Kuuma. Kas, hieno asema. Ulkona tähyilyä. Tutunnäköinen kaveri astelee hymyillen kohti. Vaihdetaan poskisuudelmat ja sitten tramiin. Garonnejoki on ruskea. Astellaan ruskean ja harmaan hiekan värisille kujille. Asunto päihittää suomalaiset serkkunsa iässä kevyesti, kapeita rappusia ei tosiaan ole suunniteltu liikuntarajoitteisille. Ullakkohuoneisto itsessään on kuitenkin rempattu, valoisa ja viihtyisä. Huoneissa on kattoikkunat, olkkarin ja ikkunat antavat sisäpihakuiluun, jonka läpi iltaaurinko lämmittää kylpyhuonetta. Ihastun puluihin, jotka kököttävät rapautuvalla kivellä ja odottavat armopaloja. Netti saadaan toimimaan. Ranskalaiset kämppikseni, osana tulevassa huoneessani työskentelevää porukkaa ymmärtävät tai sitten pinnistelevät ymmärtääkseen ja ottavat minut hyvin vastaan.
Ensimmäsenä aamuna löydän tieni CROUSin toimistoon, josta mieleeni tarttuvat työnhakuilmoitukset. Suunnistan Quinconcesin suurelle aukiolle, josta hyppään ratikkaan. Yliopisto on yli 20 minuutin päässä. Matkan varrella näyttäytyy ensimmäinen marketti, jonka Ranskassa olen nähnyt. Pessacin Domaine universitaire, tuo herttainen betonilähiö, käsittää ruohikkoa, joitakin puita ja yliopistoja. Saavun parahiksi ruokatunnin alkuun ja saan vakuutuksia (mutuelle) kauppaavilta ovivahdeilta kehotuksen palata tunnin päästä ilmoittautumaan, pour m'inscrire.
Nautin viileästä ilmasta, joka rojahteli ukkosena jo keskustassa, ja kuuntelen ranskalaisopiskelijoita, jotka tekevät odottelusta ja jonottamisesta itselleen miellyttävän tilaisuuden. Porukka aterioi ulkona penkeillä, soittelee ja laulelee.
Päästyäni sisään hallintorakennukseen odottelen ensin kahdessa jonossa, joista minut ohjastetaan Erasmus-toopeleita holhoavaan toimistoon. Odottelen kahden muun kanssa toisen varttitunnin, sillä virkailijat luuhaavat jossakin. Virittelen keskustelua saksan opiskelijalta näyttävän erasmuskollegani, joka olikin saksalainen, ja ranskalaisen vaihtoon lähtijän kanssa. Kunhan pääsen sisään, ystävällinen Madame pahoittelee, etten vielä voi ilmoittautua virallisesti (mitä, vastako kuun lopussa?) ja ettei hän vielä voi antaa sertificat de scolaritétä. Ilmeisesti softaongelman (logiciel) sotkee asiaa, joten elättelen toivoa että pääsisin ilmoittautumaan vielä syyskuussa. Korvaukseksi hän tulostaa minulle sertificat de mobilitén ja selitettyäni asunnonhakupuuhani antaa Me Budon nimen lapulla mukaani ja ohjaa nousemaan yhä ylemmäs viisauden ja ranskalaisen paperinpyörittelyn portaita. Odotettuani viitisen minuuttia, että ranskalaiset saavat puhuttua juttunsa loppuun, saan vastaani kaksi nuorempaa virkailijaa ja hurmaavan, vitsailevan Madamen, joka riemastuu siitä, että aion luopua CROUSin tarjoamasta asunnosta. Vietämme mukavan juttutuokion ja Me ei meinaa päästää minua lähtemään. Olin hakenut asuntoa alkaen 1.9. ja minulla on viisi päivää aikaa sanoa, otanko vai jätänkö. Taidan viihtyä keskustassa niin hyvin, että jätän, jos vain paperit sallivat...
Iltapäivällä nimittäin on ohjelmassa keskustan asuntoa vuokraavassa toimistossa käynti kämppikseni (colocateur) kanssa. Virkailija puhisee sekaisten papereiden kanssa ja huutelee muille ohjeita ja huomautuksia järjestellessään meidän asuntomme muuttopapereita. On siinäkin paperisota. Suomessa asia (yhden kämppiksen ja videopeliyhteisön muutto pois, kahden kämppiksen muutto tilalle) hoituisi parilla ilmoituksella. Opin muun muassa: Vuokralaisen täytyy takuumaksun lisäksi hommata itselleen takaaja (garanti), joka asuu Ranskassa, mikä voi olla pikkuisen hankalaa ulkomaalaiselle opiskelijalle. Kämppikseni, siis päävuokralaisen, pitäisi pystyä takaamaan minut, mutta hänen täytyy tietysti vielä lähettää omalle takaajalleen vakuuskirjansa (se on "Minä, allekirjoittanut, juhlallisesti lupaan..." -litania, joka pitää kirjoittaa käsin, kuten työhakemuksiin liitettävä lettre de motivation jne.). Opin, että vuokrasopimuspapereiden mukaan on liitettävä ainakin pankin RIB-asiakirja, eli siis kytännössä tilitiedot. Suomalaisen pankkini perustietojen tulostus pitäisi kelvata, onhan siinä SEPA- ja BIC-koodi näkyvissä. CAF:ille tekemäni tukihakemus sen sijaan taitaa kaivata ranskalaista pankkitiliä. Colocateurini lupaa perjantaina tulla pankkiin mukaani avuksi asioimaan jos tahdon.
Toinen päiväni (ei iltani) Bordeaux:ssa kuluu eestaas ravaamiseen, tällä kertaa vähemmällä uutuudenviehätyksellä kuin edellisenä päivänä. Kaipaan jo vihreyttä. Tulen varmasti kaipaamaan sitä kiihkeästi mikäli kökötän koko vaihtoaikani kaupungissa. Tästä viisastuneena ostan 12-25-kortin: aina 25 % alennus junalipun hinnasta, hyvissä ajoin varatessa ehkä peräti 60 %. Kohta kutsuvat raiteet...
Koko päivän kaupungilla ravaaminen ja talojen sivusta siellä täällä pilkottavien taimien ja etelän kukkasten bongailu saa vihdoin täyttymyksensä, kun astun iltapäiväruuhkasta Parque bordelais'n leveille raiteille. Löytyihän niitä raittejakin. Näen aitoja ratsupoliiseja, hurjan suloisia penskoja (yksi ajoi lenkkeilijää takaa potkulaudalla riemusta kiljahdellen) ja muotovaliokoiria (erinäisten juottoloiden portailla mitä kummallisimpia karvaturreja, ja katuja mittailemassa joko valtavia, romuluisen kirjavia tai laihoja ja takkuisia kissoja).
Matkalla törmään epilepsiakohtauksessa sätkivään tyttöön ensimmäistä kertaa elämässäni, seuraan tilannetta ambulanssin saapumiseen saakka ja saan taas mojovan muistutuksen terveyspuolesta. Ostinhan sentään edellisenä päivänä luonnonmukaista ripulilääkettä.
Illalla, pyörittyäni aikani kotikatua etsien, haahuillen Bordeaux'n pienipiirteisemmän keskustan 120- ja 80-asteisilla kulmilla, saan erinomaista kasvispiirasta kalapihvien kanssa syödäkseni. Kämppiksistäni se toinen muuttaa pois, ja tietää nyt Suomesta sen, että siellä on lunta ja talvella kaunista, ei vuoria, paitsi miljoonia vuosia sitten, ravintolaan mennään harvemmin ja vähän niinku erikoistapauksessa, ja että eräissä murteissa vokaalit diftongoituvat entisestään ja että pitkän ja lyhyen vokaalin ero on suomessa tärkeä. Minä tiedän, että Pariisi on oma maansa muusta Ranskasta erillään, mutta Bordeaux'ssa ollaan kuulemma vähän pariisilaisia, rikkaampia, kiireisempiä ja vähemmän vastaantulijaa huomioivia. Toulouse on puolestaan pienipiirteisempi ja maalaismaisempi kaupunki, vaikkakin suuri, jossa nuorekas väki näkyy. Pyreneet ovat heille kuin ravintolat meille, sinne mennään erikoistapauksessa. Onhan matkaa 150 km.
Huomenna taas uusi päivä, ici, pas encore à l'autre bout du monde.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti