Seikkailua sohvasurffaillen

Teatterissa Lyonissa

Joulukuun alussa alkoi stressi kasaantua kukkuroittain, kun olin kippeenä enkä liikkunut, ja kun liikuin niin köhin ja olin surkea mököttäjä ja podin ikävää. Pakenin kuitenkin parahiksi paleltumaan Lyoniin 3.-6.12. (ehkä silloin kun olisi kuulunut paiskia viikonloppukirjoitelmia). Kaupunki juhlii vuosittain joulukuun 8. päivän tienoilla Neitsyttä, joka pelasti sen mustalta surmalta. Kuulemma. Perinteisesti kansalaiset vaeltavat kynttilät kourassa 8. päivän iltana vanhan kaupungin kukkulalle 1800-luvulla pystytetylle La Basiliquelle, mutta en voinut jäädä ihastelemaan tiistain kulkuetta, joten jouduin tyytymään kaupungin imagonkohotusvalaisuihin, lyonilaisten ja muiden matkailijoiden seuraan. Viikonloppuun mahtui tunnelmallisia hetkiä lumoavien taideteosten ja ihmisten vierellä vaellellessa.

Laihalla kukkarolla ja utelialla mielellä matkustellen etsin kovasti majoittajaa Couch Surfing -projektin kautta. Sohvasurffauksen tarkoitus on auttaa meitä kohtaamaan toisemme aidosti. Minulle se tarjoaa huikeita oppimismahdollisuuksia niin kulttuurintuntemuksen kuin vieraanvaraisuuden saralla. Halusin Lyoniin joulukuun ekana viikonloppuna paitsi Fête des Lumièresin, niin myös "maailmanlaajuisen" CS-tapaamisen vuoksi. Ei tullut osallistuttua yhteistapaamisiin... Nautinnolliset hetket isäntäni, hänen tyttöystävänsä ja neljän muun surffaajan seurassa korvasivat joukkopippalot.

Kiiruhdin torstaina kolmen junaan ja olin Lyonissa kuudessa ja puolessa tunnissa (ehtien vilkkaassa opiskelijakaupungissa Montpellierissä kiertää muutaman korttelin ja ihastella sinisin valoin koristeltuja palmuja). Bordeaux'sta Lyoniin pitää junalla kiertää joko Pariisin tai Toulousen kautta, koska Auvergnen läpi ei (vielä) mene nopeita junia. Lyonissa suuntasin jalan Pierricin ystävän synttäreille. Brasilialaiset viettivät samalla läksiäisiään, tarjoilivat maansa herkkuja ja tanssahtelivat tangoa. Lämmin tunnelma ja keskustelu virkisti matkasta väsynyttä, opiskelutaakasta masentunutta puurtajaa. Inès selitti, että lyonilaisia pidetään kylmähköinä, mutta vaikka olin täysin vieras sisääntupsahtaja, tunsin itseni tervetulleeksi. Poistuimme puolenyön maissa kaupunkipyörillä ja poljimme yli upean Rhônen sillan: kukkuloita, valoja, tumma vesi! Rhône on yksi Ranskan vaarallisimmista Rantakadun vanha rakennus jättimäisine ovineen ja korkeine puukattoisine huoneineen lumosi minut. Nukahdin olohuoneen sohvalle kuin kissanpoikanen tutun kiltin koiran kylkeen.

Seuraavana aamuna nousin seitsemältä kokeakseni seuraavan erilaisen kohtaamisen. Toinen lyonilainen sohvasurffaaja oli kehottanut minua osallistumaan kokoontumiseen, jonka järjesti Rhône-Alpesin régionin Jaakobintien ystävät. Tosin vähän epäilevään sävyyn, syykin oli selvä: Kokouksessa entiset pyhiinvaeltajat, siis jo Camino de Santiago de Compostelan taittaneet, puhuivat vapaaehtoiseksi tarjoutumisesta tien varren "majataloihin", siis pääosin pyhiinvaeltajien lahjoituksilla pyöriviin yösijoihin, joissa saa murkinaa, lepoa ja hengensivistystä (rukousta ja kamuja). Ne, jotka ovat tien taittaneet, haluavat ja voivat tarjota saman vieraanvaraisuuden lahjan jälkeensä tuleville vaeltajille. No sinnehän minä, täysin tietä taittamattomana, sitten tölväisin mukaan. Pääsin Gillonayhin yhdistyksen Rhônen alueen déléguén Jean-Marien autossa (kimppakyyti on ranskaksi covoiturage). Pari muutakin eläkeikäistä pyhiinvaeltajaa (pèlerin) pakkautui mukaan - kuuntelin Lyonin aamuruuhkissa pitkällistä keskustelua tieviitoituksen problematiikasta, vähän tuntosarvet pystyssä keskustelun saadessa riitaisia sävyjä. Sateista moottoritietä huristeltuamme saavuimme Lyonin eteläpuolella kulkevan reitin majapaikkaan, jossa réunion pidettiin. Tie johtaa ennen pitkää Le Puyhin, joka kokoaa pienemmät reitit yhdeksi suuremmista ranskalaisista Camino-reiteistä nimeltään Via Podiensis.

Päivä sujui ihan mallikkaasti. Laulettiin ensin Ultréiaa, pohdittiin vapaaehtoisten merkitystä ja tien merkitystä yleensäkin, jossain vaiheessa syötiin ja keskusteltiin oikein rauhassa. Sitten oli aika työpajojen: Tarkempaa tietoa eri alueiden majoituksista, refugioista Espanjassa ja refugeista Ranskassa ylipäätään, kolmanneksi Via Podiensisin majoituksista, jotka Lyonin seudun vaeltajat tuntevat parhaiten. Valitsin jälkimmäisen ryhmän, koska siihen osallistui suurin ryhmä kiinnostuneita.

Parasta tapaamisessa olivat ne ihmiset. He olivat vanhoja! Suurin osa tien eläkeiässä kulkeneita! (tai osan tiestä) Minä ja Frédéric niitä nuorimpia. Vaihdoimme hieman ajatuksia; tämä energinen Itävallassa kulkenut herra saattoi kyllästyä hämillisiin kahden sanan murahteluihini, mutta pyysi jälkeenpäin ottamaan selvää suoamlaisista pyhiinvaellusreiteistä. Sain tehtävän toiselta herralta: etsiä Jaakon (Jaakob vanhemman) "representaatioita" eli kuvallisia esityksiä. Vinkkejä otetaan vastaan!

Ja kyllä sinne tielle on lähdettävä, ainakin jollekin polulle vaikkei pyhiinvaellukselle. (Idea vetoaa minuun: On lähdettävä kotioveltaan ja sanottava itselleen "nyt minä menen", kuljettava määränpäähänsä ja palattava takaisin. Ideaalitilanteessa jalan koko matka. Imitoin Suomen metsissä tätä periaatetta.)

Aamun harmaa sade oli väistynyt ja paljastanut kumpuilevan, laskevan auringon valossa ja majesteettisten sinisten pilvien katveessa vihreyttä huokuvan maiseman (pahoittelen pitkää lausetta mut se oli nättiä). Laskeuduimme pikkuruiseen kylään ja palasimme pikkuteitä kaarrellen. Sitä maalaismaisemaa olin kaivannut jo pitkään.

Illalla pienen kotiinkävelyn jälkeen tapasin Pierricin luona Danielan, toisen "surffaajan", joka saapui Lontoosta nauttimaan valaistussuunnittelusta ja ranskalaisesta cuisinesta. Tykästyin hänen avoimen ystävälliseen katseeseensa ja annoin sen näkyä. Juttelimme maailmanparannuksesta ja suunnittelimme lauantaita.

Seuraavana aamuna olin puolikipeä, aamu otettiin rauhallisesti. Kietouduin puolen kilometrin pituiseen villahuiviini ja kipitettiin Danielan kanssa ulos suurkaupunkiin. - Mikä on Lyon? Toiseksi suurin Ranskassa, "Provincen pääkaupunki", roomalaisajalla vanha gallien keskus (Lugdunum =Lug-jumalan linnoitus), vanhastaan erityisesti teollisuuskaupunki, "vastarintaliikkeen pääkaupunki" II MS:n aikana, vetovoimainen risteyskohta ja vilkkaasti kasvava nykyään.

Ripsivä vesisade väistyi, ja ihasteltuamme katedraalia kylliksemme astuimme ulos "keväiseen" auringonpaisteeseen. Kapusimme Fourvièren kukkulalle ja sisään basilikaan, jonka ylenpalttinen, 1800-luvun tyylisekoitusten mukaan bysanttilaista, romaanista ja barokkityyliä yhdistävä koristelu alkoi avautua vasta hiljalleen. Katselimme hymy huulillamme pehmeästi väriään vaihtavia, pikkutarkkoja mosaiikkikuvaelmia. Jatkoimme vanhoihin roomalaisiin amfiteattereihin paistattelemaan päivää. Laskeuduimme Saônen rantaan ja unohduimme sormeilemaan vanhoja kirjoja rantakadun torille, kiintoisien kirjakauppojen kortteliin. Ajatuksia vaihtaen, tunnelmia tunnustellen. Palasimme lepäilemään ja maistelimme terrineä leivällä välipalaksi. Nam.

Fourvièrellä kohoava la Basilique, kuulemma "ylösalaisin seisova elefantti": neljä jalkaa ja pää kaupunkiin päin.


Illemmalla saapui lisää surffaajia, amerikkalais-bretonilainen pari Montpellieristä. Kuuntelin mielelläni vapaampaa ranskaa ja sain tietoja Bretagnestakin! Kuuden maissa, kun valaistusteokset syttyivät, kävimme pienellä kävelyllä Paulinen ja Andrein kanssa, mutta eksyimme väkijoukossa toisistamme. Kuvaamaan pysähtelevä Daniela ja minä hortoilimme omia teitämme ja ihastelimme valaistusteoksia, taideteoksia (mm. erään liikkeen ikkunassa kutovaa mallinukkea, joka laitteli häpeilemättä itseään ja jäi kuikuilemaan kadulla kulkevien komistusten perään), pakkasenpuremaa, hilpeää ilmapiiriä, sekä joka paikassa kojuaan pitäviä pikku ravintoloita ja ihan tavallisia yritteliäitä ihmisiä, jotka huutelivat maistamaan erinomaista vin chaudiaan, kuumaa viiniä. Hinnat laskivat kahdesta ja puolesta eurosta yhteen sitä mukaa kun kapusimme Croix-Roussen kukkulalle. Maistelimme sitrushedelmillä ja joulumaisteilla ryyditettyä höyryävää viiniämme ja juttelimme valaistussuunnittelun saloista ja havaintopsykologiasta. Ennen pitkää rantauduimme kotiin, jossa Pierric ja Inès laittoivat jokapäiväiseen tapaansa kolmen ruokalajin herkullista illallista. Oli ihanaa syödä ajan kanssa, nauttia tasapainotetuista ma'uista ja leppoisasta keskusteluista. Kun alku- ja pääruuan jälkeen huokailimme täysiä vatsojamme, Pierric ehdotti kävelyä rantakatuja myöten ennen jälkiruokaa. Kuljeskelimme ihailemassa valoja, värejä, ihmisä ja joulukuun iltaa pitkin Rhônen itäistä rantaa aina Parc de la Tête d'Orin muinaisaikoihin palauttavaan kuvaelmaan saakka. Mieleeni jäivät "disco", jossa kamera monisti tanssijan eriskummallisella tavalla, ja Rhônen pehmein valoin valaistu rantametsikkö, joka vaihtoi väriään sydämentykytysten tahtiin. Kaunista.

Yösydännänäimme myös Lyonin kaupungintalon takaisella aukiolla esitettävän upean valospektaakkelin.

Tunnin, parin kävelyn jälkeen kastanjakermakaakku maistui, ja taas menin uinumaan onnellisen päivän jälkeen.

Sunnuntaina Pauline ja Andrei tekivät brunchiksi crêpejä tunnetulla bretonilaisella ammattitaidolla. Aika meni taas jutustellessa ja kaksikko lähti liftaamaan takaisin Montpellieriin. Ilmeisesti liftaus on aika helppoa Ranskassa. Onnistuin viimein olemaan jollakin tapaa avuksi paistaessani lettuja ja tiskatessani. Levättyämme hetken ja otettuamme vastaan viidennen sohvasurffaajan (olohuoneessa ei missään vaiheessa tuntunut liian täydeltä) lähdimme tutustumaan Lyonin trabouleihin, pitkulaisia taloja halkoviin käytäviin, ja muihin Pierricin tuntemiin mestoihin.

Sunnuntaipäivä todisti taas paikallisen opastuksen avartavan paremmin kuin kuukausien yksinäinen etsiskely. Pierric ohjasi meidät ihanaan kirjakauppaan, jonka omalaatuinen, kekseliäs ja periranskalaisen nokkela valikoima hurmasi meidät. Kiroilen pihiyttäni, joka estää minusta nappaamasta saman tien kirjaa mukaani - sinne on palattava vielä. Kirjakaupan omistaja tarinoi teoksista bibliofiilin rakkaudella ja ammattitaidolla. Kirjakaupassa itsekin työskentelevä Daniela taisi olla mielissään.

Jatkoimme Croix-Rousselle ihailemaan maisemia ja suosittuun kulmakuppilaan yksille. Kysyin erikoisuuksia ja Pierricin luetellessa suosikkejaan hän mainitsi myös, hymyillen, Chartreusen. Minä sitten tilaamaan. Chartreuse on munkkien vuoristokasveista tislaama erittäin alkoholipitoinen juoma. Se oli hyvää ja todellakin lämmitti, rutkasti energiaa koko loppuiltaan, ja annos oli kyllin pieni. Pierric totesi ironiseen tapaansa, että no, Chartreuse iltapäivällä on kyllä kummallista, mutta te suomalaisethan olette tottuneet alkoholiin. Krhm. Laskeuduimme Lyonin upeaan puutarhaan, joka on varmasti ihana kesäisin ja jonka Darwin-näyttelyssä ehdimme piipahtaa viiden minuutin ajan. Jatkoin vielä kaupungilla pyöräillen, mutta city-pyörä meni puhki, joten talutin sen seuraavaan parkkiin. Kävelin Saônen länsirannalle vanhan kaupungin juurelle, jossa piileksi pieni valo-nukketeatteri-lava. Katuteatterimainen esitys selvitti minullekin juhlan historian, huumorilla, yllätyksillä ja meta-tason pilailulla siivitettynä. Illalla ajateltiin mennä vielä ravintolaan, me ranskalaisen cuisinen perään haikailevat tytöt kun sitä pyysimme. Täytyy kyllä sanoa, että vaikka ravintolassa oli kiva herkutella, isäntämme ja emäntämme kotiruoka päihitti sen mennen tullen. Palattuani Pierricin ja Inèsin hoteisiin tajusimme, että tulee kiire ravintoloinnissa - he eivät olleet muistaneet, että lähtisin jo samana iltana. Tuumasta toimeen. Kiipesimme taas Gros Cailloun kahvilaan. Koska minun täytyi vielä hakea reppuni, minun täytyi syödä tunnissa. Pierric neuvoi kulkureittini täsmällisesti, tyynesti, suunnitelmallisesti. Painoin mieleeni käveltävät portaat mutkitteluineen, avaintenpalautuksen, pyöräparkit ja reitin asemalle. Sitten nojauduimme taaksepäin ja keskityimme nauttimaan illallisesta. Jätin kumppanini jälkiruokapöytään ja hyvästelin heidät jo ikävöiden. Kipitin viileään, hiljaiseen iltaan ja seurasin Pierricin "Mission Impossible" -suunnitelmaa etappi etapilta.

Lopulta saavuin asemalle parikymmentä minuuttia etuajassa. Palatessani ulkosalle sain sdf:n, lehtiä myyvän kodittoman juttukaverikseni. En voinut sivuuttaa kahden euron pyyntöä ja ostin hyväntekeväisyyslehden. Kaverilla tuntui ennen kaikkea olevan tarve puhua, ja kuuntelin sen varttitunnin, miltä elämä tuntuu kymmenen vuotta asunnottomana eläneestä. Kokemastani mietteliäänä ja muistojani läpikäyden nousin yöjunaan, joka puksutteli aamuksi Bordeaux'hin.
Sitten suoraan kursseille!


Tovereitani Lyonissa.

***


Ventimigliasta

Kerronpa vielä lyhyesti Italian reissusta. Oli pakko antaa koti-ikävälle ja nopeudelle periksi sen verran, että lensin Milanosta Pirkkalaan... samaan terminaaliin, jossa heitin sisarelleni hyvästit ja lähdin, taakseni katsomatta.

Lähdin torstai-iltana, La Fontaine -travaux dirigésin (joka on muuttunut miellyttävämmäksi opettajan vaihduttua lempeän innostuneeksi sedäksi) ja englannin Versionin jälkeen yöjunalla Nizzaan (Nice). "Heräsin" eli lopetin mukavan nukkuma-asennon etsimisen ja raotin verhoa joskus aamuyöllä taivaan hieman vaaletessa - ja kas, ulkona, mustien palmujen ja karujen kallioiden silhuettien, kiemurtelevan pikkutien takana avautui la Mer Méditerranée. Kulttuuripiirimme ikiaikainen yhdistäjä ja eristäjä, henki ja elämä, ja sen yllä syveni sarastuksen puna. Pian punertavat pilvet vaalenivat hopeanhohtoisiksi, ja autioille kalliolle ilmaantui söpöjä vaaleanpunertavia asumuksia Cannesia lähestyessämme.

Nicessa suunnistin luukulle ja hommasin lipun Ventimigliaan, 6,30€. Luvassa oli lisää ihania maisemia, aina kun juna sukelsi ulos pikku tunneleista. Monaco /Monte Carlon asema sijaitsi kyllä reippaasti maan sisällä. Ventimiglian puolella hyppäsin asemalaiturille ja siirryin kaupungin puolelle haistelemaan ensi kertaa Italiaa.

Kirmasin rantaan ja näin kaupungintalon edessä Vespan ja mandariinipuun, ja koko rantakadun pituudelta torikojuja. Paljon vaatteita, hillittyjä värjeä. Rakennukset maalattu helein värein, mutta sopusointuisemmin ja pehmeämmin kuin Espanjassa. Tunnelmoin meren rannassa, kuuntelin sen musiikkia ja keräsin kiviä. Kävelin itään päin, mutta hylkäsin haaveeni liftaamisesta eksyttyäni jollekin vänkyrätielle pikkukylään. Moottoritien silta kajasteli kukkuloiden välillä kilometrien päässä. Kieliä osaamaton rouva viittoi minut takaisin rautatieasemalle. Ehdin ostaa lipun Milanoon kaksi minuuttia ennen junan lähtöä. Virkailija ne parlait ni anglais, ni francais, mutta italiaa sitäkin enemmän.

Katselin aikani hohtavaa merta, sitten aloin nuokkua. Genovassa sateli jo lunta, ja yllätyksekseni jätimme Apenniinit taakse suht pian. Milanohan sijaitsee vielä siellä Po-joen kuuluisassa laaksossa, hauskaa tuo Italian maantiede. Nuokuin lisää, ja havahduin keskellä peripohjanmaalaista peltomaisemaa, vieläpä lumipyryistä sellaista. Milanon hämärtyvässä iltapäivässä hytisyttikin. Tämän kaupungin isäntäni oli pyytänyt saapumaan vasta kahdeksan aikoihin, joten oli aikaa kierrellä ja kaarrella. Hiippailin vakoilemassa yliopistoa, italialaisia kauppoja, jouluun valmistautuvia ihmisiä. Ensivaikutelmani: Liian iso ja piirteetön kaupunki minulle, muoti ei ole mun juttuni, ja missä kaikki tunnelmalliset katukahvilat? Lämmittelin yhdessä seitsenkerroksisessa vaatetustaiteen mekassa, jossa tunsin itseni hieman nukkavieruksi verkkatakissani - mutta eipä silti, siistejä luomuksia! Lopulta istahdin kirjastoon lukemaan Financial Timesia. Siinä oli kiva tiivistys Noughtiesista - 00-luvusta.

Törttöilin metron kautta majapaikkaani vain tunnin myöhässä ja vain kolmelta italialaiselta suunnistusohjeita kysyen ja saaden. Italialaiset, jotka eivät osaa englantia, ovat hassuja: Kun kysyy, puhutteko englantia, he vastaavat hämillisinä, "no, vähän", ja ponnistelevat sitten saadakseen ulos yksinkertaisia lauseita. Ymmärtävät myös melko vähän. Mutta toisaalta, mun velvollisuuksiin kuuluu osata italiaa Italiassa. Saa ehkä *vähän* paremman yhteyden ihmisiin.

Isäntäni, vanhempi, aika nationalistinen, herkkusuu ja sutkauksia viljelevä kaveri, otti minut kohteliaasti vastaan ja huomautti tuliaisestani, Beaujolaisista, että eihän se ole oikeaa viiniä mutta kiitos silti. Seuraavana päivänä hänen täytyi välttämättä olla poissa, mutta pystyisin kyllä toikkaroimaan kaupungissa yksikseni.

Lauantaina heräsimme aikaisin hyytävän kylmään aamuun ("-8 astetta yöllä! kamalaa!") ja nautin kahvikupposen läheisesä kehutussa kuppilassa. Kiersin monta kirkkoa, haistelin joulutoreja, miellyttäviä puistoja, komeaa linnaa, Milanon mahtavaa goottilaista katedraalia, lounastin erään toisen italialaisen CouchSurfing-hepun seurassa ja hätistin illalla erään kutsumattoman kaverin seurastani. Hohhoijaa, on se tämä itsenäisen naisen elämä. Tunnelmoin klassista musiikkia maailman vanhimmassa art nouveau -ostoskeskuksessa, maistoin gelatoa jäisessä illassa ja palasin isäntäni pizzalle, jonka pohjaan hän ei ollut lainkaan tyytyväinen. Oikea mozzarella tuntui koostumukseltaan vähän erilaiselta kuin se Suomessa myytävä vetinen massa. Juotiin "viiniä", juteltiin ja katsottiin ohjelmaa, jossa julkkikset kokkaavat mestarikokkien kanssa, ja sitten kadunmiehet ja asiantuntijat illastavat kommentoiden ruokaa, lopuksi paljastetaan vielä kuka julkkis on kyseessä. Hehee, näitä maiden omintakeisia ohjelmaformaatteja. Jälkiruuaksi pikkuisia voimakkaan makuisia mandariineja. Espressoa venäläisen suklaan palan kera. Petiin herkuttelut masussa ja kuljeksinnan täyttämä päivä mielessä.


Yksityiskohtaisia katedraalin porttien reliefejä.


Sunnuntaina ehdimme vielä visiitille tosi kauniiseen romaanistyyliseen kirkkoon (aika monet niistä täällä - siis Italiassa - ovat romaanisia, eli vanhempia ja samalla kauniimpia muualla maailmassa). Kurkkasimme kryptassa lepäileviä pyhimyksiä ja kuuntelimme joulunaluksen jumalanpalveluksen laulua. Hyvästelin Milanon ja isäntäni, ja tunnustin, että vaikka kaupunki oli tuntunut aluksi "ei-minun-tyyliä"-paikalta, oli se antanut paljon, ja olin saanut muovattua jos en ymmärrystä sille - Milanolle yksistään, ja italialaisuudelle yleisemmin - niin ainakin ymmärryksen aihion.

Tajusin bussissa, että olin syönyt vähänlaisesti, mutta odotin siskon terveellisiä herkkumuffineita, haleja, käytännöllisyyttä, pakkasta ja kuulautta ja puhtautta, kaikkea sitä mitä rakastan juurissani. Siltikin, lentokoneen kaarrellessa taivaan tuuliin katselin sydän kurkussa Alppien satumaista kauneutta, tyynen mahtavia lumisia rinteitä ja meidän ihmisten pikku piiperryksiä niiden laaksoissa, ja ajattelin ihanaa maailmaa ja miten sitä samaan aikaan pienillä teoillani tuhosin. Lähdin siis "Euroopasta" samanlaisten ristiriitaisten tunnemyrskyjen vallassa kuin heinäkuun viimeisinä päivinä jättäessäni Suomen.