Junalla halki Euroopan (ou : Paris, je reviendrai !)

Reilireissu takasin halki Euroopan sujui väliin väsyneesti mutta mallikkaasti. Loppiaisiltana lähdettiin ruotsinlaivalla, Vikingin Isabellalla Tukholmaan, kansipaikka maksoi kymmenkunta euroa. Ihan hyvin sai horrostettua "junanpenkkihuoneessa" ravintolan vieressä. 6:30 paikallista aikaa Tukholmassa - oli jo selvästi Turkua lämpimämpää. Kävelin kaartaen terminaalista asemalle, ihailin kaunista, siistiä ja historiallista eurooppalaista pääkaupunkia aivan vieressämme ja olisin missannut junani, jollei se olisi ollut myöhässä. Tukholma-Kööpenhamina-reitti menee X2000-junalla viidessä tunnissa, mutta seitsemän euron lisämaksuun haluttomana (pihinä) päätin kiertää Göteborgin kautta, joten olin Kööpenhaminassa vasta viiden maissa. Korpi ennen Göteborgia oli pitkä ja luminen, ja ajattelin Fucking Åmål -elokuvaa. Ei ollut mahottoman kaukana, Vänernin toisella puolella. Itse järveä en puilta nähnyt, mutta myöhemmin näin meren yllä laskevan auringon. Nautin asiansa osaavan ruotsalaisen rautatieyhtiön SJ:n toiminnasta. Vaikka myöhässä oltiin reippaasti, tiedotettiin ja pahoiteltiin. Göteborgissa puhalteli keväisen lämmin tuuli, ja oviaukoissa lymyili erikoinen lumen olomuoto : paksua suklaajäätelöä muistuttava. Nuokuin Malmöön ja haipuvassa päivänvalossa näin vielä jotain siltä mahottoman pitkältä sillalta Tanskan puolelle.

Kööpenhaminassa pyörähdin ulkona ja totesin et sinne on palattava. Pelkäsin ensin Eurocityn menevän ohi, aseman laiturisysteemi näytti niin sekavalta, mutta sinne kyytiin vaan. Istuin pyöreähkön tanskalaispojan vastapäätä, hän väläytti hymyn aina välillä lehteä lukiessaan. Muutenkin tanskalaiset hymyilivät huolestuttavan paljon tuntemattomille, joiden katseen sattuivat kohtaamaan. Saksalaiseen kulttuuriin puolestaan tuntuu kirjatulta juuri tietynlainen kohteliaisuus, toisten huomiointi ja vaivaton jutustelu.

Raja ylitettiin niin, että nuokkuessani yllätyin. Tanskan- ja saksankielisistä kuulutuksista en paljon tajunnut, kunnes hoksasin, että juna ajoi lauttaan sisään ja kyllä, kuulutettiin englanniksikin, että matkustajat eivät saa kököttää kulkuvälineessä ylityksen ajan "for legal reasons". Kipusimme alakannelta ylös lähes tuhjälle Baltic linesin lautalle. Tovi meni nojatuolissa loikoessa ja eväitä nauttiessa. Sitten takaisin junaan, ja sarja yöllisiä junanvaihtoja pitkin läntistä Saksaa. Hampuri - rauhallinen lumisade, kuin syksyn ensimmäinen. Junassa Deutche Bahnin kohtelias täti tuli tekemään asiakastutkimusta (on sinäkin työajat). Köln - kiva, kun katedraali on ihan rautatieaseman vieressä. Frankfurt - ottamaan selvää, pääsenkö kello 06:00 Pariisiin lähtevään ICE:hen. Harmi kyllä, Reisezentrum oli kiinni kuuteen saakka. Konnarin mukaan olisin päässyt, jos oisin maksanut 20 €. Kiitos ei, pihiys nääs. Jos olisin odottanut Kölnissä yli viiteen, olisin voinut jatkaa Aachenin, vanhan kunnon Liègen, Lillen ja Amiensin kautta iltapäiväksi rakkauden kaupunkiin, mutta keplottelin itseni Frankfurtista nopeimmalla reitillä ilman suurnopeusjunia jonka DBahnin systeemi tarjosi.

Ihan hyvä valinta. Sain nähdä veljeni vaihtomaastot. Oi, mikä ihana pimeästä esiin nouseva Reinin laakso (Rhein, Rhin), mikä kuulto Mosellen (Mosel) pinnalla, mitkä viinipengermät, linnat kukkuloiden harjoilla! Sympaattista maastoa, jonne halajan palata. Trier ei ollut enää niin pittoreski, mutta siellä lumi puhalteli edelleen kasvoilleni. Lumi! Miks' etelästä uuvut sä?

Jälleen Luxembourgissa, jonka asemanseutu houkuttelee vähemmän kuin itse keskusta. Ostin pullon vettä. Jatkoin väsyneenä Pohjois-Ranskaan - reittiä, jonka tunsin jo. Teollisuusmaastot lähellä Metziä eivät hirveästi innostaneet, seudussa on jotain rapistunutta, mikä eroaa Saksan siisteydestä. Jatkoin Nancyyn, jossa kuulin etelän junamyöhästymisistä, jotka aiheuttivat resonointia pohosessakin. Mietin kovasti quiche lorrainen ostamista. En ostanut. Sen sijaan pakkauduin lähijunaan, jossa kuuntelin armeijapoikien puheita. Matka muistutti kovasti sitä viimeistä väsynyttä, ahdasta ja hikistä etappia Limogesin ja Bordeaux'n välillä, matkaa tuntemattomaan joskus kauan kauans sitten helteisenä syksynä, paitsi että:
Ei ollut kuuma.
Jaksoin olla kiinnostuneempi ihmisistä ympärilläni.
En tuntenut oloani ihan niin alieniksi ("alienated").
Kuuntelin ranskalaisia analyyttisemmin eritellen eroja, ja samankaltaisuuksia, antaen niiden ärsyttää mutta toisaalta hyväksyen niiden olemassaolon.

Ja jotenkin, istuessani nuokkuvan mummon ja kahden teinitytön seurassa halki pitkän, pitkän ranskalaisen Pohojanmaan (niiin lättänää, ihan tosi vähän puita, kirkas aurinko yllä piirteettömien peltojen; Nancya lähempänä maisema oli jämsämäisempää, so. kumpuilevampaa, mutta laajuudessa potenssiin 10), tunsin oloni paremmaksi väsymyksestä, nälästä, liikkumattomuudesta ja kaipuusta huolimatta.

Epernayssa vika junanvaihto ennen Pariisia. Rautatieaseman läpi puhalsi hyyytävä tuuli, miten ihmeessä ranskalaiset kestävät tätä? Tunti venailua, kiersin kylän lähikortteleita ja ihmettelin sitä provincen pikkukaupungin tunnelmaa. Ilmeisesti shampanjanystäville kiintoisa pysähdys. Vanhaa, nättiä, ja rauhallista, mitä nyt autoilijoita riitti ja peilijää meinasi tappaa. Pompin asematädin luo ja muistin olla extrakohtelias kysellessäni vikaa junaa Pariisista Bordeaux'hin ja sen varausmaksua. 19:25, Paris Montparnasse. Kymppi, koska perjantai-ilta = ruuhka-aika, mutta tällä kertaa pulitin sen hyvillä mielin. Mielessäni kyti vaan epäilys: Ehtisinkö puolessatoista tunnissa Paris Estiltä Paris Montparnasselle? Metro, totta, miksipä ei, mut minut on luotu kävelemään! Eka kerta Pariisissa! C'mon! En halunnut rinkkaani metroon varaskammoisena, ja lisäksi käveleminen vaan on *se* tapa tuntea ympäristönsä. Sihtailin junassa katseellani InterRail-karttaan printattua pikku karttaa. Ei etäisyyksiä, mutta suunnat suht selkeitä. Ihan suoraan joelle ja siitä Palais de Luxembourgin ohi, jolloin suuntima oikeaan. Luin pikku Info-lehteni juttua Pariisin nähtävyyksistä, siitä sain vihjeen, että Seine kulkee Pariisin läpi 15 km matkan, ja silmäilin tarkkaan karttaani piirrettyjen kirkkojen, aukioiden ja palatsien mittasuhteita. Hmmm. Ehkä puolitoista tuntia juuri riittäisi, mutta minulla on tapana yliarvioida voimiani ja älliäni ja aliarvioida etäisyyksiä ja odottamattomia esteitä. Päätin, että kulkisin Seinen varteen, välillä tarkistaen bussipysäkeiltä tai kaupunkikartoista sijaintini, ja jos olisin käyttänyt puolet tai enemmän ajastani siellä, käyttäisin julkisia. Mietteissäni vilkaisin välillä maisemia, nyt ne olivat kukkulaisempia ja mielenkiintoisempia kuin aiemmin iltapäivällä.

Paris-Est: Ulos junasta, katse kelloon, 17:55, kolme minuuttia myöhässä. Pitkä laituri, mutta pitkä oli junakin. Ei ensimmäisestä ovesta ulos, etene raiteiden suuntaisesti.
Ulkona. Pysähdys, katse kadulle ja tieviittoihin. Harva paikka antoi hirveästi neuvoja, paitsi että jossain vaiheessa Centre Ville (polkupyöräilijöille) rohkaisevasti eteenpäin. Ja Forum des Halles oikealla. Hyvä. Pingoin läpi punaisista, mutta niin tekivät pariisilaisetkin, tosin kylmän viileästi kävellen. Pariisin liikenne tuntui hullulta, autoja suht reippaasti, liikennesääntöjen noudattaminen vähän niin ja näin. Juostessani katselin nähtävyyksiä ja nautin katukahviloiden tunnelmasta. Pariisi pikakelauksella. Mietin bordelaisien kritiikkiä pariisilaisten kiireestä, ja siitä, miten ihmiset vaan painavat ohi jos niiltä koittaa kysyä neuvoa. Taisin kulkea kuitenkin kaikkein nopeimmin.

Kadut kapenivat, vähän epäilin, mutta jatkoin ottamaani suuntaan. Joku kiva höskä, jonka täytyi olla Centre Pompidou, tai sitten mainokset erehdyttivät. La Seine, enfin ! Painelin ohi Notre Damen pikku sillalle ja mietin, miten Pariisi onnistuu suurkaupungiksi antamaan pienen kaupungin ihmisläheisen tunnelman. Katsoin kelloa. Puoli tuntia tähän laskeutumiseen! No, voin ehkä vähän hidastaa. Olin ainakin Rive Gauchella.

Mäki alkoi nousta. Montparnasse, quelle direction ? Ohitettuani Jardin de Luxembourgin viitat aloin hakea sopivaa tämän turistin uhria. Se oli kyllä totta, että ihmiset välttävät ja lipuvat ohi helpommin kuin pienemmissä kaupungeissa. Lopulta voitin epäilyni ja pysäytin kaksi rouvaa. Auliisti he neuvoivat suunnan, ja kehottivat kysymään lähempänä neuvoa (reitin monimutkaisuuden takia) tai ottamaan bussin 82, koska kävelymatkaa oli ainakin 20 min. Kiitin ja lähdin hymyillen. Sain ohjeet vielä asunnostaan poistuvalta herralta (koko ikänsä eksyneitä turisteja neuvoneen hieman välinpitämätön rutiini) ja nuorelta kohteliaalta neidolta. Merci, les Parisiens, vous êtes plus gentils que j'ai cru !

Boulevard de Montparnassella luotin kaupunkikarttaan ja Tour Montparnassen sivuuttamattomaan maamerkkiin ja upeiden, värikkäiden kahviloiden, elokuvateatterien, oh! Montparnassen yöllisen loiston keskeltä löysin aseman kellon. Tunnissa tänne. Tyytyväisenä ja vaikuttuneena hidastin ja kuljin asemalle takkiani availlen ja vesipulloa hamuillen. Hyvä, että olin parikymmentä minuuttia etuajassa, koska laituria junalle sai kulkea varmaan viitisen minuuttia. Junassa olin kohtelias vierustoverilleni ja sammahdin tuntia, paria ennen Bordeaux'ta.

Junassa taisin ajatella kulunutta päivää, niitä ihmisiä, jotka olivat pakkautuneet siihen pikkuiseen paikalliseen matkallamme Nancyn ja Epernayn yksitoikkoisen maaseudun halki, niitä ihmisiä, jotka olin vauhdikkaasti ohittanut Pariisin valoisilla kaduilla, ja jotenkin mieleen syttyi ymmärryksen poikanen. "Kun ranskalaisilla on tällainen maa ja tällainen pääkaupunki, miten muuten he voisivat käyttäytyä ja elää?" Kumman tyytyväisenä kokemaani saavuin kotikaupunkiin.
Ehdin vielä tutkia aseman eteläpuolen Belcierin autoparkkeja, kunnes tajusin palata jälkiäni ja taapertaa tuttuja mukulakivikatuja.

Reilaus (InterRail) on hyvä valinta ihmiselle, joka haluaa nähdä ja tuntea sen matkan joka tekee, etäisyydet, jotka eivät helposti taitukaan, Euroopan monet kasvot; ja myös ihmiselle, joka tiedostaa ja välittää edes vähän pienten tekojensa vaikutuksista maapalloparkamme. Kahden reilaus tuntuu toki hauskemmalta, tai jos olisi puheliaampi tyyppi. Kehotan siis valitsemaan junan, koska Eurooppa on pieni ja kiinteä. Matkaan meni kaksi päivää ja yötä (159 € maksaneessa passissani on vielä kolme päivää käyttämättä, joten voisin piipahtaa jossain tämän viikon torstaista lauantaihin), mutta oisin selvinnyt huomattavasti nopeammin maksamalla vähän lisämaksuja - sitä paitsi on hurjan kivaa, joskin vaativaa, suunnitella seikkailunsa. Lentämisessä ei ole samaa oman tilan tuntua. Matkalla pohjoisesta etelään menee kulttuurien halki, ja pelkästään äänimaisema avartaa: Vikingin terminaalista venäläispoikien ja karvahattuisten vanhusten rupatus, yöllinen nauru ja englannin solkkaus laivalla, ruotsalaistyttöjen juoruilu kuulutusten huolehtiva sävy lumisessa Ruotsissa, hyvinvoivan pulskien tanskalaisten levollisuus, saksalaisten täsmällisyys, asiakeskeisyys, pidättyväisyys ja tuttavallisuus; Luxembourgissa puhuttiin kiinnostuneena kaikesta, mutta jotenkin tuntui, että se liittyi enemmän tai vähemmän rahaan (jopa ilmaislehtien viihteellisemmissä jutuissa). Ranskan epäjärjestelmällinen pulputus, mutta argumentoitu, täynnä mielipiteitä, väriä ja valööriä. Jotain vaikutelmia. Ensimmäinen päivä oli skandinaavinen, ja teki hyvää nähdä ja tuntea se kulttuuriympäristö, johon suomalaisten monet hyvät piirteet kuuluvat.