Montpellierin ystävieni luota suuntasin vanhan kaverin luokse Pont-en-Royansiin ja sain nauttia parin kolmen päivän ajan keskusteluista, patikoinnista ja tutustumisesta onnelliseen elämään Pont-en-Royansissa ja Vercors'n kansallispuiston ihmeisiin.
Tuo Isèren départementin vehreä alue Grenoblesta länteen on Alppien synnyintuskien poimuttamaa - ei siis vielä edes esi-Alppeja. Mutruuntunut kalkkipitoinen maaperä on jokilaaksojen halkomaa. Väliin on pähkinäpuuviljelmien tasankoa, väliin kumpuilevaa ylänköä, sitten niiden välissä rosoisempia rotkoja. Ketterät kalliokiipelijät ja speleologit, nuo vettenalaisien luolien hiljaisuuden seikkailijat, löytävät sieltä erinomaisia maastoja intohimoilleen.
Saavuin Avignonin, Orangen ja Valencen kautta junaillen St-Marcelliniin, missä suloinen nuoripari oli pian vastassa. Seuraavana päivänä patikoimme komeille huipuille, joilta näki lähempänä Grenoblea sijaitseville rinteille. Siellä oli vielä lunta, joskin varmaan hurjasti vähemmän kuin jokin viikko aiemmin. Alppien ja Välimeren vaikutusalueiden rajalla (Rhônen laakso vetää lämpöä pohjoiseen) sijaitseva lumoava seutu oli vaihtanut äkkiä viimeiset talvikylmät kesän lämpöön.
Laskeuduimme kaunista maaseutua ihaillen, ja tilasimme herran hakemaan lounaalle autolla. Iltapäivä meni rentoutuessa. Käytiin kylpemässä Pont-en-Royansin läpi juoksevassa kirkkaassa virrassa, loikoilemassa ja loikkimassa kivillä, ja ajeltiin polveilevia vuoristoteitä. Illallisella rentouduimme.
Aamulla Katja lähti töihin, ja minä lähdin patikoimaan melkein sateisessa ja ihanan viilentävässä säässä kohti tarun mukaan upeita tippukiviluolia. Les grottes de Choranche jäivät kuitenkin tällä kertaa näkemättä, koska unohdin opiskelijakorttini kotiin ja hinta olikin kallistunut sitten viime näkemän. Tutkiskelin kuitenkin alueen historiaa, maanmuodostumia ja eläimistöä&kasvistoa selvittäviä kylttejä ja käpöttelin alas vuoren rinteitä myöten. "Löysin" myös upean, upean maanalaisen järven, joka tummeni pimeyteen ja heijasti sisään sirottuvaa päivänvaloa lumoavan satumaisen sähkönsinisenä. Luolan toista maailmaa henkivässä hiljaisuudessa ymmärsin, mikä maanalaisissa vesistöissä sukeltelevia ja kiipeileviä speleologeja kiehtoo. Ehdin kylään puhelemaan vielä hetkeksi.
Nämä pari päivää sujahtivat kuin siivillä, ja illalla valmistauduin jo lähtöön. Hieman haikeana ja huolissaan, silti hymyillen nukkumani yön jälkeen koitti aikainen lähtö. Sen ei olisi tarvinnut, sillä asemalla kuulin junalakon vaikutuksista ja monen tunnin myöhästyksistäni. Aloitin pitkän paluuni konkkaamalla tavaroineni St-Marcellinissä ostellen matkaevästä, ja hidakseen puksuttelevien junien kyydessä katselin Rhônea, katselin kukkuloita ja vuoria, ja palasin hiljalleen kodista kotiin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti