Aloitetaan Andreista ja Paulinesta, Montpellieristä ja Auden vuoristoisesta, rauhallisesta kataarimaasta.
Perjantaina 21.5. jätin Bordeaux'n ja junailin itseni kohti Montpellieriä - halusin tavata jälleen Andrein ja Paulinen, jotka olin Lyonissa kohdannut. Kaupunki on Languedoc-Roussillonin opiskelijoiden vireyttämä keskus. Rannikkoseudun seisovat ruovikkoiset merivesijärvet eivät sovi uiskenteluun, mutta "l'arrière-pays" eli takamaat kuulemma tarjoavat sitäkin enemmän seikkailua. Saavuttuani Montpellieriin könysin rinkkoineni, reppuineni, laukkuineni ja kasseineni melko läheiselle asunnolle, jonka ihana viileys ja inhimillinen lämpö ottivat minut lempeästi vastaan. Andrei lähti opetustöihin ja minä kiertelemään kaupunkia kesän ensimmäisessä tosi helteessä; tarkistin ainakin akveduktin, polleat patsaat, viihtyisän keskustan boulevardin, joka vihersi entisestään monimuotoisuus-viikonlopun erilaisista tietoa pursuavista kojuista, ja jatkoin itään joen rantaan suureellisten modernimpien rakennusten katveessa. Takaisin tulin kyseenalaisempia suurien teiden varsia kunnes sain eksytettyä itseni suloisille vanhan kaupungin kujille: eritasoisia, sokkeloisia ja kapeita, varjoisia. Ihmiset palailevat leppoisasti kotiin perjantain illalliselle, kohtaavat ja juttelevat (yksi lempiajankohdistani Ranskassa, sama juttu Pariisissakin silloin kun siellä vähän rytmi rauhoittuu). Tarkistin vielä vanhan observatorion, ostin juustoa ja omenoita ja saavuin asunnolle hörppimään seudun roséeta töistä palailleen Paulinen kanssa. Juteltiin, relattiin. Aikamoista hommaa tuo sosiaalipuolen työ. Illan mittaan toinen vieras, englantilainen Harri liittyi mukaan.
Viikonlopuksi aioimme suunnata hienolle luonnontilaisen joen rotkolle Duilhac-Sous-Peyrepertusen kylän lähettyville: Gorges du Verdouble (kuvat aika turistipitoisia, meillä oli hiljaisempaa ja enemmän vettä). Suunnistusavuksi: Auden département, lähellä Pyreneitä, Carcassonnesta etelään ja Perpignanista länteen. Seutu on pienipiirteisen vuoristoista, monipuolista viiniviljelmineen, pienkarjoineen ja kataarihistorioineen.
Lähdimme sinne kuuden porukalla lauantaina, keskipäivällä, liftaten. Menimme tramwayllä ja kävellen eräälle Ranskan parhaista liftauspaikoista, suurelle péagelle Montpellierin eteläpuolella. Minä ja Harri saimme melkein heti romanialaisen rekkakyydin lähelle Sigéania, josta meidän piti suunnitelman mukaan erota lounaaseen, mutta myöhemmin kuulimme, että Paulinella ja Julianilla oli käsittämättömästä syystä mennyt miltei tunti odotellessa. Meilläkin oli ongelmia päästä eroamaan lounaan suuntaan ja sitten saada kyytejä hiljaisilla maaseututeillä, mutta mikäs siinä maisemia ihaillessa ja tarinoidessa. Harri tunsikin aluetta, koska oli työskennellyt seuduilla parisen viikkoa vapaaehtoisena lammas- ja vuohitiloilla (kts mitä on "wwoofing").
Iltahämärissä olimme lopulta selvittäneet ne muutamat kymmenet kilometrit, joissa meni paljon pidempään kuin aiemmissa 150 km:issä, ja kohtasimme pikaisesti paikalle päässeen parivaljakon Ellynin ja Andrein (jolla on kultapeukalo) uinuvan kylän yhdistetyn kaupungintalon/postin/majatalon pihalla. Meitä hieman hämmensi ympärillä parveileva, hääräilevä ja pälisevä parinkymmenen timmin pyöräilijän joukkio, joka suihkussa käytyään pani pystyyn varsin juomapitoisen piknikin. Tiirailimme vuoren harjalla häämöttävää kataarilinnaa ja aavistelimme vain, miten hienolta auringonlasku olisi sieltä mahtanut näyttää, mutta päätimme suunnata yöksi Verdoublen rotkoon.
Ihana laskeutua illan pehmeyden täyttämään keväiseen laaksoon. Ylitimme kuivuneita puronuomia, kuuntelimme kaskaita, juttelimme reitistä, kasveista ja matkoista ja hiljennyimme aistimaan luonnon rauhallisen, avaran, keväisen tilan. Virran rantaan. Upeat kallionmuodostumat, maan"repeämät" seinämissä ja pehmeänkaarevat "hiidenkirnut" ja altaat siellä, missä vesi oli päässyt pyörimään enemmän. Illan mittaan loikittiin kivillä, nautittiin patonkia kaikilla täytteillä, ja yön pimettyä harrastettiin satelliittibongausta makoillen kivillä virran keskellä. Teltaksi kuudelle riitti katokseksi pingotettu nylon-kangas.
Aamulla nousin kalliolle ja seurasin auringon hiipimistä länsijyrkännettä alas. Kuljimme takaisin kylään (kahlaten virran halki), jätimme rinkat kaupungintaloon, josta pyöräilijäporukka oli häipynyt kaiketi jo aamuhämärissä ja jossa ei muutenkaan näkynyt ristin sielua. Niinpä kävely/lifti kukkula-vuorelle linnan juurelle sujui kevyesti kuumassakin auringossa. Pääsymaksu harjanteelta tähyävään Peyrepertusen linnaan oli 4€. 1960-luvulle saakka alueelle ei ollut edes teitä, joten vain intohimoisimmat asianharrastajat kipusivat aikoinaan strategisesti tärkeään Aragonin ja Ranskan rajoja vartioineeseen linnaan (raja siirtyi etelämmäksi 1600-luvulla). Kataarilinnaksi sitä voi nimittää, koska 1224 Guillaume de Peyrepertuse kieltäytyi liittymästä ristiretkeen albigenssejä vastaan. Hieno paikka, hyvä puolustaa, jos puolustajilla vain riitti vettä ja syömistä.
Muut saivat autokyydit alas ja minä tulin jalan. Saapuessani Duilhaciin Julianin oli täytynyt jo liftata kotia kohti. Lähdimme itsekin odottelemaan peukalot pystyssä hiljaisen kylän porteille, ja ennen pitkää pääsimme matkailuautossa ja täyteen ahdetussa henkilöautossa Paderniin, jossa aioimme hakeutua toisten rotkojen äärelle. Minä, Harri ja Pauline lepäilimme oliivipuiden varjossa odotellessamme patikoimaan lähteneitä Andreita ja Ellynia. Kyselimme neuvoa ja neuvoimme muita matkailijoita, esimerkiksi vanhaa patikoivaa sveitsiläistä pariskuntaa, ja puhuimme keskenämme ulkomaalaisten vaikeuksista hallinnon ja sopeutumisen tasoilla sekä siitä, mitä olimme oppineet eri puolilta maailmaa ja erilaisilta ihmisiltä. Saatuamme tietää parivaljakon jo löytäneen rotkot, patikoimme kauniin maaseudun läpi. Hämmästelin, kun Pauline opetti minut hoksaamaan parsanvarsia ja metsästämään niiden kukintoja - siis tankoparsa kasvaa alueella villinä ja syötävänä. Jo edellisenä iltana olinkin pannut merkille joka paikassa villinä kasvavan tillin ja rosmariinin, jotka täyttivät kevään ihanilla tuoksuillaan (varsinkin kun istahdit tai astahdit niiden päälle). Paikansimme toverit kiljahdusten perusteella ja liityimme mukaan uiskentelemaan ja paistattelemaan päivää rotkon kivillä.
Illan leiripaikan löytyminen osoittautui ongelmalliseksi - hyviä paikkoja vähän kauempana asutuksesta oli hankala löytää - joten palasimme pusikoista jo ohittamaamme Padernin kylään, mielessämme oliivipuut. Siellä Andrei tuumi menevänsä etsimään saksalaisia, jotka olivat ottaneet hänet ja Ellynin kyytiin jossain vaiheessa, ja jotka majailivat eräässä kylän talossa lomamatkallaan.
Ei näkynyt kettään talolla. Mutta kävellessämme pääkatua pitkin vastassa olikin vilkutteleva ja hyväntuulinen saksalaislössi. Porukan englantia taitava puhemies (opiskeli Karlsruhessa, muuten perhe kotoisin Freiburgista - taas sain hyviä kokemuksia lounaissaksalaisista) otti meidät hymyllä vastaan, ja tuumasi, ettemme me kauas olleet kerinneet. Selvitimme siinä tilanteemme, ja eipä aikaakaan kun uudet tuttumme olivat kysyneet kylässä asuvalta kaveriltaan, saisiko viisikkomme leiriytyä hänen puutarhaansa. Ranskalaisherra myöntyi, opasti meidät paikalle, ja pystytimme leirimme ylen tyytyväisinä. Illan viiletessä kierrätimme ensimmäistä tai toista viinipullollista nuudeliaterian kyytipoikana (ateriassa maistui myös Paulinen keräämä villiminttu). Silloin perheen pojat tallustivat vakavannäköisinä luoksemme. Puhemies aloitti "tuota, tuossa tuli kiistaa isännän kanssa ja nyt kävikin niin ikävästi että teidän pitäisi lähteä tästä..." -
Nähtyään ilmeemme kaveri virnisti ja totesi "vitsi vitsi!" Naureskeltuamme hetken hän jatkoi: "Mut ajateltiin kysyä, jos haluaisitte tulla aamiaiselle huomenna..." Me toljotimme vielä hetken ja "Kyyyllä kiitos!" ja säteilimme kiitosta koko viisikon voimin. Vaikka jalomieliset ystävämme lupailivat vain "no vähän leipää, voita ja hunajaa" oli aamiaispöytä rakakudella ja auliudella katettu seuraavana aamuna. Turinoimme aikamme, montpellieriläiset pyysivät saksalaiset vastavierailuille ja tiskattuamme lähdimme palaamaan hyvää tuulta pullollamme.
Paluumatkalla selvisimme mielestäni ihan hyvin, ja minusta oli kiva ottaa oppia kokeneilta Andreilta ja Paulinelta (jotka matkustavat oikeastaan aina "autolla" eli liftaten). Kuumuus ja pitkä kävelymatka péagelle (samalle, jossa olimme pitkään Brahimin kanssa jumissa Barcelonaan peukaloidessa) uuvutti matkatoverini, eivätkä he vaikuttaneet tyytyväisiltä tämänkertaisiin matkoihin. Iloitsin kaikesta huolimatta viikonlopun kokemuksista; Liftasin ensimmäistä kertaa kolmestaan, uin ranskalaisissa luonnonjo'issa, yövyin porukalla luonnossa, vierailin kataarilinnassa, keräsin villiä tilliä; ylipäätään vietin niin täydellisen viikonlopun hyvässä seurassa.
Perille Montpellieriin päästiin, juotiin kylmää ja minä aloin uudelleenpakata raskasta omaisuuttani. Hyvästelin kaihoisana kaverit, ja kerkesin juuri ja juuri junaan Avignoniin ja Valencen kautta Pont-en-Royansiin, jossa odotti uusi seikkailu.
PS. Vilkaiskaahan Google Mapsista miten vihreää Audessa on.
PPS. Sananen liftauksesta: Kaikki eivät ota kyytiin, mutta yleensä ne, jotka huomioivat liftaajat, ovat aika huippuja. Liftatessa on tavallaan sen velkaa, että muistaa jälkeenpäin kohtaamiset ja persoonat - ja sen velan maksaa hyvillä mielin.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti