Viikonlopuksi menin Bordeaux 1:n asson (association MIAGE, Master d'informatique et de gestion des entreprises, eli kaupallisen alan johtamistaitoisia tyyppejä) kanssa Pyreneille hiihtelemään. Ensimmäistä kertaa laskettelin ja kaiken lisäksi flunssaannuin parahiksi juuri reissua edeltävänä päivänä (torstaina jäin sadekuuron alle pyöräillessäni yliopistolle), joten parasta en reissusta saanut irti - siltikin aika paljon, oman iloni.
Ranskan Pyreneiden suurin hiihtelyalue Col du Tourmalet'n sijaitsee aika lähellä Tarbesia, meidän määränpäämme oli tarkemmin La Mongien hiihtokeskus. Bussin lähtäoajaksi oli ilmoitettu klo 4 lauantai-aamuna, mutta odottelimme loppujen lopuksi miltei viiteen, ennen kuin matkaan päästiin. Matkalla pysähdyttiin croissant- ja mehuaamiaiselle, ja aamun valjetessa tasaisen Aquitainen peltolakeuden horisontissa alkoivatkin jo vuoret häämöttää. Olen aina ajatellut, että eihän ne voi vaan nousta yhtäkkiä maasta, mutta aika vähän sitä kukkulamaastoa riitti ennen kuin alettiin pujotella pikkukylien kapeita katuja ja jokilaaksoa myöten syvemmälle vuoristoon. Rusehtavat puut harmaantuneet tyylikkäästi lumesta, rinteellä vilisti peura tai kauris; Kaunista!
Tien alkaessa vihdoin nousta ihmeteltiin tapausta ranskalaiset+lumi. Talvirenkaitahan Ranskassa ei tunneta, ja vuoria ylitettäessä otetaan käyttöön ketjut, joita suomessa näkee vain traktoreissa ja metsäkoneissa. (Sivukommenttina, tuli mieleen jutusteluni rekkakuskin kanssa liftatessani, hänen mielestään lumi aiheuttaa meidän suolmaialisten silmään niin kummallisia ongelmia, koska ranskalaiset eivät tajua hallita nopeuttaan sääolosuhteiden mukaan ja lähteä esim. hitaasti liikkeelle nuoskalumessa.) Tienvarteen pysäköi liuta autoilijoita kiinnittämään ketjuja ja mekin pysähdyimme pitkäksi toviksi. Sitten kivuttiin lähes pystysuoraa, tosin metsäistä rinnettä siksak-tietä pitkin, ja tuulentuivertamaa sivua, jonka rinteitä koristivat ilmeisesti lumivyöryjä varten rakennetut aidat.
Jonotimme Intersportilta vuokrattuja suksiemme ja ähelsimme niitä jalkaan semmoisen puolisen tuntia, niin että enen puoltapäivää päästiin viimein mäkeen. Kouluttajamme tyytyi kertomaan perusasiat ja antoi meidän itse opetella pikkumäessä yrityksen ja erehdyksen kautta. Suksiin ja luistoon tottuneena jätin kaatuilun vähemmälle ja harjoittelin mutkittelua pikkumäissä. Ruokatauon aikaan yritin bussiin hakemaan eväitä, mutta kun luukut eivät olleet auki, sain luottaa ranskalaisten tovereideni ystävällisyyteen ja napsia makupaloja yhteisestä piknik-pöydästä. Satoi lunta. Suuria pehmeitä hiutaleita. Lumivyöryvaara oli 4 asteikolla 1-5, mutta varmoilla loivilla rinteillä vuorten juurella ei ollut pelkoa. Uusi lumi oli myös pehmeää, joten siihen oli kiva tupsahdella, ja se hallitsi myös vauhtia. Hallitsin sitä ehkä liikaakin, mutta puolikuntoisena en halunnut ottaa riskejä.
Viiden maissa iltapäivällä kipusimme bussiin ja kolistelimme (ketjut pitivät unettavaa tasaista melua) kohti yösijaa - jossa oli jäätävät lattiat ja kolme suihkua viittäkymmentä hikistä laskettelijaa kohti. Majoitus neljän hengen huoneessa, kanssani oli tuoreeltaan saapunut saksalainen Erasmus, sairaanhoitoalan ja terveystieteiden opiskelija. Leppoisia tyyppejä. Illallinen aloitettiin vin chaudilla. Vahvistin jo moneen kertaan tehdyn huomioni ranskalaisten sottaisista pöytätavoista (roskat ja jämät jätetään miten sattuu talon siistittäväksi) ja opin uuden sanan "dégueulasse", iljettävä, jota voi käyttää niin viinistä kuin miehistäkin. Soiréeta jatkettiin apérolla - sana merkitsee mitä tahansa alkoholin nauttimista eikä niinkään apéritifiä. Olin niin ventti, että painelin petiin melko pian. Ennen sitä kävelin hämärässä, lämpimän lumisateen keskellä, kuuntelin puroa ja haistelin lunta.
Seuraavana aamuna pääni oli tukossa, mutta aukesi kuin ihmeen kaupalla haukotellessani bussissa; Alhaalla, laaksossa, oli suojakeli, mutta ylhäällä kai juuri ja juuri miinuksella. Tyypillisen sokerisen aamupalan jälkeen aloitin liian innokkaasti unohtamalla forfait-kortin. Haettuani sen nousin epähuomiossa punaiseen rinteeseen (vaikeusluokat: vihreä, sininen, punainen, musta) ja keplottelin sieltä itseni sitten hikisesti alas. Saatuani kokemuksestani tarpeeksi tyydyin koko loppupäiväksi vihreisiin rinteisiin; Pääsin sentään melko korkeallekin aurinkoon ja tuuleen, koska yksi reirri kiemurteli jyrkempien sivuja, ja kiperät käännöksetkin ja jyrkemmät kohdat oli helppo hallita, koska välillä oli tasaisempaa. Iltapäivällä jyhkeät kivihuiput kietoituivat taas pilviin ja sama reitti, jonka aamulla laskin, oli iltapäivällä silkkaa valkeutta.
Kokonaisuudessaan "ski alpin" (laskettelu, erona "ski nordique" tai "ski au fond") tuntui melko raskaalta kipeänä, mutta sujuvalle lajina; helpoimmillaan siinä on kyse lähinnä painonsiirrosta.
Nestehukkaa hoidettuani ja myöhäisiä venailtuamme lähdettiin kotia kohden. Viikonlopun rasitus ei niin mahdottomasti tuntunut, Tietty lentämisen tunne, kun on helppo ja vaivaton ohjata kulkuaan, muistutti minua luisteluhiihdosta Jyväsjärven jäällä edellistalvena. Siinäkin aluksi raninta on päästä eteenpäin, mutta kun tekniikan saa kehitettyä sujuvaksi, tuntee itsensä vapaaksi kuin taivaan lintu. Ja vuorien kauneus oli kuin Päijänteen jäinen ulappa.
Näitä nostalgisia kotitunnelmia hellitellen seurasin lumisten maisemien vaihtumista taas syksyisen oloiseen, vihertävään tasankoon ja tasaisiin valtateihin. Bussissa kuunneltiin urheilukanavaa - Ranska voitti ilmeisesti käsipallon Euroopan mestaruuden -katseltiin elokuvaa - Leonardo di Caprio puhui kovisroolissaan ärtyneen teinin äänellä, mutta en voinut olla ihailematta dubbaajien ammattitaitoa ja täydellistä ajoitusta - ja pysähdyttiin illallisaikaan grillille. Teen vielä yhden huomion: ranskalaiset polttavat ihan mahottomasti, tai no, kai se on sama Suomessakin, mutta tupakoijat yleensä menevät edes hiukan kauemmas oviaukoista. Hiihtokeskuksella vain mainostettiin luonnon säilyttämistä ja hoitamista, kuvilla tupakantumppikasoista maaperässä, mutta polttivat ihmiset laskiessaankin. Ärh.
Lumi ja leikit lumessa herättivät koti-ikävän ja matkalla seurasin väliin kirkkaampaa, väliin pilvin hunnutettua kuuta, ja mietin, miten me jokainen voimme tähytä sen ystävällisiä kasvoja vaikka samalla hetkellä kukin omalta taholtamme tätä pientä maapalloa.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti