja annoin sen näkyä. Juttelimme maailmanparannuksesta ja suunnittelimme lauantaita.

Seuraavana aamuna olin puolikipeä, aamu otettiin rauhallisesti. Kietouduin puolen kilometrin pituiseen villahuiviini ja kipitettiin Danielan kanssa ulos suurkaupunkiin. - Mikä on Lyon? Toiseksi suurin Ranskassa, "Provincen pääkaupunki", roomalaisajalla vanha gallien keskus (Lugdunum =Lug-jumalan linnoitus), vanhastaan erityisesti teollisuuskaupunki, "vastarintaliikkeen pääkaupunki" II MS:n aikana, vetovoimainen risteyskohta ja vilkkaasti kasvava nykyään.

Ripsivä vesisade väistyi, ja ihasteltuamme katedraalia kylliksemme astuimme ulos "keväiseen" auringonpaisteeseen. Kapusimme Fourvièren kukkulalle ja sisään basilikaan, jonka ylenpalttinen, 1800-luvun tyylisekoitusten mukaan bysanttilaista, romaanista ja barokkityyliä yhdistävä koristelu alkoi avautua vasta hiljalleen. Katselimme hymy huulillamme pehmeästi väriään vaihtavia, pikkutarkkoja mosaiikkikuvaelmia. Jatkoimme vanhoihin roomalaisiin amfiteattereihin paistattelemaan päivää. Laskeuduimme Saônen rantaan ja unohduimme sormeilemaan vanhoja kirjoja rantakadun torille, kiintoisien kirjakauppojen kortteliin. Ajatuksia vaihtaen, tunnelmia tunnustellen. Palasimme lepäilemään ja maistelimme terrineä leivällä välipalaksi. Nam.

Fourvièrellä kohoava la Basilique, kuulemma "ylösalaisin seisova elefantti": neljä jalkaa ja pää kaupunkiin päin.


Illemmalla saapui lisää surffaajia, amerikkalais-bretonilainen pari Montpellieristä. Kuuntelin mielelläni vapaampaa ranskaa ja sain tietoja Bretagnestakin! Kuuden maissa, kun valaistusteokset syttyivät, kävimme pienellä kävelyllä Paulinen ja Andrein kanssa, mutta eksyimme väkijoukossa toisistamme. Kuvaamaan pysähtelevä Daniela ja minä hortoilimme omia teitämme ja ihastelimme valaistusteoksia, taideteoksia (mm. erään liikkeen ikkunassa kutovaa mallinukkea, joka laitteli häpeilemättä itseään ja jäi kuikuilemaan kadulla kulkevien komistusten perään), pakkasenpuremaa, hilpeää ilmapiiriä, sekä joka paikassa kojuaan pitäviä pikku ravintoloita ja ihan tavallisia yritteliäitä ihmisiä, jotka huutelivat maistamaan erinomaista vin chaudiaan, kuumaa viiniä. Hinnat laskivat kahdesta ja puolesta eurosta yhteen sitä mukaa kun kapusimme Croix-Roussen kukkulalle. Maistelimme sitrushedelmillä ja joulumaisteilla ryyditettyä höyryävää viiniämme ja juttelimme valaistussuunnittelun saloista ja havaintopsykologiasta. Ennen pitkää rantauduimme kotiin, jossa Pierric ja Inès laittoivat jokapäiväiseen tapaansa kolmen ruokalajin herkullista illallista. Oli ihanaa syödä ajan kanssa, nauttia tasapainotetuista ma'uista ja leppoisasta keskusteluista. Kun alku- ja pääruuan jälkeen huokailimme täysiä vatsojamme, Pierric ehdotti kävelyä rantakatuja myöten ennen jälkiruokaa. Kuljeskelimme ihailemassa valoja, värejä, ihmisä ja joulukuun iltaa pitkin Rhônen itäistä rantaa aina Parc de la Tête d'Orin muinaisaikoihin palauttavaan kuvaelmaan saakka. Mieleeni jäivät "disco", jossa kamera monisti tanssijan eriskummallisella tavalla, ja Rhônen pehmein valoin valaistu rantametsikkö, joka vaihtoi väriään sydämentykytysten tahtiin. Kaunista.

Yösydännänäimme myös Lyonin kaupungintalon takaisella aukiolla esitettävän upean valospektaakkelin.

Tunnin, parin kävelyn jälkeen kastanjakermakaakku maistui, ja taas menin uinumaan onnellisen päivän jälkeen.

Sunnuntaina Pauline ja Andrei tekivät brunchiksi crêpejä tunnetulla bretonilaisella ammattitaidolla. Aika meni taas jutustellessa ja kaksikko lähti liftaamaan takaisin Montpellieriin. Ilmeisesti liftaus on aika helppoa Ranskassa. Onnistuin viimein olemaan jollakin tapaa avuksi paistaessani lettuja ja tiskatessani. Levättyämme hetken ja otettuamme vastaan viidennen sohvasurffaajan (olohuoneessa ei missään vaiheessa tuntunut liian täydeltä) lähdimme tutustumaan Lyonin trabouleihin, pitkulaisia taloja halkoviin käytäviin, ja muihin Pierricin tuntemiin mestoihin.

Sunnuntaipäivä todisti taas paikallisen opastuksen avartavan paremmin kuin kuukausien yksinäinen etsiskely. Pierric ohjasi meidät ihanaan kirjakauppaan, jonka omalaatuinen, kekseliäs ja periranskalaisen nokkela valikoima hurmasi meidät. Kiroilen pihiyttäni, joka estää minusta nappaamasta saman tien kirjaa mukaani - sinne on palattava vielä. Kirjakaupan omistaja tarinoi teoksista bibliofiilin rakkaudella ja ammattitaidolla. Kirjakaupassa itsekin työskentelevä Daniela taisi olla mielissään.

Jatkoimme Croix-Rousselle ihailemaan maisemia ja suosittuun kulmakuppilaan yksille. Kysyin erikoisuuksia ja Pierricin luetellessa suosikkejaan hän mainitsi myös, hymyillen, Chartreusen. Minä sitten tilaamaan. Chartreuse on munkkien vuoristokasveista tislaama erittäin alkoholipitoinen juoma. Se oli hyvää ja todellakin lämmitti, rutkasti energiaa koko loppuiltaan, ja annos oli kyllin pieni. Pierric totesi ironiseen tapaansa, että no, Chartreuse iltapäivällä on kyllä kummallista, mutta te suomalaisethan olette tottuneet alkoholiin. Krhm. Laskeuduimme Lyonin upeaan puutarhaan, joka on varmasti ihana kesäisin ja jonka Darwin-näyttelyssä ehdimme piipahtaa viiden minuutin ajan. Jatkoin vielä kaupungilla pyöräillen, mutta city-pyörä meni puhki, joten talutin sen seuraavaan parkkiin. Kävelin Saônen länsirannalle vanhan kaupungin juurelle, jossa piileksi pieni valo-nukketeatteri-lava. Katuteatterimainen esitys selvitti minullekin juhlan historian, huumorilla, yllätyksillä ja meta-tason pilailulla siivitettynä. Illalla ajateltiin mennä vielä ravintolaan, me ranskalaisen cuisinen perään haikailevat tytöt kun sitä pyysimme. Täytyy kyllä sanoa, että vaikka ravintolassa oli kiva herkutella, isäntämme ja emäntämme kotiruoka päihitti sen mennen tullen. Palattuani Pierricin ja Inèsin hoteisiin tajusimme, että tulee kiire ravintoloinnissa - he eivät olleet muistaneet, että lähtisin jo samana iltana. Tuumasta toimeen. Kiipesimme taas Gros Cailloun kahvilaan. Koska minun täytyi vielä hakea reppuni, minun täytyi syödä tunnissa. Pierric neuvoi kulkureittini täsmällisesti, tyynesti, suunnitelmallisesti. Painoin mieleeni käveltävät portaat mutkitteluineen, avaintenpalautuksen, pyöräparkit ja reitin asemalle. Sitten nojauduimme taaksepäin ja keskityimme nauttimaan illallisesta. Jätin kumppanini jälkiruokapöytään ja hyvästelin heidät jo ikävöiden. Kipitin viileään, hiljaiseen iltaan ja seurasin Pierricin "Mission Impossible" -suunnitelmaa etappi etapilta.

Lopulta saavuin asemalle parikymmentä minuuttia etuajassa. Palatessani ulkosalle sain sdf:n, lehtiä myyvän kodittoman juttukaverikseni. En voinut sivuuttaa kahden euron pyyntöä ja ostin hyväntekeväisyyslehden. Kaverilla tuntui ennen kaikkea olevan tarve puhua, ja kuuntelin sen varttitunnin, miltä elämä tuntuu kymmenen vuotta asunnottomana eläneestä. Kokemastani mietteliäänä ja muistojani läpikäyden nousin yöjunaan, joka puksutteli aamuksi Bordeaux'hin.
Sitten suoraan kursseille!


Tovereitani Lyonissa.

***


Ventimigliasta

Kerronpa vielä lyhyesti Italian reissusta. Oli pakko antaa koti-ikävälle ja nopeudelle periksi sen verran, että lensin Milanosta Pirkkalaan... samaan terminaaliin, jossa heitin sisarelleni hyvästit ja lähdin, taakseni katsomatta.

Lähdin torstai-iltana, La Fontaine -travaux dirigésin (joka on muuttunut miellyttävämmäksi opettajan vaihduttua lempeän innostuneeksi sedäksi) ja englannin Versionin jälkeen yöjunalla Nizzaan (Nice). "Heräsin" eli lopetin mukavan nukkuma-asennon etsimisen ja raotin verhoa joskus aamuyöllä taivaan hieman vaaletessa - ja kas, ulkona, mustien palmujen ja karujen kallioiden silhuettien, kiemurtelevan pikkutien takana avautui la Mer Méditerranée. Kulttuuripiirimme ikiaikainen yhdistäjä ja eristäjä, henki ja elämä, ja sen yllä syveni sarastuksen puna. Pian punertavat pilvet vaalenivat hopeanhohtoisiksi, ja autioille kalliolle ilmaantui söpöjä vaaleanpunertavia asumuksia Cannesia lähestyessämme.

Nicessa suunnistin luukulle ja hommasin lipun Ventimigliaan, 6,30€. Luvassa oli lisää ihania maisemia, aina kun juna sukelsi ulos pikku tunneleista. Monaco /Monte Carlon asema sijaitsi kyllä reippaasti maan sisällä. Ventimiglian puolella hyppäsin asemalaiturille ja siirryin kaupungin puolelle haistelemaan ensi kertaa Italiaa.

Kirmasin rantaan ja näin kaupungintalon edessä Vespan ja mandariinipuun, ja koko rantakadun pituudelta torikojuja. Paljon vaatteita, hillittyjä värjeä. Rakennukset maalattu helein värein, mutta sopusointuisemmin ja pehmeämmin kuin Espanjassa. Tunnelmoin meren rannassa, kuuntelin sen musiikkia ja keräsin kiviä. Kävelin itään päin, mutta hylkäsin haaveeni liftaamisesta eksyttyäni jollekin vänkyrätielle pikkukylään. Moottoritien silta kajasteli kukkuloiden välillä kilometrien päässä. Kieliä osaamaton rouva viittoi minut takaisin rautatieasemalle. Ehdin ostaa lipun Milanoon kaksi minuuttia ennen junan lähtöä. Virkailija ne parlait ni anglais, ni francais, mutta italiaa sitäkin enemmän.

Katselin aikani hohtavaa merta, sitten aloin nuokkua. Genovassa sateli jo lunta, ja yllätyksekseni jätimme Apenniinit taakse suht pian. Milanohan sijaitsee vielä siellä Po-joen kuuluisassa laaksossa, hauskaa tuo Italian maantiede. Nuokuin lisää, ja havahduin keskellä peripohjanmaalaista peltomaisemaa, vieläpä lumipyryistä sellaista. Milanon hämärtyvässä iltapäivässä hytisyttikin. Tämän kaupungin isäntäni oli pyytänyt saapumaan vasta kahdeksan aikoihin, joten oli aikaa kierrellä ja kaarrella. Hiippailin vakoilemassa yliopistoa, italialaisia kauppoja, jouluun valmistautuvia ihmisiä. Ensivaikutelmani: Liian iso ja piirteetön kaupunki minulle, muoti ei ole mun juttuni, ja missä kaikki tunnelmalliset katukahvilat? Lämmittelin yhdessä seitsenkerroksisessa vaatetustaiteen mekassa, jossa tunsin itseni hieman nukkavieruksi verkkatakissani - mutta eipä silti, siistejä luomuksia! Lopulta istahdin kirjastoon lukemaan Financial Timesia. Siinä oli kiva tiivistys Noughtiesista - 00-luvusta.

Törttöilin metron kautta majapaikkaani vain tunnin myöhässä ja vain kolmelta italialaiselta suunnistusohjeita kysyen ja saaden. Italialaiset, jotka eivät osaa englantia, ovat hassuja: Kun kysyy, puhutteko englantia, he vastaavat hämillisinä, "no, vähän", ja ponnistelevat sitten saadakseen ulos yksinkertaisia lauseita. Ymmärtävät myös melko vähän. Mutta toisaalta, mun velvollisuuksiin kuuluu osata italiaa Italiassa. Saa ehkä *vähän* paremman yhteyden ihmisiin.

Isäntäni, vanhempi, aika nationalistinen, herkkusuu ja sutkauksia viljelevä kaveri, otti minut kohteliaasti vastaan ja huomautti tuliaisestani, Beaujolaisista, että eihän se ole oikeaa viiniä mutta kiitos silti. Seuraavana päivänä hänen täytyi välttämättä olla poissa, mutta pystyisin kyllä toikkaroimaan kaupungissa yksikseni.

Lauantaina heräsimme aikaisin hyytävän kylmään aamuun ("-8 astetta yöllä! kamalaa!") ja nautin kahvikupposen läheisesä kehutussa kuppilassa. Kiersin monta kirkkoa, haistelin joulutoreja, miellyttäviä puistoja, komeaa linnaa, Milanon mahtavaa goottilaista katedraalia, lounastin erään toisen italialaisen CouchSurfing-hepun seurassa ja hätistin illalla erään kutsumattoman kaverin seurastani. Hohhoijaa, on se tämä itsenäisen naisen elämä. Tunnelmoin klassista musiikkia maailman vanhimmassa art nouveau -ostoskeskuksessa, maistoin gelatoa jäisessä illassa ja palasin isäntäni pizzalle, jonka pohjaan hän ei ollut lainkaan tyytyväinen. Oikea mozzarella tuntui koostumukseltaan vähän erilaiselta kuin se Suomessa myytävä vetinen massa. Juotiin "viiniä", juteltiin ja katsottiin ohjelmaa, jossa julkkikset kokkaavat mestarikokkien kanssa, ja sitten kadunmiehet ja asiantuntijat illastavat kommentoiden ruokaa, lopuksi paljastetaan vielä kuka julkkis on kyseessä. Hehee, näitä maiden omintakeisia ohjelmaformaatteja. Jälkiruuaksi pikkuisia voimakkaan makuisia mandariineja. Espressoa venäläisen suklaan palan kera. Petiin herkuttelut masussa ja kuljeksinnan täyttämä päivä mielessä.


Yksityiskohtaisia katedraalin porttien reliefejä.


Sunnuntaina ehdimme vielä visiitille tosi kauniiseen romaanistyyliseen kirkkoon (aika monet niistä täällä - siis Italiassa - ovat romaanisia, eli vanhempia ja samalla kauniimpia muualla maailmassa). Kurkkasimme kryptassa lepäileviä pyhimyksiä ja kuuntelimme joulunaluksen jumalanpalveluksen laulua. Hyvästelin Milanon ja isäntäni, ja tunnustin, että vaikka kaupunki oli tuntunut aluksi "ei-minun-tyyliä"-paikalta, oli se antanut paljon, ja olin saanut muovattua jos en ymmärrystä sille - Milanolle yksistään, ja italialaisuudelle yleisemmin - niin ainakin ymmärryksen aihion.

Tajusin bussissa, että olin syönyt vähänlaisesti, mutta odotin siskon terveellisiä herkkumuffineita, haleja, käytännöllisyyttä, pakkasta ja kuulautta ja puhtautta, kaikkea sitä mitä rakastan juurissani. Siltikin, lentokoneen kaarrellessa taivaan tuuliin katselin sydän kurkussa Alppien satumaista kauneutta, tyynen mahtavia lumisia rinteitä ja meidän ihmisten pikku piiperryksiä niiden laaksoissa, ja ajattelin ihanaa maailmaa ja miten sitä samaan aikaan pienillä teoillani tuhosin. Lähdin siis "Euroopasta" samanlaisten ristiriitaisten tunnemyrskyjen vallassa kuin heinäkuun viimeisinä päivinä jättäessäni Suomen.