Uuden vuosikymmenen koputellessa ovella alan kuoriutua joululomalaiskuudestani. Pieni kulttuurishokki Suomeen tullessa - pieni, koska toisaalta en ole niin täydellisesti sisäistänyt ranskalaisuutta. Kahden viikon aikana ehdin ilahtua rakkaista ihmisistä, vaipua olla möllöttämiseen, kaivata jo takaisin tekemään hommat paremmin.
Reaktiota:
"Miten ihanan suomalaista!"
"Suomea voin puhua ihan niinku huvittaa, koska olen tämän kielen natiivipuhuja, haa!"
"Mikään ei muutu - ehken minäkään." (Ja kuitenkin kaikki muuttuu.)
"Ottakaa nyt oppia niistä ranskalaisen kulttuurin hyvistä puolista."
"Miksi kaikkien palautuspäivien pitää olla heti loman jälkeen, äärgh."
"Kaunis valoisa talvi - tätä vaeltelua kaipasinkin."
"Kohtahan sitä on taas lähdettävä."
Lupailen varovaisesti vain ihan pieniä joulukuun kertomuksia Lyonista ja Milanosta.
En tiedä olenko vielä kansainvälistynyt. En tiedä olenko löytänyt sitä, mitä olen etsinyt, tai käsittänyt sitä, mitä olen halunnut oppia.
Yllättäviä vastaantulijoita on vain rohdettava tervehtiä, ja välillä olen kehdannut tehdä niin.
Pari toveria päätti lyhentää vaihtonsa, mutta minä ajattelin "kestää loppuun". Harkitummin on lähdettävä liikkeelle, ja pidettävä huolta itsestään. Joskus moinen elintärkeä ajatus vain tipahtaa päästä, kun täyttää sen jäsentymättömillä tehtävillä.
Ikävä on ranskalaista keskustelukulttuuria, muodollistakin huomaavaisuutta, opetuksen historiantajua, elokuvateattereita, kahviloita, merta, vuoria, kukkia ja raunioita. Raastaa tieto siitä, että minua tarvittaisiin täällä.
Mutta sellaista elämä on.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti