Alan pitää tästä kaupungista. Aamuisin ja iltaisin se on kaunis, kuljitpa hämärtyvillä rantakaduilla yhtenä lenkkeilijöistä, puikkelehtien aamutuimaan toisilleen poskisuukkoja jakelevien koululaisten välistä tai syrjäisemmillä kujilla haistellen keittiöistä leijuvia tuoksuja, tiiraillen parvekkeelle puhelemaan ja polttelemaan piipahtaneita juhlijoita, kuulostellen puheenpätkiä ja lämpimässä ilmassa leijuvaa ”Femme chocolatia”.
Huomaa kiltinnäköinenn Renault, joita täällä on runsaasti, ja ovelannäköinen kissa (piilossa), joita myös näkee liikenteessä.
Ensivaikutelmani kaupungista oli ylväs mutta torjuva, väritön ja virallinen. Se puristi huulensa kopeasti kiinni ja tuijotti minua eleettömästi. Mutta pikkuhiljaa kaupunki rentoutuu, ojentelee jäseniään, hymyilee ja ehdottaa lasillista viiniä.
Tiedän mihin kulkea. Kadut eivät enää johdata minua minne niitä huvittaa. Eräänä aamuna kävelin ohi kasveja pursuvien parvekkeiden, le Routardin suositteleman jäätelöravintolan, pienellä puiden varjostamalla aukiolla penkkejään ulos nostelevien ravintoloitsijoiden, elokuvateatteriksi muuntautuneen vanhan kirkon, halpoja croque monsiereja tarjoavan sarjakuvapuodin, luomusanchwicherien ja katedraalille aukeavan puistikon... ja tajusin, että tämä on lempikatuni. Ensimmäinen suosikkini. Olen ollut täällä tarpeeksi kauan, jotta osaan tehdä eron, osaan katsoa yksityiskohtia, osaan kotiutua. Olen hylännyt valmiit odotukset ja otan vastaan sen mitä minulle annetaan.
On aikaa pysähtyä ihailemaan parvekkeen kuviointiin upotettua vaakunaa tai suihkulähdettä koristavaa patsasta, pohtimaan uuden kotikaupunkini historiaa, kiinnostumaan aidosti sen muistoista, meidän menneisyydestämme. On hetkiä, jolloin osaa astua ulos ja jalat johdattavat syksyisessä pehmeässä valossa hehkuvien hiekkakiviseinän, vaahteroiden ja lehmusten kehystämään pikkupuistoon, jossa istuu vanhus lueskelemassa. Tiedän jo enemmän, kuin että Rue Saint Catherine, joka on lopultakin vain pitkä shoppailukatu, halpenee kuljettaessa Hotel Regentilta Place de Victoirelle. Jos siltä astuu sopivasti sivuun, viereisillä pikkukaduilla kohtaa ihmisiä, jotka asuvat siellä eivätkä vain kulje läpi, kohtaa talot julkisivujen ja mainosten takana. Muistan ihmisten kasvoja kaupoissa, kaduilla. En ole itsekään anonyymi. Minulla on pankkitili, kotivakuutus, puhelinnumero ja lukko (antivol) pyörään - kohta ehkä pyöräkin. Olen tullut jäädäkseni, joksikin aikaa.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti