Sananlasku "Mikä laulaen tulee se viheltäen menee" on käännettävä kaiketi
Ce qui vient en chantant, part sifflant.
Vaikka ennen käsitin sen näin:
Ce qui vient chantant, part sifflant.
Mielikuva kaverista, joka tulee laulaen ja lähtee vihellellen, koska ajattelin että vain ihmiset viheltävät. Ihmettelin, koska minusta laulaminen ja viheltäminen ovat samanlaisia hilpeyden ilmauksia, viheltäminen vain sanoista "mykkää". Mutta sananparsi taitaa oikeasti viestiä, että iloisena tehty työ ja saadut tulokset häviävät sen siliän tien.
Ihan kiero ajatusmalli.
Sananlaskut toimivat kielenkäytössä usein "argumentteina". Kansanviisaus typistetään helposti puhkikaluttuihin peukalosääntöihin, jotka nätisti tukahduttavat keskustelun. Usein suomalaiset sananlaskut tarjoavat aivan vastakkaisetkin näkökannat. Un proverbe mal choisi sert à tuer la conversation.
Pata kattilaa soimaa, koska turvaudun itse sananlaskuihin silloin, kun en keksi järkevämpää sanottavaa.
Vaan ovathan ihmiset tiivistäneet fiksusti kokemuksiaan kautta aikojen.
" On parle toujours mal quand on a rien à dire. "
Voltaire
***
Selaillessani nettiä tuli vastaan supisuomalainen "avautuminen": Ärsytyksen purkaminen kaikelle kansalle - vieläpä perustelematon, puhdas mielipide: Näin on koska minä olen sitä mieltä. Vertasin "avautumista" (ilmausta jolla puhuja itse määritteli puheenvuoronsa) niihin yhteyksiin, joissa olin kuullut käytettävän sanaa "ouverture". Raju henkinen kasvu, jokin kokemani muuttaa minua. "Ouverture" ottaa vastaan, "avautuminen" suoltaa ulos (puhekielisessä merkityksessään). Metaforissa lymyilevät ne merkitykset, jotka sinne sijoitetaan.
31.12.2009
Joululoma-aatoksia
Uuden vuosikymmenen koputellessa ovella alan kuoriutua joululomalaiskuudestani. Pieni kulttuurishokki Suomeen tullessa - pieni, koska toisaalta en ole niin täydellisesti sisäistänyt ranskalaisuutta. Kahden viikon aikana ehdin ilahtua rakkaista ihmisistä, vaipua olla möllöttämiseen, kaivata jo takaisin tekemään hommat paremmin.
Reaktiota:
"Miten ihanan suomalaista!"
"Suomea voin puhua ihan niinku huvittaa, koska olen tämän kielen natiivipuhuja, haa!"
"Mikään ei muutu - ehken minäkään." (Ja kuitenkin kaikki muuttuu.)
"Ottakaa nyt oppia niistä ranskalaisen kulttuurin hyvistä puolista."
"Miksi kaikkien palautuspäivien pitää olla heti loman jälkeen, äärgh."
"Kaunis valoisa talvi - tätä vaeltelua kaipasinkin."
"Kohtahan sitä on taas lähdettävä."
Lupailen varovaisesti vain ihan pieniä joulukuun kertomuksia Lyonista ja Milanosta.
En tiedä olenko vielä kansainvälistynyt. En tiedä olenko löytänyt sitä, mitä olen etsinyt, tai käsittänyt sitä, mitä olen halunnut oppia.
Yllättäviä vastaantulijoita on vain rohdettava tervehtiä, ja välillä olen kehdannut tehdä niin.
Pari toveria päätti lyhentää vaihtonsa, mutta minä ajattelin "kestää loppuun". Harkitummin on lähdettävä liikkeelle, ja pidettävä huolta itsestään. Joskus moinen elintärkeä ajatus vain tipahtaa päästä, kun täyttää sen jäsentymättömillä tehtävillä.
Ikävä on ranskalaista keskustelukulttuuria, muodollistakin huomaavaisuutta, opetuksen historiantajua, elokuvateattereita, kahviloita, merta, vuoria, kukkia ja raunioita. Raastaa tieto siitä, että minua tarvittaisiin täällä.
Mutta sellaista elämä on.
Reaktiota:
"Miten ihanan suomalaista!"
"Suomea voin puhua ihan niinku huvittaa, koska olen tämän kielen natiivipuhuja, haa!"
"Mikään ei muutu - ehken minäkään." (Ja kuitenkin kaikki muuttuu.)
"Ottakaa nyt oppia niistä ranskalaisen kulttuurin hyvistä puolista."
"Miksi kaikkien palautuspäivien pitää olla heti loman jälkeen, äärgh."
"Kaunis valoisa talvi - tätä vaeltelua kaipasinkin."
"Kohtahan sitä on taas lähdettävä."
Lupailen varovaisesti vain ihan pieniä joulukuun kertomuksia Lyonista ja Milanosta.
En tiedä olenko vielä kansainvälistynyt. En tiedä olenko löytänyt sitä, mitä olen etsinyt, tai käsittänyt sitä, mitä olen halunnut oppia.
Yllättäviä vastaantulijoita on vain rohdettava tervehtiä, ja välillä olen kehdannut tehdä niin.
Pari toveria päätti lyhentää vaihtonsa, mutta minä ajattelin "kestää loppuun". Harkitummin on lähdettävä liikkeelle, ja pidettävä huolta itsestään. Joskus moinen elintärkeä ajatus vain tipahtaa päästä, kun täyttää sen jäsentymättömillä tehtävillä.
Ikävä on ranskalaista keskustelukulttuuria, muodollistakin huomaavaisuutta, opetuksen historiantajua, elokuvateattereita, kahviloita, merta, vuoria, kukkia ja raunioita. Raastaa tieto siitä, että minua tarvittaisiin täällä.
Mutta sellaista elämä on.
12.12.2009
Pikkujoulu rinnassa :>
Hei taas.
Viimeinen viikko ennen jouluviikkoa alkaa, ja vaikka tehtävää on pilvin pimein, ulkona paistaa aurinko ja pakkanen kurottelee jo sormiaan tällekin Euroopan reunalle kuumien syksyisten päivien jälkeen (hyvässä lykyssä kohosi +15 asteeseen päivällä). Tällä hetkellä voin ihan hyvin, vaikka yskiskelenkin edelleen (oui, c'est probablement la grippe). Perjantai-iltana osallistuin Babaocin meille välittämään tutustumiseen painotaloon (l'imprimerie de Sud-Ouest, kolmea régionia sivuava ja seitsemisen départementia kattava paikalliselehti). Esittelijä välitti kunnolla tietoa, masiinat ja liikevaihtotekivät vaikutuksen. Tärkeämpää vielä, tuli höpöteltyä toisten erasmusten kanssa, kun emme välttämättä niin helposti törmää kampuksella. Pitäisi harrastaa enemmän tällaisia opettavaisia soiréeita ja sortieita... luultavasti elokuvan yhteydestä niitä löytää runsaasti. Sen tiedän, että kevätpuolella pitää keventää ja monipuolistaa kursseja, esimerkiksi valitsemalla taidetta, jota olen totta puhuen muutaman vuoden mittaan kaivannut. Niin, kolme kuukautta tähän opetteluun menee.
Palasin painotalolta yhden aikoihin ja heräsin lauantaiaamun "tenttiin" seitsemän maissa. Palelsi, olin sammuttanut lämmityksen un meidän sähkölasku on niin suuri. Kuppi kuumaa ja pyöräilemään.
Tentissä mietin rauhassa kaksi tuntia La Fontainen faabelia, sitten aloin kirjoittaa. Saatuani tuherrettua noin kaksi sivua, TD-opettajani huomautti, että "kirjoitathan sit puhtaaksi kuulakärkikynällä?" Aaah juu. Kirjoitin puhtaaksi, loppusaldo 2 ja 1/2 sivua. Poistuessani vilkuilin epäilyksen siemen sydämessäni ranskalaisopiskelijoiden konseptipinoja... arviolta kahdeksisen sivua valmista tekstiä... *huokaus* No, commentaire composé -kehittelyni päätyi lopulta tiivistykseen, että turha sanahelinä koituu suuremmaksi vahingoksi kuin hetkelliset impulssimme ja tyhmyytemme. Lähdin moikkaamaan ystävääni, jonka tosin olen tavannut vain -- öö, kolme kertaa tänä syksynä? - mutta silti, mukavaa ihmistä. Juotiin teet Village 5:n ihanassa pikku huoneessa. Hyvästeltyämme ja vaihdettuamme mukavat, kovin vaihto-opiskelijamaiset tiivistykset elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, poljin kaupan kautta toiselle puolelle kaupunkia - teelle. Tällä kertaa vuorossa lisää rupattelua ja hongkongilaisia leivonnaisia, joita toin myös kotiin kämppiksille.
Ihmisiä, kulttuuria, jakamista.
Ja *vaikka* sieluun iskee nostalgie... perhe, lumi, pakkanen, kuusien tuoksu ja humina, pimeän yön tähtikirkas taivas... (Ikävä on hieman liian negatiivinen sana kuvaamaan sitä kaihon, riemun ja tuskallisen rakkauden yhdistelmää, jonka kokee kun tahtoo uudistaa ihmissuhteen siteen, kun tahtoo matkata yhteen kotiinsa maailmalla - sanoisin pikemminkin: kaipuu.)
Niin, vaikka tietyt ihmiset, paikat, ja hetket "puuttuvat minulta" (Ils me manquent) olen kiinnittynyt tähänkin ympäristöön, vaikkei se aina ole ollutkaan helppoa. :)
Huomenna olisi valmisteltava suullinen esitelmä Georges Perecistä, ja hänen hilpeästä, railakkaasta mutta kummallisen raa'asta kirjasestaan Quel petit vélo à guidon chromé au fond de la cour ?
Ehkä käyn torilla. Ehkä kuljeskelen, pyöräilen hetken kylmässä, kauniissa yössä ja katselen kaupungin valoja heijastavaa, hohtavaa, aina virtaavaa Garonnea.
Viimeinen viikko ennen jouluviikkoa alkaa, ja vaikka tehtävää on pilvin pimein, ulkona paistaa aurinko ja pakkanen kurottelee jo sormiaan tällekin Euroopan reunalle kuumien syksyisten päivien jälkeen (hyvässä lykyssä kohosi +15 asteeseen päivällä). Tällä hetkellä voin ihan hyvin, vaikka yskiskelenkin edelleen (oui, c'est probablement la grippe). Perjantai-iltana osallistuin Babaocin meille välittämään tutustumiseen painotaloon (l'imprimerie de Sud-Ouest, kolmea régionia sivuava ja seitsemisen départementia kattava paikalliselehti). Esittelijä välitti kunnolla tietoa, masiinat ja liikevaihtotekivät vaikutuksen. Tärkeämpää vielä, tuli höpöteltyä toisten erasmusten kanssa, kun emme välttämättä niin helposti törmää kampuksella. Pitäisi harrastaa enemmän tällaisia opettavaisia soiréeita ja sortieita... luultavasti elokuvan yhteydestä niitä löytää runsaasti. Sen tiedän, että kevätpuolella pitää keventää ja monipuolistaa kursseja, esimerkiksi valitsemalla taidetta, jota olen totta puhuen muutaman vuoden mittaan kaivannut. Niin, kolme kuukautta tähän opetteluun menee.
Palasin painotalolta yhden aikoihin ja heräsin lauantaiaamun "tenttiin" seitsemän maissa. Palelsi, olin sammuttanut lämmityksen un meidän sähkölasku on niin suuri. Kuppi kuumaa ja pyöräilemään.
Tentissä mietin rauhassa kaksi tuntia La Fontainen faabelia, sitten aloin kirjoittaa. Saatuani tuherrettua noin kaksi sivua, TD-opettajani huomautti, että "kirjoitathan sit puhtaaksi kuulakärkikynällä?" Aaah juu. Kirjoitin puhtaaksi, loppusaldo 2 ja 1/2 sivua. Poistuessani vilkuilin epäilyksen siemen sydämessäni ranskalaisopiskelijoiden konseptipinoja... arviolta kahdeksisen sivua valmista tekstiä... *huokaus* No, commentaire composé -kehittelyni päätyi lopulta tiivistykseen, että turha sanahelinä koituu suuremmaksi vahingoksi kuin hetkelliset impulssimme ja tyhmyytemme. Lähdin moikkaamaan ystävääni, jonka tosin olen tavannut vain -- öö, kolme kertaa tänä syksynä? - mutta silti, mukavaa ihmistä. Juotiin teet Village 5:n ihanassa pikku huoneessa. Hyvästeltyämme ja vaihdettuamme mukavat, kovin vaihto-opiskelijamaiset tiivistykset elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, poljin kaupan kautta toiselle puolelle kaupunkia - teelle. Tällä kertaa vuorossa lisää rupattelua ja hongkongilaisia leivonnaisia, joita toin myös kotiin kämppiksille.
Ihmisiä, kulttuuria, jakamista.
Ja *vaikka* sieluun iskee nostalgie... perhe, lumi, pakkanen, kuusien tuoksu ja humina, pimeän yön tähtikirkas taivas... (Ikävä on hieman liian negatiivinen sana kuvaamaan sitä kaihon, riemun ja tuskallisen rakkauden yhdistelmää, jonka kokee kun tahtoo uudistaa ihmissuhteen siteen, kun tahtoo matkata yhteen kotiinsa maailmalla - sanoisin pikemminkin: kaipuu.)
Niin, vaikka tietyt ihmiset, paikat, ja hetket "puuttuvat minulta" (Ils me manquent) olen kiinnittynyt tähänkin ympäristöön, vaikkei se aina ole ollutkaan helppoa. :)
Huomenna olisi valmisteltava suullinen esitelmä Georges Perecistä, ja hänen hilpeästä, railakkaasta mutta kummallisen raa'asta kirjasestaan Quel petit vélo à guidon chromé au fond de la cour ?
Ehkä käyn torilla. Ehkä kuljeskelen, pyöräilen hetken kylmässä, kauniissa yössä ja katselen kaupungin valoja heijastavaa, hohtavaa, aina virtaavaa Garonnea.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
