Viime viikko meni surullisen masentuneissa ja kiireisissä merkeissä. Kumma juttu, että valitsen sen verran kursseja kuin kävisin Suomessa, vaikka niistä kaikista suoriutuminen kunniakkaasti ja ajan kanssa on hankalaa tällaiselle järjestäytymättömälle nyypälle. Jouduin siis unohtamaan korpukseni muiden töiden tieltä ja naputtamaan salle informatiquessa aina kun ei ollut kurssien vikoja tunteja, joilla opet muistuttelivat ehdottomista palautuksista. Olin siis aika väsy, kun en viitenä päivänä muuta kuin istunut ja stressannut, mut itsehän sitä menin laiskamatoilemaan kolme viikkoa.
Valitukset sikseen, ehdin sentään käyttää reililippuni pari viimeistä päivää niin että kaiken kaikkiaan matkustin sillä neljä päivää. Perjantaiaamuna nukuin niin myöhään, etten ehtinyt vahaisaamun TGV-juniin, joten lähdin vasta vaille 11 kohti La Rochellea, jonne ajattelin palata vielä kevään mittaan. Huristelin IC:n kyydissä siis ohi, ja Nantesissa oltiin kolmen maissa. Miksi Nantes? Koska: 1. Mielessäni on soinut ja soinut bretonilainen kansanlaulu "Le Prisonnier de Nantes" Poitiersissa käynnistä lähtien. 2. Koska olin lukenut Nantesin olevan elintasoltaan yksi parhaimmista Ranskan kaupungeista (en nyt löydä linkkiä tähän tietoon, mutta voitte sekoittaa päänne ainaisilla paikallisten rakastamilla debateilla kaupunkien/alueiden hyvistä ja huonoista puolista tai lukea vähän virallisempaa pohdiskelua).
Katedraalin fasadin sivutorni.
Eräs neljästä Francois II:n haudan neidosta.
Puutarhan täsmällisyyttä.
Tykkäsin. Tarkastelin kaupunkia jokseenkin reilaajan näkökulmasta (sellainenhan olin) ja tykästyin sen siisteyteen (sen puute on alkanut ärsyttää minua eniten Bordeaux'ssa, vaikka en kuvitellut tarttuvani kakista epäkohdista juuri suttuisuuteen). Heti aseman vieressä leviää kasvitieteellinen puutarha, jonka vihreät nurmikot houkuttelevat väsynyttä matkalaista (joskin ne on säästetty pikkulinnuille, kuten kylteissä huomautettiin). Kävin yhdessä kirkossa ja jatkaessani matkaa huomasin katedraalin, jonka julkisivu on hiljattain remontoitu ja puhdistettu, ja näytti vastarakennetulta. Sisällä goottilaiskaarissa henki klassismin tyylikkyys ja ikkunoiden lasimaalaukset toistivat pikemminkin harmonisia, abstrakteja ja luonnollisia kuva-aiheita eivätkä niinkään pyrkineet esittävyyteen. Francois II ja vaimonsa hauta ihastutti; sen joka kulmassa nökötti vertauskuvallinen veistos, joita niin rakastan, ja haudan yllä pomppiva ja pölisevä, koulutehtäväänsä raapustava lapsilauma hymyilytti. Kiertelin toiselle puolelle katedraalia ja pysähdyin toisen haudan vierelle; silmäilin leijonannahkaviittaista sotilasta, rukouksessaan innokkaasti puoliksi nousevaa tyttöä, mutta vasta ajattelijan täydellisen luonteva asento ja läpitunkeva "katse" pysähdyttivät. Koin sellaisen "taide todempaa kuin todellisuus" -elämyksen. Neljännessä kulmassa Charité du monde imetti mustaihoista lasta ja paijasi sylissään vaaleahapsista. Veistokset olivat kylläkin mustia kaikki, ehkä se teki vaikutuksen - niiden varjoissa piili enemmän ihmisyyttä kuin vaaleiden marmoripatsaiden kylmissä katseissa.
Taiteellis-hengellisestä elämyksestä piristyneenä hortoilin kaupallisempaan keskustaan päin, ohitin hurmaavan crêperien, jonka keskustassa lämmitti takka, tein pienen kierroksen ja löysin itseni taas samasta paikasta. Tuumasta sisään. Kodikasta, asiakaskunta neljän maissa koostui lähinnä englantilaisista, toisesta reppureissaajasta ja kolmesta bretonilaisesta lapsiperheestä, jotka tapasivat kai niin aikaisin koska pian oli lasten nukkumaanmenoaika - ranskalaisethan syövät hyvin täsmällisesti lounaan puolenpäivän jälkeen ja illallisen seitsemästä alkaen. Tarkoitus oli maistella vain galettea, mutta tilasin kokonaisen kympin menun siiderin kera, "kun kerta (melkein) Bretagnessa ollaan". Galette on tummasta viljasta tehty "lettu" (ei ole meidänlaisemme lettu) jonka sisällä piileksii mielenkiintoisia aineksia (valitsin sienet, juuston ja andouillen, (jälkimmäisen tietääkseni mitä se on, siitä varmaan voimakas maku), jälkkäriksi crêpe à la crème citron ja siideriksi "brut". Hih, ajattelin Astérix et le tour de Gaule -kierrosta. Haluun tehdä samanmoisen!
Galette voisilmällä.
Leikkiseiniä.
Nantes vaikutti tosiaan kivalta kaupungilta ja pikaisellekin matkalaiselle riittää tutkittavaa puoleksi päiväksi, varsinkin jollei istu paria tuntia ravintolassa kuten eräät. Enemmän kuin riittävästä illallisesta täynnä Herttuoiden palatsiin (linnaan), joka sekin on kivenheiton matkan päässä asemalta, katedraalin vierellä. Siinä vuorottelivat 1300-luvun sotilaallinen käytännöllisyys ja koristeellinen palatsiosa. Aikas kiva. Vuosisatoja sitten Loire oli virrannut sen ympärillä, mutta sittemmin kanavointi ja autotiet ovat muuttaneet maisemaa; feikkivallihauta ja keihäänkärjen muotoisen saaren vaikutus asemakaavaan muistuttivat historiasta. Kesäiltoina ja joulun alla kun linnassa pidetään konsertteja, se mahtaa valaistuksessaan hehkua tunnelmaa. Vaan hämärsi ja lähdin raiteille jälleen, vaikka tuuminkin olisinko mennyt Nantesin sohvasurffaajien viikkotapaamiseen - olin kiireissäni raapustanut baarin nimen muistiin.
"Lukulampuin" valaistussa ter-junassa kuuntelin vieruskaverini puhelua ja koin myötätuntoa opiskelijan tuskien kanssa ja katselin aitiopaikalta, kun toinen viimeisteli Photoshopilla scifististä teosta. Onneksi näin sen varhaisemmassa vaiheessa, usein luonnokset kiinnostavat latteiksi viimesteltyjä töitä. Niissä pesii enemmän mielikuvituksen vapautta. Olipa muuten kiva, että otin muistikirjan mukaan, tuli kirjoitettua joitakin kivoja vaikutelmia joita en välttämättä muistaisi seuraavanakaan päivänä. Kirjoita, koe, tee.
Le Mansissa ihmettelin, että mikäs käpykylä tämä on, kunnes kierrettyäni autioissa IT-lähiöissä palasin asemalle ja menin pohjoispäähän. Siellä olikin tiski vielä viisi minuuttia auki. Varasin lipun Brestiin, ihan vain koska se olisi pisin reissu, kerkeisin ehkä nukkua, ja koska minulla oli loistoidea tutkia satamakaupunkia öiseen aikaan, haistella Atlanttia! Noh. Kun ystävällinen rouva sitten potki minua Brestissä hereille ennen kahta ja hupsahdin ulos junasta, huomasin iloisen sateen ja erityisesti etelästä tuiskivan ja puhkuvan tuulen aiheuttavan tiettyjä epämukavuusteijöitä.
Hipsittyäni Brestin yössä, jossa perjantai-lauantaiyönä barista baarista loisti valo ja sieltä täältä kantautui naurua, mutta enimmäkseen satoi ja tuuli koko valtameren talvisella vimmalla, ja hipsittyäni jokseenkin märkänä takaisin asemalle, jossa haukkuva ja näykkivä koira otti minut silmätikukseen, mietin, että olipahan idea. Seisoskelin bussipysäkillä pari pitkää tuntia, söin eväitäni, katselin kolmea kortterirallaajaa, hypin ja lauloin Dem Bones Songia ja sanoin, että neljän aikoihin olisi pahin aika. Niin se olikin, puoli viideltä, mutta asema aukesi sentään. Minä valittamaan pelottavan näköiselle contrôleurille: "Mie olen pikkuinen reilaaja ja haluaisin nousta tähän junnaan, mutta kun varaus jäi tekemättä" (TGV-junaan kolmesta kymmeneen euroon, suoraan junaan astuttaessa 15/20€ ilmeisesti. Herra kehotti hyppäämään junaan, jossa kuivattelinkin vaatteitani, nukahdin ja poistuin ennen Rennesia kun toinen tyttö tuli vaatimaan paikkaansa. Rennes, johon pian päädyin, ihan jees. Halusin kuitenkin vaan seuraavaan junaan pohjoiseen. Se olikin lysti reissu, näin vähän bretagnelaista maaseutua, josta tuli jotenkin kotoisa fiilis. Vähän pittoreskimpää kuin etelän suot tai ne maaahdottomat viljelyspellot lähempänä Pariisia, lehmiä, metsää, veden valtaamia peltoja. Olis sitä rannikkoakin ollut mielenkiintoisempi katsella päiväsaikaan, mutta tulen toiste Finistèren laitamille. Matka Caeniin kesti useamman tunnin, ja matkalla hoksasin kaukana häämöttävän Mont St-Michelin (Pontorson St-Michel). Ohi, koska halusin nähdä millaiseen kaupunkiin olisin voinut päätyä, jos oisin valinnut Taikun vaihtopaikan.
No hei Caen. Pidin pohjoisesta väristäsi, suuresta urheilukentästäsi aivan keskustan vieressä, kohteliaista leipureistasi ja asemavirkailijasta, kaupungintaloon yhtyvästä luostaristasi jossa seisahduin Wilhelm Walloittajan haudan äärellä, vilkkaasta keskustastasi ja siitä viidesosasta muuria jonka ehdin nähdä mahtavasta linnastasi. Kiirehdin seuraavaan junaan, mutta luettuani aikatauluja huolimattomasti minun pitikin odottaa kello kolmen junaa, jonka olin todennut vikaksi mahdollisuudekseni poistua Caenista. Mutustelin thon-crudités-sandwichiani (crudités on tietysti raa'at, vihreitä, kasviksia, mikä taukki olenkaan kun en ole tuota aatellut koko syksynä), hörpin mehua ja upotin hampaani valtavaan flan-palaan. Ah... Mutta sen jälkeen olin taas niin puoliaivoinen (väsyneenä kunnon syönti saa uupumuksen todella tuntumaan), etten jaksanut kuluttaa tuntia muuta kuin kipuamalla yhden mäen ylös ja alas. Joo, ihan kiva se Caen oli kans, hyvien yhteyksien päässä Pariisista ja sen vaikutuspiirissä, mutta ehkä tämä Bordeaux'n erilaisuus tekee minulle hyvää. Hei hei Caen!
Matkalla Pariisiin istuin hyvin pedanttia historioitsijaa vastapäätä, mietin onkohan se joku tärkeä tyyppi ja häiritsenkö sitä rahvaanomaisella läsnäolollani. Nuokahdin kuitenkin uneen päätellen siitä, että puolitoista tuntia meni suht nopsaan.
Olin jokseenkin nuupahtaneena tuuminut, etten ehkä yrittäisi St-Lazarelta Montparnasselle juoksua; vaikka matka oli ehkä aavistuksen lyhempi kuin edellisellä kerralla, olisi se ollut epäselvempi Pariisia tuntemattomalle. Metrossa oli värikästä väkeä, pariisilaisrouvia jotka puhuivat ihan kummasti laulaen ja painottaen, rokkihenkisiä japanilaisturisteja, pari ulkomaalaisittain englantia murtavaa jotka lempeän ironisella asenteella puhuivat elämästä ja naisista. Ulkona pimeni ja satoi, kun saavuin Tour de Montparnassen juurelle, joten jätin enemmät seikkailut siltä päivältä. Angoulêmessa jäi pois yksi kaveri, joka oli innoissaan menossa sarjakuvafestivaaleille. Kumma juttu, eiväthän ne ole kuin kuun lopussa? Pitäisköhän mennä? Muutenkin tuumin tulevien viikkojen suunnitelmia. Maisemanvaihto taatusti tekee hyvää, niin osaan arvostaa tätä kaupunkiakin kuten tänä aamuna tein. Tämä elämä ei saa olla koulusta-kotiin-mentaliteettia, vaikka rutiineissa on tasapainottavat puolensa.
____
Palataan vielä alkuun.
Syysväsymykseni syynä lienee se, ettei kulttuuriin sukeltaminen käy hetkessä. Olisin heti halunnut kaikki hallinnolliset asiat kuntoon, kirjoittaa superesseitä, käydä töissä, harrastaa kulttuuria ja kaveerata puolen kaupungin kanssa. Mais avant qu'on se lance aux actions (fatales) il faut savoir (s') écouter. Nyt otankin hieman etäisyyttä (recul) ja keskityn vapaaseen turismiin. Tokan lukukauden kurssivalinnat teen *ehkä* vapaammalla kädellä.
Tutkin muuten foie grasia, erikoisuutta jonka Aquitaine ja Alsace tahtovat tahoillaan "omia", mutta jonka alkuperä on vähintään roomalainen, ja huomasin että sen "valmistukseen" kuuluu hanhiparkojen pakkosyöttäminen (gavage). Auts. Latinan jecur ficatum, yksinkertaisesti "viikunamaksa" (lintuja syötettiin kuivatuilla viikunoilla) on antanut "foien" ranskaan, eli maksa tulee oikeastaan viikunasta. (lähde: Wikipediasta ihan luin.)
Palataan alkuun, oppimisen iloon.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti